Renate Dorrestein: Kivisydän

Van Bemmelin perheen viideskin lapsi syntyy toivottuna ja rakastettuna, mutta aikana jolloin ei vielä tunneta sairautta nimeltä synnytyksen jälkeinen masennus. Hysteriaa ja luulotautiahan se vain on. Mutta valiumilla ja unilääkkeillä ei estetä tragediaa.

Kertojana on perheen lapsista keskimmäinen, Ellen van Bemmel, joka oli kaksitoistavuotias kun se tapahtui, ja palaa lapsuudenkotiinsa nyt, kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, nähtyään myynti-ilmoituksen lehdessä.

Tyyli on keveän helppolukuinen mutta sisältö raskas - tosin ei sentään kokonaan. Enemmän Ellen löytää kotoaan hyviä muistoja. Paitsi kertomus tragediasta, Kivisydän on myös romaani perheestä, sisaruksista ja ihmisten kutsumisesta niillä oikeilla nimillä jotka heille kuuluvat.

Olisi helppo ajatella, ja haluaisinkin ajatella että Dorrestein vie äidin ajatukset ja teot epäuskottavan pitkälle, mutta ikävä kyllä tiedän tiettyjen viime aikojen uutisten vuoksi ettei asia ole niin. Kaikenlaista tapahtuu. Kirja tuntuukin jopa karmivan ajankohtaiselta.

Tämä päätyi uusintalukulistalle koska olin unohtanut kirjan aivan täydellisesti, en tosiaankaan muistanut sisällöstä yhtään mitään mutta jostain oli silti peräisin sellainen tunne että tämä saattoi olla oikein hyvä. Tuon hataran tunteen vuoksi kirja on säilynyt hyllyssäni vuosikaudet melko kovallakin kädellä tehdyistä karsintaoperaatioista huolimatta - onneksi! Nyt voin vain ihmetellä tuota unohtamista, sen verran vahva tämä lukukokemus oli. Onneksi on blogi niin en ainakaan unohda toistamiseen - tämän nimittäin haluan muistaa!

Ensimmäinen lause: Meitä oli jo neljä silloin kun Ida syntyi sinä epätavallisen kylmänä kesäyönä.

Hollanninkielinen alkuteos: Een hart van steen (1998)

Ulkoasu: Jälleen pidän värityksestä, ja myös siitä että kansi onnistuu kuvasta huolimatta näyttämään tyylikkään selkeältä. Kansi: Vincent Bakkum.

Kustantaja LIKE 2000, suom. Kirsti Nikkanen, 236 s.

Susan Vreeland: Sininen neito

Erakkoluonteinen matematiikanopettaja Cornelius Engelbrecht on rakentanut koko elämänsä suojelemaan aarrettaan. Se on nuorta tyttöä ikkunan ääressä, joutilaana hetkenä kesken ompelutyön esittävä maalaus, jonka Cornelius vuorenvarmasti uskoo olevan aito Vermeer. Miten tuo maalaus on oikein jäänyt maailmalta tuntemattomaksi?

Kirja seuraa maalauksen tarinaa ajassa taaksepäin, omistaja omistajalta, kunnes lopulta päästään taiteilijan ateljeehen asti ja tavataan myös tyttö itse. Matkalla käydään mm. juutalaisperheen kodissa 1940-luvun alussa, kamarimusiikkikonsertissa, tulvan valtaamassa talossa - ja hirttäjäisissä. Tunnelma vaihtelee traagisesta kepeään ja takaisin.

Tämän kesän kolmannenkin uusintalukukirjan ensimmäisestä lukukerrasta alkaa olla aikaa jo kymmenisen vuotta. Muistin vain kirjan idean, kaikki tarinan vaiheet sen sijaan olin täydellisesti unohtanut. Ehkä siksikin lukukokemus tuntui mukavan tuoreelta. Yllätyin myös positiivisesti, sillä kirjahan on parempi kuin muistelinkaan! Vreeland kirjoittaa hyvin. Henkilögalleria on monipuolinen, ja joka tarinassa esiintyvistä ihmisistä saa otteen.

Jotkut kertomukset ovat aiemmin ilmestyneet erillisinä (ja toimivat myös hyvin sellaisina), kenties ne on myös kirjoitettu eri aikoihin. Se saattaa osaltaan selittää sen, että taulun omistussuhteiden siirtymisessä on välillä aukkoja. Olisi toki kivempi jos koko juttu olisi virtaviivaisen yhtenäinen, mutta eivätpä nuo aukkopaikatkaan liiemmin häirinneet.


