torstai 27. helmikuuta 2014

Pikainen kooste kirjallisesta Venäjän valloituksesta

Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana haastoi runsas vuosi sitten mukaan valloittamaan Venäjää vaikka kirja kerrallaan. Suunnittelin suorittavani kaksi kahden kirjan kategoriaa, joihin löytyi kirjaehdokkaita omasta hyllystäni, ja niinpä teinkin:

Venäläiset mieskirjailijat -kategoria tuli suoritettua kahdella Sergei Dovlatovin teoksella. Meikäläiset ja Matkalaukku olivat molemmat oikein hyviä lukukokemuksia. Ihastuin Dovlatovin tyyliin ja lukisin mielelläni enemmänkin käännöksiä.

Nykyvenäjä-kategoriaa varten luin kaksi suomenruotsalaista matkakirjaa. Magnus Londenin kanssa kuljin pitkin Siperiaa, Anna-Lena Laurénin opastuksella taas tutustuin Kaukasiaan. Hienoja matkoja kummatkin!

Kiitos Jaanalle haasteesta! :)

perjantai 7. helmikuuta 2014

Kaisa Neimala & Jarmo Papinniemi: Lukukirja - Kirja kirjoista

Suunnistuskartta ja eksymisopas kaunokirjallisuuden kiehtovaan maastoon, kuten takakannessa hyvin osuvasti kerrotaan. Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen teksti polveilee mielleyhtymien kautta kirjasta ja kirjailijasta toiseen, täynnä rakkautta kirjallisuuteen, asiantuntevuudestaan huolimatta vailla minkäänlaista pönötystä. He kirjoittavat sen verran vakuuttavasti kaikesta käsittelemästään että saisivat luultavasti myytyä mulle minkä tahansa kirjan ellen olisi varuillani! Jouduin nimittäin lukiessani toistuvasti muistuttamaan itseäni siitä että hei, ei tuokaan kirja oikeasti vaikuta itseäni kiinnostavalta, kunhan nyt olen vain hetken huumassa sitä mieltä. :) Olisi tullut melkoinen määrä lisäyksiä lukulistalle! Mutta eipä tällaisesta kirjasta toki ihan kokonaan ilman sellaisia selviä, vaan muutamia houkuttelevia nimiä jäi kyllä mieleen kriittisemminkin tarkasteltuina.

Pidän siitä, millaisilla teemoilla kirja on jaettu lukuihin. Lue ja kummastele, Lue perusasioista: syntymä, Lue yksityiskohtia... Erityisen mukavaa, että yksi luku on omistettu suomentajille.

Lisää samanhenkistä kirjallisuuden käsittelyä sisältää Neimalan ja Papinniemen toinen teos Aloittamisen taito. Molemmat ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia!

Ulkoasu: Kannen sävyä voisi joku kenties moittia hieman myrkynvihreään vivahtavaksi, mutta muuten oikein fiksu kirjanmerkkinauhoineen. :) Takakannessa selitetty viite on kiva idea, ja taitostakin tykkään. Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Otava 2008, 245 s.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Väliaikatunnelmia Pohjantähdestä

Tea with Anna Karenina -blogin Noora emännöi Täällä Pohjantähden alla -trilogian kimppalukua. Muut kesken olleet kirjat veivät sen verran aikaa että olen vähän aikataulusta jäljessä - Väinö Linnan klassikon ensimmäisen osan olisi tarkoitus olla nyt luettuna mutta mulla on matkaa vielä noin 150 sivua. Vaan ei se mitään, kirin kiinni seuraavaan välietappiin mennessä! :) Noin muuten lukeminen on lähtenut käyntiin oikein hyvin. Kovanpuoleiset olivat toki odotuksetkin, sillä tuskin kirjabloggarit turhan päiten äänestivät tätä loppuvuodesta kaikkien aikojen parhaaksi kirjaksi.

Pidemmät ja syvemmät pohdiskelut jätän (tavoilleni uskollisesti :) muille, kunhan muutaman ajatuksen kirjaan ylös: Linna luo eläviä henkilöitä, joiden koettelemuksista niin arjessa kuin suuremmassakin mittakaavassa lukija todella välittää. Hieman pelonsekaisella mielellä odotankin Koskelan suvun tulevia suruja. Kunnioitustakin teksti herättää vanhan kansan elämäntapaa ja sitkeyttä kohtaan. Alussa kun ei tosiaan ollut muuta kuin ne kuuluisat suo, kuokka ja Jussi, mutta kunhan aikaa kului ja tehtiin työtä, työtä ja lisää työtä, oli torppa, peltoja, navetta, riihi ja muuta.

