Viime kuukausien kirjaostoksia

Tammi-helmikuussa pääsin ihan pikkuisen taas villiintymään kirjojen ostelun kanssa. Sittemmin olen kuitenkin ottanut sen verran rauhallisesti että hankinnat maaliskuusta huhtikuuhun mahtuvat näin näppärästi lähikuvaan:

Maaliskuussa en itse asiassa hankkinut yhtäkään kirjaa. Koskahan sellaista on viimeksi tapahtunut? :) Huhtikuussa postilaatikkoon saapui Margret Aldrichin kirjoittama The Little Free Library Book, joka kertoo USA:sta lähtöisin olevista pikkukirjastoista joita ihmiset pystyttävät pihoilleen.

Toukokuussa kävin kirjakaupassa ihan nautiskelumielessä tutkailemassa kirjoja kaikessa rauhassa, ja toin sitten mukanani kotiin pari kehuttua romaania, Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa ja Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Blake Crouchin Wayward Pines - Ei pakotietä, jonka jo luinkin, tarttui mukaan ihan tuosta paikallisesta ruokakaupasta jonka lehtihyllyllä se tuli sopivasti vastaan alettuaan juuri kiinnostaa. Kesäkuu onkin sitten menty taas nollilla, joten kirjasaldo on nyt vuoden puolessa välissä 25.


Mutta mutta... Sitten seuraa P.S.-osuus. :D Yllä ovat siis ostamani painetut kirjat. Tässä alkuvuoden aikana on vaan päässyt käymään niinkin, että olen päässyt e-kirjojen kanssa entistä paremmin sinuiksi. Lähtiessämme keväällä viikoksi reissuun totesin mukana raahattavaa olevan sen verran reilusti että täytyy nipistää mistä voi, ja päätin kokeilla ottaa mukaan vain sähköistä luettavaa. Ja kas, sehän meni oikein mukavasti! Olen sen jälkeen lukenut muitakin e-kirjoja. Tuota reissua varten piti tietysti ensin hankkia luettavaa ja olen myöhemminkin käynyt aina välillä tiirailemassa Elisa Kirjan tarjouksia. Mutta vaikka lukukokemuksina e-kirjoja arvostankin yhtä lailla, huomaan kyllä että muistiin merkitsemiseni syrjii niitä. :) Aineettomina niiden olemassaolo on helppo sivuuttaa, enkä ole tullut merkanneeksi niitä sen kummemmin ostettujen listalle kuin tuonne TBR-välilehdellekään, vaikka luettaviksihan ne on hankittu siinä kuin painetutkin. Joten lähdetään nyt edes siitä että listaan ne tähän:

Pekka Hiltunen: ISO 
Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina
Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika
Kati Hiekkapelto: Kolibri
Anni Nupponen: Joen jumala
Mia Vänskä: Musta kuu
Mia Vänskä: Valkoinen aura
Jukka Laajarinne: 72
Anne Leinonen: Viivamaalari
Kummalinnun munia 1/2015


Tarkennettu saldo siis 25 painettua kirjaa ja 11 e-kirjaa. Vähän vaatii vielä ajatustyötä että suvaitsen laskea ne samaan kasaan, mutta eiköhän sekin vielä onnistu... :)

Lukumaratoonaamaan!

Kirjabloggaajien viides kesälukumaraton järjestetään huomenna 26.6. Tarkempaa tietoa asiasta löytyy Hyllytontun höpinöistä, jossa ehtii myös vielä ilmoittautua mukaan, oli blogia tai ei!

Itse aion aloittaa vielä tämän päivän puolella, hyvinkin pian. Eiköhän tuossa 22.30 ole kaikki valmista. Nuorimmaisenkin sain juuri yöunille ja itseni tankattua iltapalalla, joten nyt aion lukea niin pitkään kuin silmät pysyvät auki - mikä toivottavasti tarkoittaa pidempään kuin puoli tuntia... :P Huomenna jatkan sen verran kuin ehdin. Kovin huikeaa suoritusta tuskin on luvassa, kyseessä on ihan normipäivä lasten kanssa kotona ja kaikenlaista tekemistä taitaa huomiselle kertyä vaikka olen sitä yrittänyt välttääkin. Mutta eiköhän siinä aina jokusen sivun ehdi välissä vetäistä!

