Satun luetut

Maggie O'Farrell: The Vanishing Act of Esme Lennox

2012-01-31T19:34:00.002+02:00

Edinburghilainen Iris saa yllättäen tietää että hänen isoäidillään on sisar, joka on viettänyt lähes koko elämänsä mielisairaalassa. Sairaalaa ollaan sulkemassa ja sukunsa historiasta pois pyyhitty Esme tarvitsee uutta asuinpaikkaa.

Tarina epäsovinnaisen nuoren naisen hylkäämisestä sairaalan lukkojen taakse rakentuu vähitellen sekä Esmen omista että hänen Kitty-sisarensa muistoista. Kirjan nykyhetkessä Kitty sairastaa Alzheimeria ja asuu hoitokodissa, ja hänen ajatuksensa poimivat katkelmia sieltä täältä, kuudenkymmenen vuoden takaisista tapahtumista hoitajan tarjoamaan jogurttiin. Pidin tästä kätevästi valitusta kerrontatekniikasta, sillä Kittyn hajanaiset muistot tarjoavat hyvän keinon heitellä lukijalle uteliaisuutta herättäviä ajatuksenpätkiä ilman että ne tuntuvat millään lailla väkisin mukaan tungetuilta.

Esmen nuoruus vertautuu Iriksen elämään. Tämäkään ei sitoutumista välttelevänä ja varattua miestä tapailevana ole kaikkien normien mukainen, mutta uudempi aika antaa hänelle huomattavasti enemmän vaihtoehtoja kuin Esmellä oli tarjolla. Iriksestä ei henkilönä saa niin hyvin otetta kuin isotädistään, mutta Esmen kiinnostavuus paikkaa tilannetta hyvin.

Tarina pohjautuu siihen, että ennen Britanniassa (Ja monessa muussakin paikassa, luulen?) mies saattoi pelkällä allekirjoituksellaan määrätä vaimonsa tai tyttärensä suljettavaksi mielisairaalaan. Käytäntö jatkui 50-luvulle asti, ja monet näistä (Ainakin alun perin!) useinkin aivan terveistä naisista pääsivät pois vasta 90-luvulla kun sairaaloita suljettiin.

Hyvä kirja, mutta vielä en ole ihan varma, onko tämä todella hyvä. Tämä saattaa hyvinkin kuulua niihin, jotka jatkavat elämäänsä ajatuksissa ja kasvavat aikaa myöten suuremmiksi.

Ensimmäinen lause: Let us begin with two girls at a dance.

Ulkoasu: Todella kaunis kansi! Siitäkin pidän miltä kirja näyttää sisältä, fontti on mukavan ilmavaa. Kannen kuva: Condé Nast Archive/CORBIS.

Kustantaja Headline Review 2006, 277 s.

Arto Salminen: Varasto

2012-01-29T10:46:00.000+02:00

Olen jahkaillut Arto Salmisen lukemisen kanssa siitä asti kun hänen tuotantoaan alkoi blogeissa näkyä. Toisaalta kirjailija kiinnosti, mutta arvelin tekstin kuitenkin olevan turhan karua makuuni. Mika Kukkonen oli se joka lopulta innosti hakemaan Suomalaisen alepöydästä Varaston jota olin siellä hiplaillut jo aiemmin.

Ja kiitos vain, se kyllä kannatti. Ajoituskin sattui olemaan sopiva: olin jo valinnut muuta luettavaa, kun tulikin sellainen fiilis ettei nyt tee mieli mitään kaunista vaan aivan jotain toisenlaista, ja sen tarpeen tuore ostos täytti erinomaisesti. Varasto vie lukijan maailmaan jonka olemassaolo on monen mielestä kenties helpompi vain unohtaa. Mutta monelle muulle se on todellisuutta, siksipä siis sinnekin on syytä välillä kurkistaa.

Siinä maailmassa viikonloppuhoito huijaa maalikaupan huonotapaisen varastomiehen perheenisäksi, työttömäksi jäävän työkaverin kohtalona on päätyä Alkon eteen kerjäämään saastaisinen naamoineen ja kohmeisine kourineen ja seksiä haluavan vanhemman naisen on huolittava kotiinsa ryyppäävä äijä joka pyyhkii räkää housuihinsa.

Ei mitään nättiä meininkiä siis ollenkaan, mutta Salminen toteuttaa sen tyylillä. Varastomies Rouskun kerronta on välillä vähän turhankin tyylikästä ollakseen täysin uskottavaa, mutta eipä se häirinnyt.

Huumori puri myös, aiheuttaen muutamia kunnon tyrskähdyksiä vielä kyseisten kohtien uudelleenluennallakin. Kaiken kaikkiaan kokemus oli hyvinkin positiivinen. Kyllähän se teksti karuakin oli, mutta sellaisena virkistävä poikkeus normaaliin lukemistooni. Lisää täytyy saada taas tätäkin lajia, ja kävinkin jo hakemassa samaisesta alepöydästä omakseni myös kappaleen Paskateoriaa.

Ensimmäinen lause: Istuin kahvihuoneessa ja leikkelin kynsiäni.

Ulkoasu: Tehokas väriyhdistelmä ja hyvältä näyttää muutenkin. Graafinen suunn.: Mika Tuominen.

Kustantaja WSOY 2007, 2. painos (1. painos 1998), 148 s.

Jos minä saisin valita...

2012-01-28T07:26:00.000+02:00

Kiitos Valkoiselle Kirahville haasteesta!

Jos minä saisin valita...
Suuryritysten johtajien palkat noudattaisivat edes alkeellista suhteellisuudentajua,
Uskonnon varjolla ei tuomittaisi muita,
Apua tarvitseva saisi sitä ilman valtavaa määrää byrokratiaa,
Kaikki viimekesäiset/-syksyiset istutukseni selviytyisivät talvesta,
Kouluissa ei pakkoluettaisi klassikkoja vaan innostettaisiin oppilaita lukemisen pariin heille läheisempien kirjojen avulla (ehkä näin nykyään jo tehdäänkin, mistäs minä tiedän),
Ehtisin harrastaa enemmän monenlaisia asioita - ja lisäksi vielä lukeakin enemmän,
Tuohon olohuoneen seinälle ilmestyisi koko seinän mittainen ja korkuinen kiinteä kirjahylly,
Ihmiset hymyilisivät enemmän (Myös omalle peilikuvalleen!),
Jokainen saisi sekä tuntea oman arvonsa että osaisi antaa sen muille,
Kaikki saisivat arvokkaan vanhuuden,
Ihonvärillä, seksuaalisella suuntautumisella ynnä muilla seikoilla ei ihan oikeasti olisi kenenkään mielestä mitään muuta merkitystä kuin positiivinen erilaisuuden rikkaus.

Olisihan sitä paljon muutakin valittavaa niin omassa pienessä elämässä kuin suuremmassa ja tärkeämmässäkin mittakaavassa, mutta se olisi loputon lista...

Haastaan omia valintojaan kertomaan Norkun, peikkoneidon ja Amman!

Guy Delisle: Pjongjang

2012-01-24T10:21:00.001+02:00

Kanadalainen Guy Delisle vietti kaksi kuukautta työmatkalla pohjoiskorealaisella animaatiostudiolla, ja kertoo näkemästään ja kokemastaan tässä sarjakuvamuotoisessa matkapäiväkirjassa.

Jos mahdollista, vierailijan silmin maa näyttäytyy vielä absurdimpana kuin uutisten perusteella. Propagandan määrä on käsittämätön. Haluaisin tietää vastauksen samaan kysymykseen jonka Delislekin pariin kertaan esittää: Uskovatko ihmiset siellä aivan todella kaiken mitä heille kerrotaan? Täytyy lisätä lukulistalle Barbara Demickin Suljettu maa, ehkä vastaus löytyy siitä. Tai ainakin lisää ymmärrystä tilanteeseen.

Delislen kerronta on sekä tarkkanäköistä että viihdyttävää, ja selkeä piirrosjälkikin miellyttää.

Teos ansaitsisi kyllä saada osakseen enemmänkin kommentointia, mutta Pohjois-Korea vetää niin epäuskoisen ja hölmistyneen sanattomaksi että joudun toteamaan: ei vaan pysty.

Ranskankielinen alkuteos: Pyongyang (2003)

Ulkoasu: Vaikka kansi toki sopiikin kirjan sisältöön, niin en varmaan sen perusteella olisi kirjasta kiinnostunut. Taitaisin kaivata jotain lisää, mutta en osaa sanoa mitä se voisi olla.

Kustantaja WSOY 2011, 2. painos, suom. Saara Pääkkönen, 176 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

2012-01-17T19:28:00.003+02:00

Kustantaja Olli Suomisen elämä menee sekaisin hänen nuoruudenrakastettunsa Kerttu Karan kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan myötä.

Päätin jo joskus marraskuussa aloittavani uuden kirjavuoden niin että se tuntuu juhlalta: nimittäin sukeltamalla viimeinkin Harjukaupungin salakäytäviin. Sateenvarjon alle, päärynämekossa, etsimään M-hiukkaskeskittymiä (Miten helppoa onkaan uskoa että sellaisia tosiaan on!). Jääskeläinen on kahdella edellisellä kirjallaan tehnyt itsestään suosikkikirjailijani, ja hänen tekstiinsä palaaminen oli nautinnollista. Toisaalta kirja tuntui alusta lähtien kuin vanhalta tutulta, toisaalta taas kutkutti ajatus siitä, että saan taas lukea uuden mielikuvituksellisen, arkisen maailman paikaltaan vinksauttavan tarinan enkä yhtään tiedä, mitä edessä mahtaa olla.

No, on mulla moitelistakin, joka ei tosin liity kirjan laatuun vaan siihen että kirja ja omat mieltymykseni eivät joka asiassa onnistuneet kohtaamaan. En esimerkiksi pidä siitä, jos kirjassa selostetaan usein ja pitkään henkilöiden näkemiä unia, ja yleensä vain silmäilen ne melko pikaisesti. Tässä tapauksessa ne olivat sentään Jääskeläisen kirjoittamia unia ja jaksoin ne kyllä lukea, mutta olisin pärjännyt vähemmälläkin. :) Toinen ongelma oli Facebook. Vaikka sen osuus tarinaan hyvin istuikin, niin vierastan kirjan sitomista tiettyyn aikaan tuollaisen "muotivillityksen" kautta. Mahtaako kirja tuntua vanhentuneelta, jos sen lukee kymmenen vuoden päästä? Ehkä kirjailija on halunnutkin kirjoittaa tämän ajan romaanin vähät välittäen mahdollisesta vanhentumisesta, mihin hänellä toki onkin oikeus, mutta itseäni asia silti häiritsee. Ja vielä kolmantena: koska lapset ja aivan erityisesti pikkupojat ovat nykyään heikko kohtani, Ollin epämääräisen välinpitämätön suhtautuminen poikaansa ärsytti välillä aika reilusti.

Ihan yhtä lumoutunut en ollut tätä lukiessani kuin aiempien kirjojen kohdalla, mutta nautin kyllä moitteista huolimatta. Ja kyllä se siltä juhlalta tuntui. Kadoksissa ollut lumouskin alkaa hiipiä mieleen nyt, runsas viikko lukemisen jälkeen. Sitä vain harmittelen että tunnen Jyväskylää niin onnettoman huonosti!

Vaihtoehtoisista lopuista omaan kappaleeseeni osui blanc, mutta rougenkin kävin lukemassa. Vaikka molemmat toki ovatkin hyvin elokuvallisia, niin kyllä mulle se oikea on blanc. Karri oli aivan oikeassa. Niin sen kuului mennä.

Ensimmäinen lause: Syyssateiden aikaan kustantaja Olli Suominen osti sateenvarjoja ja unohti niitä ympäri Jyväskylää.

Ulkoasu: Juuri oikea kansi tälle kirjalle! :) Bonuspisteitä juurakkoteeman vilahtamisesta myös osien alussa ja sisäkansien karttakuvioista. Kansi ja välilehdet: Jussi S. Karjalainen.

Kustantaja Atena 2010, 372 s.

Minihaaste 1/12: Sarjakuvat

2012-01-07T16:51:00.000+02:00

Kahden kuukauden välein vaihtuvassa minihaasteessa on tarkoituksena lukea yksi annettuun aiheeseen sopiva kirja. Normaalista poiketen tällä kertaa käy vain yksi kirjallisuudenlaji! :) Luettuasi kirjan esittele se blogissasi tai tämän postauksen kommenteissa.

Voisi ehkä sanoa että minihaaste-emännällä on vuoden ensimmäisen aiheen valinnassa oma lehmä ojassa, sillä olen jo jonkin aikaa ajatellut että haluaisin tutustua sarjakuviin huomattavasti entistä muutaman teoksen kokemustani laajemmin, ja hyllyynkin niitä on päässyt jo kertymään lukemista odottamaan. Mutta en sentään usko olevani yksin aikomuksineni, ja muistan monen sanoneenkin että haluaisi myös kokeilla kyseistä kirjallisuudenlajia. Tammi-helmikuun haastetehtävä kuuluu siis:

Lue sarjakuva-albumi!

Hyppää tuntemattomaan, tai jos olet sarjakuvat jo löytänyt, lue lisää! ;)

Vuosi 2011: tilastoja ja top 10

2012-01-06T17:12:00.001+02:00

Jospa viimein ehtisin vähän keskittyä ajattelemaan viime vuoden lukemisia, ennen kuin tämänvuotiset pääsevät painostamaan tullakseen blogissa esitellyiksi! ;)

Ensin tilastoja. Vastaavat vuodelta 2010 löydät täältä!

Vuoden saldo: 47 paperikirjaa + 12 äänikirjaa = 59 kirjaa. Koko listaa voit kurkata tuosta ylempää Luetut 2011 -välilehdeltä. Pudotusta edellisvuodesta siis 30 kirjaa. Mihinkähän olen oikein käyttänyt kaiken sen ajan jonka olen viettänyt poissa kirjan äärestä?? En suinkaan vain huomattavasti entistä useamman kirjablogin lukemiseen... :)

Luettuja sivuja yhteensä: 13956 (+ sivunumeroimaton The Arrival). Tässä vähäisempi lukeminen vasta näkyykin - luku on lähes puolittunut! :o Sivuja/kirja keskimäärin 303. Pisin kirja Anna Karenina, 917 sivua, lyhin Lastentarinoita, 69 sivua.

Äänikirjojen kuuntelua yhteensä: 192 h 50 min. Tunteja sentään on kertynyt! Onneksi olen löytänyt äänikirjat, sillä ilman niitä työmatkaviihdykkeenäni vuoden saldo olisi entistäkin vähäisempi. :) Keskimäärin 16 h/kirja. Pisin kuunneltu kirja Harry Potter ja Feeniksin kilta, 33 h, lyhin Ronja ryövärintytär, 6 h.

Kirjoja naisilta 21, miehiltä 38. Lukemiseni ovat yleensäkin lievästi mieskirjailijoihin painottuneita, mutta 2011 näkyy olleen erityisen miesvaltainen vuosi - varsinkin kun ottaa huomioon että naisten osuudesta peräti kolmannes on yhden ainoan naisen, J. K. Rowlingin aikaansaannosta.

Omasta hyllystä 24, kirjastosta 35. Omassa hyllyssä sitä lukemista tosiaan riittäisi useammankin vuoden tarpeiksi, mutta pahus kun tuosta kirjastossa käymisestä tulee aina kierre... :)

Romaaneja 47
Novellikokoelmia 6
Runokirjoja 1
Tietokirjoja 1
Sarjakuvia 1
Valokuvakirjoja 1
Harrastekirjoja 1
Näytelmiä 1
Viime vuodenvaihteessa haaveilin saavani luettua edes yhden tietokirjan kaiken kaunon lomassa, ja siinä sentään onnistuin. Aikomus tälle vuodelle: lisää sarjakuvia!!

Alkuteos julkaistu:
2010-l. 2
2000-l. 31
1990-l. 10
1980-l. 6
1970-l. 4
1950-l. 1
1910-l. 1
1800-l. 4
Vähän vähemmän 2000-luku-keskeinen jakauma kuin viimeksi.

Kotimaisia 12, ulkomaisia 47.

Suomenkielisiä alkuteoksia 10
Englanninkielisiä alkuteoksia 6
Käännöksiä näistä kielistä:
englanti 24
ruotsi 6
ranska 2
italia 2
venäjä 2
espanja 2*
unkari 1
albania 1**
kreikka 1
portugali 1
saksa 1
*toinen luettu englanninkielisenä käännöksenä
**suomennettu ranskannoksesta

Uusia kirjailijatuttavuuksia 35.

--------------------------------------------------------

Ja sitten siihen vaikeampaan tehtävään, eli vuoden huippujen valitsemiseen. Vaikka valinnanvaraa olikin aiempaa vähemmän, mahtui joukkoon monta erittäin hienoa lukukokemusta. Pähkäilyn ja tuskailun jälkeen, tässä top 10 ilman mitään keskinäistä paremmuusjärjestystä:

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

J. K. Rowling: Harry Potter -sarja

Jonathan Carroll: Naurujen maa

Italo Calvino: Paroni puussa

Tove Jansson: Kesäkirja

Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär

Marjo Niemi: Juostu maa

Shaun Tan: The Arrival

Kiitos kaikille lukijoilleni erinomaisesta seurasta viime vuonna! :)

Anton Tšehov: Lokki

2011-12-31T16:43:00.002+02:00

Haluan puristaa kaikista tänä vuonna luetuista kirjoista esittelyt esiin vielä tänään, niin että voin huomisista 4-vuotissynttäreistä selvittyäni keskittyä vuoden koosteisiin. Huomaathan siis että alempana on lisää tämänpäiväisiä postauksia! :)

Vuoden viimeistä kirjaa ei valitettavasti voi oikein loppuhuipennukseksi kutsua, sillä en pitänyt Lokista oikeastaan ollenkaan. Jos kirja olisi ollut yhtään sataa sivuaan pitempi niin olisin jättänyt kesken, mutta tulipa tämä klassikko nyt edes suurin piirtein luettua yleissivistyksen vuoksi.

Suurin piirtein, todellakin, sillä en jaksanut ajatuksella keskittyä sen vertaa että saisin aikaan tiivistelmän siitä mistä kirjassa oli kyse. :) Lainaan siis takakannesta: "Nuoret kirjailijat ja näyttelijät odottavat tulevaisuutta, uneksivat uudesta ajasta. He kaipaavat elämäänsä uusia muotoja, mutta ne eivät tunnu tavoittavan heitä. Heidän vanhempansa ovat jo maineensa niittäneet ja pitävät siitä tiukasti kiinni. Kaikki kaipaavat merkityksen tunnetta ja hyväksyntää, mutta heillä ei ole varaa jakaa sitä toisilleen."

Ärsyttäviä tai epäkiinnostavia henkilöitä käymässä pitkästyttäviä keskusteluja. Tässä ei nyt yksinkertaisesti vain sytyttänyt yhtään mikään. Mutta erittäin mielelläni kuulisin kommentin joltain tämän kirjan aivan toisin nähneeltä! :)

Jonkinlaista mielenkiintoa lukemiseen toi se, että tämä oli ensimmäinen koskaan lukemani näytelmä. Mietin, olisiko tuo tekstin erilainen muoto vaikuttanut tähän täystyrmäykseen tottumattomuuteni vuoksi. Mutta ei, korkeintaan ihan pikkuriikkisen - en usko että olisin tästä pitänyt merkittävästi enempää vaikka kirja olisikin ollut romaanimuotoinen.

Ensimmäinen lause: Medvedenko: Miksi te käytte aina mustissa?

Venäjänkielinen alkuteos: Чайка (Tšaika) (1895)

Ulkoasu: Kannesta kyllä pidän! Kirjan parasta antia. :) Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Loisto/WSOY 2008, 4. painos (1. suomenk. julk. 1960), suom. Jalo Kalima, 100 s.

Shaun Tan: The Arrival

2011-12-31T14:11:00.000+02:00

Kun olin saanut runokirjan mahdutettua kirjavuoteeni, totesin että olen onnistunut jättämään sarjakuvatkin väliin tähän asti. Otin viimein luettavakseni hyllyssä jo melko pitkään houkutelleen The Arrivalin. Tai jos tarkkoja ollaan, katseltavakseni, koska tämä sarjakuva on täysin tekstitön.

Pelkillä kuvilla Shaun Tan kertoo tarinan miehestä, joka kielitaidottomana matkustaa kummalliseen kaupunkiin etsimään perheelleen parempaa elämää. Vaikka innokkaana lukijana olenkin sanojen suurkuluttaja, tämän kirjan parissa voi todeta että joskus ne todella ovat tarpeettomia. The Arrival saa ilmaisuvoimallaan lukijankin sanattomaksi. Tan tosiaan osaa piirtää. Välillä aukeama on täynnä niin ilmeikkäitä tilannekuvia, että voisin kehystää koko sarjan seinälleni.

The Arrival on universaali maahanmuuttajan tarina. Koti-ikävä tuntuu ihon alla, kaupungin ihmeellisyydet saavat katselemaan sekä arastellen että ihastellen. Hengästyttävän upea kirja, suosittelen!!

Ulkoasu: Tan on käsittääkseni suunnitellut kirjan itse kansia myöten, ja kokonaisuus on yhtä hieno kuin sisältökin.

Kustantaja Hodder Children's Books 2007 (1. kerran julk. Lothian Children's Books 2006)

Peter Bichsel: Lastentarinoita

2011-12-31T00:37:00.000+02:00

En ollut koskaan kuullutkaan tästä kirjasta ennen Jennin arvion lukemista, mutta kiinnostus heräsi saman tien. Ja syytä olikin, sillä tämä tosiaan on lukemisen arvoinen!

Lastentarinoita sisältää seitsemän kertomusta, jotka ovat pinnalta katsottuina hyvin yksinkertaisia ja suoraviivaisia, nimensä mukaisesti myös lapsille sopivia, mutta ne ovat myös hyvin paljon muuta. "Bichsel on rikkonut tavanomaisen ajattelun kahleet", sanotaan takakannessa erittäin osuvasti. Kertomukset herättävät miettimään: Mitä jos asia olisikin näin, entä jos tekisikin noin.

Parhaiten mieleeni jäivät Pöytä on pöytä ja Hyvämuistinen mies. Ensin mainittu kertoo miehestä joka vaihtaa sanojen paikkaa, alkaa kutsua sänkyä tauluksi, pöytää matoksi ja niin edelleen, kunnes huomaa ettei enää ymmärrä muita, eivätkä muut häntä. Jälkimmäisen päähenkilö, joka muistaa kaiken mahdollisen junista ja niiden aikatauluista, taas kokee elämänmuutoksen kun asemalle tulee neuvontapiste jonka virkailija voi kirjoista katsomalla löytää minkä tahansa tiedon joka hyvämuistisella miehellä on päässään.

Lisäksi kirjassa esiintyvät mm. mies joka ei halua tietää enää mitään ja mies joka aikoo lähteä tarkastamaan onko maapallo todellakin pyöreä ja palaako takaisin samaan paikkaan jos kävelee suoraan sen ympäri.

Lastentarinoita on erikoislaatuinen kirja. Ja sikäli myös turhauttava, etten osaa sanoa siitä ollenkaan niin paljon kuin haluaisin! Onneksi voin ohjata teidät lukemaan tuon jo linkittämäni Jennin tekstin, jossa on sanottu kaikki oleellinen. Kannattaa lukea myös kommentit - Pöytä on pöytä on ilmeisesti monelle yllättävänkin tuttu! :)

Saksankielinen alkuteos: Kindergeschichten (1969)

Ulkoasu: Kansikuva istuu kirjaan hyvin - sopiva ripaus lapsekkuutta siinäkin! :) Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Otava 1982, suom. Markku Mannila, 69 s.

Minna Canth x 5

2011-12-30T23:48:00.000+02:00

Yhteisnide sisältää teokset Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Hanna, Lain mukaan ja Lehtori Hellmanin vaimo.

En koskaan ajattele lukevani todellisuuspaon vuoksi. Sen sijaan Köyhää kansaa -kirjaa lukiessani halusin paeta sitä. Omaan elämääni, toisiin kirjoihin, mihin vain. Niin karua Minna Canthin realismi on. Sairaita ja nälkäisiä lapsia ryysyisissä vaatteissa, kerjuulla käyntiä, jatkuvaa työn etsimistä, ilman tietoa tai toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Tämä kyllä pysäytti.

Kauppa-Lopon olen lukenut joskus kouluaikana, mikä ei varsinaisesti ollut otollisin ajankohta. Pakkolukeminen on harvoin muutenkaan kirjalle eduksi, ja kun vielä tuolla iällä olin sitä mieltä että klassikko = tylsä, niin eipä kirjasta ollut jäänyt muuta muistikuvaa kuin se että jotakin se akka kaupitteli ja koko juttu oli pahuksen pitkästyttävä. Tämä siis oli ennen tähän niteeseen tarttumista ainut kosketukseni Canthin tuotantoon. Nyt voin vain ihmetellä teini-ikäistä itseäni: Miten en muka nähnyt sitä kiinnostavaa persoonaa, niin kovin inhimillistä ihmistä Lopon nuuskatahraisen naaman takana? Tai huvittunut hänen rojunmyyntitaidoistaan, käpertynyt kokoon hänen vieressään kuullessani rouva Kortmanin sanat, kaivannut kaukana olevia miestä ja poikaa?

Ahdistavan aloituksen ja vanhan Kauppa-Lopo -trauman jälkeen Hanna pääsi yllättämään sisältämällä paljon jopa kepeitäkin sävyjä kuvatessaan nuorten tyttöjen kesänviettoa ja ihastumisia. Kepeyttä löytyi myös niin Lain mukaan - kuin Lehtori Hellmanin vaimo -kirjoistakin, vaikka yhdenkään tarinan lopusta sitä on turha etsiä, sen enempää kuin lohdullisuuttakaan. Kari Levolan kirjoittaman esipuheen otsikko on Särkyviä naisia, mikä kuvaakin täydellisesti tätä kokoelmaa. Viisi erilaista naispäähenkilöä erilaisissa tilanteissa, niin työväen kuin "paremmankin" väen edustajia, mutta särkymään he joutuvat kaikki, tavalla tai toisella.

Minna Canth teki minuun suuremman vaikutuksen kuin lainkaan osasin odottaa, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö hän tekisi sellaista vielä moneen muuhunkin.

Ensimmäinen lause: Anni oli kipeänä. (Köyhää kansaa)

Ulkoasu: Tässäkin on sarja, jonka ilmeestä kokonaisuutena pidän paljon. Tuo kuva nyt kyllä vääristää värejä aika reilusti, oikeasti ne ovat paljon raikkaammat. Tyylikkään kaunis kirja! Graafinen suunn.: Jenni Noponen.

Kustantaja Gummerus 2007, 3. painos (alkup. julkaisuvuodet 1886/1889/1886/1889/1890), 441 s.

Pertti Nieminen: Maailma pitäisi aloittaa alusta

2011-12-29T10:12:00.001+02:00

Totesin, etten ole lukenut tänä vuonna yhtäkään runokirjaa. No vielä ehtii, ajattelin, ja menin tutkimaan hyllyni pientä valikoimaa, poimin tämän, istahdin sohvalle aikomuksenani vilkaista vähän, ja luin koko kirjan. Ahmien, suorastaan, ja sitten palasin alkuun lukemaan vielä paremmin.

Maailma pitäisi aloittaa alusta sisältää runoja lastenlapsista, puutarhasta, sairaalareissusta, maailmamenosta ja elämästä yleensä, ja se on ihana. Ties vaikka olisin juuri löytänyt suosikkirunoilijan. Nieminen muuttaa elämäsä hetkiä runoiksi ilman hienostelua ja konstailua, juuri sillä tavalla mistä minä runoissa pidän. Niin, että lukija voi vain nauttia sanojen ja ajatusten virrasta ilman tarvetta suuriin tulkintoihin - mikä ei suinkaan tarkoita etteikö runoista silti löytyisi syvyyttä.

