Morten A. Strøksnes: Merikirja

Merikirja, Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana hyppäsi lukulistalle jo kustantajan katalogista, kiinnitettyään huomion kutkuttavalla alaotsikollaan ja Sanna Manderin käsialaa olevalla tyylikkäällä kannellaan. Kerronnallista tietokirjallisuutta on tuntunut viime vuosina putkahtelevan esiin aiempaa enemmän, ja se sopii oikein hyvin koska kyseisellä tyylilajilla saa aikaan kaikenlaisia kiinnostavia kokonaisuuksia.

Niin tälläkin kertaa, kun seurattavana on kirjailija Morten A. Strøksnesin ja hänen ystävänsä, kalastaja-kuvataitelija Hugo Aasjordin yritys pyydystää jäähai Lofoottien viereisellä Länsivuonolla. On Strøksnesin juttuihin tosin osa lukijoista pitkästynytkin kesken kaiken, mutta itselleni ne toimivat kyllä. Haijahti on runko, jota kirjailija koristelee aiheesta toiseen siirtyilevällä kerronnalla merestä, sen todellisista ja myyttisistä asukkaista, ekologiasta, Hugon kalastajasuvun tarinoista ja seudun historiasta ja ties mistä muusta mitä en nyt juuri edes muista. Tuleepa siinä sivussa esiin miesten välinen ystävyyskin.

Ja tietenkin jäähai, joka ui jossain syvyyksissä, ehkä jo kuusimetrisenä ja useamman sata vuotta vanhana. Koko ikänsä merellä ja sen äärellä asunut Hugo on nähnyt useimmat siellä elävistä eläimistä (siis niistä jotka nyt ylipäätään pinnan tuntumassa käyvät), mutta jäähaita ei vielä koskaan. Tarinoita hän sen sijaan on kuullut niin paljon, että ne ajavat miehet hainpyyntiin. "Kaikista turhista asioista, joita olisimme voineet keksiä, tämä tuntuu turhalta juuri oikealla tavalla", kirjassa todetaan. Vaikka onkin eettisesti kyseenalaista pyrkiä saamaan hengiltä satoja vuosia omissa oloissaan elänyt eläin jonka pyydystämiselle ei ole mitään järkevää syytä, en voi väittää etten yhtään ymmärtäisi miksi sellaisen yrittäminen saattaa houkutella. Olisihan sen silti voinut jättää tekemättäkin. Ainakaan sen kummemmin hai kuin Länsivuonon sääolotkaan eivät sentään antaudu suosiolla.

Ja sitä kyllä paheksun, että vaikka merten muoviongelmakin otetaan kirjassa esiin, silti jäähain lähistölle houkutteleva syötti heitetään veteen puhkotussa jätesäkissä. Ainahan voi toivoa että on tarkoitettu jotain muuta kuin sitä mustaa muovista ja käännöksessä on tullut väärinymmärrys. Epätodennäköiseltä sekin kuitenkin vaikuttaa koska Katriina Huttusen suomennos on erinomainen ja hoitelee kaikenlaista erikoissanastoa.

En ole itse mikään merenkulkija. Lähimpänä jonkinlaista vesistöä asun nyt kun joki kulkee puolen kilometrin päässä, mutta sehän ei toki tarkoita etteikö meri kaikkine salaisuuksineen jaksaisi kiehtoa. Tuohon kiehtovuuteen Merikirja tarjoaa monta näkökulmaa, ja minä viihdyin kyllä niiden parissa.

"Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä."

Ensimmäinen lause: Siitä kun ensimmäinen primitiivinen elämänmuoto syntyi meressä, kesti kolme ja puoli miljardia vuotta, ennen kuin Hugo Aasjord soitti minulle Osloon myöhään eräänä lauantai-iltana heinäkuussa, kesken vilkkaiden päivälliskutsujen.