Päivittelen edistymistä sitten tähän postaukseen.

Tämän maratonin lukemiseni ovat vanhoja tuttuja. Esittelin aiemmin kirjoja, joita haluaisin lukea tänä kesänä uudelleen, ja aion valita maratonkirjani tuolta listalta. Poimin tarjolle niistä lyhyimmät, niin eiköhän jostain edes tule valmistakin!

Pinossa siis:
Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho
Ben Rice: Pobby ja Dingan
Elke Schmitter: Rouva Sartoris
Karel G. van Loon: Rakkauden hedelmä

Lukuisaa maratonia kaikille osallistujille! Minä taidan lähteä liikkeelle tuolla Rakkauden hedelmällä.

Klo 01:10
Pääsin sivulle 124. Tulipa taas todettua etten ole mikään hirmuisen nopea lukija! Mutta muuten sujui kyllä mukavasti, kirja vie hyvin mukanaan. Ensimmäisestä lukukerrasta on aikaa yli kymmenen vuotta, erään oleellisen paljastuksen tarinasta muistan mutta muu on matkan varrelta enimmäkseen unohtunut. Nyt nukkumaan! 

Klo 10:15
Yllättäen en sitten jaksanutkaan nousta lukemaan niin aikaisin kuin haaveilin. :D Mutta eiköhän tässä pian ole aamuhommat siinä vaiheessa että pääsen taas avaamaan kirjan... 

Klo 14:30
Ei oo nyt kuulkaa mun maratoonauspäivä ollenkaan! Arkielämä heittelee viivästyksiään tielle siihen malliin etten ole lukenut tänään vielä riviäkään. Nyt pitää lähteä kauppaan, koska totesin kuitenkin unohtaneeni yhden jutun vaikka tarkoitus oli hoitaa homma niin ettei tänään tarvitse poistua mihinkään. Ja sitten saakin ryhtyä ruoanlaittoon ja muutakin tekemistä löytyy... Joten oma maratoonaukseni nyt kyllä lässähti, katsotaan saanko illemmalla kerrytettyä vielä vähän sivuja osallistujien kokonaispottiin. Ehkäpä heinäkuun maratonilla onnistaa paremmin? :) 

Loppukommentti puoliltaöin:
Maraton oli ja meni, ja suoritukseksi jäi tuo melko säälittävä 124 sivua. :P Aina ei voi onnistua! NYT mä sitten varmaan ehdin istahtaa lukemaan ihan muuten vaan, vai vieläköhän oli jotain esteitä tiedossa? 

Carol Shields: Ruohonvihreää

Charleen Forrest on runoilija, joka ei ole viime vuosina kirjoittanut ainuttakaan runoa, eronnut yksinhuoltaja jolla, kuten takakannessa todetaan, on "kompleksinen suhde lähes kaikkiin elämänsä osa-alueisiin; ex-mieheensä, äitiinsä, säeseppoihin, rahaan ja rakastettuunsa". Hän on myös Pikkuseikkoja-romaanin Judithin nuorempi sisar. Perhe kokoontuu pitkästä aikaa lapsuudenkotiin, kun sisarusten leskiäiti kutsuu tyttäret yllättäen häihinsä.

Luettuani Shieldsiltä kaksi romaania ja novellikokoelman en vieläkään osaa päättää, pidänkö hänen tuotannostaan oikeasti. Hanna Tarkan kääntämä tekstihän kyllä soljuu eteenpäin melkein itsestään ja Shieldsin tarkkanäköisyys ihmissuhteiden kuvauksessa on ihailtavaa. Mutta olenko oikeastaan kovinkaan kiinnostunut näistä ihmisistä joista hän kertoo, saanko heidän tarinoistaan irti mitään sellaista minkä vuoksi kannattaisi jatkaa? Jossain määrin kyllä, mutta riittävästi? En tiedä. Häälyn ja poukkoilen edestakaisin jossain kiinnostuksen ja sen puutteen rajamailla. Tätäkin lukiessani välillä ihastelin kerrontaa ja havaintoja, välillä lievästi puuduin henkilöihin joista en jaksanut juuri välittää. Charleen on aika haukotuttava ja hänen suhteensa miesystäväänsä Eugeneenkin hajuton ja mauton. Sisarusten äiti sentään edes ärsyttää ankealla marinallaan.