Kylän monipuolisen henkilögallerian kautta Linna pääsee kuvaamaan tapahtumia eri näkökulmista, ja epäilemättä sarja tuleekin suuresti selventämään monia Suomen historiaan liittyviä seikkoja kunhan ehdin edemmäs. Senkin oikeastaan ymmärsin vasta tätä lukiessani (eipä sillä että olisin asiaa suuremmin ajatellutkaan) mitä torpparina oleminen käytännössä tarkoitti. Tästä on hyvä jatkaa!

Mukana Linnaa lukemassa myös ainakin Omppu, Velma, Juha Makkonen ja Jonna.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Vastauksia kirjahyllystä


Kiitos MarikaOksalle, joka haastoi vastailemaan kysymyksiin hyllystä löytyvien kirjojen nimillä. Olen tehnyt tämän aiemmin täällä, mutta siitähän on jo useampi vuosi joten tarjolla oleva kirjavalikoima on ehtinyt vaihtua, ja varsinkin lisääntyä! :)

1. Oletko mies vai nainen? Valkopukuinen nainen

2. Kuvaile itseäsi. Blondi

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Näen, muistan, hengitän

4. Kuinka voit? Normaalia elämää


5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. A Fine & Private Place

6. Mihin haluaisit matkustaa? Galtbystä länteen

7. Kuvaile parasta ystävääsi. Epätavallinen lukija

8. Mikä on lempivärisi? The Colour of Milk

9. Millainen sää on nyt? Päivä näin sininen ja tyyni

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Ennen sarastusta



11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Naurujen maa

12. Millainen on parisuhteesi? Diplomaattinen selkkaus (Hah, no ei ole, mutta en parempaakaan keksinyt enkä malttanut jättää tätä käyttämättä :D)

13. Mitä pelkäät? The Ghost of Lily Painter

14. Päivän mietelause. Meri on sama

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Nuku!

16. Miten haluaisit kuolla? Sinun jälkeesi, Max


Haastanpa mukaan vaikka Maijan, Katrin ja Villiksen!

Jean-Christophe Valtat: Aurorarama

Arktiksen helmi, New Venicen kaupunkivaltio, kulkee kohti vallankumousta kummastellen kaupungin yllä leijuvaa salaperäistä mustaa ilmalaivaa. Jean-Christophe Valtat laittaa samaan pakettiin anarkiaa, politiikkaa, revontulten taikaa, runsaasti lunta, huumeita, pientä kummittelua, eleganssia, steampunkia, reviirikahnauksia inuitien kanssa, kuolleen rakastajan kutsun saapua pohjoisnavalle tiettynä päivänä ynnä muuta. Kuulostaa melko herkulliselta ja sitä toisaalta onkin, mutta kokonaisuudessa tökki useampikin seikka.

Yksi ongelma oli lievä sekavuus; jos yrittäisin selittää kirjan juonen, saisin ihan tosissani järjestellä palikoita päässäni ennen mitään järjellistä aikaansaannosta. Ja vaikka jotain kaiken aikaa tapahtuikin, alku vaikutti hieman laahaavalta - tahti parani myöhemmin jopa jonkinasteiseen koukuttavuuteen asti, mutta jos 400-sivuisesta kirjasta pitää lukea 200 sivua ennen kuin homma alkaa kunnolla vetää niin onhan se hiukkasen liikaa. Meinasin jo jättää puolessa välissä kesken mutta sen verran kiinnosti että jatkoin vielä, ja siitähän se sitten lähtikin vauhdikkaammin edistymään. Henkilöistäkin oli hankalaa saada kunnon otetta, en esimerkiksi päässyt koko aikana käsitykseen siitä, minkä ikäisiä päähenkilöt oikeastaan olivat. Kielikin tuntui varsinkin alussa vähän vaikeaselkoiselta. Tämä on ranskaa äidinkielenään puhuvan Valtat'n ensimmäinen englanniksi kirjoittama kirja, ja välillä sanavalinnat vaikuttivat tarpeettoman erikoisilta. (Törmäsin aiemmin googlaillessani jonkun englanninkielisen vastaavaan kommenttiin, joten ainakaan kokonaan ongelma ei mene oman puutteellisen sanavarastoni piikkiin. :) Ja sitten olivat vielä ne muutaman seikat, jotka heitettiin lukijalle itsestäänselvyyksinä, ilman kaipaamaani selvitystä niiden taustoista. Ikään kuin olisi olemassa aiempikin osa joka on jäänyt lukematta. Mutta ei, vaan tämä on nimenomaan sarjan aloittava teos.