Norjankielinen alkuteos: Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider (2015)

Suomentanut Katriina Huttunen

Kustantaja Gummerus 2018, 297 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä." (s. 7)

Sotien jälkeen syrjäinen ulkosaariston seurakunta saa uuden papin. Luodot ovat niin kaukana etteivät ne yleensä mahdu edes karttoihin eikä sinne ole vakituiseksi kirkkoherraksi kukaan hakenut miesmuistiin, mutta kun Petter Kummel toimeliaan vaimonsa Monan ja vuoden ikäisen Sanna-tyttären kanssa rantautuu kirkkosaareen, hän tuntee tulleensa oikeaan paikkaan.


Luotolaiset ihastuvat sympaattiseen pappiinsa (joka laulaakin paljon paremmin kuin edeltäjänsä, ja sitä täällä arvostetaan, joten mitä siitä vaikka saarnat toisinaan roikkuvatkin niin ohuen punaisen langan varassa että on kiinnostavaa seurata miten hän selviytyy loppuun asti), ja Petter ihastuu hymyilevään seurakuntaansa (vaikka oppiikin pinnanalaiset jännitteet - itäluotolainen ei erityisen innokkaasti ryntäisi kiskomaan hukkuvaa länsiluotolaista avannosta).


Vaikka syrjässä ollaankin, täällä on asiat hyvin. Luotojen luonnosta saa nauttia lukiessakin. Talvella jää moninkertaistaa pitäjän pinta-alan ja avaa potkukelkkareitit naapurisaariin, keväällä ollaan hetki ihan eristyksissä ennen kuin jäät yhtäkkiä lähtevät hillittömällä rytinällä. Elämäniloisen nuoren papin luontevasti kuvattu usko lämmittää ateistiakin.


Jos Petter Kummel perheineen vain saisi asuttaa Luotojen pappilaa kaukaiseen eläkeikään asti, se olisi niin oikein kuin voi olla, mutta elämällä on omat mutkansa eivätkä ne aina ole reiluja.

Ei mennyt Finlandia-palkinto hukkaan kun se tälle myönnettiin. Vaikka alussa ihastuinkin siihen kuinka kerronta pulppuaa Monan touhutessa, lopulta Jää vie mukanaan erityisesti hiljaisella voimallaan. Jos on tuntikausia kirjan sulkemisen jälkeen edelleen syvällä sen maailmassa ja ajattelee että miksi sen elämän nyt niin piti mennä, niin onhan se selkeä huipputeoksen merkki. Tunnekuohu ei ainakaan vähentynyt siitä, kun luin tämän haastattelun ja mietin kuinka paljon kirjassa onkaan Ulla-Lena Lundbergin oman lapsuudenperheen todellista historiaa. Todella hieno kirja.

Ensimmäinen lause: Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.

Ruotsinkielinen alkuteos: Is (2012)

Suomentanut Leena Vallisaari

Kustantaja Teos & Schildts & Söderströms 2012, 366 s. 

Risto Isomäki: Kurganin varjot (äänikirja)

Ukrainalainen meribiologi Irina Tšerkassova on vierailemassa arkeologimiehensä Alexin kaivauksilla Venäjän aroilla. Alex tutkii kurganeja, muinaisia hautakumpuja, ja on vakuuttunut siitä että alueella piilee vielä koskematon hauta. Kun vain osaisi ajatella niin kuin sen rakentajat kauan sitten. Irinan vierailun keskeyttää hänen kollegansa Jurin puhelu. Mustallamerellä on meneillään jotain pahaenteistä jota täytyy tutkia tarkemmin - ja mitä enemmän tutkitaan, sitä karmaisevammalta tilanne alkaa näyttää.

Risto Isomäki on sijoittanut ekotrillerinsä parinkymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen. Mustanmeren pohjalla on kyllä hapeton kerros nykyäänkin, mutta romaanissa joukko asioita luo yhdessä sellaiset olosuhteet että tilanne kärjistyy odottamattoman nopeasti, ja sitten... Melkoisen kylmäävää tuhoa. Epämiellyttävän uskottavasti.