Jos ei omassa hyllyssäni olisi enempää Shieldsiä, lopettaisin varmaan lukemisen tähän. Mutta mitähän tekisin niille jotka olen tullut sinne aiemmin hamstranneeksi? Rakkauden tasavalta, Kivipäiväkirjat ja Ellei odottavat vuoroaan. Enpä voi sanoa että ihan hihkuisin innostuksesta, eivätkä takakannetkaan säväytä, mutta toisaalta kaikkien alut sitten kyllä taas vähän kutkuttavat. Ovathan ne toki uudempaa tuotantoa kuin nämä kaksi lukemaani romaania. Olisiko Shields saanut myöhemmin sisällytettyä kirjoihinsa sen jonkin puuttuvan ainesosan joka saa mut vakuuttumaan? Kai siitä täytyy ainakin kerran vielä kokeilla ottaa selvää.

Shields-fanien tsemppaushehkutuksia otetaan vastaan! :) Mikä noista kolmesta lukemattomasta on suosikkinne? Tuota kirjojen kirjoittamista molemmista sisaruksista täytyy kyllä vielä kehua, hieno ja kiinnostava idea!

Ensimmäinen lause: Mitä Veli Adam minulle viime viikolla kirjoittikaan?

Englanninkielinen alkuteos: The Box Garden (1977)

Ulkoasu: Yksinkertaisen kaunis, raikas kansi! Kannen kuva: SKOY.

Suomentanut Hanna Tarkka

Kustantaja Otava 2013 (1. painos 2012), 261 s.

John Irving: Ystäväni Owen Meany

Romaanin kertojana on John Wheelwright, pikkukaupungin arvostetuimman suvun jälkeläinen. Välillä saattaa kuitenkin päästä unohtumaan että tämä on hänenkin tarinansa, sillä niin vahvasti kaikki kiertyy Johnin parhaan ystävän Owen Meanyn ympärille. Owen Meany, hyvin pienikokoinen poika, jolla on niin eriskummallinen ääni että kaikki hänen repliikkinsäkin kirjoitetaan ISOILLA KIRJAIMILLA, ja joka uskoo olevansa Jumalan työkalu ja olemassa tiettyä tarkoitusta varten, onkin sellainen persoona ettei hän voi muualla ollakaan kuin tarinan keskiössä.

Kirjasta kirjoittamisessa on taas sama ongelma kuin edellisen (ja ensimmäisen) Irvingini kanssa. Teksti on niin elämäntäyteistä ja runsasta, ettei tiedä mistä päästä siihen tarttuisi kiinni. Kirjan voisi kai tiivistää näin: se kertoo lapsuus- ja nuoruusvuosista, ystävyydestä ja siitä mitä Owen Meanylle oikein tapahtui. Mutta kuinka laimealta tuo tuntuukaan, kun oikeasti tekisi mieli kirjoittaa pitkä vuodatus ja kertoa kaikesta: vyötiäisestä ja serkuista ja baseball-ottelusta ja punaisesta leningistä ja joulukuvaelmasta ja tulevien joulujen hengestä ja ja ja... Sitten taas sekin tuntuisi kuitenkin turhalta, koska miten minun selostukseni muka voisi ikinä tavoittaa osaakaan siitä taiasta, josta pääsee osalliseksi kun itse lukee noista seikoista Irvingin kertomana?

Taisin lopulta kuluttaa tämän lukemiseen aikaa kaksi ja puoli kuukautta, lukien välillä monta muuta kirjaa. Sekä tuo kerronnan runsaus että kirjakerhopainoksen tiiviisti präntätyt sivut saivat kaipaamaan taukoja, ja välillä sivunumerotkaan eivät muka meinanneet edetä mihinkään vaikka kuinka luin ja luin. Vaikka toisinaan saattoikin vähän turhauttaa että kirja yhä vain roikkui keskeneräisenä, lopulta tuo pitkä lukuaika tuntui juuri oikealta. Elin tarinan parissa niin pitkään, että se ehti upota sisuksiini jotenkin erityisellä tavalla.