Tulipa maristua! Ei Aurorarama sentään ihan noin huono ole. :) Siinä on paljon kiehtovia pikkujuttuja, ja miljööstä pidin kovasti. Elegantti, kulturelli, luminen kaupunki kanavineen pimeällä arktisella alueella, jonkinlaisen ilma-arkkitehtuurin ympäristön pahimmilta pakkasilta suojaamana. Siellä voisin mielelläni käydä toistekin! Saattaapa olla että kakkososa Luminous Chaos jää kuitenkin lukematta.

Ensimmäinen lause: In New Venice, every year around February 15, when the sun goes up for the first time after four months of polar night, it is customary for the inhabitants to gather on the bridges and embankments and take off their mittens and hats to salute the benevolent star.

Ulkoasu: Kansi on ihana, mutta harhaanjohtava: sen perusteella kuvittelisi saavansa enemmän lapsenmielistä taianomaisuutta (Ja jääkarhuja!) ja vähemmän huumeita ja politiikkaa. Sisäkannetkin ovat kauniit, valkoisia tähtiä raikkaalla turkoosilla taustalla. Kannen suunn.: Kelly Blair, kannen kuva: Mary Evans Picture Library.

Kustantaja Melville House 2010, 411 s.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja

Chilen pampalla, salpietarikaivoksen työläisten hökkelikylässä, nuoresta María Margaritasta tulee koko yhteisön arvostama elokuvien kertoja. Hän välittää tarinat elävästi niillekin joilla ei ole varaa ostaa lippua teatteriin.

Marían kertomuksen taustalla kulkee maailman muutos. Ihmisiä muuttaa kaupunkiin paremman elämän perässä, televisio saapuu, kenraali Pinochet kaappaa vallan. Pieneen kirjaan mahtuu monta tragediaa, perinteiselle yhteisöllisyydelle ja Marían seitsemälle perheenjäsenellekin kullekin omansa, mutta ei tämä kovin syvälle silti uponnut. Jäi vähän sellainen "no tulipa luettua" -olo.

Elokuvien ja tarinoiden taika tuli kyllä hienosti esille ja näkymä chileläiseen kaivosyhteisöön oli kiinnostava myös, mutta vähistä sivuista turhan moni kului siihen että María selosti erinomaisuuttaan elokuvien kertojana. Asia olisi tullut vähemmälläkin selväksi - vaikka toki on ymmärrettävää että 11-vuotias on taidostaan ylpeä ja innoissaan.

Ensimmäinen lause: Rahaa kului kotona kovempaa tahtia kuin sitä tuli, ja kun kaivosalueelle saapui elokuva - joka isäni mielestä vaikutti hyvältä pelkästään pääosan esittäjien nimien perusteella - kolikoita kerättiiin killinki killingiltä niin että ne riittivät yhteen pääsylippuun, ja minut lähetettiin katsomaan sitä.

Espanjankielinen alkuteos: La contadora de peliculas (2009)

Ulkoasu: Kansi on kyllä todella kaunis! (Ja jäänyt tietysti erityisesti mieleen Linnean yhtä lailla ihanasta Copycat-versioista! :) Kannen kuva: Wil Immink Design & Getty Images.

Suomentanut Terttu Virta


Kustantaja Siltala 2012, 133 s.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Katja Kaukonen: Odelma

Ensimmäisen TBR-arvonnan tuloksena luettavaksi päätyi hyvin kauniskielistä kotimaista maagista realismia. Hyvä että päätyi, sillä olin tainnut hieman arastella tätä, kuvitellen että kirja vaatisi enemmänkin keskittymistä. Ties koska olisin tähän muuten tullut tarttuneeksi. Mutta Odelmahan paljastui jopa yllättävän koukuttavaksi! Lyhyet luvutkin kutsuivat lukemaan vielä seuraavan, ja seuraavan.