Kirjan tietopohja on vankka, mikä tällaisessa tapauksessa on tietysti erityisen tärkeää vakuuttavan tarinan aikaansaamiseksi. Välillä se kuitenkin tuottaa myös tarpeettoman luennoivan tuntuisia osuuksia. Ympäristökatastrofiin limittyy siis arkeologiaa mutta myös kielitiedettä, kun esitellään teorioita asuinympäristön vaikutuksesta kielten kehitykseen. Tämä kaikki on sinällään erittäin kiinnostavaa, mutta huomasin silti huomioni välillä harhailevan erityisesti kuunnellessani pitkänpuoleisia kielitieteellisiä selontekoja. Sekin on vähän kyseenalaista, miten hyvin asiat oikeastaan saadaan sopimaan samaan kokonaisuuteen. Romaanissa on vielä muitakin aineksia, kuten ihmissuhdedraamaa, katkelmia muutaman vuosisadan takaisen merentutkijan kokemuksista ja Irinan erikoisia unia. Edes jälkimmäiset olisi voinut jättää pois, ja lyhentää reilusti purjeveneonnettomuuden jälkeisen henkiinjäämistaistelun kuvausta.

Kirjaa on moitittu ohuista henkilöistä ja heidän tekemistensä (henkilökohtaisten, ei ammatillisten) epäuskottavuudesta. Eihän heidän kuvauksessaan tosiaan suurta syvyyttä ollut, mutta juonenkulusta ajattelen että mikä etteivät asiat voisi noinkin mennä.

Parantamisen varaakin siis löysin, mutta pääosin viihdyin kyllä kirjan parissa hyvin - jos sitä nyt viihtymiseksi voi sanoa kun odottaa kauhuissaan että kuinka tässä oikein käy. Ennen kaikkea pidän tällaisten kirjojen olemassaoloa loistojuttuna sen vuoksi, että vetävä tarina on erinomainen tapa tuoda esiin ympäristöongelmia.

Kustantaja Tammi/BTJ 2014, 12 h 9 min, lukija Pinja Flink

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Janus Rockin majakkasaari sijaitsee kaukana Australian rannikosta, siellä missä Intian valtameri ja Eteläinen meri yhtyvät. Majakanvartija Tom ja hänen vaimonsa Isabel ovat toivoneet lasta pitkään, mutta keskenmenot seuraavat toisiaan. Pian kaikkein traagisimman tapauksen jälkeen saaren rantaan ajautuu vene. Siellä on kuollut mies sekä pieni tyttövauva, johon Isabel kiintyy välittömästi. Tom aikoo tehdä asiasta ilmoituksen kuten sääntöihin kuuluu, mutta Isabel pyytää häntä odottamaan vähän. Seuraavaan aamuun asti vain. Mitä haittaa siitä voisi olla? Mutta aamulla se onkin jo paljon vaikeampaa. Tomin omatunto kolkuttaa, mutta miten hän voisi viedä Isabelin sylistä tämän kauan kaipaaman lapsen? Vauva oli käärittynä naisen villatakkiin. Äiti oli varmasti veneessä mutta on nyt hukkunut eikä lapsella ole enää ketään. Niinhän asian täytyy olla, täytyyhän?

Valo valtameren yllä on kaunis ja koskettava, hyvin mukanaan vievä kertomus valintojen seurauksista ja vanhempien rakkaudesta lapseensa, oli se lapsi sitten biologisesti oma tai ei. Monelta osin tarina on melko ennalta-arvattava mutta se ei haittaa, sillä kiinnostavaa on sekin, miten ne odotettavissa olevat asiat oikein lopulta tapahtuvat. Sellainen kirja jota omassa kielenkäytössäni sopii nimittää hyväksi lukuromaaniksi (pahoittelut niille jotka saavat sanasta allergisen reaktion :D): vetävästi etenevä, helppolukuinen tarina joka herättää ajatuksiakin, ei ole höttöinen mutta ei myöskään elämää suurempi lukukokemus.

Kirjassa tulee kauniisti esiin elämä syrjäisellä Janusilla, tähtien alla, majakan tutusti välähtelevässä valossa. Tarina tuoksuu mereltä ja tuulelta.

Ensimmäinen lause: Sinä päivänä, kun ihme tapahtui, Isabel oli polvistunut rantakallion reunalle hiljattain ajopuista kyhätyn ristin äärelle.