Vaikka Owen onkin keskipiste niin mukaan mahtuu monta muutakin kiinnostavaa henkilöä. Pidin erityisesti Johnnyn arvonsa tuntevasta isoäidistä. Kirjassa on myös elävää ajankuvaa 50- ja 60-lukujen Yhdysvalloista. Kerrontaan lomittuu uskonnollisuutta sekä mm. Vietnamin sotaan liittyvää politiikkaa, mutta vaikka kyseiset asiat eivät erityisemmin kiinnostaisikaan niin se ei ole ongelma, sillä Irving käsittelee niitäkin omalla tavallaan. Peukku ylös myös Kristiina Rikmanin herkulliselle huippukäännökselle!

Ensimmäinen lause: Kohtaloni on muistaa tuo surkeaääninen poika - ei äänen vuoksi, eikä siksi että hän oli pienin tuntemani ihminen, eikä edes siksi että hän aiheutti äitini kuoleman, vaan siksi että minun on kiittäminen häntä uskostani Jumalaan: minä olen kristitty Owen Meanyn ansiosta.

Englanninkielinen alkuteos: A Prayer for Owen Meany (1989)

Ulkoasu: Ehhhh ja öhhhh...onkohan tuo kansi voinut näyttää hyvältä edes silloin kun se on joskus 80-90 -lukujen taitteessa suunniteltu...? Päällys: Herbie Kastemaa.

Suomentanut Kristiina Rikman

Kustantaja Suuri Suomalainen Kirjakerho 1990 (1. julk. Tammi 1989), 528 s.

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä

Salaisen palvelun agentti Ethan Burke herää tuntemattomasta pikkukaupungista joen rannalta muistinsa menettäneenä. Vaikka aiemmat tapahtumat pian palaavatkin mieleen ja hän muistaa tulleensa Wayward Pinesiin etsimään kahta kadonnutta kollegaansa, mikään muu ei ala asettua kohdalleen. Kulkiessaan kaupungissa ilman tavaroitaan tai yhteyttä ulkomaailmaan Ethanista alkaa yhä enemmän tuntua siltä että tuossa vuorten ympäröimässä idyllissä on jotain todella pahasti vialla.

Nimi Wayward Pines hiipi tietoisuuteeni pikkuhiljaa, ja kun viimein tulin ottaneeksi selvää siitä millainen tarina on kyseessä niin alkoihan tämä kiinnostaa. Kirja oli tyrkyllä lähikaupan lehtihyllyssäkin, tarttui siitä mukaan ja pääsi luettavaksi melkein saman tien.

Blake Crouch on saanut inspiraatiota trilogiaansa mm. Twin Peaksista. Omassa sivistyksessäni on sellainen aukko etten ole kyseistä sarjaa nähnyt, ja käsitykseni siitä mitä sen kaltaiseksi kuvatulta kirjalta pitäisi odottaa, ei ole kovinkaan tarkka. Wayward Pinesin lukemisen kannalta se voi olla etukin, joku kun on kirjaan hieman pettynytkin sen vuoksi ettei se nyt niin twinpeaksmainen ollutkaan. Tunnelma on kyllä pahaenteinen ja salamyhkäinen, mutta voisi olla vielä pahaenteisempi ja salamyhkäisempikin. Alku on yllättävänkin hidastempoinen, mutta kyllä tapahtumien tahti siitä lähtee aikanaan kiihtymään.

Ethan Burke on luotu standardisankarin muotilla: Hyvältä näyttävä huippuagentti, jonka täydellisyyteen lyövät säröä mennyt hairahdus ja huono omatunto ainaisesta poissaolosta perheen luota. Hän on myös sen verran kova jätkä, että kykenee varsin reippaisiin suorituksiin moneen kertaan pahasti kolhittuna ja oltuaan useamman päivän syömättä ja juomatta juuri mitään!

Aineksia olisi ollut kunnon wau-elämykseenkin, mutta viihdytti tämä tällaisenakin. Eiköhän trilogian parissa tule jatkettua. Yksi iso salaisuus lopussa jo paljastuikin, mutta epäilemättä niitä on tarjolla lisää.

Ensimmäinen lause: Mies tokeni maatessaan selällään.