Risto Reipas ja hänen ystävänsä
asuivat ennen
Seitsemän Peninkulman metsässä.

Minun puutarhaani mahtuu omenapuu,
mustaherukkapensas, ruusuangervo
ja seitsemän peninkulmaa
tuulta.

Kirja sisältää myös joukon T. E. Hulmen runojen suomennoksia. Niistä ihastuin Kuvia-osioon, kokoelmaan hyvin lyhyitä tekstejä jotka todella luovat kuvia niin silmiin kuin korviinkin:

Äänet lepattivat
niin kuin lepakot hämärissä.

Ulkoasu: Koko tämä Runoja tunteville -sarja on hieno, ja tämä kirja varsinkin! Pidän, todellakin. Sarja-asun suunn.: Päivi Puustinen, kannen suunn.: Emmi Kyytsönen.

Kustantaja Otava 2009, 114 s.

Ian Beck: Pastworld

2011-12-28T11:08:00.003+02:00

Vuonna 2048 Lontoo on muutettu maailman suurimmaksi teemapuistoksi, rakennettu uudelleen oman itsensä viktoriaaniseksi haamuksi. Kaikki on mahdollisimman autenttista, uudelleen voimaan asetettuja vanhoja lakeja myöten. Hyvin maksavia turisteja riittää, ja kaupunkiin on muodostunut oma alamaailmansa joka tarjoaa heille myös vähemmän päivänvaloa kestävää viihdykettä - kuten autenttisia murhapaikkoja.

Paikan historiaan liittyy salaisuus, jonka paljastuminen yhdistää kolmen ihmisen elämät: kaupungissa kasvaneen Even, joka ei tiedä muusta, isänsä kanssa vierailulle tulevan Calebin sekä salaperäisen, pelätyn Fantomiksi kutsutun murhaajan.

Joku lisäpotku juoneen olisi kelvannut, tarina oli kyllä hyvä mutta ei ikimuistoinen. Mutta miljöö sen sijaan - se on UPEA!! Kun Caleb ilmalaivalla saapuessaan näkee ensin kaupungin levittäytyvän allaan ja astuu sitten sen kaduille, kavioiden kopinaan ja kaasulamppujen valoon, tuntuu kuin lukija itsekin todella sukeltaisi menneisyyteen. Ei edes haittaa, vaikka tietää sumun olevan koneellisesti tehtyä. :)

Pidinkin enemmän kirjan alkuosasta, jossa kaupungin tunnelma tuli vahvasti esiin. Loppua kohti mentäessä osa taianomaisuudesta katosi, kun toiminnallisempi juoni otti vallan.

Ensimmäinen lause: In presenting this story I would not wish to take any knowledge for granted on behalf of the reader.

Ulkoasu: 10+! Viimeisen päälle mietitty niin kannen kuin sisäsivujenkin osalta. Kannen kuva: Paul Young, kannen suunn.: John Fordham.

Kustantaja Bloomsbury 2009, 355 s.

Katsaus vuoteen 2011 -haaste

2011-12-19T18:27:00.000+02:00

Enköhän minäkin jo uskaltaudu osallistumaan tähän Susan haasteeseen, vaikka vuotta vielä vähän onkin jäljellä! :)

Pari kysymyksistä johdattelee ajatukset uutuuksiin, mutta koska olen tainnut onnistua lukemaan tänä vuonna peräti yhden kaunokirjallisen uutuuden, taitaa suunnilleen joka kohtaan tulla vastaukseksi jotain vähän vanhempaa. :)

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä? Jonathan Carroll: Naurujen maa

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä? Riippuu tietysti ihmisestä, mutta vaikkapa John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken? Joseph Conrad: Varjolinja

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä? Susan Abulhawa: Jeninin aamut

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten? J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (ja kaikki muut osat sitten vuorollaan... :)

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja? Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas

7. Mikä kirja oli suurin pettymys? Alice Munro: Kerjäläistyttö

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi? Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä? Emily Brontë: Humiseva harju

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa? Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty? Ian Beck: Pastworld

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin? J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä? Marjo Niemi: Juostu maa

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista? Philip Pullman: Salaperäinen veitsi

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille? Jonathan Carroll: Naurujen maa

Marjo Niemi: Juostu maa

2011-12-12T10:14:00.001+02:00

Joskus, kun törmää vaikkapa alekorissa kirjaan josta ei ole koskaan ennen kuullutkaan mutta joka kutkuttelee kiinnostusta ja vaikuttaa siltä että saattaisi ehkä olla hyväkin, ja ajattelee että voisihan tämän viedä kotiin kun ei juuri mitään maksakaan, saattaa tehdä Löydön. Niin kuin nyt. Pieni helmi!

Juostu maa sisältää vain 127 pienikokoista sivua, mutta en minä silti sitä pystynyt kerralla ahmaisemaan vaan välillä piti sulatella ja lukea muuta. Tämä pieni kirja sai minut sekä itkemään että nauramaan - jälkimmäistäkin välillä melkein vedet silmissä.

Tämä vaikutus taisi johtua pääasiassa siitä, että henkilöt tuntuvat niin valtavan aidoilta. Syksy, 10-vuotias tyttö joka pakenee vanhempiensa riitoja ja juoksee halki teollisuuskylän, ja hänen isänsä veli Kalevi, entinen juoksija joka alkaa valmentaa Syksyä. Molemmat ulkopuolisia omassa elämässään, kumpikin haluaa pärjätä itse. Taidan olla vähän rakastunut Kaleviin, kunnolliseen, yksinäiseen mieheen joka ei koskaan sanoisi ääneen kuinka kova paikka oli kun kissa piti haudata.

Syksy ja Kalevi toimivat kertojina vuorotellen, molemmat lyhyillä lauseilla, tajunnanvirtaisesti - mutta ei se tajunnanvirtakaan ole sellaista "hienoa" mallia josta en yleensä pidä, vaan sekin tuntuu aidolta, ihan kuin oikeiden ihmisten ajatuksilta.

Tämä oli mulle kirjavuoden yllättäjä, joka pyörii mielessä lukemisen jälkeenkin. Pienkustantamot-minihaastekin tuli tällä suoritettua. Vaikkei Teos ollutkaan kustantajana ennestään tuntematon, niin olen tyytyväinen että tulin haasteen puitteissa muuten löytäneeksi jotain piileskellyttä hyvää! :)

Ensimmäinen lause: Vaahteran pinta on pehmeä poskea vasten.

Ulkoasu: Tuntuu että sanon joka kansikuvasta että "sopii kirjan tunnelmaan". :) No niin sopii tämäkin, mutta ei ehkä varsinaisesti houkuttele tarttumaan. Muuten kyllä pidän kirjan ilmeestä! Graafinen muotoilu: M-L Muukka, kuva: Fennopress/Johner/Blåvarg.

Kustantaja Teos 2004, 127 s.

Mark Dunn: Ella Minnow Pea

2011-12-11T11:14:00.000+02:00

Nollopin saaren kansallissankari oli Nevin Nollop, mies joka kirjoitti tunnetun pangrammin - kaikki aakkosten kirjaimet mahdollisimman vähin toistoin sisältävän lauseen - The quick brown fox jumps over the lazy dog. Kun tämän lauseen sisältävästä muistomerkistä tippuu kirjain Z, saarta hallinnoiva neuvosto päättää että Nevin Nollopin tahto on, ettei kyseistä kirjainta enää käytetä saarella missään yhteydessä. No, eihän Z niin kauhean yleinen ole, kai sitä ilmankin pärjää - vai? Ei ihan niinkään, varsinkin kun lipsahduksista rangaistaan varsin ankarasti. Eikä tilanne ainakaan helpotu kun kirjaimia alkaa tippua lisää.

Ella Minnow Pea on kyllä todella omaperäinen kirja! Tunnelmaltaan se on kaksijakoinen: se alkaa leppoisana, vähän hassuna saarielämän kuvauksena tuoden vahvasti mieleen Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville (tämäkin on lisäksi kirjeromaani). Edetessään kirja muuttuu melko pelottavaksi kuvaukseksi mielivaltaisen vallankäytön vaikutuksista, menettämättä silti silloinkaan alkuperäistä vaikutelmaansa.

Nevin Nollopin perintönä saarella on panostettu kieleen ja taiteisiin modernin teknologian kustannuksella, ja siksi saarelaiset kommunikoivat kirjeitse. Kirjeromaanimuoto päästää lukijankin uppoutumaan kunnolla lyhenevien aakkosten ongelmaan, sillä sitä mukaa kun kirjaimia kielletään eivätkä saarelaiset voi niitä enää käyttää, ei kirjailija itsekään voi niitä käyttää. Asioille täytyy keksiä vaihtoehtoisia ilmaisutapoja, mikä käy yhä hankalammaksi kirjan edetessä.

Mielenkiintoinen lukukokemus!

Ensimmäinen lause: Dear Cousin Tassie,
Thank you for the lovely postcards.

Ulkoasu: Mukavan simppeli, ja jollakin tavoin täydellisen sopiva. Kansi: BRILL.

Kustantaja Methuen 2003 (1. kerran julk. MacAdam/Cage 2001), 203 s.

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky (äänikirja)

2011-12-09T15:20:00.000+02:00

Tukholmassa asuva juristi Rebecka Martinsson jotuu palaamaan kotiseudulleen Kiirunaan ja kohtaamaan menneisyytensä, kun paikallisen suurseurakunnan supertähti murhataan.

Taisin odottaa vähän enemmän, mutta tämä jäi kohdallani sinne "hyvän perusdekkarin" tasolle - missä ei toki sinänsä ole mitään varsinaista vikaa.

Ympäristö oli tässäkin hienosti kuvattu ja tavoitettu. Jos Matkijalintua lukiessani hikoilin, niin tätä kuunnellessani palelin Kiirunan pakkasissa. Henkilöistä en sen sijaan jaksanut tässä ihan kauheasti kiinnostua, ja se on varmasti iso syy siihen, miksi kokemus jäi vähän turhan laimeaksi.

Olen myös sattumalta lukenut viime aikoina useamman kirjan jossa on ainakin sivuttu kiihkeää uskonnollisuutta, joten olin tätä kuunnellessani jo aika täynnä kyseistä aihetta. Lisäksi Sara Paavolainen ei oikein vakuuttanut lukijana: hänen perusäänensä oli kyllä mukavaa kuunneltavaa, mutta repliikkien äänenmuunnokset monessa tapauksessa melko ärsyttäviä.

Mutta näistä marinoista huolimatta tämä siis oli sitä hyvää perustasoa, ja saatan kyllä kuunnella sarjaa vielä eteenpäinkin - lukijakin kun näyttää vaihtuneen tämän ykkösosan jälkeen. :)

Ruotsinkielinen alkuteos: Solstorm (2003)

Ulkoasu: Ei hullumpi, sopii hyvin kirjan tunnelmaan. Kansi: Timo Numminen.

Kustantaja Otava 2005 (painettu julk. 2005), suom. Katriina Savolainen, lukija Sara Paavolainen, 10 h

Sean Stewart: Matkijalintu

2011-12-08T13:31:00.000+02:00

Kun asiaa ajatellaan pullonpohjaa myöten - kuten Mammalla oli tapana sanoa - tämä on tarina siitä, kuinka minusta tuli äiti. Sen minä haluan sanoa heti alkuun. On tietenkin totta, ettei kyseessä ollut mikään ihan tavanomainen raskaus. Siihen oli sekoittunut noituutta, muutaman miljoonan dollarin edestä öljyalan keinottelua, muutamia kuolemantapauksia ja muutamia kuolleita, jotka eivät pysyneet erityisen kuolleina. Olisi valehtelemista väittää, ettei siihen liittynyt ennustusta, henkien manaamista tai hurrikaania, ja minä inhoan valehtelemista. Mutta jos jokainen tarina on matka, niin tässä on kyseessä pisin koskaan tekemäni reissu - tyttärenä olemisesta tyttären saamiseen.

Elena Beauchamp oli noita. Hän käytti hyväkseen jumaliaan, kuutta Ratsastajaa jotka ottivat hänet valtaansa, ja ne käyttivät hyväkseen häntä. Elenan kuoltua hänen tyttärensä Toni uskoo pääsevänsä eroon noituudesta jota on aina inhonnut, mutta asia ei ole niin yksinkertainen.

Pidin mutta en ihastunut täysillä. Sean Stewart kuvaa helteistä Teksasia niin elävästi että lukija huomaa melkein hikoilevansa itsekin, ja rehevä kieli sopii kuvaan erinomaisesti, samoin maaginen realismi tuntuu suorastaan kuuluvan asiaan. Eläviä ja kiinnostavia ovat henkilötkin. Parhaiten mieleeni taitaa jäädä Tonin Candy-siskon meksikolaista sukua oleva poikaystävä Carlos, joka on tuunannut ruumisautosta itselleen varsin erikoisen ajopelin.

Silti kirjaa lukiessa tuntui puuttuvan jotain. Jokin pointti, syy miksi tämä kirja on kirjoitettu. Asiat tuntuivat liian irrallisilta. Kun tajusin palata tuohon lainaamaani kirjan alkuun, huomasin että siinähän se on kerrottu: tämä on tarina siitä kuinka Tonista tuli äiti. En vain ole ihan varma siitä, riittääkö se sitomaan koko jutun yhteen. Mutta mitä enemmän kirjaa nyt ajattelen, sitä enemmän huomaan olevani sitä mieltä että kyllä riittää, ja kirja on hyvä juuri tällaisena.

Kuittaan tällä suoritetuksi Kirsin haasteen lintubongareille ja himolukijoille!

Ensimmäinen lause: Kun asiaa ajatellaan pullonpohjaa myöten - kuten Mammalla oli tapana sanoa - tämä on tarina siitä, kuinka minusta tuli äiti.

Englanninkielinen alkuteos: Mockingbird (1998)

Ulkoasu: Kaunis!! Kannen suunnittelu: Sakari Tiikkaja/Radiant Graphics Oy

Kustantaja Karisto 2007, suom. J. Pekka Mäkelä, 288 s.

Leo Tolstoi: Anna Karenina

2011-12-07T13:42:00.000+02:00

Tarina sukulaisuuden toisiinsa liittämistä perheistä, niiden onnesta ja epäonnesta.

Anna Kareninan kanssa kävi samoin kuin syksyn toisen kimppalukukirjan, Ruusun nimenkin: Aluksi ihastutti, sitten alkoi tympiä, jälkeenpäin ajatellen on kiva että tuli luettua mutta ilmankin olisi pärjännyt.

Se mikä erityisesti ihastutti, oli tekstin kepeys, joka kyllä säilyi loppuun asti. Ei mitään stereotyyppistä venäläisklassikon raskautta! Mutta sen sijaan sitä raskautta lukemiseen saatiin kyllä oikein hienosti aikaan toistuvilla, monisivuisilla asian sivussa ja ties missä haahuilemisilla. Lukeminen menikin loppuvaiheessa melkoiseksi harppomiseksi. Ei kiinnostanut keskustelu vaalipäivillä sen enempää kuin Levinin hengellinen herääminenkään.

Kirja on juonelliseen sisältöönsä nähden aivan tuskallisen ylipitkä. Osittain se selittyy sillä että Anna Karenina on kirjoitettu alun perin jatkokertomukseksi, eikä sitä siis ole edes tarkoitettu yhteen putkeen luettavaksi. Mutta silti lyhentämisen varaa olisi paljon.

On vähän harhaanjohtavaa, että tätä esimerkiksi takakannessa mainostetaan Annan ja Vronskin suurena rakkaustarinana, vaikka kyseinen rakkaustarina on vain osa kirjaa ja suuri osa ajasta vietetään aivan muiden henkilöiden seurassa. Mutta rakkaustarinasta puheen ollen, on jokseenkin tympäisevää lukea sellaista jos ei missään vaiheessa toivo parin pysyvän yhdessä. Inhosin alusta lähtien Vronskia, tuota itserakasta ääliötä, ja suurimmat sympatiani koko henkilökaartista saikin lopulta Annan aviomies Aleksei Karenin vaikkei ensivaikutelma hänestäkään turhan hyvä ollut.

Kiitos Zephyrille kimppaluvun järjestämisestä, eipä olisi tullut kirjaan tartuttua ilman sitä! :)

Ensimmäinen lause: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Venäjänkielinen alkuteos: Анна Каренина (1875-1877)

Ulkoasu: No, juuri kerroin mielipiteeni Vronskista joten ei tuo hempeily sinänsä kauheasti lämmitä. :D Muuten ihan ok kansi, joka tosin toteuttaa samaa harhaanjohtavuutta kuin takakansikin. Päällyksen typografia: Liisa Holm.

Kustantaja WSOY 1997, 16. painos (1. painos 1910-1911), suom. Eino Kalima, 917 s.

Umberto Eco: Ruusun nimi

2011-12-06T10:36:00.001+02:00

Parin Ruusun nimen kimppaluvun viimeisen osuuden keskustelut ovat jääneet väliin muiden kiireiden ja vähän bloggausinspiraation puutteenkin vuoksi. Koska haluan päästä kirjasta jo eroon, eikä keskustelijoita taida kauheasti olla jäljelläkään, halukkaat voivat kertoa ajatuksensa kirjan viidennestä, kuudennesta ja seitsemännestä päivästä tässä oman pienen loppuarvioni yhteydessä. ;)

Tämä keskiaikaiseen italialaisluostariin sijoittuva, teologisilla keskusteluilla ja yleisellä sivistyneisyydellä vahvasti maustettu murhamysteeri yllätti minut huomattavasti mainettaan helpommalla luettavuudella. Aluksi pidinkin kirjasta melko paljon, mutta vaikka lukeminen tuntuikin loppuun asti enimmäkseen helpolta, tympäännyin kyllä kirjaan myöhemmin. Liikaa jaarittelua. Ja vaikka toisaalta ymmärränkin teoksen klassikkoaseman, niin en nyt kuitenkaan ole ihan vakuuttunut siitä että se on sen ansainnut. Lisäksi murhien motiivi oli jotain niin naurettavan typerää että se oli kyllä jonkinmoinen antikliimaksi. Olen tyytyväinen että tulin kirjan lukeneeksi, mutta enpä olisi menettänyt mitään kovin suurta vaikka olisi jäänyt lukemattakin.

Kuinka moni kimppalukija pääsi loppuun asti? Mitä piditte? Olitteko tyytyväisiä loppuratkaisuun?

Ensimmäinen lause: Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.

Italiankielinen alkuteos: Il nome della Rosa (1980)

Ulkoasu: Jotenkin tämä pokkariversion kannen Bestseller-merkistä ja sensaatiotekstistä tulee vähän halpisfiilis, mutta muuten kansi on kyllä mielestäni aivan hyvä. Pidän kuvasta. Lisäksi tämä nimenomainen kappale on sellaisella mukavalla tavalla ränsistynyt, kuluneeksi luetun ja rakastetun oloinen, että vaikka luin kirjaa ensimmäistä kertaa (ja viimeistä, hah) niin silti oli jotenkin nostalginen olo. :) Päällyksen typografia: Eeva Mehto.

Kustantaja WSOY 1990, 12. painos (1. painos 1983), suom. Aira Buffa, 624 s.

Onni on uusi kirjapino (tai kaksi...)

2011-11-28T10:57:00.001+02:00

Runsas kuukausi sitten aloittelin innoissani projektia, jonka tarkoitus on vähentää lukemattomien kirjojen määrää hyllyssäni. Hahahahahahahahaha. Alkuvaihe ei nyt ainakaan mennyt ihan putkeen, koska tuon postauksen jälkeen olen kokenut yhden pahimmista kirjojenostelurepsahduksistani ikinä. :D

Ensin hyllyyn ilmestyi Täällä Pohjantähden alla -trilogia yksissä kansissa - sen nappasin vaihdossa divarista vietyäni sinne pinon kirjoja. Mutta ei se vielä mitään: se kunnon repsahdus lähti siitä kun menin Suomalaiseen hankkimaan lastenkirjaa lahjaksi. Oven vieressä on pokkarihylly, joten pitihän siinä vilkaista että olisiko mitään uutta kiinnostavaa ilmestynyt. No joo, oli. Sitten huomasin että ennestäänkin alehintaisessa löytöhyllyssä oli lappu "-40 %". Haa. Pyörittelin useampaa kirjaa käsissäni miettien mitä niistä valitsisin, kunnes totesin että äsh, kun nyt kerran ostelemaan rupesin niin mä otan nämä KAIKKI. Kun eivät paljon maksakaan. Lopputulos: Kannoin kuutta kirjaa ennen kuin edes pääsin sinne lastenkirjahyllylle mihin alun perin olin menossa, ja samalla antaa mennä -asenteella olen jatkanut koko marraskuun, koluten suunnilleen kaikki paikat joissa vain voin kuvitella tekeväni hyviä kirjalöytöjä. Tai hyviä heräteostoksia. :)

Noihin valokuvakirjoihin olen kyllä vähän törsännytkin, mutta muuten nämä on enimmäkseen löydetty joko halvalla tai naurettavan halvalla (Kaksi Tove Janssonin kirjaa yht. 1,70 €!!!!) alesta, tarjouskirjakaupasta, kirpparilta tai kirjaston poistomyynnistä. Niin ja se Linnahan oli vähän niin kuin ilmainen. ;)

Pinoissa siis:
Viivi Luik: Seitsemäs rauhan kevät
Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita
Melissa Marr: Ilki ihana
Marko Leino: Joulutarina
Henrik Meinander: Suomen historia
Outi Nyytäjä: Heinäpaali roihuaa - Näkyjä ja näkemyksiä Bretagnesta
Carolyn Parkhurst: The Nobodies Album
Natalja Kljutšarjova: Kolmannessa luokassa
Caitlin Davies: The Ghost of Lily Painter
Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani
Grégoire Polet: Väreilevä kaupunki
Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja
Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Jasper Fforde: Shades of Grey
Maailman parhaat luontokuvat 2009
Maailman parhaat luontokuvat 2010
Juvonen, Muukkonen, Peltomäki & Varesvuo: Linnut lumen valossa
Fred Vargas: Jalattomat, elottomat
Steve Alten: Mayojen testamentti
Marjo Niemi: Juostu maa
Tove Jansson: Kevyt kantamus
Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja
J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari
Joel Haahtela: Katoamispiste
John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Margaret Atwood: Sokea surmaaja
J. M. G. Le Clézio: Harhaileva tähti
Sebastian Barry: On Canaan's Side
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Joulutarina ja Potter menivät hyllyyn luettujen puolelle, mutta muut ovat uusia tuttavuuksia. Pitää ensin olla kunnolla niitä lukemattomia kirjoja että niissä on sitten varaa vähentyä, eikö? ;) Olen niin iloinen ostoksistani etten edes harkitse potevani huonoa omaatuntoa. Ainut ongelma tässä on se, että nyt alkaa kyllä olla melko akuutti tarve myös uusille hyllymetreille!!

P. S. Ei, meillä ei kummittele, vaan tuo epäselvä otus tuolla pinojen välissä on ihan vaan koira joka sattui juuri sopivasti jolkottelemaan kohti kameraa. :)

Dan Brown: Kadonnut symboli (äänikirja)

2011-11-27T16:48:00.001+02:00

Robert Langdon sukeltaa tällä kertaa Washingtonin ja vapaamuurareiden salaisuuksiin.

Pidin aika paljonkin Da Vinci -koodista, ja Enkelit ja demonitkin luin mielelläni. En siksi että ne olisivat huikean laadukkaita merkkiteoksia, vaan siksi että historialliset nippelitiedot ja arvoitusten ratkaiseminen johtolankoja seuraten ovat mielestäni hyvin hyvin kiehtovia juttuja. :) Kuten oli odotettavissa, lisää samaa tarjoiltiin runsaasti myös Kadonneessa symbolissa, ja kirja toimikin viihdykkeenä oikein hyvin. Ehkä paperilta lukiessa olisi tullut lievä tunne ajan hukkaamisesta, mutta äänikirjana tämä meni mukavasti koska sille listalle on huomattavasti vähemmän tunkua.

Tässä kyllä huomasin, kuinka kirjailijan nimi välillä vaikuttaa odotuksiin. Koska alun perinkin ryhdyin tätä kuuntelemaan "Dan Brownin kirjana" - jollaisiin siis yleensä liitetään tiettyjä laadullisia puutteita :) - en missään vaiheessa edes vaivautunut ajattelemaan mahdollisia juonen epäuskottavuuksia tms, vaan hyppäsin vain mukaan. Paremminkin ärsytti kun Brown yritti rakentaa Langdonista uskottavampaa henkilöä tekemällä tästä johdonmukaisen skeptisen. Lukijalle (tai siis kuuntelijalle) kun oli selvää että muinainen portti ynnä muut arvoitukselliset systeemit tulevat muodossa tai toisessa jostain löytymään, sillä tuskin Brown muuten olisi tätä kirjaa kirjoittanut, mutta pahuksen Langdon vain hidastaa tapahtumien kulkua hokemalla että eeeeeeei, ei sellaista voi olla olemassakaan, se on kuulkaa ihan myytti vaan. :)

Englanninkielinen alkuteos: The Lost Symbol (2009)

Ulkoasu: Mjaah, aika perustavaraa, ei säväytä erityisemmin.

Kustantaja WSOY 2010 (painettu julk. 2009), suom. Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi, lukija Lars Svedberg, 22 h 45 min

Sarah Waters: Affinity

2011-11-26T19:00:00.000+02:00

Englanti 1870-luvulla: Sureva Margaret etsii uutta sisältöä elämäänsä ja ryhtyy naisvankien vierailijaksi. Jo ensi käynnillä hänen huomionsa kiinnittyy yhteen vankiin, hentoon nuoreen spiritualistiin Selina Dawesiin. Onko Selina huijari vai osaako hän todella kutsua henkiä?

Waters osaa herättää historian henkiin. Ympäristö, ennen kaikkea valtava, Thamesin kastelemalle maalle rakennettu Millbankin vankila kapeina käytävineen, tuntuu hyvin todelliselta. Lukija pääsee Margaretin mukana tutustumaan moniin paikkoihin vankilassa, mikä antaa hyvän käsityksen paikasta ja elämästä siellä.

Tapahtumien tahti on varsin hidastempoinen, mutta se sopii tähän. Muiden kommenttien perusteella arvelen Affinityn siis olevan siinä suhteessa samankaltainen kuin Watersin tuorein romaani, minulle vielä lukematon Vieras kartanossa. Muuten tarinassa on paljon samaa tyyliä ja viktoriaanisen ajan tunnelmaa kuin Silmänkääntäjässä - joka kyllä muutaman yllättävän käänteen vuoksi säväytti juonellisesti enemmän.

Ei napakymppikirja, mutta hyvä! Kahdessa lukemassani, myöhemmin kirjoitetussa kirjassa ihailemani elementit ovat olemassa jo tässä esikoisessa. Varsinkin tuo jo mainitsemani historian eläväksi tekeminen on vakuuttavaa, ja alkukielellä lukeminen toi tekstiin vielä lisää rikkautta. Margaretilla on selkeä oma ääni. Siihen juoneen vain olisin kaivannut vielä jotain pientä lisämaustetta!

Ensimmäinen lause: I was never so frightened as I am now.

Ulkoasu: Tykkään! Kansi on ihan tämän tarinan värinen. Kuva: Jeff Cottenden.

Kustantaja Virago 2008 (1. painos 1999), 352 s.

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (äänikirja) & Harry Potter ja kuoleman varjelukset

2011-11-18T07:07:00.001+02:00

Kun sarjan toiseksi viimeisen osan kuuntelu läheni loppuaan ja viimeisen osan äänikirjaversioon oli kirjastossa jonoa, oli pakko rynnätä ostamaan päätösosa (Olin siis jo aiemmin päättänyt hankkia sarjan omaankin hyllyyni). Sen ahminkin sitten parissa illassa, voimatta juurikaan keskittyä mihinkään muuhun ennen kuin kirja oli lopussa. Tai sen jälkeenkään, sen verran tiiviisti kaikki sarjan tapahtumat pyörivät mielessä jonkin aikaa.