Englanninkielinen alkuteos: The Light Between Oceans (2012)

Ulkoasu: Kaunis kansi! Pidän varsinkin väreistä. Kannen suunn.: Anne Rusanen.

Suomentanut Leena Perttula

Kustantaja Karisto 2013, 421 s. 

Lincoln Child: Uusi Atlantis

Harhailin kirjastossa kuluttamassa vähän ylimääräistä aikaa ennen kuin piti olla muualla, ja mietin mitä sellaista lainaisin mitä ei kotoa löydy valmiina. Alkoi sitten tehdä mieli lukea jokin reippaasti rymistelevä jännäri pitkästä aikaa, ja lainattavaksi päätyi Lincoln Childin Uusi Atlantis.

Pohjois-Atlantilla sijaitsevalla öljynporauslautalla tehdään havainto, joka johtaa ennen näkemättömään ja rahaa säästelemättömään tutkimusprojektiin. Pari vuotta myöhemmin paikalle kutsutaan entinen laivaston lääkäri Peter Crane, jonka saama tehtävä onkin erikoisempi kuin se sukeltajantaudin hoito josta hänelle ensin on puhuttu. Pikkuhiljaa hänelle selviää koko projektin suuruus sekä se, mitä oikeastaan on löytynyt.

Sain mitä hainkin, eli vetävän suoraviivaisen jännärin. Olisi tällä kyllä ollut varaa olla vähän koukuttavampikin: lukiessani kirjan loppuosaa eräänä iltana aika loppui vähän kesken, mutta yhtään ei häirinnyt mielenrauhaa vaikka jouduinkin jättämään muutaman kymmenen sivun loppuhuipennuksen seuraavalle päivälle. Henkilöihin kirjassa ei turhan syvällisesti pureuduta, mutta enpä sitä odottanutkaan. Paljastuvat salaisuudet kiehtoivat kyllä, mutta vähän maanläheisempikin meininki olisi kelvannut. Mihinköhän jännitystarinat vielä päätyvätkään, jos aina vain pitää keksiä huikeampia, ennen kuulumattomia juonia?

Ensimmäinen lause: Öljynporauslautalla työskentely kysyi tietynlaista miestä, Kevin Lindengood tuumi.

Englanninkielinen alkuteos: Deep Storm (2007)

Ulkoasu: Onhan tuo kansi aika näyttävä. Ja tykkään väreistä! Tekijätiedot kirjastotarran alla...

Suomentanut Kimmo Paukku

Kustantaja Gummerus 2008, 506 s. 

Bargum, Repo, Carlson, Dovlatov & Hautala

Etten taas onnistuisi jumittamaan itseäni bloggaamattomien kirjojen loukkuun, ajattelin urakoida yhteispostauksen lukutaitokampanjan aikana lukemistani kirjoista.

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Harald ja Olof lähtevät syksyn viimeiselle purjehdukselle, jolta palaa vain toinen. Miehet eivät ole puhuneet vuosiin, eivätkä välit ole koskaan olleet lämpimän mutkattomat. Molemmat ovat olleet saman naisen kanssa naimisissa ja on muutakin mikä menneisyydessä hiertää.

Ensin versionsa kertoo Olof, jota lukijan on helppo uskoa - kunnes ääneen pääsee kirjeensä kautta Harald, joka kertoo toisenlaisen, mutta yhtä uskottavan tarinan. Lukija ei voi tietää, mikä on totta, mutta ei sillä ole lopulta väliä. Väliä on syksyisen meren raikkaudella ja hämärän laskeutumisella tyynelle lahdelle, purjeiden nostamisella, rakkaudella ja sen alkamisella ja loppumisella, ihmisten kohtaamisella ja kohtaamattomuudella, kauniilla kielellä ja kerronnalla. Tämän voisi hyvin lukea joka syksy, tuskin teksti siitä kuluisi.

Ensimmäinen lause: Sinä päivänä, jolloin me, Harald ja minä, päätimme lähteä purjehtimaan, puhalsi sopiva lounainen.