Joen pitkään kuljettama nainen herää sen penkereellä ja raahautuu harmaan pellon poikki tuttuun taloon. Monet yksityiskohdat upottavat lukijaa tarinan maagiseen tunnelmaan; naiselle nimen naukaiseva kettu, pihan vanhaan puuhun sulautuva hahmo, tummat pohjamutaiset kyynelet jotka puhdistavat naisesta joen muistumat, kivistä muodostuva mies, naisen jäljiltä pellolle jäävä kukkavana, syyskesän varjomaiset olennot jotka tulevat suolta ja metsästä, kulkevat seinänvieriä ja hiipuvat pois yöpakkasten tultua.

Nautin suuresti varsinkin kirjan alusta. Mutta ensimmäinen äänen lausuttu repliikki joka yhdisti naisen ympäröivään maailmaan, yksinkertainen "Hei" sivulla 35, teki lumoukseen särön. Hieno oli loppukin, mutta kaipasin alkua joka eli hiljaisuudessa ja muistoissa. En tosin tiedä, olisiko se edes voinut kantaa koko romaanin mittaa, mutta ehkäpä tämä olisi ollut mulle täydellinen novellina?

Kaukosen kieli on kyllä upeaa! Harvoin tulen merkinneeksi itselleni yksittäisiä lauseita ylös, mutta nyt oli pakko.

Suuret äänet astuivat sen [joen] yli, ojahan se niille oli.

Tällaisina hetkinä hän oli lähtenyt, sulkenut hiljaa oven ja seurannut varhaista valoa.

Kylmiä, kolisevia työkaluja, jotka olivat joskus olleet niin kiiltäviä, että niistä oli voinut tarkistaa, oliko varmasti olemassa.

Tämä on suosikkikatkelmani kirjasta:

Kulkijan tavasta käyttää ovea oli tiennyt kaiken. Niin mummo oli kertonut. Oviaukosta kulkiessaan ihmiset jättivät siihen aikeensa. Jotkut piirtyivät silmin nähtäviksi, tarttuivat karmiin kuin ohut silkki tai karhea, raskas sarka. Mummo ei ollut huomaavinaankaan vaan pyysi vierasta kammariin kahville. Hän solmi huivin leukansa alle ja teki lähtöä kellariin, muka hilloa hakemaan. Tyttö katseli mummon perään ja näki, miten vanhus kosketteli oven suuhun tarttunutta kangasta varovasti sormenpäillään, aprikoi oliko luottaminen. Joskus oli, joskus ei. Siitä riippui myös, millaista hilloa hän tulijalle tarjosi. Vihreä, tikkuinen sose sai vieraan lähtemään nopeasti. Joskus he unohtivat kankaansa oven suuhun, mummo kävi huiskimassa niitä harjanvarrella. Toisinaan kangas takertui lähtijöiden kasvoille kuin seitti ja sai heidät kävelemään silmät utuisina kohti metsää. Sinne metsänpeittoon he jäivät, eikä heitä kukaan kaivannut. Mitäs lähtivät talolle, uhkarohkeat. Edes pyöreävatsaiset nuoret naiset eivät itkeneet, eihän moisista ollut isäksi omille lapsillekaan.

Paljon tekstiin kätkettyjä merkityksiä jäi varmasti ymmärtämättäkin, mutta ei se mitään. Kunhan nautiskelin. Syvempää analyysiä kaipaavien kannattaa kurkata Penjamin tekstiä, jossa pohditaan muun muassa henkilöiden nimiä.

Ensimmäinen lause: Joen törmällä makasi nainen kuin kivi, vatsansa alle hän oli piilottanut jalat ja kädet, pää oli taipuneena kohti rintakehää.

Ulkoasu: Täydellinen! Kaunis, tyylikäs, hiottu, sopivasti mystinen kuten kirjan sisältökin. Graafinen suunn.: Anna Makkonen.