Englanninkielinen alkuteos: Pines (2012)

Ulkoasu: Ylösalaisin kiepautettu kuva on kyllä aika hyvä mystinen katseenvangitsija.

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustantaja Tammi 2015, 327 s.

Bo Carpelan: Kulkeva varjo

Hyvää Dekkariviikkoa! Sellaista vietetään juuri nyt, ja sattumalta tulin sopivasti lukeneeksi ei-niin-tavanomaisen dekkarin. Samalla aloitin myös Bo Carpelanin tuotantoon tutustumisen kirjasta, joka ei kai ole ihan hänelle tyypillisin.

On kesäkuu, yksi 1800-luvun viimeisistä. Pienessä Uudenlahden rannikkokaupungissa poliisimestari Werner Frid istuu vanhan, kuluneen työpöytänsä ääressä ja tuntee levottomuutta jota ei osaa selittää. "Onko ilmassa jotain, pitkään padottu rajuilma, nouseeko syvyyksistä salattuja kaasuja puhjeten tympeinä kuplina näennäisen tyynelle pinnalle?" Kun Werner kuulee taidemaalari Frans Almgrenin juoksevan kadulla ja huutavan että Anna Pers on kuollut, hän tietää että se on alkanut.

Kaunis, nuori Anna, turmeltunut mutta silti viaton ja rakastettava, viihdytti monia kaupungin miehiä. Heidän joukossaan oli niin paikkakunnan merkkihenkilöitä kuin Wernerin oma poikakin. Ja nyt hänet on kuristettu kuoliaaksi.

Asioita seurataan vuorotellen usean eri henkilön näkökulmista. Henkilöiden suhteet limittyvät ja lomittuvat: Wernerin poika Per on ihastunut ystävänsä Eugénin sisareen Louiseen, joka vihaa isäpuoltaan, joka haluaisi nähdä kiihkon vaimonsa kasvoilla, mutta tämä näyttää sen mieluummin taidemaalari Fransille, joka maalaa myös Annaa... Kulkeva varjo ei sisällä huikeita juonenkäänteitä eikä koukuttavaa johtolankojen perässä juoksemista, mutta vangitsevaa tunnelmaa sitäkin enemmän. Annan murhan luoman tiheän painostavuuden myötä Wernerin yllä tuntuu roikkuvan koko elämän raskaus. Ihailen myös sitä kuinka poliisimestarista, jonka mukana kirjassa eniten kuljetaan, on hyvin vähäeleisesti luotu henkilö joka päästää lukijan lähelleen. Ja kun Kyllikki Villan käännöskin vielä on hieno, niin tämähän oli yllättävänkin vahva lukukokemus. Ehdin jo välillä poistaa kirjan hyllystäni lukemattomana, mutta olipa hyvä että tulin katumapäälle!

Ensimmäinen lause: Hän makaa käsivarsi vuoteen reunan yli riippuen ja kasvot poispäin käännettyinä.

Ruotsinkielinen alkuteos: Vandrande skugga (1977)

Ulkoasu: Ihan loistavan tunnelmallinen kansi! Kannen suunn.: Timo Numminen.

Suomentanut Kyllikki Villa

Kustantaja Otava 2010 (1. suomenk. painos 1978), 222 s.

Leena Paasio: Melkein äiti

Kun Anu Lindfors ja Jani Niemelä menevät naimisiin, pakettiin kuuluu myös Janin tytär Siiri - ja Siirin äiti Mira uusine puolisoineen. Anusta tulee se puolikas vanhempi jonka mielipiteet kyseenalaistetaan, joka on aina vähän ulkopuolinen, joka haluaisi saada myös oikeuden olla ylpeä hänellekin rakkaasta lapsesta.

Uusperhearki on nykyään niin monille tuttua, että on oikeastaan yllättävää että tällainen kirja ilmestyi vasta nyt. Mutta hyvä että ilmestyi! Melkein äiti tarjoaa varmasti runsaasti samastumismahdollisuuksia vastaavassa tilanteessa olleille. Ja siinä samalla myös kiinnostavan ja valaisevan katsauksen aiheeseen niille, jotka eivät ole joutuneet miettimään mitä kaikkea hankausta uusperhekuviossa saattaa syntyä.