Ruotsinkielinen alkuteos: Seglats i september (2011)

Ulkoasu: Kaunis, ihanan syvänsininen kansi! Kannen kuva: Roland Schneider/Plainpicture/Fennopress, päällys: Helena Kajander.

Kustantaja Tammi 2012, käsikirjoituksesta suom. Marja Kyrö, 120 s.

Niina Repo: Miehen kuolema

Matildan ja Laurin suhteella ei ole enää pitkään aikaan mennyt kovin hyvin, ja Lonka-koiran kuoleminen Laurin huolimattomuuden seurauksena on Matildalle viimeinen pisara. Hän ottaa vastaan kutsun lähteä viettämään pari viikkoa taiteilijatätinsä Viktorian ja tämän miehen Anteron luona. Maaseutukartano tuntuu sopivalta paikalta miettiä uutta alkua. Ensin paikka tuntuukin paratiisilta, mutta tapahtumien edetessä idyllin alta alkaa nousta esiin yhä synkempiä sävyjä.

Pidin kirjan alusta ja uskottavista kuvauksista parisuhdeongelmista ja Matildan humalasekoiluista. Siinä vaiheessa olin hänen puolellaan, mutta myöhemmin Matilda alkoi käyttäytyä jokseenkin järjettömästi samalla kun koko homma ajautui vähän turhan kajahtaneeksi. Loppu toi tuolle kajahtaneisuudelle osittaisen oikeutuksen, mutta ei se ihan riitä. Tärkeitä asioita tässä kyllä käsiteltiin, kuten salattua väkivaltaa, ja hyviäkin hetkiä sain tekstin parissa viettää, mutta kokonaisuus silkkibokseripaketteineen ja kyläpoliiseineen ei oikein vakuuttanut. Revon kirjoitustyyli noin muuten kyllä miellytti, teksti kulki mukavasti ja säilytti sisällön tummetessakin sopivan keveyden.

Ensimmäinen lause: Lonka kuoli.

Ulkoasu: Ihan ok. Tarinan totuuden kanssa ristiriidassa oleva maalaisidylli sopii kyllä kanteen. Tekijätiedot varmaankin kirjaston tarrojen alla.

Kustantaja WSOY 2000, 120 s.

Kristina Carlson: William N. Päiväkirja

Jäkälätutkija William Nylander, kärttyisänpuoleinen ukko joka toteaa olevansa perin ikävä ihminen jopa omaksi seurakseen, elää pölyn ja papereiden täyttämässä kylmässä pariisilaisasunnossaan ja kirjoittaa päiväkirjaansa 1800-luvun viimeisinä vuosina.

Kaikessa ikävyydessään Nylander on silti myös hymyilyttävän sympaattinen. Hän puhisee (useista!) vanhoista välirikoista, joista osa on tieteellisten erimielisyyksien vuoksi ja osa ties mistä syystä tapahtuneita ja jupisee vuosia sitten saamatta jääneestä virka-asunnosta. Mutta hän myös iloitsee keväällä maasta nousevista krookuksista, ihailee yllättäen saamaansa kukkakimppua, joka vielä kuivuneenakin kaunistaa viereisen rakennuksen pimentämää asuntoa ja ostaa hetken päähänpistosta koristenuket kaikille pitsipuodin nuorille neideille.

Yhtä lähelle tämä ei tullut kuin Herra Darwinin puutarhuri, joka oli mulle suorastaan hengästyttävä lukukokemus, mutta taidokas kirja on tämäkin. Carlson on luonut Nylanderin todellisen elämän käännekohtien lomaan fiktiivisen henkilön, jolla on oma selkeä persoonansa ja äänensä. Kielikin on edelleen hienoa.

Ensimmäinen lause: Pariisi 15. marraskuuta 1897 Constance kaiketi osti tämän vihon kotitalousasioitaan varten, mutta unohti lähtiessään, joten minä otan vihon käyttööni, enkä minä aio repiä yhtäkään sivua, sillä paperi on hyvälaatuista ja kannet ovat kluuttia.