Tämä siis tapahtui jo kuukausi sitten (hieman ollut kortilla tämä bloggausaika...) ja aikaa on kyllä kulunut vähän turhan paljon lukukokemuksen sanoiksi vangitsemista ajatellen. Tosin en ehkä olisi osannut tehdä sitä aiemminkaan. Jotenkin tuntuu että haluan pitää sen kokemuksen vain yksityisenä ja tyytyä olemaan vaikuttunut erittelemättä ajatuksiani sen kummemmin. :)

Mutta ettei asia jäisi epäselväksi: Kyllä, pidin. Paljon. Pikkuisen kadehdin niitä jotka ovat olleet ajoissa asialla ja saaneet kasvaa Pottereiden mukana. Mutta toisaalta olen hyvin tyytyväinen siitä että kaikki osat olivat nyt jo valmiiksi saatavilla. Varsinkin Puoliverinen prinssi jäi niin jännään paikkaan, että voi kauhistus jos olisin joutunut odottamaan seuraavan kirjan ilmestymistä!

Ensimmäinen lause: Miehet ilmestyivät kapealle, kuun valaisemalle kujalle muutaman jaardin päähän toisistaan. (H. P. ja kuoleman varjelukset)

Englanninkieliset alkuteokset: Harry Potter and the Half-Blood Prince (2005)/Harry Potter and the Deathly Hallows (2007)

Ulkoasu: En minä fani ole edelleenkään, mutta kyllä nämä kaksi ovat sarjan parhaimmistoa! :) Kannet: Mika Launis.

Kustantaja Tammi 2011 (painettu julk. 2006)/2008, suom. Jaana Kapari-Jatta, lukija Vesa Vierikko, 22 h/828 s.

Minihaaste 6/11: Pienkustantamot

2011-11-01T12:05:00.000+02:00

Kahden kuukauden välein vaihtuvassa minihaasteessa on tarkoituksena lukea yksi annettuun aiheeseen sopiva kirja. Voit osallistua niin kauno-, tieto-, kuin sarjakuvakirjallakin, sekä myös kuuntelemalla äänikirjan. Luettuasi kirjan esittele se blogissasi tai tämän postauksen kommenteissa.

Loppuvuoden haastessa annetaan huomio niille jotka eivät sitä aina saa vaikka hyvin ansaitsisivat. Tehtävä kuuluu yksinkertaisesti näin:

Lue pienkustantamon julkaisema kirja!

Uutuus tai vanhempi, ei sillä väliä.

Ihan varma en tosin ole siitä määrittelystä, että kuinka pieni kustantamon täytyy olla että sitä voi pieneksi sanoa. :) Kai esim. Bazar ja Avain vielä sellaisiksi lasketaan, vai? Niitä tosi pieniä sitten onkin niin paljon, etten likimainkaan kaikista ole edes koskaan kuullutkaan, mutta nytpä on hyvä tilaisuus lähteä pienelle tutkimusretkelle. Seuraavat tulevat juuri nyt tällä hetkellä mieleen, kertokaa lisää niin linkitän ne listalle!

Bazar
Avain
Atena
Minerva
Siltala
Teos
Basam Books
Faros
Helsinki-kirjat
Moreeni
Sammakko
Nemo
Robustos
Arktinen Banaani
Myllylahti
Nordbooks
Schildts
ntamo
Mäntykustannus
Idiootti

Voit käydä kurkkaamassa myös Suomen pienkustantajat ry:n jäsenluetteloa!

Ruusun nimi: Neljäs päivä

2011-10-31T09:15:00.000+02:00

Ruusun nimen neljäs päivä vietettiin kohtuullisen vauhdikkaissa tuunelmissa, vaikka toki monenlaisia keskustelujakin mahtui taas mukaan. Oma lukemiseni sujui myös mukavasti - mutta alkaa kyllä tuntua siltä että kirja ylittää keskustelunvetokykyni aika korkealta! :D Tässä olisi niin paljon kaikenlaista, mihin tarttua, jos osaisi ja jaksaisi perehtyä, mutta minä kun laiskana lukijana mieluummin vain keskittyisin varsinaiseen tarinaan. Mutta eipä siitä niin hirveästi keskustelua saa irti, jos vain kysyy että "Mitäs olit mieltä tämänkertaisesta murhasta?" ;)

Senkin saat toki kertoa, mutta koetetaanpa miettiä vähän Econ oppineisuutta. Wikipedia oli blondia fiksumpi ja auttoi jäsentelemään ajatuksia. :) Eco tuntuu tosiaan olevan perehtynyt asioihin laajasti. Selkeästi esillä on tietysti kristinuskon keskiaikainen tilanne jännitteineen, ja se, saako kirkolla olla omaisuutta. Lisäksi, Wikipedian mukaan, "kirja on selonteko skolastisesta metodista, joka oli hyvin suosittu 1300-luvun filosofiassa. William esittelee deduktiivisen päättelyn voimaa, erityisesti syllogismeja." Ja "Kirjassa keskustellaan Aristoteleen filosofiasta ja muun muassa islamilaisten filosofien kirjoittamista kommentaareista, sekä millenaristisista harhaopeista kuten fraticelleistä. Kirjassa viitataan useisiin filosofeihin, moniin anakronistisesti, mukaan lukien muun muassa Ludwig Wittgenstein." Latinankielisiä lainauksiakin riittää, ja monien henkilöiden nimiin sisältyy myös viittauksia suuntaan jos toiseenkin.

En yritä väittää, että olisin tuota läheskään kaikkea löytänyt itse, vaikka Econ oppineisuus sinänsä tuleekin selväksi. Mutta millaisia ajatuksia nämä kaikki viittaukset herättävät? Ihailua vai tunnetta brassailusta? Itse olen vähän kahden vaiheilla, mutta enemmän kai kuitenkin kallistun ihailun puolelle. Googlaillessani törmäsin myös Sallan arvioon, jossa hän sanoo kirjan olevan mielestään "tylsä ja hengetön perusdekkari, joka on kuorrutettu kirjailija Umberto Econ oppineisuudella". Aika osuvasti sanottu mielestäni, koska jos tästä erottaa pelkän dekkarijuonen niin eihän se kovin kummoinen ole. Suuri osa kirjan viehätystä omalla kohdallani syntyykin siitä, että se yhdistää elementtejä jotka ensin ajateltuna tuntuvat olevan aika kaukana toisistaan. Viihdyn kirjan parissa edelleen, vaikka se ei suosikkilistaani hätyyttelekään.

Arvontavoittajat

2011-10-29T13:58:00.000+03:00

Ah, nam, ihanaa, tietokone on taas kotona ja kunnossa ja pääsen nettiin muutenkin kuin puhelimesta tihrustamalla. :) Tässä viikon aikana on ehtinyt kasaantua monenlaista kirjoitettavaa: pitäisi keskustella Ruusun nimestä, julkaista marras-joulukuun minihaaste, kirjoittaa viimeisistä Pottereista, ja sellaisen esittelysivunkin aion tehdä kuin muutamassa blogissa on viime päivinä julkaistu. Suma purkautuu sitä mukaa kuin ehtii - ja aivan ensimmäiseksi kerron poistopokkariarvonnan voittajat, jotka random.org ystävällisesti valitsi. :)

Pokkarit lähtevät seuraaville:

Carlos Ruiz Zafónin The Prince of Mist Sallalle,
Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa Réalle,
Jennifer Eganin The Keep Zephyrille,
Anne B. Radgen Berliininpoppelit Margitille,
Leonie Swannin Murha laitumella Saralle,
Karin Alvtegenin Petos Norkulle,
sekä Orhan Pamukin Valkoinen linna myös Réalle! :)

Onnea voittajille! Lähettäisittekö osoitteenne tuolta oikeasta sivupalkista löytyvään sähköpostiini, kiitos!

L.O.K.Ä.R.J.J.L.

2011-10-20T11:41:00.000+03:00

Operaatio Lue Omat Kirjasi Äläkä Raahaa Jatkuvasti Jostain Lisää alkakoon - ensi töikseni tein niistä lukemattomista listan omalle välilehdelleen. :) En suinkaan aio kokonaan lopettaa sen kummemmin kirjojen ostamista kuin kirjaston käyttöäkään - niin kuin muka pystyisin, hahhah - mutta tavoitteena kuitenkin on että tuo lista viimein lähtisi lyhenemään pitenemisen sijaan. En ole vielä päättänyt mitään tarkempia lukemia, mutta siihen palaan ehkä viimeistään vuodenvaihteessa...

Poistoarvonta, osa 2: kasa pokkareita

2011-10-19T11:50:00.000+03:00

Kirjahyllyn siivous jatkuu! Tällä kertaa matkaan olisi lähdössä pehmeäkantisia kirjoja, ja käytetyistä siis on taas kysymys. Sama systeemi kuin viimeksi, eli jokainen kirja arvotaan erikseen ja voit osallistua joko kaikkiin tai vain joihinkin. Käytettävissäsi yksi arpa kutakin kirjaa kohti. Arvon kirjat torstaina 27.10.

1. Carlos Ruiz Zafón: The Prince of Mist

2. Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

3. Jennifer Egan: The Keep

4. Anne B. Radge: Berliininpoppelit

5. Leonie Swann: Murha laitumella

6. Karin Alvtegen: Petos

7. Orhan Pamuk: Valkoinen linna

Onnea arvontaan! :)

24-Hour Read-a-Thon

2011-10-18T11:27:00.001+03:00

Taas näitä enkkubloggareiden ideoita. :) Olen jo ties kuinka monta kertaa meinannut esitellä erään tapahtuman joka aina ehtii mennä ohi ennen kuin saan aikaiseksi siitä kertoa, mutta nyt en päästä sitä karkuun! Kyseessä on vuonna 2007 alkanut, nykyään kahdesti vuodessa järjestettävä Dewey's 24-Hour Read-a-Thon.

Tämän 24 tuntia kestävän kirjablogitapahtuman aikana on pääasiassa tarkoitus lukea mahdollisimman paljon. Monet myös tekevät välillä blogeihinsa päivityksiä siitä, paljonko ovat lukeneet, ja osallistuvat tietyissä blogeissa järjestettäviin pieniin kirja-aiheisiin haasteisiin. Tapahtuman aikana tuohon linkittämääni blogiin ilmestyy tunnin välein päivityksiä, joissa kerrotaan mitä juuri sillä tunnilla tapahtuu. Mukaan voi ilmoittautua myös cheerleaderiksi, joka käy kannustamassa lukijoita heidän blogeissaan. :) Useimmat joutuvat välillä nukkumaan tai tekemään jotain muuta mukamas välttämätöntä, mutta aina löytyy niitäkin jotka pysyvät hereillä koko 24 tuntia, lukien käytännössä lähes koko ajan. Tosilukijat tekevät eväät etukäteen valmiiksi ja pistävät oven lukkoon ja puhelimen kiinni. ;)

Tämän syksyn Read-a-Thon järjestetään tämän viikon lopulla, ja se alkaa lauantaina Suomen aikaa kolmelta iltapäivällä. Vielä ehdit hyvin mukaan! :) Harmikseni olen itse aina joutunut tyytymään vain olemaan hengessä mukana, seuraten välillä muiden etenemistä. Pitäisi lähettää mies ja poika jonnekin pois tieltä, että voisin ihan oikeasti keskittyä asiaan, ja tällä kertaa taidan kaiken lisäksi viettää aika suuren osan lauantaipäivästä ylitöissä. Mutta kyllä minäkin vielä joskus! :)

Anna Gavalda: Karkumatka

2011-10-17T11:40:00.000+03:00

Anna Gavaldan esikoinen, novellikokoelma Kunpa joku odottaisi minua jossakin on yksi suosikkikirjoistani, ja pidin paljon myös hänen ensimmäisestä, lyhyestä romaanistaan Viiniä keittiössä. Seuraavaksi julkaistut paksummat romaanit Kimpassa ja Lohduttaja eivät sen sijaan yhtään edes houkuttaneet kokeilemaan, mutta kun sain tietää että Gavaldalta julkaistaan pienoisromaani, tiesin heti että sen haluan lukea. Tahdon nauttia Gavaldani lyhyenä, sillä siihen muotoon hänen tyylinsä tuntuu istuvan täydellisesti!

Karkumatka on tutun, ihanan kepeä. Luin joskus kommentin jossa sanottiin Gavaldan kielen kuulostavan suomennettunakin ranskalta, ja se on osuvasti sanottu! Kepeys ei silti tarkoita, ettei kirja olisi täynnä ajatusta. Se on sisaruuden ylistys, tarina siitä kuinka Simon, Lola, Garance ja Vincent varastavat itselleen yhteisen päivän, päivän joka ehkä on viimeinen huoleton yhdessä vietetty tuulahdus lapsuudesta.

Tunnelma on samanaikaisesti sekä haikea että hilpeä, ja neljä sisarusta ovat sopivasti erilaisia, tuntuen silti kuuluvan vahvasti yhteen. Tästä jäi hyvä mieli!

Ensimmäinen lause: En ollut vielä ehtinyt istuutua, takamukseni oli puoliksi ilmassa ja käsi auton ovella, kun käly jo kävi kimppuuni.

Ranskankielinen alkuteos: L'Échappée belle (2009)

Ulkoasu: Nätit värit! Neljän maiseman on kenties tarkoitus kuvastaa neljää sisarusta, mutta en osaa sanoa kuka olisi mikäkin. :) Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Gummerus 2010, suom. Lotta Toivanen, 120 s.

Ruusun nimi: Kolmas päivä

2011-10-16T16:14:00.000+03:00

Pahoittelut kolmen päivän myöhästymisestä! Suurimpana syynä siihen on se, että torstaina ja perjantaina luin viimeistä Potteria niin kiihkeästi, etten yksinkertaisesti vaan pystynyt irrottautumaan siitä tehdäkseni tai ajatellakseni mitään muuta. Perjantaina en edes koskenut tietokoneeseen koko päivänä, mitä ei ihan viime aikoina ole tapahtunut, ja kun vielä lauantaina olin koko päivän reissussa niin parin päivän blogijututkin ovat lähes järjestään lukematta ja kommentoimatta. Mutta nyt täytyy hoitaa kimppaluvun kolmas etappi pois alta! :)

Tämä teksti kommentteineen saattaa hyvinkin sisältää spoilereita!

Tämä osuus oli kyllä mulle pitkästyttävin tähänastisista! Olisiko mitenkään mahdollista antaa niiden kerettiläisten jo olla?? Tekisi mieli harppoa reilusti, mutta koska Adso (jonka nimen eri muotoja kummastelin edellisen keskustelun kommenteissa) vihjaa että kerettiläisyydellä on osansa loppuratkaisussa, niin täytyy kai yrittää pysyä kärryillä aiheesta.

Adsosta puheen ollen: ohhoh, kuinka hänelle kävikään keittiössä! :) Millaisia ajatuksia tapahtuma herätti? Jotenkin koko juttu tuli mulle niin puskista, ettei se toisaalta tuntunut sopivan kirjaan ollenkaan, mutta olen oikeastaan iloinen että kohtaus oli siinä, sillä tympäännyn ja ärsyynnyn ylenpalttisesta hurskastelusta. Ja pidän yhä enemmän Williamista, joka ei pahemmin hätkähtänyt. :)

Olen kyllä edelleen yhtä kiinnostunut kirjasta ja lähden mielelläni lukemaan eteenpäin, mutta tästä osuudesta en tunnu juuri saavan kommentoitavaa irti. Liikaa asioita joihin en jaksanut kunnolla keskittyä, liian vähän varsinaisia tapahtumia. Lopetan siis lyhyeen ja jään odottamaan, onko teillä enemmän sanottavaa. :)

Tunnustus

2011-10-12T16:20:00.007+03:00

Katja Lumiomena-blogista, Sonja lukuhetket-blogista sekä Zephyr Kirjanurkkauksesta muistivat minua tunnustuksella, kiitos!!

Tunnustuksen saajan tulee kertoa itsestään kahdeksan satunnaista asiaa. Aiempien tunnustusten ja haasteiden yhteydessä olen kertonut niin paljon satunnaisuuksia juuri nyt ajatukset lyövät ihan tyhjää kun pitäisi keksiä uusia - suoritanpa siis tehtävän linkittämällä kahdeksan musiikkikappaletta joista pidän, kun en kerran ole musiikkihaasteeseenkaan tullut osallistuneeksi! :)

Tämä ei ole mikään kaikkien aikojen top kasi, vaan ihan vain satunnaisia, nyt mieleen tulleita huippubiisejä. Musiikkimakuni suuntautuu enemmän vauhdikkaaseen meininkiin kuin lempeään tunnelmointiin, ja onkin melko harvinaista että ihastun hitaaseen kappaleeseen. Niitä on tällä listalla kaksi, mikä saattaa olla jopa lievä yliedustus todellisuuteen nähden. Yksi ysärinuoren nostalgiafiilistelykin piti heittää mukaan! :) Ja jos et tuota Samuli Putron kappaletta ole ikinä kuullut niin tee itsellesi palvelus ja kuuntele se nyt ihan rauhassa.

MUOKS: Nuo videosysteemit tekivät sivusta niin tuskaisen takkuisen, että kokeillaanpa mieluummin pelkkiä linkkejä...

1. Volbeat: Sad Man's Tongue

2. Chisu: Sama nainen (Linkki vie liveversioon, virallisen videon katselu YouTubessa oli näköjään ehditty kieltää sen jälkeen kun alun perin tein tämän postauksen!)

3. Viikate: Tie

4. Don Johnson Big Band: Running Man

5. Kaija Koo: Vapaa

6. Kotiteollisuus: Tuonelan koivut

7. Scooter: Fire

8. Samuli Putro: Elämä on juhla

Olen niin pudonnut kärryiltä siinä, ketkä tämän ovat jo saaneet, että taidanpa minäkin tällä kertaa vain todeta että jokainen sivupalkkiini linkitetty blogi on tunnustuksen ansainnut, poimi se siis rohkeasti mukaasi, ole hyvä! :)

Mitä mieltä spoilereista?

2011-10-09T18:30:00.000+03:00

Things mean a lot -blogissa tuli vastaan Chasing Bawasta alkanut keskustelu, joka oli sen verran mielenkiintoinen että halusin tuoda aiheen tänne kotimaistenkin blogien puolelle.

Kysymys kuuluu: miten suhtaudut spoilereihin? Pyritkö ehdottomasti välttelemään juonipaljastuksia, vai onko lukunautintosi kannalta yhdentekevää vaikka tietäisitkin kirjan tapahtumat etukäteen?

Itse olen samalla kannalla kuin suurin osa linkittämiini juttuihin kommentoineista, eli en halua lukea ainakaan mitään kovin oleellisia juonipaljastuksia. Mutta muunkinlaisia mielipiteitä löytyi. Joku hehkutti rakastavansa spoilereita ja lukevansa kirjasta aina ensimmäisenä lopun, niin että voi muuten lukemisen aikana vain nauttia tekstistä ja tarkkailla sitä, miten kirjailija tarinaa sitä loppua kohti kuljettaa, tarvitsematta vaivata päätään sen miettimisellä, minne juoni mahtaa olla menossa. Ensilukemalta tämä vaikutti melko pöyristyttävältä minusta, joka en koskaan voisi tehdä noin. :) Mutta siitähän tuo vain kertoo että jokaisella on oma tapansa nauttia lukemisesta, eikä mikään tapa voi olla väärä jos se lukijasta itsestään tuntuu hyvältä.

Joukossa oli myös kommentti jossa toivottiin että kirjabloggaajat "pääsisivät yli spoilerikammostaan", koska lukunautinnon kannalta on täysin samantekevää tietääkö juonen vai ei, koska kirja koostuu niin monesta muustakin asiasta kuin juonesta, ja kommentoija haluaisi päästä keskustelemaan kirjoista kunnolla, tarvitsematta varoa spoilaamista. En nyt ihan allekirjoita tuota samantekevyyttä, mutta pitää tottakai paikkansa, että kirjassa on paljon muutakin, ja että kirjasta on luonnollisesti helpompaa keskustella jos juontakin voi käsitellä vapaasti. (Ei varmaankaan olisi pahitteeksi harrastaa enemmänkin sellaisia juonikeskusteluja kuin tämä Vieras kartanossa -juttu Susan luona!)

Kirjan genrekin toki vaikuttaa asiaan suhtautumiseen. Jos kirjan kantavana ideana on selvittää, kuka on murhaaja, niin kyllähän siinä voi tunnelma vähän lässähtää jos joku sen menee möläyttämään. :) Mutta on olemassa paljon sellaisiakin kirjoja, joissa juoni ei todellakaan ole se ykkösjuttu. Silti, näissäkin tapauksissa löytäisin myös enimmät niistä vähäisistä juonenkäänteistä mieluiten ihan itse, siinä kaiken muun lomassa, vaikkei kirja erityisesti "pilalle" menisikään niistä etukäteen tietämällä. :)

Entä ovatko klassikot tässä asiassa mielestäsi samalla viivalla uudemman kirjallisuuden kanssa? Monet taitavat ajatella että klassikkojen tapahtumat ovat joka tapauksessa useimmille tuttuja, oli kyseisiä kirjoja sitten lukenut tai ei. Omalla kohdallani asia on näin joissakin tapauksissa mutta ei likimainkaan kaikissa. Ei mulla ole aavistustakaan kuinka esimerkiksi nyt kesken olevat Ruusun nimi ja Anna Karenina etenevät ja päättyvät, enkä halua sitä tietääkään ennen kuin itse luen. :)

Eräs kommentoija, joka itse haluaa tietää juonen etukäteen, mainitsi että kirja-arvioiden kirjoittaminen on hänelle hankalaa koska hänellä ei ole aavistustakaan siitä, millaiset asiat ovat muiden mielestä spoilereita. Millaiset sinun mielestäsi ovat? Osaatko määritellä jonkin sivunumeron, jonka jälkeisten asioiden kertominen on mielestäsi spoilaamista? Minä en ainakaan - kai se on aika tapauskohtaista!

Sellainenkin ajatus esitettiin, että eikö juonen kertomisen lisäksi ole yhtä lailla spoilaavaa kertoa esimerkiksi, millaiseksi kirjan tunnelma kehittyy tai miten päähenkilö kehittyy ihmisenä. Ehkä tämä jo menee vähän liian pitkälle, sillä eihän kirjoista voisi kertoa ollenkaan jos ei mitään saisi sanoa, ja tuon kommentin kirjoittajakin taisi esittää asian ainakin osittain huumorimielessä, mutta ajatus on joka tapauksessa kiinnostava!

Tarkennukseksi vielä: mitä tahansa voi tietysti spoilata jos siitä varoittaa ensin, ja tarkoitankin tässä postauksessani lähinnä varoittamatta tulevia spoilereita. Eikä mieleeni kyllä tule yhtäkään kotimaista kirjablogia jossa aina joutuisin harmittelemaan spoilatuksi joutumista. Taitavat ne kirjojen takakannet olla niitä pahimpia...

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

2011-10-09T11:13:00.000+03:00

Tukholmaa pitkään piinannut helle muuttuu oudoksi, yhä voimistuvaksi sähkökentäksi, ja kun se viimein katoaa, ruumishuoneella todetaan kuolleiden heränneen henkiin.

Kauhuelementtien yhdistäminen ruotsalaiseen yhteiskunnallisuuteen on kyllä toimiva konsepti, ja pidän paljon myös Ajvide Lindqvistin erittäin sujuvasta ja helppolukuisesta kirjoitustyylistä, mutta ei tämä ihan yhtä hyvin vakuuttanut kuin miehen esikoinen Ystävät hämärän jälkeen. Jos olisin kirjoittanut kirjasta heti lukemisen jälkeen, olisin varmaankin ollut vähän innostuneempi, mutta nyt kun on kulunut runsas viikko, huomaan ettei kirja kokonaisuutena ole jättänyt erityisen vahvaa muistijälkeä.

Kuusivuotiaana kuolleen Eliaksen tapaus sen sijaan jäi mieleen herättämiensä monenlaisten, enimmäkseen tavalla tai toisella kammottavien ajatusten vuoksi. Yksikään kuollut ei palaa takaisin entisellään, ja millaista olisikaan saada takaisin kaksi kuukautta kuolleena ollut lapsi?

Kirjan kauhu ei olekaan mitään perinteistä pelottelua vaan syntyy lukijan pään sisällä ahdistavien tapahtumien vuoksi. Tunnelma onkin tiivis, mutta jotenkin vain tuntuu että multa jäi se tarinan perimmäinen olemus ja tarkoitus tavoittamatta, ja lukukokemus jäi vähän vajaaksi.

Ensimmäinen lause: "Salud, comandante."

Ruotsinkielinen alkuteos: Hanteringen av odöda (2005)

Ulkoasu: Ei huono ollenkaan! Salamakuviot sopivat ja sävyjen yhdistelmä miellyttää. Kansi: Sanna-Reeta Meilahti.

Kustantaja Gummerus 2010, suom. Jaana Nikula, 398 s.

Ruusun nimi: Toinen päivä

2011-09-29T16:23:00.000+03:00

Umberto Econ Ruusun nimen kimppaluku on edennyt kirjan toisen päivän tapahtumiin. Vai onko? ;) Alku oli monelle sen verran hankala että ensimmäiseksi taitaa olla paikallaan kysyä, oletteko taistelleet eteenpäin, onnistuneet innostumaan vai luovuttaneet suosiolla? :)

Oma lukemiseni alkoi hyvin ja on jatkunut samaan malliin. Ainoastaan luku, jossa William keskustelee apotin kanssa kerettiläisistä, oli jokseenkin pitkästyttävä. Teologiset keskustelut ovat menneet ihan mukavasti kun niitä on ripoteltu sinne tänne, tuossa luvussa sen sijaan oli vähän turhan pitkä pätkä yhteen menoon. Mutta pian sen jälkeenpä sitten siirryttiinkin onneksi vauhdikkaampiin tapahtumiin.

Ei tämän toisen osan perusteella oikeastaan mitään uusia mullistavia ajatuksia herännyt, vaan olen samaa mieltä kuin aiemminkin: pidän lukemastani, samoin Williamista ja Adsonista - jälkimmäisestäkin taitaa alkaa pikkuhiljaa saada jotain otetta. Juonen osalta tunnutaan menevän koukuttavampaan suuntaan. Pienenä miinuksena se, että munkkeja on niin paljon että sivurooleissa olevat menevät sekaisin päässäni. Plussana sen sijaan luostarin upea kirjasto! Siellä haluaisin käydä, vaikka nyt sitten ihan päiväsaikaan. :)

Kertokaapa siis, onko lukemisenne edistynyt ja jos on, niin mitä kirjasta nyt ajattelette!

Näissä en päässyt loppuun asti

2011-09-26T15:37:00.001+03:00

David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista
Enpä osannut arvata siepatessani tätä innoissani kirjaston uutuushyllystä mukaani, että saattaisin jättää tämän kesken. Mutta jätin kumminkin. :) Kyllä tässä ehti kiinnostaviakin juttuja tulla vastaan, mutta sitten taas joitain jotka eivät napanneet yhtään. Jossain vaiheessa totesin etten jaksa keskittyä kirjaan, ja mielenkiinto vain haipui pois. Huono ajoituskin saattoi olla osasyynä. (Nyt kun tätä kirjoittaessani muistin sen jutun, jossa kuolleet esiintyivät elävien unissa, aloin miettiä, olisiko sittenkin pitänyt jatkaa vielä, vaikka vain selaillen...)