Lähdimme kyllä Anun kanssa vähän väärällä jalalla liikkeelle. Kirjan alussa Anu on hakemassa 14-vuotiasta Siiriä koulusta ja latelee loputtoman tuntuista litaniaa kysymyksiä, joihin tyttö pudottelee yksisanaisia vastauksia. Anun tiedustellessa kolmatta kertaa, tarvitseeko Siiri jossain koulutehtävässä apua, teki jo mieli huutaa että "Älä ***** kysele!!!" Menis mullakin hermot, joten ihmekös se sitten on jos ei teini-ikäinen tytärpuolikaan vaikuta erityisen innostuneelta. Vähän myöhemmin Anu käy lukemassa (tai paremminkin stalkkaamassa) Miran kaunista kotia ja ihanaa elämää esittelevää lifestyle-blogia, johon hänellä on tapana jättää salanimellä kirjoitettuja, valheellisen kannustavia mutta oikeasti katkeria kommentteja. Siinä vaiheessa Anu vaikutti lähinnä turhanpäiväisistä asioista stressaavalta rutisijalta, joka on ihan itse syyllinen omiin ongelmiinsa, ja valmistauduin jo kiristelemään hampaitani ärsyyntyneenä loppukirjan ajan.

Mutta ei sentään, onneksi! Sitä mukaa kun tarina etenee ja asioita paljastuu lisää, karisee mahdollinen mustavalkoisuus lukijankin ajatuksista. Mira alkaa vaikuttaa hankalalta akalta joka ei haluakaan hyväksyä Anua, mutta onko sekään lopullinen totuus? Niin Anulla, Miralla kuin Siirilläkin on omat syynsä toimia niin kuin toimivat, ja niistä syistä kietoutuvan kokonaisuuden Leena Paasio kietoo pikkuhiljaa taitavasti yhteen. Voimakkaimpana nousee esiin Anun suurin suru, oman lapsen kaipuu, jota on kuvattu niin vahvasti ja koskettavasti että henki salpautuu.

Paasion kirjoittajantaidot näkyvät myös eri tekstilajien yhdistelyssä. Välillä luetaan Miran blogitekstejä, jotka tosiaan voisivat olla suoraan jostain lifestyle-blogista napattuja, toisinaan taas Anu laatii kuvitteellista opasta uusperheen vanhemmille. Siinä eritellään Anulle ja Janille vastaan tulleita ongelmatilanteita ja pohditaan, miten ne oikeastaan olisi kannattanut hoitaa. Lisäksi tekstin lomasta löytyy mm. kirjeitä, lehtiartikkeleita ja vanhoja kansantarinoita. Jälkimmäisistä pari tuntui vähän tarpeettomilta, enkä ihan tavoittanut tuulihaukkasymboliikkaa, mutta pääosin pidin näistä tekstiä elävöittävistä tyylinvaihdoksista todella paljon. Kirjojen ystävää tietysti ilahduttivat myös viittaukset mm. Harry Potteriin ja Nälkäpeliin.

Dialogissa, jota kirjassa on paljon, ei ole mainittu kuka mitäkin sanoo. Usein se oli helposti pääteltävissä, toisinaan sillä ei ollut mitään väliä, mutta joissakin kohdin vähän häiritsi kun asiaa täytyi ryhtyä erikseen itselleen selvittämään. Mutta noin muuten dialogi kyllä rullaa sujuvasti!

Melkein äitiin oli mukava tutustua. Kirja on helppolukuinen mutta herätti suurempia tunteita kuin osasin odottaakaan - ja koukuttikin sen verran että sitä piti parina iltana jäädä lukemaan yöunien kustannuksella. Kiitos arvostelukappaleesta ja onnea matkaan esikoiskirjailijalle sekä tuoreelle Kosmos-kustantamolle!

Ensimmäinen lause: -Miten koulussa meni?

Ulkoasu: Pidän värikkäästä kannestakin, mutta pitäisin vielä enemmän jos se olisi toteutettu ihan oikeilla paperipalleroilla eikä tietokoneella kopioiden. Kiva idea joka tapauksessa! :) Kannen suunn.: Sanna-Reeta Meilahti.

Kustantaja Kosmos 2015, 283 s.