Suosittelen esimerkiksi Tytöstä ja helmikorvakorusta pitäneille! Vaikka tässä ollaankin taiteilijan luona vasta lopussa, maalauksen kautta jotain samaa tuntua on läsnä koko ajan.

Ensimmäinen lause: Cornelius Engelbrecht oli keksinyt itsensä.

Englanninkielinen alkuteos: Girl in Hyacinth Blue (1999)

Ulkoasu: Vermeeriä, totta kai! Kirjettä lukevaa tyttöä esittävää maalausta on kyllä vähän muokattu kantta varten. Pidän kuvan rajauksesta (se jatkuu kansiliepeessä), samoin kirjan kapeasta ja korkeasta muodosta. Kuvan muokkaus: Laurie Dolphin.

Kustantaja WSOY 2001, suom. Raija Mattila, 196 s.

Bernard Werber: Muurahaiset

Kesän uusintaluku numero kaksi.

Moni pariisilainen ei taida tietääkään että läheisessä Fontainebleaun metsässä sijaitsee sotia käyviä ja teknologiaa kehittäviä liittovaltioita! Muurahaisten kansoittamia, nimittäin. Kun Bel-o-kanin punamuurahaiskaupunki herää talvihorroksestaan, kevään ensimmäiselle tutkimusretkelle osallistuva koiras 327 jää ainoana henkiin todistamaan retkikuntaa kohdanneesta kauhistuttavasta tuhosta. Onko syyllinen kääpiömuurahaisten uusi ase? Mutta omassakin pesässä asiat tuntuvat olevan sekaisin. Mistä ovat peräisin kallionhajuiset soturit jotka hyökkäävät koiraan kimppuun? Ja miten ihmeessä asiaan liittyy se, että Jonathan Wells perii etäiseksi jääneeltä biologienoltaan Edmondilta asunnon, jonka kylkiäisenä tulee viesti: "ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ MENE KELLARIIN!"?

Muurahaisten tekemisiä ja niiden feromonein käymiä keskusteluja on kyllä reilusti inhimillistetty, mutta pohjimmiltaan ne kuitenkin perustuvat tutkittuun tietoon. Välillä vähän harmittaakin ettei tiedä missä todellisuus loppuu ja fiktio alkaa, sillä muurahaiset yhteiskuntineen osoittautuvat hyvin kiinnostaviksi! Luulen, että moni sellainenkin seikka on totta, josta en ihan heti sitä uskoisi.

Tämänkin kohdalla aiempi lukukokemus on runsaan kymmenen vuoden takaa. Muistelen suhtautuneeni kirjaan silloin aika lailla samoin kuin nytkin. Ehkä tällä kertaa kiinnitin enemmän huomiota ihmishahmojen yksiulotteisuuteen ja useiden juonenkäänteiden epäuskottavuuteen. Mikään täydellinen kirja tämä ei siis ole. Mutta ihmiset ovatkin tässä pienemmässä osassa, ja kirja tuntuu olevan pilke silmäkulmassa kirjoitettu, niin ettei sitä ole tarkoitettukaan sillä tavalla "vakavasti otettavaksi" että kaikki kohdat yrittäisivätkään olla uskottavia. Pointti on muurahaisissa ja niiden käyttäytymiseen tutustumisessa, asioiden näyttämisessä niiden näkökulmasta.

Ensimmäinen lause: -Saatte nähdä, siellä on aivan erilaista kuin luulisi.


Ranskankielinen alkuteos: Les Fourmis (1991)

Ulkoasu: Pidän värityksestä, ja muurahaiset näyttävät kuvassa sopivan älykkäiltä. :) Maalaus: Ilkka Juopperi / IKON Graphis Oy, Kannen suunn.: Pirjo Toroskainen.

Kustantaja Gummerus 2000, 2. painos, suom. Titia Schuurman, 373 s.

Robert Holdstock: Alkumetsä

Kun tuossa toukokuun lopulla oli hetken aikaa mukavan, kesäisen lämmintä, päätin että kesän uusintalukukierrokseni alkaa just silloin ja jatkuu sillä tahdilla, siinä laajuudessa ja niin kauan kuin huvittaa. :) Tartuin siis Robert Holdstockin spefi-klassikkoon Alkumetsä, jonka ensimmäisestä lukukerrasta on aikaa ainakin kymmenen vuotta. Viisitoista taitaa olla lähempänä.