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Swannin tie: Combray
Ensin mainittu keskeytys ei kuitenkaan merkittävästi harmita, tämä sen sijaan senkin edestä! Kun Sara julkisti Proust-haasteensa, aloin haaveilla siitä kuinka voisin sanoa lukeneeni koko Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan. ;) Se haaveilu lopahti kuitenkin lyhyeen, koska en päässyt ensimmäisessä osassa muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. Yritin kyllä, mutta jouduin toteamaan että ei pysty. Ei tällainen tajunnanvirtaisuus vain ole mua varten. :(

Theoni Pappas: Matematiikan ilot
Lyhyet tekstit monenlaisista matematiikkaan liittyvistä asioista ja ilmiöistä olivat kyllä kiinnostavia, niitä vain oli niin paljon että uuvahdin. :) Suosittelen tutustumista aiheesta kiinnostuneille!

Carlos Ruiz Zafón: The Prince of Mist

2011-09-25T10:49:00.000+03:00

Ennen menestysromaanejaan Tuulen varjoa ja Enkelipeliä Carlos Ruiz Zafón on kirjoittanut neljä nuorille suunnattua kirjaa, joiden hän kuitenkin toivoo kiinnostavan kaikenikäisiä lukijoita. The Prince of Mist on noista neljästä ensimmäinen, ja muutkin on käännetty englanniksi.

13-vuotias Max Carver muuttaa perheensä kanssa sotaa pakoon vanhaan merenrantataloon, jolla on traaginen historia. Tästä, sekä oudosta patsaiden täyttämästä puutarhasta, vanhasta majakanvartijasta, uponneesta laivasta ja sumusta ilmestyvästä pahasta rakentuu tarina jossa on samaa henkeä kuin kirjailijan tunnetummissakin teoksissa. Tämä on vain ikään kuin simppelimpi versio, ja myös enemmän kauhun suuntaan kallistuva.

Joistain elementeistä olisin mielelläni kiskonut irti enemmänkin merkitystä, mutta sujuvaa luettavaa tämä oli. Ei ikimuistoinen, mutta hyvä kokemus. Enkä yritä väittää ettei olisi yhtään pelottanut. ;) Kieli on helppoa ja selkeää, joten tämä voisi olla myös hyvä englanniksi lukemisen harjoituskappale - ja alkukielisenä toki varmaan myös espanjaksi lukemisen!

Ensimmäinen lause: Max could never forget that faraway summer when, almost by chance, he discovered magic.

Espanjankielinen alkuteos: El príncipe de la niebla (1993)

Ulkoasu: Seepian sävyt sopivat tunnelmaan. Kirjaa katsoessa tulee heti salaperäinen tunne, koska takakannessa on sama kuva - poika vain on kadonnut kiveltä. Kuvat: Getty Images.

Kustantaja Phoenix 2010, engl. Lucia Graves, 202 s.

Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär (äänikirja)

2011-09-24T19:20:00.001+03:00

Matiaksenlinnan ryöväriruhtinaalle syntyy ukkosyönä tytär, joka saa nimekseen Ronja ja kasvaessaan ottaa omakseen linnaa ympäröivän metsän jossa ajattarat uhkaavat ja pönthiittiset tanssivat kuutamossa.

Olen lukenut tämän joskus, samoin kuin muutakin Lindgreniä, mutta siitä on niin kauan etten muistanut oikeastaan yhtään mitään. Oli siis uusinnan aika, ja se kyllä kannatti. Ronja ryövärintytär on viisas, ihastuttava kirja! Äänikirjan kanssa vauhtiin pääseminen tökki vähän, ja ajattelin jo että jätän tämän version kesken ja haen painetun lainaan. Mutta kun vain sitkeästi kuuntelin eteenpäin (jotenkin se Ronjan keskeyttäminen vaan tuntui ihan liian törkeältä aikomukselta :) niin pian en olisi malttanutkaan lopettaa, ja lopulta kokemus olikin todella hyvä.

Mieleen jäi monenlaista, kuten Ronjan ihana ajatuksenjuoksu. Kun Matias käskee Ronjan varoa tippumasta jokeen, niin Ronja menee ihan erikseen varomaan - hypellen joenrannan kivillä ja varoen koko ajan. :)

Vaikka tarina kulkeekin ympäri vuoden, kirja tuntui hyvin vahvasti keväiseltä. Siksi että se ankaran talven jälkeinen kevät oli niin hieno! Se kevät, jolloin Ronja ja Birk istuessaan metsässä olivat keväässä, jolloin Ronjan täytyi huutaa keväthuuto jottei halkea, jolloin villihevoset ryntäsivät läpi metsän ja juoksivat talven ruumiistaan.

Tämä oli sellainen elämys, että taidan napata vanhempieni hyllystä mukaan sen Lindgrenin Satuja-kokoelman, jonka joskus vuosia sitten luin moneen kertaan...

Ruotsinkielinen alkuteos: Ronja Rövardotter (1981)

Ulkoasu: Tuo kirjan kansikuva on niin tuttu jo pitkän ajan takaa, etten osaa kuvitella sen olevan toisenlainenkaan. Ja miksi pitäisikään, koska se on niin hyvä ja sopiva! Kuva: Ilon Wikland, pakkaus: Kai Toivonen.

Kustantaja WSOY 2011 - äänitysvuodeksi kotelossa kylläkin kerrotaan 1988 (painettu julk. 1981), suom. Tuula Taanila, lukija Ritva Vepsä, n. 6 h

Ruusuinen tunnustus

2011-09-22T10:42:00.000+03:00

Kiitos tunnustuksesta anni.m:lle!

Tunnustukseen kuuluu kertoa seuraavat lempijuttunsa:

Lempiruoka: Aiemman tunnustuksen yhteydessä mainitsin itse tehdyn suosikkiruokani, joten kerrotaanpa nyt että jos olen menossa ulos syömään, paikallisen kiinalaisen ravintolan kanaa valkosipulikastikkeessa on hyvin houkutteleva vaihtoehto.

Lempimakeinen: Kyllä se taitaa olla suklaa... Valkoinen tai maitosuklaa, tummasta en pidä. Jos olen hyvän irtokarkkivalikoiman äärellä, mukaan lähtee ainakin omenaremmejä ja salmiakkipääkalloja.

Lempilukeminen: Hyvin kirjoitetut hyvät tarinat. Ja niitähän on sitten monenlaisia. :)

Lempipaikka käsitöille: En ole koskaan oikein ollut kotonani ompelukoneen, neulan, neulepuikkojen tai virkkuukoukun seurassa, vaikka viime aikoina on vähän alkanutkin houkuttaa kokeilla, josko meistä sittenkin voisi tulla kavereita. Sekalaista askartelua ja tuunailua harrastan kausittaisesti, ja se tapahtuu paikassa joka kulloinkin vaikuttaa tarkoituksenmukaisimmalta; yleensä joko kirjoituspöytäni ääressä tai keskellä lattiaa. :)

Lempielokuva: Kill Bill!

Ojennan ruusukimpun eteenpäin Sannalle, Margitille ja Sonjalle!

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta (äänikirja)

2011-09-18T20:53:00.000+03:00

Sarjan viidennessä osassa Voldemortin paluu saa häntä aiemmin vastustaneen Feeniksin killan kokoontumaan uudelleen.

Aiemmin vähän kummastelin kommentteja joissa moitittiin Harryn itsekeskeisyyttä, mutta tämän osan jälkeen ei enää tarvitse ihmetellä! Osa Harryn sanomisista menee ainakin kirjan alkupuolella aivan ymmärrettävän turhautumisen piikkiin, mutta myöhemmin kyllä tulee joitakin tilanteita joissa hän on aika ärsyttävä.

Ärsytys jäi onneksi kuitenkin hyvin kohtuullisiin mittoihin eikä häirinnyt kirjasta nauttimistani. Mielenkiintoisia tapahtumia riittää ja Dolores Pimentoa on ihanaa vihata. ;)

Mutta miksi miksi MIKSI Rowlingin piti mennä tappamaan se eräs henkilö jonka nimeä en nyt tässä halua spoilata??? Nyyh. Taidan olla vähän vihainen hänelle. :(

Englanninkielinen alkuteos: Harry Potter and the Order of the Phoenix (2003)

Ulkoasu: Äsh, mulle alkaa jo tulla huono omatunto toistuvasta Mika Launiksen tuotannon mollaamisesta. Mutta ihan OIKEASTI! Jos tuo mulkosilmäinen mörkö on Pimento, niin nyt on kyllä jo vedetty pohjat.

Kustantaja Tammi 2009 (painettu kirja julk. 2004), suom. Jaana Kapari, lukija Vesa Vierikko, 33 h

José Saramago: Oikukas kuolema

2011-09-18T07:52:00.000+03:00

Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä eräässä kuningaskunnassa kukaan ei enää kuole. Vaikuttaa ehkä ensi kuulemalta hyvältä asialta, mutta ei ole sitä.

Oikukas kuolema on "perussaramagomainen": lauseita ketjuttava ja asian sivussa haahuileva. Siis todella hieno! ;) Teksti kulkee niin hyvällä rytmillä ettei välimerkkien puuttumista edes huomaa. Kiitos siitä myös kääntäjä Erkki Kirjalaiselle! Asiassa pysymättömyyteen Saramago taas suhtautuu ihastuttavan itseironisesti, pannen välillä kertojansa toteamaan esimerkiksi että "Ytimekkyyden, lyhytsanaisuuden ja säästeliään kielenkäytön ystävät varmasti kummeksuvat, miksi kaikki tämä jaarittelu oli tarpeen, ennen kuin lopulta päästiin kriittiseen pisteeseen, kun asia kerran oli näin perin yksinkertainen".

Saramagon huumori iskee myös. Kansiliepeessä mainitaan kirjailijan sanoneen että lukijan on tarkoitus nauraa katketakseen. No ihan niin ei käynyt mutta hihittelin kyllä välillä joillekin yllättäville huomautuksille ja hymyilin ainakin sisäisesti tekstin sävylle koko lukemisen ajan.

Kirja tuntuu jakautuvan kahteen osaan: alussa kuvataan satiirisesti äkillisen kuolemattomuuden yhteiskunnassa aiheuttamaa hämminkiä, loppupuolella esiin astuu itse naispuolinen tuoni, sekä sellisti jonka kaltaista hän ei ole koskaan kohdannut. En ole ihan varma pidänkö loppuratkaisusta vai en, mutta ainakin se pääsi yllättämään.

Tämä oli kolmas Saramagolta lukemani kirja, ja vakuutti entisestään siitä että hän on ansainnut paikkansa suosikkikirjailijoideni listalla. Aiheestaan huolimatta tämä tuntui hyvin elämänmyönteiseltä kirjalta.

Ensimmäinen lause: Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut.

Portugalinkielinen alkuteos: As Intermitências da Morte (2005)

Ulkoasu: Raikkaan värinen ja hienosti sommiteltu. Pidän! Päällys: Timo Mänttäri.

Kustantaja Tammi 2008, suom. Erkki Kirjalainen, 244 s.

Ruusun nimi: Ensimmäinen päivä

2011-09-15T15:28:00.000+03:00

On Ruusun nimen kimppaluvun ensimmäisen välietappikeskustelun aika! Kertokaapa siis, miten lukeminen on lähtenyt sujumaan. Tökkiikö eteneminen vai luitteko jo pidemmällekin koska ette malttaneet lopettaa? Oletteko viihtyneet Adsonin ja Williamin seurassa? Onko alku vastannut odotuksianne? Turhauttaako latina, kiinnostavatko teologiset pohdinnat?

Ilokseni voin kertoa että oma lukukokemukseni on ainakin toistaiseksi ollut oikein positiivinen! Uskoinkin kyllä todennäköisesti pitäväni tästä, mutta niin monen keskenjättämiskertomuksen jälkeen odotin silti raskaampaa urakkaa. Saattaa se tökkäys toki tulla myöhemminkin - sellaisen voisi aiheuttaa ainakin mainitun teologisen pohdinnan huomattava lisääntyminen. Tähän asti se on pysynyt aivan sopivalla tasolla ja juoni on siinä sivussa liikkunut mukavasti eteenpäin. Tosin luulen että joku saattaa hyvinkin olla sitä mieltä että eihän tässä ole tapahtunut vielä yhtään mitään. :) No, ei toisaalta olekaan, kunhan on vaan vähän käppäilty ympäri luostaria juttelemassa. Se juttelu on kuitenkin pitänyt mielenkiintoani yllä oikein hyvin.

Jos Williamin superpäättelykykyyn yhdistyisi omahyväisyyttä, hän olisi varmaankin aika ärsyttävä henkilö. Nyt kuitenkin pidän hänestä hänen välillä esiin pilkahtelevan huumorintajunsa vuoksi. Adsoniin suhtaudun ehkä neutraalimmin, mutta viihdyn kyllä hänenkin seurassaan.

Latinankin kanssa olen tullut toimeen. Olen tarkistanut takaa lähinnä vain pitemmät pätkät, lyhyempien merkityksestä saa yleensä aivan tarpeeksi hyvän käsityksen asiayhteyden perusteella. Ainakin siis luulen saaneeni. :)

Luostareissa on jotakin kiehtovaa - varsinkin jos ne sijaitsevat vuoren huipulla! Haluaisin nähdä tapahtumapaikan omin silmin.

Pidän siitäkin, miten kirja on jaoteltu päivän hetkien mukaan. Kovin paljon negatiivista sanottavaa en siis tässä vaiheessa keksi - jään siis mielenkiinnolla odottelemaan oletteko samaa vai aivan päinvastaista mieltä! :)

Kommenteissa voit keskustella vapaasti kaikesta ensimmäisen päivän aikana tapahtuvasta, mutta ethän spoilaa mitään sen jälkeen tapahtuvaa!

Tiiliskivifobian selättäjiä

2011-09-10T09:03:00.004+03:00

Heinä-elokuun minihaasteessa tehtävänä oli lukea kirja, jossa on vähintään 500 sivua. Osallistujia kertyikin ilahduttavan paljon!

Kirsi luki Margaret Atwoodin Sokean surmaajan (707 sivua),
Ahmu Gregory David Robertsin Shantaramin (1040 sivua),
Linnea Emily Brontën Humisevan harjun (598 sivua),
Jum-Jum Lionel Shriverin So Much for Thatin (539 sivua),
Margit John Irvingin Viimeinen yö Twisted Riverillä (610 sivua),
Sonja Fedor Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen (516 sivua),
Teresita George R. R. Martinin Korppien kestit (690 sivua),
Taava Hilary Mantelin Susipalatsin (798 sivua),
Sara Jodi Picoultin Yhdeksäntoista minuuttia (628 sivua),
Maija Sarah Watersin Vieras kartanossa (592 sivua),
Karoliina Adam Langerin California Avenuen (617 sivua),
Amma Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen (785 sivua),
Katja Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät (690 sivua),
ja minä John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen (606 sivua).

Lisäksi ihan vahingossa haasteen suorittaneita ilmaantui sen verran monta että haluan listata heidätkin! ;)

Leena Lumi luki mm. Kate Mortonin Paluu Rivertoniin,
Eriqou George R. R. Martinin Game of Thronesin,
Jossu John Irvingin Oman elämänsä sankarin.
(Linkitän vielä vähän lisää myöhemmin :)

Olenkohan taas onnistunut ohittamaan/jättämään kirjaamatta muistiin jonkun?

Kunniamaininta Ahmulle, 1040-sivuista kirjaa ainakin voi ihan kiistattomasti sanoa tiiliskiveksi! :)

Philip Pullman: Maaginen kaukoputki

2011-09-05T11:24:00.001+03:00

Universumien Tomu -trilogian päätösosa. Mielipiteeni tätä sarjaa kohtaan tuntuu keikkuvan edestakaisin. Kultaisen kompassin luettuani olin melko innoissani asiasta, mutta Salaperäiseen veitseen tarttuessani tuo innostus olikin haalistunut pois ja tuntui suorastaan ettei oikein kauheasti kiinnosta. Kakkososan kohdalla olen näköjään kirjoittanut että kangertelusta huolimatta kiinnostukseni lisääntyi ja tarina jäi niin jännään kohtaan että täytyy hakea viimeinen osa pian luettavaksi. Kuitenkin ottaessani tätä kirjaston hyllystä ajattelin että ei nyt oikeastaan niin kauheasti innosta koska se edellinen alkoi niin tympiä, mutta luetaan nyt sarja loppuun. Ota nyt tästä sitten jotain tolkkua! :)

No, lähtökohdat Maagisen kaukoputken lukemiselle eivät ehkä olleet kovin hohdokkaiden odotusten täyttämät, mutta ilokseni sain huomata että kirja lähti viemään hyvin mukanaan. Tiiviimpi lukutahti ei tosin olisi ollut pahitteeksi, koska lukemisen alkua vaivasi lievä sekavuus aiempien tapahtumien unohtumisen vuoksi.

En edelleenkään ole päässyt perille mielipiteestäni. Paikoitellen sarja tuntuu olevan vähän kökkö, toisinaan taas ajattelen sen olevan aika huikea. Totuus löytynee jostain sieltä väliltä. :) Perusidea on hyvä, kiehtova ja kunnianhimoinen. Mutta joku ristiriitaisuus tässä vaivaa mieltä: teksti tuntuu olevan tyylinsä puolesta suunnattu nuoremmille lukijoille kuin sisältönsä puolesta. Siis kyllähän sama kirja voi kiinnostaa niin lapsia, nuoria kuin aikuisiakin, mutta se "yhteensulautuminen" ei tunnu tässä menevän kauhean sujuvasti.

Sekin vaivasi että jotkut asiat tuntuivat jäävän vähän roikkumaan tai päättyvän töksähtäen, kuten vaikka lordi Asrielin ja Kaikkivaltiaan kohtalot, tai kaikki isä Gomezin tekemiset. Viimeinen suuri taistelukin tuntui alkavan yhtäkkiä lähes tyhjästä. Monessa maailmassa liikkuva tarina hahmoineen kuitenkin kantaa näiden moittimisen aiheiden yli ja tekee sarjasta lukemisen arvoisen. Kyllä daimoneihin, pilvimännyn oksalla lentäviin noitiin ja panssarikarhuihin kannattaa tutustua.

Uskonto on sarjassa niin vahvasti mukana, ettei sitäkään kai tässä voi sivuuttaa vaikka pelkäänkin ehkä loukkaavani joitain lukijoitani. Uskonnolliset teemat alkoivat tympiä kakkososassa, mutta lopulta Pullman voittikin minut puolelleen tässä asiassa kun sarjan kanta aiheeseen alkoi lähestyä selkeämmin omaani; sitä, että (vaikka toisaalta kunnioitankin jokaisen mahdollista henkilökohtaista uskoa, olen silti sitä mieltä että) uskonnot ovat tarpeettomia.

Ensimmäinen lause: Luola oli laaksossa alppiruusujen siimeksessä, lumirajan tuntumassa, missä sulamisvesistä samea virta pärskähteli ja missä kyyhkyt ja hempot lensivät valtavien mäntyjen keskellä.

Englanninkielinen alkuteos: The Amber Spyglass (2000)

Ulkoasu: Ei nyt ehkä mitenkään erikoinen, mutta pidän kyllä siitä että kansikuva kuvaa selkeästi tunnistettavaa kirjan kohtausta. Kuva: Eric Rohman.

Kustantaja: Tammi 2001, suom. Helene Bützow, 547 s.

Ruusun nimi: read-a-long

2011-08-31T14:14:00.000+03:00

Oletko sinäkin joskus katsellut Umberto Econ Ruusun nimeä ja ajatellut, että tuon kyllä haluan vielä lukea - etkä sitten kuitenkaan tunnu koskaan saavan tartuttua siihen? Tai ehkä olet jo lukenut sen mutta haluat lukea vielä uudelleenkin? Nyt olet joka tapauksessa tervetullut lukemaan sitä kimpassa.

Olen jakanut kirjan kuuteen osaan, ja osista keskustellaan kahden viikon välein. Keskustelujen päivämäärät ovat alla. Suluissa oman kappaleeni mukaiset sivunumerot, niissä on varmastikin vaihtelua painosten välillä.

Kirjan tapahtumiin kuluu seitsemän päivää (joista viimeisen päivän osuus on lyhyt), joiden perusteella kirjan sai mukavasti pätkittyä:

15.9. Prologi + Ensimmäinen päivä (1-130)
29.9. Toinen päivä (131-227)
13.10. Kolmas päivä (228-327)
27.10. Neljäs päivä (328-420)
10.11. Viides päivä (421-513)
24.11. Kuudes päivä + Seitsemäs päivä + Viimeinen lehti (514-624)

Sitten vaan lukemaan! :)

Arvonnan voittajat

2011-08-30T18:35:00.001+03:00

Kuva: weheartit.com

Lahjomaton random.org on avustanut arvonnan suorittamisessa, ja kirjat lähtevät seuraaville voittajille:

Gavaldan Viiniä keittiössä: Marianne M.
Cameronin Andorra: Villasukka kirjahyllyssä
Tabermannin Tähtiä kämmenellä: Gammur
Cobenin Sillä tiellään: Kuutar
Tylerin Amerikan lapset: Katri

Onnea! Lähettäisittekö osoitteenne oikeasta sivupalkista löytyvään sähköpostiini, kiitos! Sekaannuksien välttämiseksi muistakaa mainita myös nimimerkkinne, ainakin jos se on kovin erilainen kuin etunimenne. ;)

Minihaaste 5/11: Lapsen silmin

2011-08-29T19:10:00.000+03:00

Kahden kuukauden välein vaihtuvassa minihaasteessa luetaan yksi kirja annetusta aiheesta. Luettuasi kirjan esittele se blogissasi tai mikäli sellaista ei ole, tämän postauksen kommenteissa. Voit osallistua niin kauno-, tieto- kuin sarjakuvakirjallakin, sekä myös kuuntelemalla äänikirjan!

Tätä aihetta ehdotti Elma Ilona jo alkuvuodesta ensimmäisen minihaasteen yhteydessä. Pienellä omalla lisäykselläni maustettuna syys-lokakuun haaste kuuluu näin:

Lue kirja, jossa joko kertojana tai päähenkilönä on lapsi tai varhaisnuori.

Elma Ilona kertoi myös linkin, jossa esitellään Turun kaupunginkirjaston näyttelyssä esillä olleita, aiheeseen liittyviä kirjoja.

Lisäksi mieleeni tulevat:
Nancy Huston: Syntymämerkki
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa
Markus Zusak: Kirjavaras
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
Ben Rice: Pobby ja Dingan
Emma Donoghue: Room

Ja monessa fantasiasarjassahan päähenkilöt ovat ainakin alussa lapsia, kuten vaikka Pottereissa tai Universumien tomussa. Itse ajattelin lukea tuon Donoghuen kirjan, vaikka tuolla linkin listallakin on kyllä monenlaista mielenkiintoista. (Kadarea!!) Mitä muita vinkkejä keksitte? Omaelämäkerralliset lapsuuskuvaukset lasketaan tietysti myös!

Syksyn kirjoista

2011-08-28T17:10:00.000+03:00

Olen kyllä katsellut kustantamoiden syyskatalogeja himoiten jo silloin kun ensimmäiset ilmestyivät mutta en ole tullut kirjoittaneeksi aiheesta mitään. Jospa nyt muiden innoittaman listaisin minäkin ne omat tärppini! Sitä en sitten tiedä montako uutuutta ehdin syksyllä lukea, mutta lukulistalle nämä joka tapauksessa menevät ja luen "sitten joskus" :)

Katalogeissa esiintyi kyllä sellaisiakin kiinnostavia kirjailijoita, joita en ole tässä maininnut, kuten vaikkapa Paul Auster ja Lionel Shiver. Heidän tuotantoonsa en ole ehtinyt tutustua vielä ollenkaan ja ajattelin aloittaa jostain muusta kuin nyt ilmestyvistä uutuuksista. Muutenkin otin määrää hillitäkseni mukaan vain sellaisia kirjoja jotka herättivät ihan välittömän kiinnostuksen. Blogiarvioiden perusteella kiinnostun sitten todennäköisesti vielä noin kolmestakymmenestä muusta! :)

Gummerus
Chris Cleave: Little Been tarina
Kamila Shamsie: Kartanpiirtäjä
Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka
John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Tammi
Risto Isomäki: Con rit
Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle
Viivi Luik: Varjoteatteri
Joe Hill: Sarvet
Stephen King: Kuvun alla
Jacques Bonnet: Kirjaston henget

Otava
Kristina Carlson: William N. Päiväkirja
David Grossman: Sinne missä maa päättyy
Julie Orringer: Näkymätön silta

WSOY
Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

Atena
Mia Vänskä: Saattaja

Like
Hal Duncan: Pako helvetistä!

Avain
David Eagleman: Tarinoita tuonpuoleisista
Annelies Verbeke: Kalanpelastaja

Karisto
Kariston listoilta täytyy mainita China Miévillen Toiset, jonka olen lukenut englanniksi. Kiinnostava tapaus - edelleenkin vain kummastelen sen määrittelemistä fantasiaksi.

Tove Jansson: Kesäkirja

2011-08-27T08:38:00.000+03:00

Sophia-tyttö viettää isänsä ja isoäitinsä kanssa kesänsä Suomenlahden saaressa. Kesäkirja on kollaasi eri kesien tapahtumia, tunnelmia ja hetkiä vailla kronologista järjestystä, mutta silti täydellisen yhtenäinen.

Tämä on kirja, jonka kerran luettuaan lukee todennäköisesti uudelleenkin. Kirja, joka jää hautumaan mieleen. Parhaimmillaan kenties luettuna maistellen. Luin ensimmäisen puolikkaan putkeen tavoittamatta kunnolla sitä mikä tästä oikein tekee niin hienon, mutta kun pidin vähän taukoa ja annoin kirjalle aikaa elää mielessäni, löysin kuin löysinkin jatkaessani Kesäkirjan taian.

Kokonaisuus on upea: saaren ajattomuus ja kirjan sivuille vangittu kesän tuntu kaipaavat mausteekseen kipakkuutta, ja sitä kyllä löytyykin Sophian ja isoäidin ystävyydestä. Ja kun kaikki on vielä kirjoitettu sillä yksinkertaisen viisaalla tyylillä, joka on Tove Janssonilla ihan omanlaisensa, niin mitä sitä nyt muuta enää pitäisi vaatia.

Ensimmäinen lause: Oli varhainen, hyvin lämmin aamu heinäkuussa ja yöllä oli satanut.

Ruotsinkielinen alkuteos: Sommarboken (1972)

Ulkoasu: Kansikuva olisi täydellinen vaikkei edes olisi Toven itsensä maalaama, mutta kun se on, niin se on vielä täydellisempi. :)

Kustantaja WSOY 2006, 6. painos, suom. Kristiina Kivivuori, 143 s.

Muistutus read-a-longista

2011-08-25T07:50:00.000+03:00

Ääk, olen ihan unohtanut muistuttaa Ruusun nimen read-a-longista! No, nyt muistutan. :) Se alkaa kuun vaihteessa, eli ensi viikon torstaina 1.9. Ilmoitan välietappikeskusteluiden päivämäärät vielä erikseen, mutta tuolla kaavailemallani 100 sivua/2 viikkoa -tahdilla lähdetään liikkeelle. Varmaan siis ehtii mukaan vaikka startista vähän myöhästyisikin! :)

Poistoarvonta!

2011-08-23T17:17:00.001+03:00

Olen karsinut hyllyni sisältöä kohtuullisen kovalla kädellä ja kaappiin on kertynyt melkoinen kasa poistokirjoja. Ajattelinpa siis arpoa muutaman niistä eteenpäin!

Jokainen kirja arvotaan erikseen, ja voit osallistua kaikkiin tai osaan, miten vain haluat. Kaikilla yksi arpa kirjaa kohti. Ja mainitaan vielä varmistuksena, että tämä on avoinna yhtä lailla myös ulkomailla asuville. :)

Kaikki kirjat ovat käytettyjä kovakantisia. Suoritan arvonnan tiistaina 30.8.

1. Anna Gavalda: Viiniä keittiössä
Kepeänkaunista, hyvin ranskalaista tekstiä siitä, kuinka jättäminen on joskus rohkeutta ja jääminen pelkuruutta. (Loppuosa lainattu takakannesta, koska lukemisesta on sen verran kauan että muistikuvat tapahtumista ovat varsin hataria... :) Gummerus 2003, 132 s.