Kustantaja WSOY 2011, 155 s.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Anna-Lena Laurén: Vuorilla ei ole herroja

Ihastuin Yleisradion Moskovan-kirjeenvaihtaja Anna-Lena Laurénin sujuvan jutustelevaan tekstiin "Hulluja nuo venäläiset" -kirjassa, ja sama jatkui teoksessa Vuorilla ei ole herroja, joka alaotsikkonsa mukaisesti kertoo Kaukasiasta ja sen kansoista. Omissa luvuissaan tulevat käsitellyiksi Venäjän federaatioon kuuluvat Tšetšenia, Dagestan, Ingušia, Pohjois-Ossetia ja Kabardi-Balkaria sekä Georgian valtio ja sen alueella sijaitsevat Abhasia ja Etelä-Ossetia.

Laurénin asiantunteva mutta sopivan keveä kerronta vetää hyvin mukanaan, yhdistellen suuria poliittisia kuvioita niiden tavallisten ihmisten kohtaamisiin, jotka kyseisen politiikan keskellä elävät. Eri tasavallat kansoineen, historioineen ja ristiriitoineen menivät jo lukiessa päässäni sekaisin eikä parin viikon odottelu ennen blogiin kirjoittamista ole tilannetta ainakaan parantanut, mutta ei se kovin oleelliselta tunnukaan. Sillä kokonaiskuvan kyllä muistan: ylpeät, sitkeät, perhettä ja perinteitä kunnioittavat kaukasialaiset joita ei voi pelottelulla alistaa, joista suunnilleen jokainen taitaa pitää juuri omaa kieltään maailman monivivahteisimpana, ja jotka ovat Magnus Londenin Maan ääriin -kirjan siperialaisten tavoin jääneet monin tavoin niin neuvostoaikaisen kuin sen jälkeisenkin Kremlin politiikan jalkoihin, joko pelinappuloina tai sivuun unohdettuina.

Välillä ihmisiä on pakkosiirretty kauas kotiseuduiltaan, ja nykyäänkin monet elävät pakolaisina, voimatta palata kotiinsa joka sijaitsee ehkä vain parin kilometrin päässä rajan toisella puolella. Historiaan on mahtunut monenlaisia kansojen välisiä kahnauksia ja väkivallan pelko on monin paikoin jatkuvasti läsnä. Jotkut vanhat äidit pitävät jo ties kuinka monetta vuotta hiljaista mielenosoitustaan saadakseen jonkun selvittämään siepatun poikansa kohtalon, mutta ketään sellaista ei kiinnosta, joka asialle voisi jotain tehdä. Korruptiokin on valloillaan. Kaukasianmatkoihin liittyy siis paljon huolta ja surua, mutta siellä näkee paljon hyvääkin joka saa yhtymään Laurénin ajatuksiin:

"Olen silti Georgian suhteen optimisti. Olen optimisti, koska Georgia todistaa, että Kaukasiassakin on mahdollista luoda yhteiskunta, jossa ihmiset ajattelevat vapaasti ja jossa viranomaiset eivät työnnä julkisia varoja omiin taskuihinsa. Olen optimisti, koska Georgiassa, sen ikivanhassa kulttuurissa ja syvässä arvokkuudessa on jotain kunnioitusta herättävää.
Törmään tähän samaan arvokkuuteen kaikissa Kaukasian kansoissa. Sellaista arvokkuutta voi syntyä ainoastaan ihmisissä, joilla on vahvat siteet omiin läheisiin ja rakkaisiin, omaan kansaan ja historiaan, omaan kulttuuriin ja identiteettiin. Sellaista arvokkuutta ei saa yliopisto-opinnoista eikä maailmalla matkustelusta, vaan se tulee jostain paljon syvemmältä: vahvasta ja suurta turvallisuutta tuottavasta tunteesta, että kuuluu yhteisöön, perheeseen ja sukuun, että elämässä on lukemattomia asioita, jotka ovat paljon, paljon tärkeämpiä kuin minä itse."

Suosittelen, jos haluat ymmärtää uutisotsikoita taas vähän paremmin!

Ruotsinkielinen alkuteos: I bergen finns inga herrar (2009)

Ulkoasu: Hieman vuoristolaista arvokkuutta kannessakin. Päällys: Helena Kajander.

Suomentanut Laura Jänisniemi

Kustantaja Teos & Söderströms 2010, 2. painos (1. painos 2009), 217 s.