Herefordshiressä sijaitsevassa ikivanhassa Ryhopen tammimetsässä ajan ja paikan lait vääristyvät ja myyttiset hahmot ruumiillistuvat. Tunkeilijoita torjuvan metsän salaisuuden selvittäminen oli sen laidalla asuneen George Huxleyn pakkomielle, ja hänen kuoltuaan metsän imu tarttuu hänen poikiinsakin.

Eipä kirja ollut tässä välissä huonontunut, oikeastaan taisin pitää siitä nyt enemmän. Luin silloin aikoinaan useammankin Holdstockin kirjan, ja muistan että jokaisen kohdalla joku pieni tylsistyminen tai kiinnostuksen puute taisteli kirjojen maailman kiehtovuutta vastaan, ja mietin aina, haluanko oikeastaan lukea lisää vai en. Kiehtovuus siis silti aina voitti silloinkin, mutta nyt koko tylsistyminen oli tiessään. Kai kirja avautui minulle paremmin tässä iässä.

Mitä siihen kiehtovuuteen tulee, niin metsäfanille parasta on tietysti itse metsä. Metsä jonka ympäri pystyy kiertämään ehkä tunnissa-parissa, mutta jonka sisällä voi vaeltaa viikkoja tai kuukausia pääsemättä silti ytimeen asti. Mutta eivätpä mytagot, myyttien ruumiillistumat, jää juuri jälkeen. Mytologiaa paremmin tuntevalle kirja varmasti antaisi enemmän, mutta tietämättömämpikin pystyy kyllä nauttimaan Holdstockin myyttien hyödyntämisestä. Kaiken kaikkiaan omalaatuisen kekseliäs paketti. En voi väittää olevani mikään spefi-klassikoiden(kaan) asiantuntija, mutta siitä uskallan olla varma että Alkumetsä on ansainnut paikkansa niiden joukossa.

Ensimmäinen lause: Parahin ystäväni!

Englanninkielinen alkuteos: Mythago Wood ( 1984)

Ulkoasu: Päänsisäinen metsä on kansikuvaksi hyvä oivallus! Päällys: Pjotr Tomaszewski.

Kustantaja Karisto 1985, suom. Anja Haglund, 276 s.

Palautetta?

Morren inspiroimana innostuin minäkin tekemään sen mikä on käynyt mielessä jo useampaan kertaan, eli pyytämään palautetta blogista.

Siis, sana on vapaa: Mikä blogin sisällössä miellyttää enemmän, mikä vähemmän?

Entä ulkoasu? Häikäiseekö taustakuva silmiä? Pakko kysyä, koska meinasin saada slaagin erään aiemman taustan kanssa. Omalla koneella se näytti mukavan pirtsakalta mutta silti sopivan rauhalliselta. Sitten kurkkasin blogia muualla, ihan eri säädöissä olevalla näytöllä, ja hyvä kun en tuolilta pudonnut sen räikeyden iskiessä silmille! :D


Tekisi mieli pärjätä yhdellä sivupalkilla, mutta jos nuo nykyiset sisällöt sumputtaa samalle puolelle, palkista tulee tuskaisen pitkä. Onko palkeissa siis jotain ihan turhaa? Käyttävätkö ihmiset noita seuraa/tilaa sen ja sen kautta -nappuloita?

Kaipaatko tunnistevalikoimaan vielä jotain uutta näkökulmaa, esim. kustantamoita?


Suurella mielenkiinnolla otan vastaan kaikenlaisen palautteen, ja sen antajien kesken arvotaan pieni yllätyspaketti. :)

Kjell Askildsen: Saari

Yksinäisellä saarella asuu majakanvartija vaimonsa ja parikymppisen tyttärensä kanssa. Heidän elämäänsä saapuu sekoittamaan mökin vuokrannut kesävieras, kirjailija Albert Krafft.

Askildsenin kerronta on vähäeleistä mutta vyöryy eteenpäin kuin aalto. Ulkopuolinen kertoja kääntää katseensa eri henkilöön usein kesken kappaleen, ja alussa tähän totutellessani sainkin olla tarkkana että pysyin selvillä siitä, kenen tekemisiä milloinkin tarkasteltiin. Tunnelma saarella on tiivis; on vain harvoja paikkoja joihin majakasta ei näe. Pinnan alla väreilee mustasukkaisuuksien verkosto, joka on taidokkaasti kuvattu.