2. Peter Cameron: Andorra
Mies lähtee etsimään uutta elämää ja päättää muuttaa Andorraan. Lue lisää täältä! Tammi 1999, 305 s.

3. Tommy Tabermann: Tähtiä kämmenellä
Runoja rakkaudesta ja rakastelusta. Gummerus 2007, 54 s.

4. Harlan Coben: Sillä tiellään
Vauhdikas ja viihdyttävä jännäri, jossa murhasta syytetty, yksitoista vuotta sitten kadonnut veli onkin ehkä elossa ja tyttöystävä sotkeutuu kahden tuntemattoman miehen murhaan ja niin edelleen, käänteitä siis riittää. :) WSOY 2005, 383 s.

5. Anne Tyler: Amerikan lapset
Periamerikkalainen ja iranilaistaustainen perhe kohtaavat kun molemmat saavat adoptiotyttären Koreasta. Kurkkaa Karoliinan arviota! Otava 2008, 329 s.

Arpaonnea! :)

Robert Goolrick: Luotettava vaimo

2011-08-22T22:57:00.000+03:00

Tämä kirja päätyi luettavakseni vähän poikkeavalla tavalla: olin 3,5-vuotiaan poikani kanssa kirjastossa ja tutkin itse lastenkirjahyllyä, kun poika kipaisi kulman takaa, ilmoitti iloisesti että "Äiti mä toin sulle kirjan!" ja lykkäsi käteeni Luotettavan vaimon. Nimen ja kannen pitsien perusteella ensivaikutelma oli vähän turhan romanttinen herättääkseen kiinnostustani ja tiedustelin vain että "Ahaa, mistäs sä tämän otit", mutta pojan johdattaessa minua (mihinkäs muuallekaan kuin) tyrkkyhyllylle aloin silmäillä takakantta. Murhaballadi, 1900-luvun alku, petos, loputon talvi, verrattu suuriin klassikoihin Brontën sisaruksista Daphne du Maurieriin... Hmm, oikeastaan tämä vaikuttaa aika hyvältä... Kirjan valitsija näytti hyvin tyytyväiseltä kun päätin lainata tämän.

On siis vuosi 1907, talven ensimmäisen lumisateen tuntu leijuu ilmassa. Wisconsinilaisen pikkukaupungin rikkain mies, kaksikymmentä vuotta yksin elänyt leski Ralph Truitt odottaa juna-asemalla naista jota hän on etsinyt lehti-ilmoituksella. Luotettavaa vaimoa käytännön syistä, romantiikan unohtaen. Junasta astuu nuori ja kaunis Catherine Land joka ei ole aivan sitä mitä on sanonut olevansa. Mutta on Ralphillakin salaisuutensa.

Lainaaminen kyllä kannatti! Tämä oli hyvä, tunnelmallinen lukukokemus, jota ei oikein saa luokiteltua mihinkään; kirja sisältää kyllä rakkaustarinan, mutta niin paljon muutakin. Juonittelua, yllättävän käänteen, kostonhimoa, traagisia kohtaloita, halua pelastaa menneisyydestään ja sen onnellisemmista päivistä edes jotain, tunteen siitä että aivan yllättäen löytääkin jotain mihin voi elämänsä ankkuroida. Lukiessa tuntuu varmalta että joku tässä vielä kuolee, mutta ei osaa, tai uskalla arvata kuka. Takakannessa mainituista vertailukohdista olen toistaiseksi lukenut vain Humisevan harjun, mutta sen osalta voin sanoa että kyllä tässä tiettyä samaa henkeä on, osittain ainakin.

Elämän pahoinpitelemät henkilöt on kuvattu taidolla, uskottavasti, ja vaikuttava on myös Wisconsinin loputtoman pitkä, rankka talvi joka ajaa jotkut epätoivoisiin tekoihin.

Ensimmäinen lause: Oli hyytävän kylmä, ja ilmassa väreili se, mikä vielä ei ollut tapahtunut.

Englanninkielinen alkuteos: A Reliable Wife (2009)

Ulkoasu: Junakuva on hieno ja täydellisen sopiva, mutta noista pitseistä en tosiaan niin kauheasti välitä. Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Karisto 2011, suom. Leena Perttula, 329 s.

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

2011-08-17T19:36:00.000+03:00

"Kuinka se saattoi olla kuollut sinä, jos se kerran oli rotta?"

Yllä olevan kaltaisia virkkeitä sisältävä kirja on todennäköisesti kohtalaisen kummallinen. Niin se onkin. Mikä ei suinkaan tarkoita että se olisi huono. Ei, vaan se on mielikuvituksellinen, vauhdikas ja mukaansatempaava.

Tarina alkaa varsin normaalisti, miehen iskiessä naista, mutta alkaa mennä kieroon melko pian. Mitä jos saisit kuulla olevasi kuollut ja palautettu elämään, etkä tietäisi minkä vuoksi etkä ylipäätään muistaisi koko jutusta yhtään mitään? Tällaiseenkin tilanteeseen voi päätyä, mikäli sattuu olemaan henkilö Jonathan Carrollin kirjassa. En pitänyt tästä ihan yhtä paljon kuin Naurujen maasta, lähinnä siksi että juoni, kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta, liikkui vähän turhan korkealentoisissa sfääreissä makuuni, ja ehkä sekavuuttakin oli ihan pikkuisen liikaa.

Siitä kuitenkin pidin että kirjat ovat keskenään mukavasti erilaisia, enkä siis yhtään osaa arvata mitä Carrollin muista (suomentamattomista) teoksista mahdankaan löytää! Henkilöistäkin pidin: Vincent Ettrich on parantumaton naistenmies mutta on sitä mukavalla tavalla, ei ollenkaan ärsyttävästi tai iljettävästi. Hänen rakastettunsa Isabelle on kiinnostava yhdistelmä eteerisyyttä, omalaatuisuutta, lujuutta ja pelkuruutta. Ja vielä siitäkin pidin, että tekstiin oli ripoteltu sellaisia ajatuksia kuin "Syksy alkaa usein yöllä ja siksi vain harvat huomaavat sen tulon." Positiivisia asioita kyllä riittää, ja vaikka tämä ei itselleni ihan napakymppi ollutkaan niin kirja kyllä vain lisäsi kiinnostusta tutustua Carrolliin enemmän!

Ensimmäinen lause: Makuuhuonetta valaisivat aina kynttilät.

Englanninkielinen alkuteos: White Apples (2002)

Ulkoasu: Pidän kannen vaaleista sävyistä, mustia kansia kyllä näkee aivan tarpeeksi. Ei hullumpi! Kansi: Jari Paananen.

Kustantaja Loki-Kirjat 2006, suom. Laura Lahdensuu, 317 s.

Muffinsipalkinto!

2011-08-15T10:03:00.000+03:00

Kiitos Jum-Jumille tunnustuksesta, joka on kyllä makoisin saamani! :) Tekisi mieli alkaa leipoa jotain...

Asiaan kuuluu kertoa lempiväri, lempiruoka ja paikka johon haluaisi matkustaa.

Pidän kaikista väreistä, kunhan niillä on sopiva paikka, määrä ja seura. Suurin suosikki juuri nyt on kuitenkin fuksia, hyvällä jaetulla kakkossijalla vaaleahko turkoosi ja semmoinen vihreä, jolle en oikein tiedä nimeä - mutta jos katsot tuota blogin nykyistä taustaa ruudun vasemmassa reunassa, niin raikkaampi kuin tuo kolmanneksi alin raita mutta vähän vähemmän kirkas kuin toiseksi alin. :D

Lempiruokani taitaa olla postcrossing-tutulta saadulla, hieman itse muunnellulla reseptillä tehty broilerkastike riisin kanssa: broilersuikaleita, porkkanaa, sipulia, ruokakermaa, smetanaa, soijakastiketta, hunajaa ja rosepippuria. Ah, nam.

Matkustelua ei ihan hirveästi ole tullut harrastettua mutta kiinnostuksen puutteesta se ei johdu. Olisi kai helpompaa luetella paikat joissa en haluaisi käydä. :) Mutta joitakin mieleen tulevia (ja jopa hyvinkin realistisia :) matkahaaveita: Amsterdam, Pietari, Istanbul, Kroatia ( ja Balkanin alue muutenkin)...

Jaan tunnustuksen eteenpäin taavalle ja Ahmulle! :)

Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas

2011-08-09T22:01:00.000+03:00

Elinkelvottomaksi tuhoutuneessa maailmassa on yksi säilynyt metsä. Sen keskellä aukio, jolla kohoaa harmaa, ryhmyinen, vuoren kaltainen talo loputtomine huoneineen ja käytävineen. Talossa veljessarja ja kaikkien pelkäämä isä. Sinne palaa perheestään erossa kasvanut tyttö, tai nuori nainen, kun musta pilvi on peittänyt kaiken muun.

"Painajaismainen satu", sanotaan takakannessa, ja kuvaus on osuva. Kirja on samaan aikaan sekä painostava että koukuttava; oikeastaan tiiviistä tunnelmasta tekee mieli pitää taukoa ja lukea vaan ihan vähän kerrallaan, mutta silti huomaa yhä uudelleen lukevansa "vielä yhtä lukua". Kerronta on paikoitellen hieman surrealistista mutta silti selkeää, ei ollenkaan niin utuisen tajunnanvirtaista kuin etukäteen vähän epäilin. Yhteys luontoon on vahva.

Olen vaikuttunut siitä että tämä voimakas romaani on Raevaaran esikoisteos! Hienoa löytää taas uusi, erilainen, kiinnostava kotimainen kirjailija. Ja kirjalla on vielä hieno nimikin!

Ensimmäinen lause: Olen niin nälkäinen, että sormien välistä pursuava muta saa vatsani huutamaan.

Ulkoasu: Taidolla tehty niin sisältä kuin ulkoakin. Kannen maalaus sopii sävyiltään ja tunnelmaltaan kirjaan täydellisesti. Maalaus: Timo Sälekivi, graafinen suunn.: Timo Ketola.

Kustantaja Teos 2008, 247 s.

Andrew Taylor: Kirjat jotka muuttivat maailmaa

2011-08-05T16:10:00.001+03:00

Viisikymmentä kirjaa, osa ohuita vihkosia ja osa tiiliskiviä, jotkut vaikuttaneet vauhdilla ja jotkut pikkuhiljaa pinnan alla - yhtä lailla jokainen niistä on tavalla tai toisella muuttanut maailmaa. 700-luvulta ekr. 2000-luvun kynnykselle ja Iliaasta Harry Potteriin ulottuva valikoima on monipuolinen ja kokonaisuudesta muodostuu mukavan poikkitieteellinen. Mukana on paljon kaunokirjallisuutta, mutta lisäksi käsitellään mm. fysiikkaa, politiikkaa, lääketiedettä, taloustiedettä, ekologiaa ja kartografiaa, ja onpa siellä seassa kaikkien aikojen ensimmäinen puhelinluettelokin. Historia on tietysti monin tavoin läsnä, ja kaikenlaisia kiinnostavia tiedonmuruja tarttuu lukiessa mieleen.

Kukin kirja esiteltiin 6-7 sivun osuudessa, mikä tuntui juuri sopivalta kerralla muun tekemisen ja lukemisen lomassa luettavaksi ja omaksuttavaksi. Tämä oli ensimmäinen panokseni Taavan Koululaisen tietohaasteeseen, ja voin kyllä suositella tätä tietopakettia kirjojen vaikutuksesta muillekin.

Kaunokirjallisuuden osalta tässä tosin oli se huono puoli, että kaikkien kirjojen juonenkäänteet spoilattiin aika täydellisesti, mikä toki lienee tällaisessa yhteydessä tarpeellista.

Englanninkielinen alkuteos: Books That Changed The World (2008)

Ulkoasu: Kannessa on kirjoja, joten ei kai se edes voisi olla kovin huono? ;) Mutta pidän siitä muutenkin: selkeä, hillitty tausta yhdistyy hienosti värikkäämpään kirjariviin (joka jatkuu takakannessakin). Kannen suunn.: Two Associates.

Kustantaja Ajatus Kirjat 2010, suom. Simo Liikanen, 341 s.

Haasteblogi?

2011-08-04T12:00:00.000+03:00

Ulkomailta ~~pöllittyjä~~ lainattuja ideoita, osa xxxx. :) Suomalaisissakin kirjablogeissa alkaa liikkua haasteita niin paljon että perässä pysyminen on jo vähän hankalaa (mitä siis kuitenkin pidän positiivisena asiana). Kukahan ahkera ja aktiivinen perustaisi A Novel Challenge -esimerkin mukaisesti blogin johon kokoaisi tiedot haasteista ja muista blogien "tapahtumista"? Mitään pitkiä tekstejähän ei tarvitsisi kirjoittaa, pääasia että linkit eri haasteisiin olisivat kätevästi löydettävissä yhdestä paikasta. Aluksi tietysti urakkaa riittäisi jo olemassa olevien haasteiden linkittämisessä mutta jatkossa voisi vaan postailla sitä mukaa kun joku ilmoittaa haasteen järjestämisestä. Harkitsin tarttuvani toimeen itse mutta todennäköisesti odotettavissa on sen verran muuta tekemistä että annan mielelläni homman jollekin muulle jos vain innostusta löytyy! :)

Jason Thompson: Kirjan uusi elämä

2011-08-03T13:00:00.000+03:00

Kirjan uusi elämä tarjoaa houkuttelevan valikoiman ohjeita, joissa hyödynnetään vanhoja kirjoja kauniiden esineiden tekemisessä. Koruja, kukkasia, kynäpurkki, mobile, maljakko... Tai ehkä rohkenisin yrittää tehdä kirjan kansista sellaisen käsilaukun, joita olen moneen kertaan käynyt kuolaamassa The Literary Gift Companyn sivuilla (joita muuten kannattaa ehdottomasti kurkata)?

No, ihmisenä, jolle kirja esineenäkin on suunnilleen Pyhä, onnistun tietysti kehittämään asiasta kauhean moraalisen dilemman. Ihan ensimmäiseksi ajatus kirjan kimppuun käymisestä askarteluveitsen kanssa puistattaa. Varsinkin kun Jason Thompson on antanut kirjansa ensimmäisen osan nimeksi Näin pääset alkuun: Taittele, silvo, niittaa & kieputa. Siis silvo! Kirjaa! Saiko joku muukin kylmiä väreitä?

Mutta sitten muistan taas ne loputtomat määrät vanhoja kirjoja joiden kohtaloa olen joskus miettinyt esimerkiksi hyväntekeväisyyskirpputorien hyllyjen äärellä. Kirjoja, jotka eivät enää kiinnosta oikein ketään, joita kaikkia ei mitenkään voi loputtomiin kukaan säilyttää, joiden osoitteena on todennäköisesti lopulta paperinkeräys. Joillekin tällaisille kirjoille siis voisin antaa uuden elämän käyttö- tai koriste-esineinä. Hmm. Huomattavasti miellyttävämpi ajatus.

Tämän ylevän tehtävän johdattamana lähdin siis eilen tutkimaan kierrätyskeskuksen puoli-ilmaisia kirjarivistöjä. Ja törmäsin taas ongelmiin. Miten ihmeessä saisin päätettyä, minkä kirjan kaikista vaihtoehdoista oikein alistaisin sille silpomiselle? Alun perin parhaalta ajatukselta tuntui valita jokin tuntematon kirja jota kukaan tuskin jäisi kaipaamaan. Mutta...entä jos se olisikin oikeasti kiinnostava? Onko epäkunnioittavaa tuhota askartelua varten kirja, josta ei edes tiedä mistä se kertoo? Tuntuu että pitäisi lukea se ensin että saisi mielenrauhan. Argh. Olisiko sittenkin parempi valita vanha painos jostain tunnetusta, jopa suositusta kirjasta josta on olemassa uudempiakin? Mutta ei veitsen upottaminen klassikkoonkaan tunnu oikein mukavalta. Kirjan kuntokin aiheuttaa ristiriitoja: esimerkiksi laukkuprojektia varten tarvitaan kirja jossa on siistit kannet, mutta olisi luontevampaa pistää paloiksi kirjoja jotka jo muutenkin ovat huonossa kunnossa. Entäpä kirjan arvostus? Voisin varmaan tuhota pinon lyhenneltyjä Valittujen Palojen kirjavalioita suhteellisen hyvällä omallatunnolla, mutta toisaalta haluaisin että kotiani koristavat sivut olisivat peräisin kirjoista joita kunnioitan vähän enemmän. No, sain nyt kuitenkin jotain ostettua, aika näyttää sitten saanko oikeasti tehtyä niistä mitään... :)

Omaan käyttöön tarkoitettujen ohjeiden lisäksi Thompson esittelee myös koko joukon kirjoja materiaalina käyttävien taiteilijoiden töitä. Heistä Su Blackwellin nettisivuja olen osunut ihailemaan ennenkin ja niille on ollut tarkoituskin joskus linkittää, ja tähän yhteyteenhän se sopii täydellisesti. Käy katsomassa portfoliota!

Englanninkielinen alkuteos: Playing with books. The art of upcycling, deconstructing and reimagining the book (2010)

Ulkoasu: Runsaasti kuvitettu, kaunis ja tyylikäs. Tykkään!

Kustantaja Atena 2011, suom. Mirja Muurinen, 150 s.

J. K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari (äänikirja)

2011-07-31T22:38:00.000+03:00

Harry päätyy Tylypahkan edustajaksi velhokoulujen välisiin kolmivelhoturnajaisiin.

Tämä ei muodostunut niin läheiseksi kuin Azkabanin vanki; vaikka kirja esittelikin taas mielenkiintoisia henkilöitä, siinä tapahtui monenlaista ja sarjan kokonaisjuoni liikkui mukavasti eteenpäin, tätä silti vaivasi jonkinlainen lievä tuntu siitä että ollaan pienessä suvantovaiheessa ennen seuraavaa kunnon rytinää. Mutta sitähän minä toki maltan odottaa, enkä suinkaan yritä sanoa ettenkö olisi viihtynyt hyvin tätäkin kuunnellessani! :)

Mutta kuka idiootti on keksinyt levyille tällaisen säilytystavan?? 21 cd:tä pinossa päällekkäin, yhdessä ja samassa "tapissa". Siis: jos haluan pitää jonkinlaista järjestystä yllä, joudun vähän väliä nostamaan muut 20 levyä pois että saan sujautettua viimeksi kuunnellun alimmaiseksi. Todella epäkäytännöllistä. Ja melkein väkisinkin levyt siinä vähän hankautuvat toisiaan vasten; lisäksi monessa levyssä on kaaren suuntaisia naarmuja sen jäljiltä kun ovat pyörähtäneet siinä päällekkäin ollessaan. Aiemmissa osissa levyt ovat olleet omissa muovitaskuissaan. Onneksi seuraava osa, Feeniksin kilta, on jo mp3:na vain kahdella levyllä...

Englanninkielinen alkuteos: Harry Potter and the Goblet of Fire (2000)

Ulkoasu: Hmmph... En muista että Krumilla olisi mainittu olevan noin kalvakanvärinen iho ja oudot letit ohimoilla. Eikä Harryn monenkirjava taikasauvakaan ole kovin uskottavan näköinen. Ja kummitusko tuon lapun nosti pikarista? Siis, anteeksi vain taas, mutta en ole kovin ihastunut... Kannen kuva: Mika Launis.

Kustantaja Tammi 2005 (painettu kirja julk. 2001), suom. Jaana Kapari, lukija Vesa Vierikko, 23 h 22 min

Pari keskeytettyä taas

2011-07-31T12:16:00.000+03:00

Betty Smith: Puu kasvaa Brooklynissa

Nolanin perheen elämä Francie-tytön silmin katsottuna, Brooklynissa ennen ensimmäistä maailmansotaa oli oikeastaan aika mukavaa ja nostalgisuudessaan kesään sopivaa luettavaa, mutta alkoi lopulta puuduttaa hidastempoisuudessaan. Luin ehkä 150 sivua ja silmäilin loppuja kolmea sataa sieltä täältä, ja silti tuntui että sain ihan riittävän hyvän käsityksen tapahtumien kulusta. :)

Arturo Pérez-Reverte: Flaamilainen taulu

Tämän päätöksen kanssa jouduin tappalemaan itseni kanssa. Miten muka julkeaisin jättää kesken kirjan mieheltä, joka on kirjoittanut fantastisen upean Taistelumaalarin? Vanhan taulun ja sen sisältämän shakkiottelun arvoitus kiinnosti kyllä, mutta se kiinnostus ei lopulta riittänyt ylittämään henkilöitä kohtaan tuntemaani tympääntymistä. Ainoa mielenkiintoinen tapaus oli juro shakkinero Muñoz - sen sijaan päähenkilö-konservaattori Julia ja hänen ystävänsä, antiikkikauppias César ja galleristi Menchu sijoittuivat kaikki johonkin samantekevän ja lievästi ärsyttävän välimaastoon. Mutta silti: höh. Vieläkin harmittaa.

Tietokirjahaaste

2011-07-23T08:47:00.000+03:00

Taava kutsui mukaan järjestämäänsä Koululaisen tietohaasteeseen, jossa on tarkoituksena lukea kymmenen tietokirjaa seuraavan lukuvuoden aikana (vaikka ei siis koulua kävisikään :). Ajoitus oli täydellinen, sillä olen jo jonkin aikaa harmitellut sitä etten nykyään oikein tule lukeneeksi tietokirjoja kun kaunokirjallisuutta tulvii blogisuosituksista niin valtavasti lukulistalle. Lisäksi tuo Doxiadisin kirja sai juuri mielen virittymään sopivasti tieteelliselle taajuudelle. :) Mukana ollaan, siis! Ajattelin että voisin lukea kirjoja siten että jokainen liittyisi eri oppiaineeseen, mutta saapa nähdä pitääkö tämä suunnitelma - ja pääsenkö sinne kymmeneen asti!

Apostolos Doxiadis: Petros-setä ja Goldbachin hypoteesi

2011-07-21T19:14:00.000+03:00

Kertoja on lapsesta saakka saanut toistuvasti kuulla isältään, että tämän veli, Petros-setä, on elämässään epäonnistunut surkimus. Teini-iässä hänelle kuitenkin selviää, että setä on huippulahjakas matemaatikko joka on omistanut elämänsä yhden matematiikan vaikeimman ongelman, Goldbachin hypoteesin todistamiselle. Kaikki ei vain mennyt sen kanssa ihan putkeen.

Jokainen parillinen luku on esitettävissä kahden alkuluvun summana, sanoo kyseinen hypoteesi. Pidän paljon matematiikasta, joten tällaisista asioista lukeminen tuntui virkistävältä. Vaikka tämä toisaalta selkeästi onkin tarina ihmisistä, on matemaattinenkin sisältö aika runsasta. Suosittelenkin kirjaa ensisijaisesti niille, joiden mielestä kauneus löytyy lukuteoriasta. :)

Kirjassa esiintyy monia oikeita huippumatemaatikkoja ja se limittyy sujuvasti todelliseen asioiden kulkuun. Ei tätä miksikään kielelliseksi täysosumaksi voi kutsua, mutta mukavaa luettavaa kirja kyllä oli!

Ensimmäinen lause: Jokaisessa suvussa on musta lammas - meillä se oli Petros-setä.

Kreikankielinen alkuteos: Ο θείος Πέτρος και η εικασία του Γκόλντμπαχ (O thios Petros kai i ikasia tu Goldbach)(1992)

Ulkoasu: Jossain kansikeskustelussa mainitsin kaipaavani väriä, ja tässähän sitä ainakin on! Numeroiden ynnä muiden merkkien käyttö kirjan nimessä on myös hauska idea. Ei tietoa kannen suunnittelijasta.

Kustantaja LIKE 2004, alkuteoksen 2. painoksesta suom. Reija Tanninen, 186 s.

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

2011-07-20T14:35:00.000+03:00

Tukholmalainen lähiö 1980-luvun alussa, kiusattu poika, naapurintyttö, vampyyri, muutama murha. Ehkä tarinan rakennuspalikat eivät yksittäisinä ole niin omaperäisiä, mutta niiden yhdistelmä ei tulisi ihan ensimmäisenä mieleeni. Onneksi se kuitenkin tuli John Ajvide Lindqvistin mieleen, koska se toimii hienosti! Ja niin toimivat myös juoni, kieli ja henkilögalleria.

Kirjassa on vahva mutta hankalasti määriteltävä omalaatuisuuden tuntu, jonka uskoisin löytäväni muistakin Ajvide Lindqvistin kirjoista (sillä ne aion tosiaankin lukea). Kerronta on kaunistelematonta ja kirjassa on paljon raakojakin, ei-ollenkaan-nättejä juttuja, mutta sekin tuntuu sopivan kuvioon täydellisesti. Tässä on nähty myös ruotsalaisen kansankodin kritiikkiä eikä syyttä: väkivaltaista koulukiusaamista, kuppilan pultsarijoukko, monta hajonnutta perhettä...

Olin jo etukäteen varma että tulisin pitämään Ajvide Lindqvistin tuotannosta, enkä joutunut ainakaan tähän kirjaan pettymään. Osallistun tällä 500+-minihaasteeseen. Oikeastaan oli tarkoitus käyttää haastetta siihen että saisin jonkin oman hyllyn tiiliskiven luettua, mutta koska nyt täytyi (taas) hoidella kirjastopinoa pois alta, tämä valikoitui luettavaksi. Sikäli ihan hyvä haastekirja, että olin katsellut tätä kirjastossa jo monet kerrat mutta lainannut silti aina tämän sijaan jotain ohuempaa. :)

Ensimmäinen lause: Blackeberg.

Ruotsinkielinen alkuteos: Låt den rätte komma in (2004)

Ulkoasu: Juuri sopivan synkkä ja verinen! Kannen suunnittelu: Jens Magnusson, kannen kuva: Malou Bergman.

Kustantaja Gummerus 2008, suom. Jaana Nikula, 606 s.

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu

2011-07-15T07:47:00.000+03:00

Gjorg on kostanut veljensä veren, ja nyt hänellä on kuukausi aikaa elää ennen aselevon päättymistä. Samalla Albanian ylänköalueella liikkuu myös kirjailija Bessian Vorpsi, joka on tuonut nuorikkonsa Dianan sinne häämatkalle. Bessian ihannoi verikoston ylväyttä, mutta Dianaa aihe järkyttää. Gjorg näkee Dianan kasvot vaunun ikkunassa ja jäljellä olevat huhtikuun päivät hän toivoo vain näkevänsä naisen vielä uudelleen.

Tarinan ytimessä on vanha kirjoittamattomien lakien kokoelma, Kanun, joka säätelee kaikkea elämään kuuluvaa - myös verikostoa. Se on kaikessa kaameudessaan kiehtova aihe, mutta oli silti esillä jopa vähän liikaa koska välillä tunnuttiin toistelevan samoja asioita yhä uudelleen. Toisaalta tuo toisto ehkä kuvaa hyvin sitä, miten syvällä aiheeseen liittyvät ajatukset istuvat. En tiedä millaisessa mittakaavassa verikostoa harrastetaan nykypäivän Albaniassa, mutta olemassa ja voimissaan perinne edelleen on.

Särkynyt huhtikuu on vahva, vaikuttava, traaginen ja dramaattinen. Ihastuin enemmän Kadarelta aiemmin lukemaani pieneen, murheellisen lyyriseen kirjaan Kolme surulaulua Kosovolle, mutta erittäin hyvä on tämäkin. Kadare kirjoittaa vaikeista aiheista kauniisti. Olen iloinen löydettyäni näin kiinnostavan kirjailijan sellaisesta Euroopan kolkasta, josta en ollut aiemmin lukenut juuri mitään!

Ensimmäinen lause: Hänen jalkojaan paleli, ja aina liikauttaessaan kohmettuneita sääriään hän kuuli kivien rasahtavan valittavasti kengänpohjien alla.

Albaniankielinen alkuteos: Prilli i thyer (1978)

Ulkoasu: Rinteillä nurinpäin kasvavat kukat sopivat kirjan tunnelmaan suunnilleen täydellisesti! Pidän myös värityksestä. Kansi: Jenni Noponen.

Kustantaja Gummerus 2006, Jusuf Vrionin ranskannoksesta Avril Brisé suom. Annikki Suni, 225 s.

Kasvillisuutta

2011-07-13T09:45:00.003+03:00

Touko-kesäkuun Apiloita ja omenankukkia -minihaasteessa luettiin kirjoja, joiden nimessä esiintyy jokin kasvi. Nyt olen kyllä onnistunut tippumaan kärryiltä siinä, keitä tähän on osallistunut, mutta jos joku puuttuu listalta niin hän ilmoittautukoon! :)

Maria luki Rauha S. Virtasen Luumupuu kukkii,
Taava Jean Hanff Korelitzin Valkoisen ruusun,
Sara Deborah Moggachin Tulppaanikuumeen,
Sonja Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunaisen hibiskuksen,
Amma Hanna Tuurin Orapihlajapiirin,
Katja Mary Wesleyn Kamomillapihan.
Minä aloitin Betty Smithin kirjaa Puu kasvaa Brooklynissa, joka jäi kuitenkin kesken. Onneksi sattui olemaan kirjastosta lainassa toinenkin puukirja, Italo Calvinon Paroni puussa. :)

Kiitos kaikille osallistujille!

J. K. Rowling: Harry Potter ja Azkabanin vanki (äänikirja)

2011-07-10T11:55:00.000+03:00

Azkabanin velhovankilan pahamaineisin vanki Sirius Musta on karannut - ja jahtaa Harrya.

Potter-addiktioni menee pahemmaksi. Normaalisti siis kuuntelen äänikirjoja autossa, mutta tämä piti ottaa lopulta sisällekin - istuin vain ja kuuntelin varmaan kolme tuntia putkeen. (Seuraavaa osaa on tehnyt mieli kuunnella lisäksi sisällä jo alussa, kun ei vielä edes ole tapahtunut mitään erityisen koukuttavaa...)

Arvasin osan tapahtumien kulusta oikein ja olin iloinen siitä että juttu tosiaan meni juuri niin! Tämä oli suosikkini toistaiseksi, ja odotan innokkaasti että saan tutustua muutamiin henkilöihin paremmin.

Englanninkielinen alkuteos: Harry Potter and the Prisoner of Azkaban (1999)

Ulkoasu: Haa, jopa kansi on paras tähänastisista! Itse asiassa ei ollenkaan hullumpi. :) Kansi: Mika Launis.

Kustantaja Tammi 2005 (painettu kirja julk. suomeksi 2000), suom. Jaana Kapari, lukija Vesa Vierikko, 14 h 39 min

Top10 ja TopMuutama :)

2011-07-08T17:54:00.000+03:00

Niin Anki kuin Katjakin haastoivat minut mukaan listaamaan kahta top kymppiä. Toinen osuus taitaa jäädä vähän vajaaksi mutta aloitetaan siitä haasteen kirjablogimuunnoksesta eli kirjojen Top10:stä! Olen listannut suosikkikirjojani aiemmin täällä, ja tuo lista on tarpeeksi lähellä kymppiä ja edelleen kohtuullisen ajantasainen, niin ettei tunnu tarpeelliselta tehdä samaa uudestaan. :) Päädyin sitten listaamaan blogin olemassaoloajalta kymmenen (muuta) aivan loistavaa lukukokemusta.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri
Philippe Claudel: Varjojen raportti
Joel Haahtela: Perhoskerääjä
Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Stephen King: Liseyn tarina
Leena Krohn: Tainaron
Iain Pears: Stone's Fall
Arturo Pérez-Reverte: Taistelumaalari
Jeanette Winterson: Intohimo

Mahtavat kirjat eivät onneksi lopu tähän, vaan listalle olisi kyllä ollut tunkua! Mutta tosiaan, se alkuperäisen haasteen kosmetiikkakymppi... Meikkaan muutaman kerran vuodessa ja olen laiska levittelemään voiteita, enkä ole kovinkaan merkkiuskollinen joten tämä ei ole ihan ominta alaani. :) Mutta jotain mainitakseni:

Doven shampoo ja hoitoaine normaaleille hiuksille
Dermosilin saksanpähkinäkäsivoide
kaikenlaiset hyväntuoksuiset, pehmeät vartalovoiteet

Ja sitten..ööh...apua, ei tule mitään mieleen! :) Joten siirrytäänpä heittämään haastetta eteenpäin. En ole enää pysynyt selvillä kuka tämän on jo saanut, mutta voisinpa haastaa mukaan vaikka Jum-Jumin, Kuuttaren sekä Tessan!

Kummiksi

2011-07-06T13:59:00.000+03:00

Tämäpä ei liity nyt kirjoihin yhtään mitenkään, mutta haluan jakaa uutisen kanssanne koska olen kohtuullisen innoissani! :) Toteutin viimein pitkäaikaisen aikomukseni (miksiköhän sitäkin piti niin kauan jahkailla) ryhtymisestä kummiksi kehitysmaan lapselle. Järjestöksi valikoitui Plan. En antanut mitään toiveita lapsen sukupuolesta tai kotimaasta, ja pari päivää odottelin jännittyneenä tietoa siitä, kenen kummiksi pääsen. Vastaus: pian seitsemän vuotta täyttävän srilankalaisen pojan nimeltä Gayan!

Tästä päätöksestä tuli todella hyvä mieli! Uskon vakaasti siihen että rahani menevät asioihin joista oikeasti on hyötyä olojen parantamisessa.

Onko lukijoiden joukossa muita kummeja? Oletteko joskus harkinneet asiaa?

Italo Calvino: Paroni puussa

2011-07-05T17:59:00.001+03:00

Eräänä päivänä vuonna 1767 12-vuotias Cosimo Piovasco di Rondó, paronin arvonimen perijä, kieltäytyy syömästä etanoita, karkaa puuhun ja vannoo ettei tule enää koskaan alas.

Katja mainitsi tämän, kun Jenni kyseli kirjoja, jotka ovat sekä hyviä että mukavia. Ja sellainen tämä kyllä on: hyvin kirjoitettu, ajattelemaan laittava mutta myös helposti lähestyttävä kirja, jota on mukavaa lukea. Ensimmäinen Calvinoni, mutta ei varmasti viimeiseni. Pidin hänen varsin epäryppyotsaisesta tyylistään.

Cosimo elää kiinnostavan elämän - ja koska, kuten olen useammassakin yhteydessä tullut maininneeksi, olen puufani, seurasin usein suorastaan kateellisena hänen siirtymistään jykeväoksaisesta rautatammesta jalavaan, siitä silkkiäispuuhun ja niin edelleen... :) Kirjan teemoina ovat mm. erilaisuus ja oman tien kulkeminen, ja varmasti paljon muutakin mikä meni ajatuksiltani ohi siinä Cosimon tarinaan keskittyessä.

(Eiköhän tämä ole jo tarpeeksi klassikko niin että voin laskea tämän klassikkohaastetta varten luetuksi - se lista nimittäin alkaa kaivata täytettä... :) Edit: Niin tosiaan, minihaasteeseenkin osallistuin tällä kirjalla!

Ensimmäinen lause: Kesäkuun 15. päivänä 1767 istui veljeni Cosimo Piovasco di Rondó keskuudessamme viimeisen kerran.

Italiankielinen alkuteos: Il barone rampante (1957)

Ulkoasu: Joskus aiemmin tämän kannen nähdessäni en ollut erityisen ihastunut, mutta sittemmin olen muuttanut mieleni ja pidän siitä. Tyyli tuntuu sopivan kirjaan hyvin. Sekin on kiva juttu, että Cosimolla on kannessa juuri tarkalleen kirjassa kuvattu alkuaikojen asunsa. Kansi: Martti Mykkänen.

Kustantaja Tammi 2004, 4. painos (1. painos 1960), suom. Pentti Saarikoski, 248 s.

J. K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio (äänikirja)

2011-07-04T17:02:00.001+03:00

Harryn toisena lukuvuotena Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa seiniin ilmestyy varoitusviestejä, joiden mukaan salaisuuksien kammio on avattu ja jästisyntyiset oppilaat vaarassa.

Bloggauksen kannalta ei ehkä ole paras vaihtoehto kuunnella näitä kovin montaa putkeen, koska näitä nyt sitten putkahtelee tänne vähän väliä ilman että keksin välttämättä jokaisesta osasta mitään erityistä uutta sanottavaa. Mutta kuuntelen nyt kuitenkin. :)

Hoidetaan nyt tällä kertaa vaikka pari pientä moitetta pois alta: Ahmunkin aiemmin mainitsema jatkuva passiivimuodon käyttö repliikeissä särähtää toisinaan korvaan. Ja loitsut ovat pöhköjä. :) Mutta minä olenkin suuresti ihastunut Eddingsin yksinkertaisen tehokkaaseen tahto ja sana -velhousmetodiin.

Vaan siinäpä ne valitukset olivatkin - viihdyn siis Tylypahkassa edelleen erittäin hyvin!

Englanninkielinen alkuteos: Harry Potter and the Chamber of Secrets (1998)

Ulkoasu: Öhhhh. Johan tästä kansitaiteesta oli puhetta, mutta en kykene olemaan jatkamatta. Onko Lockhart nyt sentään ihan noin naisellinen säihkysilmä? Miksi Ron näyttää menninkäiseltä? Ja onko tuo kuivakka kääkkä tuolla nurkassa olevinaan Draco Malfoy? Kannen kuva: Mika Launis.

Kustantaja Tammi 2004 (painettu kirja julk. suomeksi 1999), suom. Jaana Kapari, lukija Vesa Vierikko, 11 h 26 min

Jonathan Carroll: Naurujen maa

2011-07-03T16:47:00.001+03:00

Jonathan Carroll oli vielä vähän aikaa sitten vain etäisesti tuttu nimi, jonka tuotannon tyylistä ei ollut mitään käsitystä. Linnea kuitenkin mainitsi hänet 30 days of books -haasteen yhteydessä useampaan kertaan niin houkuttelevaan sävyyn, että kiinnostukseni heräsi. Kiitokset siitä, sillä Carrolliin todella kannatti tutustua!

Naurujen maa sisältää kuuluisan filmitähden pojan joka ei oikein tiedä mitä elämältään haluaisi, menestyneen lastenkirjailijan jonka elämäkertaa hän päättää ryhtyä kirjoittamaan, kirjailijan pienen kotikaupungin jossa kaikki ei ole sitä miltä näyttää, Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannosta tuttua vinksahtaneisuutta, sekä kepeyttä että synkkyyttä, maagisuutta, taitavaa tekstiä, napakan lopun ja...kaikenlaista. Parempi kun en höpise liikaa. Lukekaa itse, suosittelen. :)

On sellainen kutina, että Carroll voi myöhemmin tulla mainituksi yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Ei vielä, mutta kunhan tutustun hänen tuotantoonsa vähän lisää (ja lisää lisää lisää todella jäin kaipaamaan), niin ehkäpä... Harmi että häneltä on suomennettu tämän lisäksi vain yksi kirja, Valkoiset omenat, mutta täytyy sitten jatkaa englanniksi.

Ensimmäinen lause: "Thomas, sinulta on varmaan kysytty tätä samaa asiaa miljoona kertaa, mutta millaista oli olla Stephen Abbeyn..."

Englanninkielinen alkuteos: The Land of Laughs (1980)

Ulkoasu: Kansi on näyttävä, omaperäinen ja sisältää juttuja joiden merkityksen tietää vastan kirjan luettuaan. Hyvä! Pidin paljon myös siitä, että lukujen alkukirjaimet ovat eläinhahmoja. :) Kansi: Jari Paananen.

Kustantaja Loki-Kirjat 2005, suom. Laura Lahdensuu, 279 s.

Minihaaste 4/11: 500+

2011-06-29T10:48:00.003+03:00

Kahden kuukauden välein vaihtuvassa minihaasteessa luetaan yksi kirja annetusta aiheesta. Voit osallistua niin kauno- kuin tietokirjallakin. Luettuasi kirjan esittele se blogissasi tai mikäli sellaista ei ole, tämän postauksen kommenteissa!

Olin muutenkin kaavaillut tätä aihetta seuraavaksi, joten Zephyrin käynnistämä tiiliskivifobia-keskustelu tuli sopivaan paikkaan. :) Sainpa varmistuksen sille etten ole ainoa jolla ne paksummat kirjat tuppaavat jäämään aina muiden jalkoihin, vaikuttivatpa ne kuinka kiinnostavilta hyvänsä. Syyt harvemmin ovat kovin järkeviä - jostain syystä se paksuun kirjaan tarttuminen vain arveluttaa. Siksipä haastankin teidät heinä-elokuussa lukemaan kirjan, jossa on vähintään 500 sivua. Tekisi mieli sanoa isompikin luku, mutta koska monilla on kuitenkin kesälukulistat täynnä ja tällaisenkin mahduttaminen mukaan saattaa olla hankalaa, niin ei nyt liioitella. Mutta jos olet sitä mieltä että on säälittävää sanoa 500-sivuista kirjaa tiiliskiveksi, niin lue ihmeessä jokin paksumpi! ;)

(Nämä ruohikkoon maastoutuneet paksukaiset ovat Haruki Murakamin Kafka rannalla, 639 sivua, Deborah Harknessin A Discovery of Witches, 592 sivua, ja Jonathan Littellin Hyväntahtoiset, 845 sivua. Lukemattomia kaikki, toistaiseksi...)

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (äänikirja)

2011-06-26T17:40:00.001+03:00

"Potterinlukemisaikomuksieni" historia on aika monivaiheinen. Joskus silloin alussa ei oikein kiinnostanut niin paljoa että olisin edes juuri ajatellut asiaa. Sitten alkoi jo vähän kiinnostaakin mutta ärsytti kun "kaikki" lukivat Pottereita, ja aioin ihan silkkaa itsepäisyyttäni olla itse lukematta. Sitten häälyin pitkään jossain haluan lukea- ja enpäs halua -ajatusten välimaastossa (ja ehdin päättääkin asian varmaan useampaan kertaan molempiin suuntiin). En muista koska lopullisesti totesin että aion ne kyllä lukea, mutta siitäkin on jo aikaa. Lukemista vain on niin paljon ettei missään välissä ole tuntunut olevan sopiva hetki 7-osaisen sarjan aloittamiseen. Ratkaisu kuitenkin löytyi kun hurahdin syksyllä äänikirjoihin ja totesin jo ainakin viiden ensimmäisen Potterin ilmestyneen myös sellaisina. Täydellistä! Äänikirjalistalleni on nimittäin huomattavasti vähemmän tunkua kuin normaalille lukulistalleni, sinne mahtuu kyllä. Täydellisyydestä puheen ollen, Vesa Vierikko vaikutti jo etukäteen täydelliseltä lukijalta näille, ja sitä hän kyllä onkin.

Vaikken siis Potterien maailmaan ollutkaan henkilökohtaisesti tutustunut, en oikein ole voinut välttyä kuulemasta siitä vuosien mittaan paljon kaikenlaista: nimiä, paikkoja, yksityiskohtia, joitakin juonenkäänteitäkin. Tavallaan koko juttu oli jo etukäteen hyvin tuttu. Ja kun tämä tuttuus yhdistyi siihen että olin odottanut velhomaailmaan sukeltamista hyvin pitkään, lopputuloksena oli se että kuuntelun aloitettuani tunne oli pitkään aika epätodellinen. Vähän kuin olisin kuljeskellut pitkin kirjan maisemia töllistellen kaikkea pöhkön näköisenä. Uskomatonta, että olen viimeinkin täällä! Ooh, nytkö saan tietää kuinka oikein pääsee asemalaiturille 9 3/4? Ihan pian näen Tylypahkan! Wau!!! Ja sitä rataa. :)

Mutta kyllä se siitä tasoittui, onneksi, ja pääsin heittäytymään tarinan vietäväksi vähän rennommin. Ja hyvinhän se veikin! Kaiken kaikkiaan kirja oli aika tarkasti juuri sellainen kuin odotinkin sen olevan. Vauhdikas, jännittävä, kiehtova, hauskakin. Tykkäsin! Ja kuten sivupalkista näkyy, kuuntelen parhaillaan kolmatta osaa putkeen - joten koukussakin ollaan, tukevasti. :)

Englanninkielinen alkuteos: Harry Potter and the Philosopher's Stone (1997)

Ulkoasu: Olen pahoillani, kuvittaja Mika Launis, mutta en voi sanoa olevani Potterien suomalaisversioiden kansikuvien fani. Kyllä tämä nyt menettelee, jos ei lasketa sitä että Harry näyttää ilkeältä ja Ron sekä Hermione vähä-älyisiltä...

Kustantaja Tammi 2003 (painettu kirja julk. suomeksi 1998), suom. Jaana Kapari, 10 h 28 min

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

2011-06-24T11:35:00.000+03:00

"Menimme lasten kanssa Naurutaloon. Menimme sisään maksamatta, sillä koju, jossa lippuja myytiin, oli tyhjä.
Minä nauroin vähän ja väkinäisesti, melkeinpä hymähtelin vain. Tavallinen peilikuva on minusta vähintään yhtä kummallinen kuin ne heijastukset, joita koverat ja kuperat peilipinnat täällä tuottivat."

Jospa saisin purettua bloggausblokkini vielä ennen juhannuksen viettoa! Sellainen tulee välillä jos en oikein tiedä miten jostain kirjasta kertoisin - ja koska haluan pakkomielteisesti kirjoittaa kirjoista siinä järjestyksessä jossa olen ne lukenutkin, en voi edes ratkaista tilannetta kertomalla ensin jostain toisesta kirjasta. :)

Tässä tapauksessa kirjoittamisen hankaluus johtuu samasta syystä kuin monta kertaa aiemminkin: jos olen lukenut kirjan lähes kokonaan myöhään illalla/yöllä ja alkanut sen jälkeen nukkua, en muista siitä seuraavana päivänä kovinkaan paljon. Lukiessani olen saattanut olla suunnilleen hurmiossa, mutta vaikka aamulla muistaisinkin että kirja oli todella hyvä, en muista sitä, mikä siitä teki sellaisen. Pystyn palauttamaan mieleeni häilyvän muistikuvan tunnelmasta ja joitakin yksityiskohtia, mutta siinä se, enimmäkseen. Turhauttavaa!!

Näin siis kävi myös Leena Krohnin kirjalle Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia, joka sisältää lyhyitä novelleja, kaupunkilaisten muotokuvia. Kokonaisuuden yhdistää useassa novellissa esiintyvä, uljas ja salaperäinen Donna Quijote. Täytyi selailla sitä uudelleen, lueskella sieltä täältä, että tavoittaisin taas edes osan siitä mikä kirjassa olikaan niin hienoa. Sitä ovat Krohnin kieli ja ajatukset. Mitenkähän monta kertaa kirjassa tulikaan vastaan lause tai katkelma, jonka voisi laittaa kehyksissä seinälle? Tämän kanssa kävi samoin kuin Tainaroninkin kohdalla: suurin osa varsinaisesta merkityksestä jäi todennäköisesti ymmärtämättä, mutta se ei millään lailla estänyt nauttimasta suuresti.

Ulkoasu: No, 1980-luvun kansitaide ei ehkä ole ihan mikään suurin ihastuksen kohteeni, mutta kylläpä tuo asiansa ajaa... :)

Kustantaja WSOY 1983, 82 s.

Mahtaisiko löytyä kiinnostusta Ruusun nimen "kimppalukuun"?

2011-06-13T10:44:00.000+03:00

Ulkomaisissa kirjablogeissa järjestetään aika paljon Read-A-Longeja eli kirjojen "kimppalukuja". Usein niissä luettavat kirjat ovat paksuhkoja, vähän vaikean kirjan maineessa olevia mutta kuitenkin kiinnostavia teoksia. Kirjoja, joista moni ajattelee että tuon kyllä haluaisin joskus lukea, mutta ei silti tunnu ikinä saavan aikaiseksi niihin tarttua. Kirjoja, joiden lukemisessa pieni vertaistuki ei ehkä olisi pahitteeksi. :)

Olen aina välillä ajatellut että voisi olla mukavaa järjestää sellaisia itsekin, ja kun Katjan luona tuli jokin aika sitten esiin että Umberto Econ Ruusun nimi on kesken aika monella jotka silti haluaisivat sen joskus saada luettua loppuun, päätin viimein toteuttaa aikomukseni.

Read-A-longeja järjestetään kahdella tapaa: joko kirjaa lukevat postaavat edistymisestään aina tiettynä viikonpäivänä, tai kirja jaetaan muutamaan osaan ja sovitaan päivät jolloin osista keskustellaan. Syystä tai toisesta tuo jälkimmäinen tapa miellyttää itseäni enemmän.

Selailin tuota omaa ihanan ränsistynyttä divarilöytöpainostani, ja kirjan näyttäisi saavan kätevästi jaettua kuuteen suunnilleen sadan sivun pätkään. Minkähänlainen aikataulu olisi sopiva? Tahtoisin sen olevan sellainen että kirjaa voisi lukea kohtuullisen leppoisasti muun lukemisen lomassa, mutta kuitenkin niin ettei kirjaston käyttäjien tarvitsisi uusia lainaansa loputtomiin. Ehkä 3kk/koko kirja - siis 2vk/100 sivua??? Keskusteluihin voi toki osallistua myöhemminkin jos ei juuri sinä päivänä ole ehtinyt osuutta lukea. Eikä tämä suinkaan ole sitovaa, vaan kirjan voi tietysti halutessaan jättää keskenkin vaikka leikkiin lähtisikin. :)

Kysyn siis:
Ensinnäkin tietysti sitä, onko tällaiseen kiinnostusta?
Jos on, niin entäpä toiveita aikataulusta?
Ja kukahan keksisi Read-A-Longille jonkin nasevan käännöksen? :)

Imre Kertész: Kohtalottomuus

2011-06-08T18:40:00.000+03:00

"Toisaalta tunsin tuon päivän lopussa, että jokin minussa oli rikkoutunut korjaamattomasti, ja siitä lähtien uskoin joka aamu, että olisi viimeinen aamuni, ja joka askelella, että yhtään enempää en pystyisi ottamaan, joka liikahduksella, että seuraavaa en enää kykenisi tekemään; toistaiseksi olen kuitenkin suorittanut kaiken käsketyn vielä senkin jälkeen."

Budapestilainen teinipoika on matkalla töihin joutuessaan yhdessä muiden bussissa olevien juutalaisten kanssa poliisin pidättämäksi. Hänen matkansa jatkuu Auschwitzin ja Buchenwaldin kautta Zeitzin työleirille.

Kävin Auschwitzissa muutama vuosi sitten. Näin valtavat määrät tavaraa jota ihmiset olivat ottaneet mukaansa uskoessaan lähtevänsä elämään parempaa elämää, kävelin kaasukammion läpi, kuulin kerrottavan kuinka juuri sillä asemalaiturilla jolla seisoin monet näkivät perheensä viimeistä kertaa, kun tulijat jaoteltiin työkykyisiin ja hyödyttömiin.

Aiheutti siis aika monenkinlaisia tunteita kun luin pojan saapumisesta samaiselle asemalaiturille kaikessa viattomuudessaan ja tietämättömyydessään; tovereineen hän kummastelee valtavista savupiipuista tulevaa kuvottavaa löyhkää ja kummastuu kun hänellekin annetaan vangin puku - töihinhän hän oli tullut. Asiat selviävät hänellekin hiljalleen, mutta Kohtalottomuuden asetelma on jatkuvasti juuri se, että lukija tietää enemmän. Julmuuksia ei oikeastaan juuri käsitellä, vaan ne häilyvät taka-alalla. Pojan kerronta keskittyy paremminkin keskitysleirin arkipäivään: sielläkin arki asettuu uomiinsa, ja jopa keskitysleirillä voi pitkästyä.

Pojan ääni on lähinnä toteava. Hän ei juuri kyseenalaista tai valita. Hän on kiinnostava henkilö josta en lopultakaan oikein päässyt selville. Onko hän todella naiivi vai onko hän ymmärtänyt koko asian hyvin viisaasti ja kirkkaasti? (Hän toi mieleen J. M. Coetzeen Michael K: elämän nimihenkilön, jonka kohdalla mietin aivan samaa.)

On epäselvää, paljonko kirjassa on omaelämäkerrallisuutta. Se on ainakin fakta, että kirjailija on kulkenut samojen leirien kautta suunnilleen saman ikäisenä. Oli miten oli, niin vaikuttavasti hän ainakin kirjoittaa!

Ensimmäinen lause: Tänään en mennyt kouluun.

Unkarinkielinen alkuteos: Sorstalanság (1975)

Ulkoasu: Pidän Otavan kirjaston siististä ja tunnistettavasta ulkoasusta yleensäkin. Kansikuva on sopivan pelkistetty; keltainen tähti kuvaa kaikkea oleellista. Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Otava 2003, suom. Outi Hassi, 240 s.

Kesäisiä lukuhaaveita, puutarhaa ja pieni yllätysarvonta

2011-06-04T18:00:00.000+03:00

Tänään oli sen verran kesäinen fiilis että aloin miettiä mitä olisi mukavaa lukea kesällä. Haalin hyllystäni allaolevan pinon, josta haluaisin saada luettua edes jotain. Olen nimittäin niin ailahtevainen lukija että vaikka suunnittelisin lukevani jonkin kirjan, saatan harhautua ihan muille teille. Voi siis käydä niinkin että luen aivan jotain muuta ja nämä jäävätkin välistä, mutta haluan esitellä pinoni silti, koska a) kirjapinot ovat kivoja, ja b) tämä toimikoon itselleni kirjojen keskellä haahuillessani muistutuksena siitä, että todellakin haluaisin lukea nämä hyvin pian! :)

Pinossa siis:
Maggie O´Farrell: The Vanishing Act of Esme Lennox
Tove Jansson: Kesäkirja
Lawrence Hill: The Book of Negroes
Daphne du Maurier: Rebekka
Christopher Priest: The Prestige
Marko Hautala: Itsevalaisevat
Anton Tšehov: Nainen ja sylikoira
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Charlaine Harris: Definitely Dead
Andreï Makine: Ruhtinattaren rikos
Fred Vargas: Painu tiehesi ja pysy poissa
José Saramago: Oikukas kuolema
Timothy Findley: Ikuisen hämärän vaeltaja

Kesäkirja nyt ainakin pitää lukea!! Ruhtinattaren rikos edustaa kaikkia lukemattomia Makinen kirjoja, joista voin valita jonkin muunkin. Ja jos luen Charlaine Harrisia, jään todennäköisesti taas niin pahasti koukkuun että on pakko lukea monta osaa putkeen... :)

Kun nyt kerran olin pihalla kameran kanssa, teki mieli räpsiä vähän kuvia puutarhastakin. Oikeastaan vasta tänä keväänä olen tosissani innostunut puutarhanhoidosta ja tehnyt ensimmäisiä kunnon istutuksia (olemme siis asuneet tässä joulusta 2006 lähtien), joten toistaiseksi puutarha sisältää suurimmaksi osaksi vain puita ja nurmikkoa:

Satun kyllä rakastamaan puita, joten tämä tilanne ei ole ollenkaan huono! :) Mutta vähän monipuolisempaan maisemaan olisi kuitenkin tarkoitus pyrkiä. Koska perennoistani, liljoistani ja kärhöistäni ei toistaiseksi ole erityisen paljon kuvauksellista iloa, kuvasin sitten puita:

Vähän sentään löytyi kukkiakin kuvattavaksi:

Alppiruusut vielä odottelevat terassilla että ehtisin ne istuttaa.