"Yhtäkkiä Krafft muistaa majakan ja sen että häntä kenties katsellaan kiikarilla; silloin hän kääntyy ja menee pohjoisseinän taakse, pois näköpiiristä, mutta ei pois Marian näköpiiristä, ja silloin Maria tulee ulkohuoneesta, panee hakasen ulkopuolelta kiinni, on olevinaan kuin ei näkisi miestä, sillä hän ei unohda koskaan majakkaa, aina kunnes majakka on jäänyt kokonaan katon taakse ja hän on varma siitä että he ovat kahden, tosin kovin kaukana toisistaan, vähintään viisikymmentä metriä erottaa heidät; silloin hän kääntyy katsomaan Krafftia ja kohottaa kättään ja Krafft vastaa tervehdykseen."


Tämän kanssa kävi niin, että arvostin Askildsenin tekstiä, mutta tunnetasolla en oikein lämmennyt. Henkilöt eivät onnistuneet säväyttämään niin että olisin kiinnostunut heistä kunnolla. Mahtoivatko olla liiankin hienovireisesti piirrettyjä makuuni?


Kuittaan tällä suoritetuksi Saarella-minihaasteen.

Ensimmäinen lause: Hänen huoneestaan näkee punaisen mökin takapihalle.


Norjankielinen alkuteos: Omgivelser (1969)

Ulkoasu: Tämä pieni kirja raikkaine väreineen ja yksinkertaisine kansineen ehti pistää silmääni jo moneen kertaan ennen kuin lopulta tulin tämän ostaneeksi. Plussaa vielä kirjan alkulehdistä (nimiölehtiäkö ne nyt ovat?), joilla jatkuu airoteema, valkoisena mustalla pohjalla. Ja vielä siitä, että kansipapereiden alta, valkoisesta kannesta, löytyy saaren korkeuskäyräkuva(?). Mielelläni antaisin kunnian vastuussa olevalle henkilölle, mutta kirjasta en ainakaan onnistunut nimeä löytämään.

Kustantaja LIKE 2009, suom. Tarja Teva, 125 s.

Susan Hill: Howards End is on the Landing - A year of reading from home

Brittikirjailija Susan Hillillä on runsaasti kirjoja. Ei hän tosin kertaakaan viittaa minkäänlaiseen kirjojen kokonaislukumäärään (luulen ettei hän yleensäkään edes uskalla arvailla sitä, kirjat ovat ilmeisesti tietyssä järjestyksessäkin vain hyvin paikoitellen), mutta tästä lukemastani kirjasta saa ainakin sen käsityksen, että hänen kodissaan on vähintään kolme kerrosta ja kirjahyllyjä jotakuinkin joka huoneessa.

Tästä kirjapaljoudesta hän eräänä päivänä etsii tiettyä nidettä. Sitä hän ei löydä, mutta paljon muuta kyllä: monta, monta kirjaa joita ei ole lukenut, jotka haluaa lukea uudestaan, joita ei edes muistanut omistavansa. Siitä alkaa vuosi jonka aikana hän tutustuu uudelleen omaan kirjastoonsa, käymättä vieraissa ja hankkimatta mitään uutta.

Hill kertoo mukavan jutustelevaan sävyyn kirjoista ja kirjailijoista, joista on vuosien varrella tullut hänelle tärkeitä. Matkalla puhutaan monenlaisesta kirjallisuudesta. Virginia Woolfista, Roald Dahlin lastenkirjoista, kirjoista joita ei vaan ikinä saa luettua loppuun vaikka yrittäisi monta kertaa. Ja kaikkien niiden kirjojen keskellä tulee sekin päivä, kun ei vaan löydä mitään mitä huvittaisi lukea.

Tekstiä maustaa se, että Hill on oikeasti tuntenut monet esiin nostamistaan kirjailijoista. Jotkut hän on tavannut ohimennen, toisten kanssa ollut hyvä ystävä. Kaiken kaikkiaan tekstistä huokuu rakkaus kirjallisuuteen ja pitkä kirjojen täyttämä elämä. Erityisesti tästä jäänee mieleen tämä ajatus:

"But if the books I have read have helped to form me, then probably nobody else who ever lived has read exactly the same books, all the same books and only the same books, as me. So just as my genes and the soul within me make me uniquely me, so I am the unique sum of the books I have read. I am my literary DNA."


Ei siis muuta kuin jatkamaan oman kirjallisen DNA:ni rakentamista.

Ulkoasu: No miten mä nyt voisin muka vastustaa näitä kirjankuvaisia kansia... :). Kannen suunn.: Peter Dyer.

Kustantaja Profile Books 2010 (1. painos 2009), 236 s.