Lopuksi pieni arvonta/tietokilpailu: pikku yllätyspalkinto lähtee sille joka ensimmäisenä tietää tai arvaa mitä alla olevassa kuvassa kasvaa! :)

Muutama keskeytetty

2011-06-02T09:57:00.000+03:00

Mainitaanpa nyt taas näitä kesken jääneitä, kun on muutama kertynyt:

Kuuntelin Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirjaa äänikirjana - se oli kyllä kiinnostava mutta ko. formaatissa liian hidastempoinen makuuni. Luulen että olisin nauttinut siitä enemmän painettuna, ja ehkä siihen vielä sellaisena joskus palaankin.

Keskeytin seuraavankin äänikirjani: Ilkka Remeksen Itäveri jäi ensin roikkumaan viikon reissun vuoksi (kuuntelen siis äänikirjoja autossa) eikä sitten vaan ikinä tullut sitä päivää jolloin olisi huvittanut jatkaa. Siitä nyt ei välttämättä voi kirjaa syyttää, koska äänikirjafiilikseni oli muutenkin viikkokaupalla kadoksissa, teki mieli kuunnella vain musiikkia. Kunnes kirjaston hyllyssä tuli viimein vastaan se kaivattu ensimmäinen Potter! Nyt en malttaisi nousta autosta ollenkaan. :)

Viikonloppuna jätin vielä kesken yhden suuren blogisuosikin, Miina Supisen Apatosauruksen maan. Olin melkein varma että tulisin pitämään tästä, mutta kolmanneksen luettuani jouduin toteamaan etten ole saanut kirjasta irti juuri mitään. Höh ja pöh. No, niin se vain menee että kaikki kirjat eivät ole kaikkia varten! :)

Elaine Clark McCarthy: Haukkamies

2011-05-31T08:57:00.000+03:00

India saa kuulla kuolevansa pian ja etsiessään asioita joita vielä haluaa kokea hän lähtee vuorille lennättääkseen haukkoja. Nähdessään haukkametsästäjä Rhodrin hän löytää jotain minkä kokemisen ajatteli olevan aivan liian myöhäistä: intohimon. Kahden erakkoluonteisen rakkaustarina on lyhyt mutta kaunis ja kiihkeä.

Haukkamies on yksi niistä kirjoista jotka mainitsin helmikuisen Löytämisen ilo -jutun yhteydessä ostaneeni, ja ihan hyvä valinta se olikin. Vaikka tarinassa ei ehkä olekaan mitään kauhean erikoista, ja vähän kliseiseksikin sitä kai voisi moittia, niin kaunis se silti on ja luin sen mielelläni. Molemmista päähenkilöistä on helppoa pitää ja toivoa heidän onneaan. Kyllä Haukkamiestä voi nyyhkytarinavälipalan kaipuuseen suositella! :)

Ja haukat ovat tietysti kiehtovia. Tässä kohtaa haluaisin olla Indian paikalla:
"Mies siirtyi Indian taakse ja India kuuli, kunka naru humisi miehen singotessa houkuttimen ilmaan. Morgaine näki sen ja syöksähti lähelle maanpintaa vain nelisen metrin päähän Indian jaloista. Sitten haukka nousi syötille, ja India näki sen hehkuvien kullankeltaisten silmien tulevan melkein suoraan kohti ja tunsi sen siipien havinan, kun se kiisi vain muutaman sentin päässä hänen päästään. Hän naurahti ääneen silkasta ilosta."

Ensimmäinen lause: Miten kirkkaasti muistankaan ensimmäisen tapaamisemme nyt kun kaikki on ohi!

Englanninkielinen alkuteos: The Falconer (1996)

Ulkoasu: Mikäpä kanteen paremmin sopisikaan kuin haukka? Tykkään!

Kustantaja Otava 1996, suom. Marja Haapio, 173 s.

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen

2011-05-28T17:24:00.000+03:00

Nyt on ilmeisesti jokin novellikausi menossa, koska luin toisen kokoelman putkeen ja eilen kirjastossa käydessäni nappasin mukaan vielä kolme lisää. Auringonlaskun jälkeen kyllä vähän kärsi herkullisen Taivaalta pudonneen eläintarhan perään lukemisesta - normaalisti tuskin moittisin Kingin tarinoita turhan tavanomaisiksi, mutta nyt ne ainakin alussa tuntuivat juuri sellaisilta. Odotin vain että olisi tapahtunut jotain kieroutuneempaa ja mielikuvituksellisempaa. Mutta kunhan sain pääni käännettyä oikealle vaihteelle, nautin kyllä paljon tämänkin kokoelman lukemisesta.

Varsinaista kauhua kirja sisältää hyvin vähän, mutta yksi Kingin vahvuuksista onkin se, miten hän saa aivan tavalliset asiat ja tilanteet tuntumaan siltä että niissä on jotain. Tarinoiden aihepiirien skaala on laaja, mutta silti jokainen niistä on jollakin tavoin hyvin kingmäinen. Ei tämä nyt ehkä miehen tuotannon kirkkaimpaan kärkeen kuulu, mutta ei se mitään sillä King on keskinkertaisimmillaankin hyvä.

Parhaiten mieleen jäi painostavatunnelmainen novelli N kivikehineen ja pakko-oireineen. Luin kirjaa usein ennen nukkumaanmenoa ja N taisi hiipiä vähän uniinkin. :) Muita mainitsemisen arvoisia novelleja oli useita, mutta poimitaanpa vaikka puistattava Piru kissaksi - pidän kyllä kissoista hyvinkin paljon mutta on silti helppoa kuvitella kissa jossa todella on jotain pirullista. Hyvä idea siis kirjoittaa sellaisesta kauhunovelli. Kiinnostavia olivat myös kirjailijan saatesanat joissa kerrottiin taustoja siitä miten kukin novelli on saanut alkunsa. Ja pidin siitäkin, kuinka King vielä saatesanojen viimeisillä riveilläkin vetää lukijan vastustamattomasti omaan maailmaansa! :)

Englanninkielinen alkuteos: Just After Sunset (2008)

Ulkoasu: Aika ovela - äkkivilkaisulla kannessa näyttää olevan vain mustaa tekstiä valkoisella pohjalla mutta lähemmässä tarkastelussa paljastuu monenlaisia synkeitä yksityiskohtia. Kansi: Juri Patrikainen.

Kustantaja: Tammi 2010, suom. Ilkka Rekiaro, 384 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

2011-05-27T21:33:00.000+03:00

Novellikokoelmassaan Taivaalta pudonnut eläintarha Pasi Ilmari Jääskeläinen latoo lukijan eteen pinon todellisuuksia, joista jokainen on jostain kulmasta enemmän tai vähemmän vinksallaan. Junat karkaavat aikatauluista ja ryömivät pois kiskoiltaan, ihmiset luopuvat lihastaan muuttaakseen virtuaaliseen onnelaan, luonnosta täysin vieraantunut ihmiskunta pitää koiria vain myyttisinä olentoina. Sain kirjan luettua jo joskus pari viikkoa sitten mutta siitä kertominen on jäänyt roikkumaan koska on tuntunut siltä, etten osaa pukea lukukokemustani sanoiksi niin hyvin kuin kirja ansaitsisi. Tuskin osaan vieläkään, mutta lienee aika edes yrittää!

30 päivää kirjoja -haasteen yhteydessä mainitsin Jääskeläisen olevan yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka olin lukenut vasta hänen esikoisteoksensa. Se kuitenkin vei mukanaan niin täydellisesti (Ja omaperäisesti!) että uskalsin olla melkoisen varma siitä että pitäisin hänen muustakin tuotannostaan. Paljon. Novellikokoelmalla oli siis suurenpuoleiset odotukset täytettävänään - ja tehtävä tuli suoritettua. Oli siellä pari juttua jotka eivät oikein auenneet, mutta mitä siitä kun ainakin puolet kirjasta on sentään täytetty huikeilla helmillä? Tekisi jo mieli lukea useampi tarina uudelleen. Jääskeläisen vinksahtaneen mielikuvituksekkaiden ideoiden ja surullisiinkin tarinoihin omalaatuista kepeyttä tuovan rennontuntuisen kirjoitustyylin yhdistelmä hipoo täydellisyyttä. Nam. :)

Suurimmat suosikkini novellien joukossa olivat Missä junat kääntyvät ja Alla pinnan Toiseus piilee (Jälkimmäisen pehmeästi kulkeva nimikin soi päässäni varmaan yhden kokonaisen päivän!). Mutta sitä en osaa selittää miksi juuri nämä olivat mielestäni parhaista parhaimmat. Niissä vaan kolahti aivan kaikki ja niiden lukeminen oli suuri nautinto.

Ulkoasu: Tykkään siitäkin - hieno ja kirjaan sopiva! Skannaus ei taaskaan tee oikeutta kannelle koska kiiltävänmustat eläinhahmot eivät erotu. Kansi: Susanna Raunio, KetoDesign.

Kustantaja: Atena 2008, 2. painos, 413 s.

Kirjoja Latinalaisesta Amerikasta

2011-05-21T12:15:00.002+03:00

Maalis-huhtikuun minihaasteessa oli tehtävänä lukea kirja Latinalaisesta Amerikasta, ja monta kiinnostavaa kirjaa haasteen puitteissa taas tulikin esiin:

Réa: Isabel Allende: Henkien talo
Riikka: Cecilia Samartin: Nora & Alicia
Katja: Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset
Sonja: Alberto Fuguet: Elämäni elokuvat
Taava: Anders C. Krogh: Jaguaarin voima
Elma Ilona: Marcela Serrano: Näkemiin, pikku naiset ja Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen
Sara: Laura Esquivel: Pöytään ja vuoteeseen
Teresita: Zoé Valdés: Arkipäivän mitättömyys
minä: Carlos María Domínguez: Paperitalo

Seassa niin lukijoilleen vanhoja tuttuja kuin ihan uutta maaperääkin edustavia kirjoja, kaunokirjallisuutta ja vaikuttava matkakertomus. Taas sain lisää lukuvinkkejä! :) Kiitos osallistumisesta, ja kertokaa jos joku on unohtunut listalta!!

Joseph Conrad: Varjolinja

2011-05-14T09:21:00.000+03:00

Tässäpä on malliesimerkki siitä miten kirjat joskus johdattavat muiden kirjojen pariin. Harhailin kirjastossa tarkoituksenani lainata klassikkohaastetta varten jotain ihan sattumalta mieleen juolahtavaa tai vastaan tulevaa. Etsiessäni c:n kohdalta Wilkie Collinsia (ei ollut paikalla) silmiini osui Joseph Conradin Varjolinja - sama kirja jonka Paperitalon Bluma Lennon sai postissa sementinmurusiin sotkeutuneena! Pakkohan se oli lainata.

Idän satamiin ja vesille sijoittuvassa Varjolinjassa kertoja, nuoruuttaan muisteleva mies, päätyy ottamaan vastaan ensimmäisen pestinsä laivan kapteenina. Tyveneen juuttumisen, miehistön sairastumisen ja ehkä hulluksi tulleen perämiehen hankaloittaman rankan purjehduksen aikana kertoja kasvaa nuoruudesta miehuuteen.

Meri on kirjassa vahvasti läsnä, ja ympäristö muutenkin hyvin kuvattu. Pitkään odotetun ensimmäisen pienen tuulenvireen voi melkein tuntea omillakin kasvoillaan. Kun tähän yhdistää mm. nuoren kapteenin sisäisen kamppailun, miehistön uskollisuuden ja jonkinlaisen hieman kauhutarinanomaisen pohjatunnelman, voisi kasassa olla aineksia melko vahvaankin lukukokemukseen. Epäilemättä sellaisia on tästä kirjasta saatukin, mutta itselleni tarina jäi kuitenkin lopulta vähän etäiseksi. Olen tyytyväinen että tuli luettua, mutta tuskin muistan tästä vähän ajan kuluttua kovinkaan paljoa.

Ensimmäinen lause: Vain nuori kokee sellaisia hetkiä, enkä tarkoita nyt todella nuoria.

Englanninkielinen alkuteos: The Shadow-Line (1917)

Ulkoasu: Simppelin tyylikäs ja klassikolle hyvin sopiva. Kansi: Tommi Turunen, Klassikko-sarjan ulkoasu: Jari Silvennoinen.

Kustantaja Basam Books 2010, suom. Heikki Salojärvi, 155 s.

30 päivää kirjoja: 25-30

2011-05-03T10:04:00.000+03:00

25. Henkilö johon samastuin eniten

Voi apua, en mä ajattele ikinä tällaisia! Siis ainakaan niin tietoisesti että jälkeenpäin muistaisin. Eiköhän yhdessä jos toisessakin henkilössä ole ainakin jotain mihin voi samastua, mutta en oikeastaan etsi sellaista. Sanotaan nyt vaikka henkilö, joka ehkä voi olla vähän yllättävä, nimittäin Mielensäpahoittaja itse, jonka kanssa sain hyvin usein huomata olevani samaa mieltä! :D

26. Kirja joka muutti mielipiteeni

Susan Abulhawan Jeninin aamut avasi silmäni Palestiinan tilanteelle, josta aiempi käsitykseni perustui median antamaan kuvaan - joudun tosin myöntämään etten ollut edes siihen median versioon erityisemmin perehtynyt.

Senkin joudun tunnustamaan, että kuulun niihin jotka ovat aiemmin hyljeksineet kotimaista kirjallisuutta, syystä jota en edes osaa määritellä. Viime vuonna kuitenkin luin (kiitos blogisuositusten) niin loistavia kotimaisia kirjoja että eiköhän tuo ole nyt taakse jäänyttä... Mielipiteen muokkauksessa ovat auttaneet varsinkin Leena Krohnin Tainaron, Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri sekä Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta.

27. Yllättävin juonenkäänne

Sarah Watersin Silmänkääntäjässä kyllä kiepautetaan asetelmaa pari kertaa aika reilusti!

28. Suosikkikirjannimi

Näitä on paljon, mutta tässä esimerkkejä mieltymyksistäni:

Marraskuun neljännen vastainen yö
Ennen päivänlaskua ei voi
We Have Always Lived in the Castle
Saatana saapuu Moskovaan
Jos talviyönä matkamies
Ikuisen hämärän vaeltaja
Jumalat juhlivat öisin
Sarasvatin hiekkaa
White is for Witching
An Instance of the Fingerpost

29. Kirja jota muut inhosivat mutta josta minä pidin

Näin menestyneen kirjan kohdalla "muut inhosivat" ei ihan tarkalleen ottaen pidä paikkaansa, mutta on kirjaa sen verran paljon haukuttukin että eiköhän se tähän sovi. Siis: pidin hyvinkin paljon Da Vinci -koodista! Eihän se mikään kauniin kielen ja henkilöiden kehittelyn mestariteos ole, mutta viihdyttävä, koukuttava ja kiinnostava kyllä. Lisäksi satun rakastamaan historiallista nippelitietoa ja tarinoita joissa vihjeiden avulla päästään yhä lähemmäs ratkaisua, joten kirjahan sopii mulle erinomaisesti. Omistan siitä kuvitetun laitoksen. Se on hieno! 8)

30. Kaikkien aikojen suosikkikirjani

Sikäli kun kaikkein paras kirja ylipäätään on mahdollista valita, sen voi tehdä niin monenlaisin perustein ettei yksiselitteistä vastausta välttämättä ole. Tässä tapauksessa käytän perusteena kirjan minussa aiheuttamaa reaktiota, koska se on ainut tapa jolla saan rajattua valinnan yhteen. Rohinton Mistryn A Fine Balance ei siis ole viihdyttävin, juoneltaan taidokkain (tai no, ehkä on, kuinka sen nyt ottaa), eikä kauneimmin kirjoitettu lukemani kirja. Vain paria sivua ennen yli 600-sivuisen kirjan loppua en edes ollut ollenkaan varma siitä että kirja olisi niin hyvä kuin olin joidenkin kuullut sanovan. Vielä loppuun luettuanikin puolittain epäilin. Kunnes huomasin istuneeni ties kuinka kauan sen jälkeen vain tuijottamassa eteeni, miettien kirjan henkilöitä ja sitä kuinka heille lopulta kävikään. Sain itseni kiinni samoista puuhista vielä useamman kerran sinä päivänä, ja viikkoa myöhemmin kirjoittamassani arviossa sanon että kirjan tapahtumia ajatellessa tuntuu että on hankalaa hengittää (Ja vielä nytkin!). Kyllähän hyvät kirjat useinkin pyörivät mielessä lukemisen jälkeen, mutta A Fine Balancen hiipivän järisyttävä jälkivaikutus on omassa lukuhistoriassani ainutkertainen!

Minihaaste 3/11: Apiloita ja omenankukkia

2011-05-01T10:06:00.000+03:00

Kahden kuukauden välein vaihtuvassa minihaasteessa on tarkoituksena lukea yksi kirja annetusta aiheesta. Luettuasi kirjan kerro mielipiteesi siitä joko omassa blogissasi tai tämän postauksen kommenteissa. Jos päädyt jättämään valisemasi kirjan kesken, kerro toki siitäkin! Voit osallistua niin kauno- kuin tietokirjallakin, samoin äänikirjalla. Tervetuloa mukaan! :)

Kevät jaksaa joka vuosi ihmetyttää ja ilahduttaa. Miten koivunlehdet osaavatkin hiipiä esiin niin salakavalasti, että yhtäkkiä vain huomaa niiden olevan jo sentin mittaisia? Missä välissä illoista tuli näin valoisia?
Tuskin olen ainoa joka on lähiaikoina käynyt puutarhaliikkeessä tai menossa sellaiseen, saadakseen nauttia kasvun ihmeestä.

Senpä vuoksi palataan myöhemmin vähän haastavampiin aiheisiin (mm. Elma Ilonan ehdottamaan kiinnostavaan aiheeseen aion tarttua syksymmällä) ja juhlistetaan touko-kesäkuussa alkavaa kesää ja tuoretta vihreyttä simppelin kepeällä haasteella:

Lue kirja, jonka nimessä esiintyy jokin kasvi! :)

Nyt täytyy tosin sanoa että ihan kauhean montaa sellaista (kauno)kirjaa ei tule yhtäkkiä mieleen, mutta katsotaan mitä osaatte vinkata! :) Kuitenkin, jos sopivaa "kasvikirjaa" ei tunnu löytyvän, voit valita myös kirjan jonka nimessä on jokin muu sana joka mielestäsi sopii samaan alkukesän tunnelmaan.

30 päivää kirjoja: 22-24

2011-04-24T21:22:00.002+03:00

22. Oman hyllyn suosikki

Vaikka olenkin opetellut paremmaksi kirjoista luopujaksi, niiden parhaimpien omistaminen tuottaa edelleenkin suurta tyydytystä. :) Omistan useimmat suosikkikirjani, ja kaunokirjallisuuden osalta tuntuukin aika epätoivoiselta valita yhtä jonka omistaminen on erityisen mukavaa. Hypätäänpä siis siihen ainoaan omistamaani kunnon valokuvakirjaan. Ritva Kovalaisen upea Kauniiden hevosten maa sisältää jylhiä maisemia ja puhuttelevia muotokuvia Turkin Kappadokiasta, ja sitä selaillen lähden silloin tällöin tunnelmalliselle, hieman surumieliselle nojatuolimatkalle.

Haluaisin lisää valokuvakirjoja mutta pahus kun ne ovat vähän turhan kalliita... Elokuussa voisin kyllä ostaa itselleni 30-vuotislahjan! :)

23. Kirja jonka olen halunnut pitkään lukea mutta joka on edelleen lukematta

Näitä nyt löytyy iso kasa ihan tuosta omastakin hyllystä... Kun tulee hamstranneeksi paaaaaljon kirjoja, suurin osa vaan joutuu ihan käytännön syistä odottamaan vuoroaan aika kauan. :) Mutta jos ajatellaan kirjoja joita ei ole edes odottamassa, niin voisin mainita vaikka John Ajvide Lindqvistin tuotannon. Olen melko varma että tykkäisin ja pari kertaa olen jo kirjastossakin harkinnut hänen kirjansa ottamista mukaan mutta silti tutustuminen on toistaiseksi jäänyt.

24. Kirja jonka toivoisin useamman lukeneen

Blogin olemassaoloaikana luettujen kirjojen listaa katsellessani silmään pistivät Philippe Claudelin tyylikkäät Harmaat sielut ja Varjojen raportti, Ismail Kadaren upea Kolme surulaulua Kosovolle sekä Arturo Pérez-Reverten hätkähdyttävä Taistelumaalari. Ja tämän sotaisan surumielisen listan vastapainoksi täytyy mainita vielä Jean Gionon Mies joka istutti puita, pikkuinen kirja josta tulee hyvä mieli!

Arvonta on suoritettu

2011-04-23T15:13:00.000+03:00

Kiitos kaikille synttäriarvontaan osallistuneille! Voittaja on selvillä ja hänhän on...............

Lukuhetket-blogin Sonja!

Onnea! :)

Ilmoitatkos neljän kirjan valintasi (täältä) sekä tietysti osoitteesi sähköpostiini, joka löytyy tuosta oikeanpuoleisesta palkista!

Mainitsitte kyllä arvontaan osallistuessanne kauhean monta kiinnostavaa kirjaa, joita tekisi nyt itsekin mieli päästä lukemaan... Noh, kaikki aikanaan, hyvä ettei lukeminen lopu! :) Aurinkoista kevättä kaikille!

30 päivää kirjoja: 18-21

2011-04-23T09:48:00.000+03:00

18. Kirja joka aiheutti pettymyksen

Eddingsien nimi tuli esiin suosikkisarja-kohdassa, mutta niin tulee tässäkin: pariskunnan viimeiseksi jäänyt tuotos, Unennäkijöiden taru, on nimittäin huono ja aiheutti kyllä pettymyksen. Heitä on toki aiemminkin moitittu itsensä toistamisesta, mutta tällä kertaa jopa saman sarjan neljä osaa olivat toistensa kopioita. Lisäksi juoni oli aika köykäinen, heidän kirjalliset maneerinsa puskivat ärsyttävästi esiin, ja kaiken huipuksi todella typerä loppuratkaisu vetäisi pohjan pois koko tarinalta. Heidän henkilöidensä seurassa sentään edelleen viihdyin, muuten olisi varmaan jäänyt suurin osa lukematta...

19. Suosikkielokuvaversio

En useinkaan välttämättä halua nähdä kirjojen elokuvaversioita, tai toisaalta myöskään lukea kirjaa jos olen sattunut näkemään elokuvan ensin. Mieleen tuli kuitenkin ainakin pari tapausta, jotka olen sekä lukenut että nähnyt ja pitänyt molemmista: Stephen Kingin Kuoleman käytävä on eräs suosikkikirjoistani, ja siitä tehty elokuva Vihreä maili on lähes yhtä hyvä. :) Siinä elokuva on hyvin uskollinen kirjalle, mutta toisessa tapauksessa taas pieni muuntelu toimii erinomaisesti, sillä Taru sormusten herrasta -trilogia on mielestäni jopa parempi elokuvina.

20. Suosikkirakkaustarina

En ole mikään suuri romantikko, enkä yleensä lue kirjoja siksi että etsisin rakkaustarinaa, mutta usein sellaisen saa muiden kiinnostavien juttujen kaupanpäällisenä. Suosikkia miettiessä mielessä pyörii kyllä myös traagisia ja surullisia versioita jotka taitavatkin sopia paremmin kirjalliseen makuuni, mutta jos nyt kuitenkin valitsisin Diana Gabaldonin Muukalainen-sarjan. Claire ja Jamie saavat ilmeisesti jonkin piiloromanttisuuden puskemaan esiin... :)

21. Lapsuussuosikki

Tuntuu että suunnilleen kaikki muistavat lapsuutensa kirjat paljon paremmin kuin minä! Kun mietin tätä kohtaa, tuntui ensin etten muista yhtään mitään ennen hevoskirja-aikaa. Sitten mieleen tulivat sentään kotihyllystä löytyneet ja moneen kertaan luetut Astrid Lindgrenin Satuja-kirja sekä iso kuusiosainen perinteisiä satuja sisältävä sarja. Mutta entä lasten kuvakirjat??? Joku hämärä muistikuva Pupu Tupunasta ja Hiawathasta ja siinä se. Mutta luettu on kuitenkin, se lienee pääasia! :)

China Miéville: The City & The City

2011-04-22T21:03:00.002+03:00

(Jostain löysin aiemmin tiedon että tämä olisi ilmestymässä suomeksi mutta nyt en muista mistä! Kertokaa jos törmäätte asiaan... MUOKS: Ilmestyy elokuussa Kariston julkaisemana nimellä Toiset)

Jospa saisin kerrottua edes yhdestä luetusta kirjastakin vielä tässä kuussa! :) Lukemisen kanssa on ollut viime aikoina hiljaista, pääasiassa ihan vaan ajanpuutteen vuoksi. Lisäksi silloinkin kun olisin ehtinyt, uudet kiinnostavat työkuviot ovat pyörineet päässä häiriten keskittymistä, ja niinpä onnistuin kuluttamaan tämän kirjan lukemiseen kokonaiset neljä viikkoa.

Siitä ei siis kuitenkaan voi syyttää itse kirjaa, joka on idealtaan aika omaperäinen: Jossain Euroopan itälaidalla sijaitsee samassa paikassa kaksi kaupunkia, kaupunkivaltiota oikeastaan. Kyse ei ole eri ulottuvuuksista, vaan kaupungit sijaitsevat osittain limittäin ja osittain päällekkäin: yksi katu saattaa kuulua Beszeliin, toinen Ul Qomaan ja kolmas molempiin, jolloin talot sen varrella kuuluvat mikä mihinkin kaupunkiin. Asukkaat saattavat kulkea samoilla kaduilla ja samoissa puistoissa, mutta silti täysin erillään toisistaan: itse asiassa on vakava rikos osoittaa millään tavalla huomaavansa mitään toiseen kaupunkiin kuuluvaa. Vaikuttaa näin selitettynä ehkä väkisin väännetyltä, mutta ei lainkaan tunnu sellaiselta kirjaa lukiessa!

Kun keskeltä yhtenäistä Beszelin aluetta löytyy nuoren naisen ruumis ja alkaa näyttää siltä että se on tuotu Ul Qomasta, etsivä Tyador Borlúlla on edessään juttu joka on erilainen kuin mikään hänen siihen asti tutkimansa. Juoneltaan kirja on toisaalta lähellä perusdekkaria, mutta ympäristö tuo siihen oman kiehtovan lisänsä. China Miéville hallitsee luomansa kuvion loistavasti, sortumatta sen kummemmin sekavuuteen kuin teennäisyyteenkään - kumpikaan ominaisuus ei nimittäin olisi tällaisessa yhteydessä mikään yllätys.

Henkilöt jäivät ehkä pikkuisen etäisiksi ja murhajutun loppuratkaisuun olisin kaivannut vähän enemmän potkua, mutta muuten ei ole moitittavaa. Borlún itsensä osalta loppukin oli sekä toimiva, kiinnostava että ajatuksiaherättävä.

Herra Miéville on mielenkiintoinen tapaus: hän määrittelee itse tuotantonsa "weird fictioniksi" ja pyrkii viemään fantasiaa poispäin kliseisenä ja taantumuksellisena pitämästään tolkienilaisuudesta. Hän on myös kertonut aikovansa kirjoittaa kirjan jokaisesta genrestä, niin että jokaisessa on kuitenkin mukana jokin fantasia-/muu kummallisuuselementti. The City & The City siis on noir-henkinen dekkari, ja hoideltuina ovat myös mm. meriseikkailu ja klassinen western. Kyseessä tuntuu olevan sekä lahjakas että kunnianhimoinen kirjailija, jonka muuhunkin tuotantoon varmasti jossain vaiheessa tutustun!

Ensimmäinen lause: I could not see the street or much of the estate.

Ulkoasu: Ei ehkä mitenkään erikoinen, mutta synkeän tyylikäs ja kirjaan sopiva. Skannaus ei näköjään tee oikeutta kiiltäville kohokirjaimille. Kannen kuva: Anne Laure Jacquart/Arcangel Images

Kustantaja Pan Books 2010 (1. julk. Macmillan 2009), 373 s.

30 päivää kirjoja: 17

2011-04-19T10:05:00.000+03:00

17. Suosikkilainaukseni

Olen pitänyt syksystä 2007 asti lukupäiväkirjaa myös paperilla, ja siihen versioon kirjoitan aina kirjasta jonkin kohdan josta syystä tai toisesta pidän tai joka muistuttaa hyvin kirjasta. Monet noista lainauksistani sisältävät spoilereita tai eivät sano oikein mitään ellei ole lukenut kirjaa, mutta tässä joitakin "yleismaailmallisempia" suosikkejani:

"Nyt minä olen takuulla tullut niin kauas kuin ihminen tulla voi, kukaan ei takuulla ole niin hullu, että ylittäisi nuo tasangot, kiipeäisi näille vuorille ja tutkisi nämä louhikot löytääkseen minut, nyt kun koko maailmassa vain minä tiedän missä minä olen, minä voin pitää itseäni kadonneena."
J. M. Coetzee: Michael K:n elämä, mietteitä mieheltä joka haluaa vain elää rauhassa.

"Aurinko laski juuri. Rajuilman jälkeen vesi oli noussut venevajaan asti. Koko rantaniitty oli veden alla, ja tuntui hilpeältä kulkea ruohikon poikki kun tulvavesi loiskui jaloissa. Löysin rikkinäisen tynnyrin ja vieritin sen venerantaan, asetin sen pystyyn ja kiipesin sisään. Veden alla oleva ruoho oli hyvin pehmeää ja liikkui koko ajan. Ajattelin että olin sukellusveneessä. Tynnyrissä oli isonpuoleinen reikä niin että saatoin nähdä auringon, se oli tulipunainen ja väritti tynnyrin seinämät punaisiksi, Istuuduin lämpimään veteen eikä kukaan tiennyt että olin siellä. Sitten ei tapahtunut enää mitään sinä iltana."
Tove Jansson: novelli Kesällä kokoelmasta Seuraleikki, lapsen lomapäivän ilta. Nyt muuten vasta huomasin että tulin valinneeksi tähän kaksi lainausta joissa kukaan ei tiedä missä puhuja on. :)

"Hän ei voinut käsittää miten tyynyliina oli säilynyt läpi vuosien, kun niin moni muu esine ja asia oli hajonnut ja hävinnyt. Muuta selitystä ei voinut olla kuin se, Anna mietti, että ihminen muuttuu vanhetessaan kevyemmäksi, kevenee, öisin pää alkaa kohota, se tuskin koskettaa enää tyynyä. Hänen puheensa huvitti minua, ja ajattelin ilmassa leijuvia vanhuksia, jotka hitaasti irtoavat vuoteistaan ja lentävät tuulen mukana taivaisiin. Ja ehkä kuolema johtuikin vain ikkunoista, jotka olivat unohtuneet tuulisina öinä auki."
Joel Haahtela: Perhoskerääjä, katkelma jossa näkyy hyvin kirjan utuinen kauneus.

30 päivää kirjoja: 14-16

2011-04-17T10:00:00.001+03:00

14. Suosikkikirjani suosikkikirjailijaltani

No, Jääskeläisen kohdalla valinnanvaikeutta ei ole, koska olen ehtinyt lukea vain Lumikko ja yhdeksän muuta. Wintersoniltakin Intohimo on hyvin selkeä ykkössuosikki. Mutta Saramagolta lukemistani kirjoista pidin molemmista niin eri tavoin, että valinta on hyvin hankala: Kertomus sokeudesta oli hyvin hätkähdyttävä ja ajatuksia herättävä, Toinen minä leikkisämpi mutta yhtä lailla vaikuttava. Äh, niiden välillä en osaa päättää. Makine-vaihtoehdoista Vera sekä Maa ja taivas ovat myös hyvin tasavahvoja, mutta ehkä jälkimmäinen on vielä ihan pikkuisen mieluisampi.

15. Suosikkimieshahmoni

Tässä sekalainen lista ilman sen kummempia perusteluja, koska useinkaan en niitä edes osaisi kertoa:

Jason Goodwinin kirjojen Yashim Togalu
Gabaldonin Jamie
Vargasin Adamsberg
Eddingsin Belgarath (tai ehkä Beldin vielä vähän enemmän)
Piin elämän Pii
Sookie Stackhousen miesseuralaiset Bill, Eric ja Alcide
mielensäpahoittaja
Raid
Stone's Fallin John Stone

16. Suosikkinaishahmoni

Ja vastaava lista naisista:

The Helpin naiskolmikko, varsinkin Minny
Ensimmäisen Adamsberg-dekkarin merentutkija Mathilde
minäkertojanainen Anna Gavaldan novellista Pieniä saintgermainilaisia harrastuksia
Wintersonin Intohimon Villanelle
Lisey Kingin Liseyn tarinasta
Eddingsin Ce'Nedra
Sookie Stackhouse
Fingerporin Rivo-Riitta :D

30 päivää kirjoja: 11-13

2011-04-15T17:34:00.000+03:00

11. Kirja jota vihasin

Kuten moni muukin on todennut, sana vihata on tässä kohtaa aika yliampuva. Ja vaikka puhuttaisiin ihan vaan inhoamisesta, niin sellaisenkin tunteen aiheuttavat kirjat jätän suosiolla kesken enkä kiusaa itseäni. Mainitaan tässä siis eräs turhauttavan huono kirja, jonka tulin lukeneeksi loppuun ihan vaan siksi että se kävi niin nopeasti. G. P. Taylorin nuorille suunnattu fantasiakirja Varjonmanaaja on kökkö, teennäinen ja tekopyhä. Jotta ärsytys olisi täydellinen, kääntäjä on vielä suomentanut esim. kylien nimiä niin että ne kuulostavat todella typeriltä, ottaen huomioon että ne sijaitsevat Englannissa. Lopulta tämän lukunautinnon kruunasi se, että kirja loppui ihan kesken ja olisi pitänyt lukea vielä jatko-os(i)akin saadakseen jutun päätökseen. Enpä ole lukenut.

12. Kirja jota rakastin ennen mutta en enää

Ihan täysin tähän sopivaa kirjaa ei taida olla. Toki vaikkapa Nummelan ponitalli -sarjan lukeminen tuskin olisi tällä ikää samanlaista kuin silloin joskus, mutta ei se silti oikein tunnu sopivan otsikkoon. Joten vastaan tähän genrellä, jota en ole ikinä rakastanut mutta joka noin kymmenen vuotta sitten tuntui hyvin kiehtovalta. Nyt olen siitä kuitenkin kasvanut aika reippaasti yli. Todennäköisesti aiemmin mainitun Coelhonkin tuotanto olisi uponnut huomattavasti paremmin silloin nuorempana, sillä puhun sellaisista korkealentoisen henkisistä "elämäntaito-oppaista" kuin vaikkapa James Redfieldin Yhdeksän oivalluksen tie. Nykyään lähinnä tympii jos jokin kirja vähänkään meinaa vivahtaa siihen suuntaan.

13. Suosikkikirjailijani

Suosikkikirjailijoideni joukko on jonkinlaisessa murrosvaiheessa. Sellaisessa, että olen löytänyt kirjailijoita joiden kirjoista pidän todella paljon, mutta joilta olen kuitenkin ehtinyt lukea sen verran vähän että tuntuu vähän tyhmältä sanoa heitä suosikkikirjailijoikseni. Mutta sanon silti. Kaikkien näiden neljän kanssa on käynyt niin, että olen rakastunut heidän tekstiinsä ensimmäisellä sivulla ja ollut ensimmäisen luetun kirjan jälkeen varma, että haluan lukea heiltä kaiken:

José Saramago

Saramagon tyyli herättää monissa aika ristiriitaisia tunteita, mutta syystä tai toisesta se sopii omaan makuuni täydellisesti! Pidän kovasti myös kirjojen vähän kieroista ideoista.

Luettuina: Toinen minä, Kertomus sokeudesta

Andreï Makine

Hyvin, hyvin kauniita kirjoja! Venäläisyys ja ranskalaisuus sulautuvat tyylikkäästi yhteen.

Luettuina: Venäläisiä unelmia, Vera, Maa ja taivas

Jeanette Winterson

Haasteen ykköskohdassa jo hehkutinkin sitä kuinka kaikki kolahti täydellisesti ensikosketuksessani Wintersoniin.

Luettuina: Intohimo, Majakanvartija

Pasi Ilmari Jääskeläinen


Kuva: Tommi Anttonen

Vaikka olenkin lukenut Jääskeläiseltä vasta yhden kirjan, se oli kaikin puolin sellainen napakymppi että voin hyvillä mielin laittaa hänet tälle listalle!

Luettuna: Lumikko ja yhdeksän muuta

30 päivää kirjoja: 8-10

2011-04-13T14:15:00.000+03:00

8. Yliarvostettu kirja(ilija)

Brasilian suuri guru Paulo Coelho on päässyt esille monen muunkin vastauksissa, niin hyvässä kuin pahassakin, ja tällä kertaa taas siis mollataan. :) Olen lukenut häneltä kolme kirjaa. Kun luin Alkemistin ja Veronika päättää kuolla, totta puhuen kyllä pidin lukemastani. Vasta jälkeenpäin kirjojen jättämät muistikuvat alkoivat ärsyttää. Muka olevinaan niin viisasta ja henkevää tekstiä, mutta enpä nyt tiedä. Viimeinen pisara oli Paholainen ja neiti Prym, joka on mielestäni aivan turhanpäiväistä kuraa. Toisaalta kyllä pystyn ymmärtämäänkin Coelhon menestyksen, mutta ottaa vain vähän päähän että tällaisia kirjoja myydään niin paljon, kun maailmassa sentään on melkoinen määrä kirjoja/kirjailijoita, jotka mielestäni olisivat sen huomattavasti paremmin ansainneet...

9. Kirja jota päädyin vastoin ennakko-odotuksia rakastamaan

Koska haluan lukea vain kirjoja joista itse olen kiinnostunut, on hyvin epätodennäköistä että tarttuisin kirjaan josta en lainkaan odota pitäväni. Mutta toisinaan kiinnostukseen sulautuu myös epäilyksiä, ja monesti olenkin saanut ilokseni huomata, että pidän jostain kirjasta huomattavasti enemmän kuin olisin osannut odottaa. Niin kävi esimerkiksi Leena Krohnin todella kiehtovan Tainaronin kanssa. Ostin kirjan puoli-ilmaiseksi alesta pyöriteltyäni sitä aika pitkään käsissäni; vaikutti aika oudolta, mutta kuitenkin sitten riittävän kiinnostavalta lähteäkseen mukaani - onneksi! Aivan mahtava kirja, viime vuoteni parhaimmistoa!

10. Suosikkiklassikkoni

Toistaiseksi olen lukenut vain kourallisen klassikoita, joista voiton vie Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri. Usein tuskaisen tylsäksikin moitittu, mutta minulle se oli täynnä vähäeleisen hiljaista voimaa.

30 päivää kirjoja: 5-7

2011-04-11T18:23:00.000+03:00

5. Kirja joka tekee iloiseksi

Tietysti minkä tahansa hyvän kirjan lukeminen tekee omalla tavallaan iloiseksi, mutta sellaiset kirjat, jotka kuplivat elämäniloa, ovat totta puhuen lukemistossani aika harvassa. Katselin hyllyäni miettien, että mikä oikein voisi sopia tähän, ja silmiini osui Anna Gavaldan novellikokoelma Kunpa joku odottaisi minua jossakin. Siinä kyllä käsitellään myös surullisia ja traagisia aiheita, mutta siitä huolimatta tekstin kepeys tarttuu niin että tekisi mieli alkaa hyppelehtiä! :)

6. Kirja joka tekee surulliseksi

Pidän paljon monista surullisista kirjoista. Haikean, kauniin surumielisen tarinan lukeminen tuntuu yleensä jotenkin puhdistavalta kokemukselta. Mutta Niels Fredrik Dahlin kirjassa Matkalla ystävän luo surullisuus meni liian pitkälle. Sitä oli ahdistavaa lukea.

Ja sitten ovat vielä ne kirjat, usein tositarinat, jotka ovat lähes sietämättömän pakahduttavia. Oman elämäntilanteen vuoksi suurin kauhistus ovat pienen lapsen kuolemasta kertovat kirjat. Yhden sellaisen olen lukenut, P. F. Thomésen Varjolapsen, jossa kirjailija kertoo pikku tyttärensä kuolemisesta sairauteen, miettii mitä tyttärestä on jäljellä ja mikä hän itse on menetettyään lapsensa. "Jos hän vielä jossain on, niin sanoissa."

Jos olisin uskaltautunut lukemaan Johanna Ervastin Jäähyväiset Einolle, uskon että se olisi mielestäni surullisin koskaan lukemani kirja. Toisaalta haluaisin sen lukea, mutta aina kun kirja tulee varoittamatta jossain vastaan, alkaa suorastaan puistattaa.

7. Aliarvostettu kirja(ilija)

Tuntuu ehkä oudolta sanoa aliarvostetuksi kirjailijaa, joka jollain mittapuulla taitaa olla maailman menestyneimpiä. En edes tiedä onko käsitykseni aivan väärä. Ehkä häntä arvostetaan ihan tosissaan. Mutta mielikuvani nyt kuitenkin on se, että monet pitävät Stephen Kingiä lähinnä pelottelijana, menestyvien kauhutarinoiden kirjoittajana, eivätkä niinkään Kirjailijana isolla K:lla.

Nuorempana luin paljon Kingin kirjoja ja silloin etsinkin niistä juuri sitä jännitystä. Kun muutaman vuoden tauon jälkeen palasin hänen kirjojensa pariin saatuani Liseyn tarinan lahjaksi, heräsin vasta huomaamaan kuinka fantastisen hyvin hänen tekstinsä kulkeekaan! Kirja on kaikin tavoin todella hyvä. Sen jälkeen lukemastani Kalpeasta aavistuksestakin löysin paljon ihastelemisen aihetta. Asiasta on ollut puhetta aiemminkin ja silloin joku huomautti että Kingin laajassa tuotannossa on paljon kökköäkin tavaraa, mikä on kyllä varmasti totta, ja ihmehän se toki olisikin jos tuottelias kirjailija saisi uransa aikana ulos vain pelkkää huippulaatua. Joka tapauksessa odotan innolla että ehdin lukea muita Kingin uudempia tuotoksia - ja nimenomaan kaunokirjallisina teoksina.

30 päivää kirjoja: 1-4

2011-04-10T16:09:00.000+03:00

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! :) Tosin vaikka olisin aloittanut aiemminkin, olisin todennäköisesti kasaillut näitä isommiksi eriksi joka tapauksessa koska en olisi kuitenkaan ehtinyt joka päivä kirjoittelemaan. Mutta asiaan:

1. Paras viime vuonna lukemani kirja

Top kympinkin valitseminen vuodenvaihteessa oli tarpeeksi hankalaa, ja sitten pitäsi vielä saada yksi erotettua joukosta! Hmm. No, kyllä se taitaa olla Jeanette Wintersonin Intohimo. Siinä vaan iski juuri minuun ihan kaikki - kieli, tarina, henkilöt, tunnelma, Venetsian kuvaus...ah!

2. Kirja jonka olen lukenut vähintään kolme kertaa

Useampaan kertaan luetut ovat pääasiassa nuoruussuosikkeja, koska nykyään sitä aikaa kirjojen uudelleen lukemiseen ei valitettavasti tunnu mistään löytyvän. Moneen kertaan olen lukenut ainakin Luolakarhun klaanin, David Eddingsin kirjoja ja Arno Kotron Sanovat sitä rakkaudeksi. Mutta yli kolme kertaa? Uskoakseni ainakin Terry Kayn Valkoisen koiran varjon, joka on ihana, ja aivan varmasti ainakin vanhimmat Don Rosan Aku Ankka -albumeista. Niitä ei vaan voi lukea liian usein. :)

3. Suosikkisarjani

Lapsuuslukemisten puolelta täytyy ehdottomasti mainita Merja Jalon Nummelan ponitalli -sarja! Heppahulluna haalin kirjastosta lähinnä vain aiheeseen sopivaa luettavaa (plus Viisikoita, Neiti etsiviä sekä Tarzaneita), enkä missään vaiheessa ollut oikein kiinnostunut varsinaisista tyttökirjoista. Ensimmäisen (ja toistaiseksi ainoan) Montgomerynikin luin vasta blogin olemassaoloaikana!

Myöhemmin luetuista sarjoista läheisiä ovat ainakin Untinen-Auelin Maan lapset ja Gabaldonin Muukalainen. Oikeastaan tekisi mieli nimetä Charlainen Harrisin Sookie Stackhouse -sarja suosikiksi ihan vaan siitä ilosta, että sain vielä lähes kolmikymppisenä hullaantua kuin parempikin teini! Ihanaa! 8)

Mutta sitä en ole vielä lukenut läheskään kokonaan, ja jos nyt hullaantumisesta puhutaan niin sitä on kyllä eniten aiheuttanut David Eddings Garion-kirjoillaan, ja niistä vielä se jälkimmäinen, vauhdikkaampana ja mielenkiintoisempana pitämäni osuus eli Mallorean taru. Se pitää lukea (vieläkin) uudelleen.

4. Suosikkisarjani suosikkikirja

No miten niistä nyt muka voi valita? Enhän edes juurikaan muista mitä missäkin osassa tarkalleen ottaen tapahtuu. Äh. Sanotaan nyt vaikka että Murgojen kuningas, koska siinä viimein päästään sukeltamaan alueelle joka Belgarionin tarun aikaan oli suuri, salaperäinen, uhkaavan pahaenteinen paikka, ja löydetään sieltä hyvinkin yllättäviä asioita.

Synttäriarvonta!

2011-04-09T12:39:00.004+03:00

Takana on varsin keväinen talviloma Levillä: hiihdin, laskin mäkeä sekä suksilla että rattikelkalla (sekä kiskoin viimeksimainitun erinäisiä kertoja mäkeä ylös...), söin hyvin (moneen kertaan) sekä kävin kylpylässä ja islanninhevosvaelluksella (Kiitos Irpalle kavereineen!).

Kivaa siis oli, mutta nyt olen ihan jäljessä blogien lukemisessa - ja olettekin olleet 30 days of books -haasteen myötä hyvin tuotteliaita! :) Välillä kävin vähän kännykällä lueskelemassa jotain pahimpia vieroitusoireita lievittääkseni, mutta se yhteys ei ole niin huikean hyvä että olisin läheskään joka paikkaan ehtinyt. Aion hypätä mainittuun haasteeseen vielä itsekin mukaan ja mieluinen blogienluku-urakkakin siis odottaa, mutta ihan ensimmäiseksi täytyy juhlistaa synttäreitä arvonnalla!

Huomenna, 10.4., on nimittäin blogini 2-vuotissyntymäpäivä. Ja siinä onkin syytä juhlaan, sillä nämä kaksi vuotta ovat olleet todella mahtavia, antoisia ja mielenkiintoisia, ja saaneet minut rakastamaan kirjoja ja lukemista vielä entistäkin enemmän! :) Synttärien kunniaksi järjestän arvonnan, jossa on kierrätyshenkisesti tarjolla omasta hyllystäni poimittuja kirjoja - käytettyjä siis kaikki. Voittaja saa valita neljä kirjaa tästä pinosta:

Sen verran omistushaluinen valitettavasti olen, etten mitenkään kykene saamaan itseäni luopumaan niistä ihan supermegahyvistä. ;) Mutta paljon hyvää on silti tarjolla: kirjoja joista pidin, kirjoja joista kuulisin mielelläni muidenkin mielipiteitä, ja vähän sellaisiakin joiden yleisesti tunnustettu hienous ei itselleni ihan auennut, ja jotka siis ovat ansainneet paremman kodin. :)

Pehmeäkantiset:
Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu
Leena Lander: Käsky
Deborah Smith: Karhuvuoren varjo
Alice Munro: Kerjäläistyttö
Kovakantiset:
Peter Cameron: Andorra
Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Yrsa Sigurðardóttir: Kolmas merkki
Tom Egeland: Ympyrän pää
Vikas Swarup: Tyhjentävä vastaus eli Kuka voittaa miljardin?
Chuck Palahniuk: Eloonjäänyt (Meten arvio)
Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait (Kustantajan esittely)
Anna Quindlen: Mustelmilla (Rachellen arvio)

Kolme viimeistä olen lukenut ennen blogia (ja tykkäsin), joten linkitin ne muualle - muut löytyvät blogistani vaikkapa hakutoiminnolla tai Kaikki kirjat -välilehden kautta.

Voittajalle siis lähetetään neljä hänen valitsemaansa kirjaa. Yksi arpa/osallistuja, ja sen voit lunastaa vastaamalla kommenteissa seuraavaan kysymykseen:

Minkä kirjan lukemista et juuri nyt malttaisi millään odottaa?

Sellaisia kirjoja voi toki olla suunnilleen sata, mutta mainitse joku! :) Omasta puolestani vastaan, että Pasi Ilmari Jääskeläisen Taivaalta pudonnut eläintarha. Olen himoinnut sen lukemista jo kuukausikaupalla, mutta miten aina muka voikin tulla jotain muuta!!! Nytkin olen onnistunut hamstraamaan kirjastosta pinon joka pitäisi ensin hoidella pois alta. Mutta kyllä mä vielä siihen pääsen käsiksi... :)

Arvonnan suoritan lauantaina 23.4.

Onnea matkaan ja kiitos niin vanhoille kuin uusillekin lukijoilleni seurasta tähän asti!

Vielä kirjojen ulkoasusta

2011-03-30T15:14:00.001+03:00

Valkoinen kirahvi otti aiemmin kirjankansikeskusteluun erilaisen, kiinnostavan näkökulman ja esitteli hyllynsä kauneimpia kirjojen selkämyksiä. Nehän ne tosiaan kirjoista useimmin näkyvät, joten syytä onkin kiinnittää niihin huomiota! Valitsinpa siis itsekin näytille vähän oman hyllyn silmäniloja vielä tästä vinkkelistä. Monissa kansipostauksenikin kirjoissa on kyllä hienoja selkiä, mutta poimin tähän nyt kuitenkin ihan uutta verta. Mukana niin selkeää tyylikkyyttä kuin koristeellista kauneuttakin:

Kathryn Stockett: The Help (Penguin)

Päällys: Stephanie Huntwork

Michael Cox: The Meaning of Night (Norton)

Päällys: Patti Ratchford

José Saramago: Oikukas kuolema (Tammi)

Päällys: Timo Mänttäri

Katherine Howe: The Lost Book of Salem (Penguin)

Kuva: The Royal Collection, kalligrafia: Carol Kemp

Richard Mason: Muistojen huoneet (LOISTO/Gummerus)

Päällys: Jenni Noponen

Andreï Makine: Vera (WSOY)

Päällys: Martti Ruokonen

Hal Duncan: Vellum (LIKE)

Tästä en onnistunut löytämään tietoa suunnittelijasta!

Anne Michaels: Kivenkantajat (WSOY)

Graafinen suunn.: Sami Kortemäki

Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell (WSOY)

Piirros: Portia Rosenberg

Jason Goodwin: Janitsaaripuu (Karisto)

Piirros: Marco Ventura, suunn.: Alex Kirby

Mieltymykseni näyttävät olevan aika vaaleita, ainakin verrattuna kotimaisten kirjojen keskimääräiseen mustuuteen! :) Olisin mieluusti valinnut mukaan enemmän iloisen värisiä kirjoja, jos sellaisia olisi ollut tarjolla. Pyyntöni siis kuuluukin: Lisää VÄRIÄ, kiitos!!

Kansikeskustelun inspiroimana aion jatkossa lisätä niille kirja-arvioideni alaosan vakioriveille oman mainintansa myös kirjan ulkoasusta, sillä se on asia joka mielestäni ansaitsee jatkuvampaakin huomiota.

Carlos María Domínguez: Paperitalo

2011-03-23T11:22:00.000+02:00

Kuinkahan moni kirjojen ystävä onkaan todennut ettei ole olemassa sellaista asiaa kuin "liikaa kirjoja"? Mustan huumorin sävyttämässä Paperitalossa Carlos María Domínguez kuitenkin väittää muuta, ja saattaa jopa olla oikeassa. :)

Kirjat ovat vaarallisia paitsi suurena määränä myös yksittäisinä: jos uppoutuu liikaa tuoreeseen ostokseensa, voi jäädä auton alle ja kuolla, kuten käy naiselle nimeltä Bluma Lennon heti Paperitalon alussa. Pian tämän jälkeen Blumalle saapuu postissa romaani johon on kiinnittynyt sementinmurusia. Uteliaisuutensa herättyä Bluman kollega lähtee etsimään kirjan lähettänyttä Carlos Braueria ja päätyy kuulemaan tarinan miehestä jolla todellakin oli aivan liikaa kirjoja.

Niin tunnistettavia kuin yllättäviäkin ajatuksia ja huomioita kirjoista ja lukemisesta sisältävä Paperitalo on kirjahullulle sekä herkullista että hätkähdyttävää luettavaa. Suosittelen siis! :) En tosin tiedä missä univajeisessa hämärässä oikein luin tätä koska en muistanut paljon mitään ennen kuin lueskelin joitakin osia uudelleen. Se kävi kyllä onneksi nopeasti sillä kirja sisältää vain 134 kapeaa, isohkolla fontilla ja sujuvalla tekstillä täytettyä sivua.

Kirjailija on argentiinalaissyntyinen, sittemmin Uruguayhyn muuttanut, ja luin tämän Latinalainen Amerikka -minihaastetta varten.

Ensimmäinen lause: Keväällä 1998 Bluma Lennon osti Sohossa sijaitsevasta kirjakaupasta vanhan painoksen Emily Dickinsonin Runoja ja päästyään toiseen runoon, ensimmäiseen tienristeykseen, hän jäi auton alle.

Espanjankielinen alkuteos: La casa de papel (2002)

Kustantaja Basam Books 2006, suom. Einari Aaltonen, 134 s.

Peter Cameron: Andorra

2011-03-22T10:04:00.001+02:00

Sanfranciscolainen divarinpitäjä Alexander Fox lähtee etsimään uutta elämää tragedian jälkeen ja päättää muuttaa paikkaan johon sijoittuva, joskus luettu kirja on jäänyt hänen mieleensä: Andorraan.

Cameron siteeraa James Merriliä joka on todennut että "...pienet maat ovat ihastuttavia vankiloita", ja Andorra tosiaan näyttäytyy kirjassa varsin kiehtovana paikkana: hyvin viehättävänä, mutta tarinan edetessä yhä enemmän myös ahdistavana. On tosin vaikea arvioida kuinka hyvin tunnelma vastaa todellisuutta, sillä ainakin muutamien maata koskevien faktojen suhteen Cameron on käyttänyt reilusti taiteilijanvapauksia; Andorralle on muun muassa ilmestynyt rannikko.

Joka tapauksessa tapahtumapaikka on vahvasti kuvattu ja varmasti jääkin kirjasta parhaiten mieleeni. Itse tarina on nyt, runsas viikko lukemisen jälkeen, alkanut jo hämärtyä. Luin sen kyllä mielelläni ja mielenkiinnolla, se on hyvin kirjoitettu ja sisältää kiinnostavia ihmisiä sekä heidän kohtaloitaan ja salaisuuksiaan, mutta se ei onnistunut kunnolla olemaan mulle mitään erityistä. Tämä oli tosin niitä tapauksia jotka jättävät jälkeensä tunteen siitä että olisi pitänyt saada irti jotain enemmän, mutta aina ei voi onnistua. :)

Ensimmäinen lause: Vuosia sitten luin kirjan, jonka näyttämönä oli Andorra, ja siitä maasta jäi mieleeni niin lähtemätön kuva, että kun jouduin olosuhteiden pakosta aloittamaan elämäni alusta uudessa paikassa, tiesin heti minne halusin lähteä.

Englanninkielinen alkuteos: Andorra (1997)

Kustantaja Tammi 1999, suom. Hanna Tarkka, 305 s.