Ulkoasu: Ei herätä suuria intohimoja, mutta yksinäinen hahmo plus Nylanderin ihaileman Seurat'n tuotanto on toki kelpo yhdistelmä. Kannen kuva: Georges Pierre Seurat.

Kustantaja Otava 2011, 2. painos, 153 s.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku

Homman idea on ilmaistu niin selkeästi takakansitekstissä että pöllin sen tähän: "Vain yksi matkalaukku mukanaan Sergei Dovlatov lähtee Neuvostoliitosta. Asetuttuaan New Yorkiin hän työntää laukun kaappiin ja unohtaa sen. Vuosien päästä hän löytää laukun jälleen ja avaa sen: paljastuu omituinen kokoelma tarpeettomia esineitä. Mutta jokaisella niistä on tarina..."

Esine kerrallaan Dovlatov kertoo nuo tarinat; miten hänen haltuunsa on päätynyt upseerinvyö, entä miten suomalaiset kreppisukat tai puolue-eliitin puolikengät. Samalla tulee kerrotuksi paljon muutakin. Neuvostoliitosta, sen arjesta ja asukkaista, perheestä ja tuttavista, absurdeista sattumuksista. Tyyli on sama, johon Meikäläisissä ihastuin. Aina ei voi tietää, mitä uskoa - vaimonkin kohtaamisesta kuullaan tässä aivan erilainen tarina. Niin vakuuttavasti Dovlatov silti kaiken kertoo, että haluan edelleen uskoa joka sanan.

Ensimmäinen lause: Se viisumi- ja rekisteröintitoimiston ämmä sanoi minulle: -Jokaiselle lähtijälle sallitaan kolme matkalaukkua, se on vakiintunut käytäntö.

Venäjänkielinen alkuteos: Чемодан (1983)

Ulkoasu: Mukavan pirteä ja selkeä! Graafinen muotoilu: Varpu Eronen.

Kustantaja Idiootti 2012, suom. Pauli Tapio, 160 s.

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Tämänkin takakansi tiivistää sisällön sen verran hyvin että annetaanpa mennä toinenkin lainaus:
"Lapsuuden kesinä suomalainen istuu arkkupakastimen päällä ja lukee Nykypostista iskelmälaulajan hankaluuksista. Vastaa mummin kysymyksistä joka toiseen ja miettii helpointa tapaa päästä Ennätysten kirjaan. Puhuu asioita, jotka eivät kiinnosta mutta jotka muistaa kolmenkymmenen vuoden päästä.
  Suomalainen varttuu mäkihyppytornien ja automarkettien varjossa aikuiseksi, juottaa kiinalaisen naapurin humalaan ja opettaa poikansa heittämään leipiä vaikka jo viluttaakin. Vanhoilla päivillään se murahtelee kahvioissa ja menehtyy rakkaalle soffalleen kesken prinsessa Victorian häiden."

Kansalliskirja koostuu noin viidestäkymmenestä lyhyestä, yleensä parisivuisesta tekstistä, jotka ovat tarinoita tai kirjallisia muotokuvia suomalaisista. Niissä vilahtelevat hävitty ja voitettu arvokisafinaali, silloin tällöin moikkaileva naapuri, ensikohtaaminen appiukon kanssa, kaupan peliautomaatit, navetan vintti ja Tangomarkkinat. Hautala muuntelee kirjoitustyyliään tarinan ja puhujan mukaan ja sanoo paljon vähillä sanoilla. Tekstit ovat monesti hieman surumielisiä, tai ankeitakin, mutta lämmöllä kirjoitettuja. Hautala tuntuu olevan täällä kotonaan, ja niin minäkin.

Rakastuin muuten tätä lukiessani taas niihin ihan tavallisiin suomalaisiin miehiin. Siihen, joka heitteli leipiä ensin isänsä ja sitten poikansa kanssa, toiseen joka kirjoitti listoja asioista ex-vaimolleen ja pojalleen, ja siihenkin joka makasi yksiössään toivomassa ja kaipaamassa. (Jälkimmäisen kohdalla ei tosin tarkennettu henkilön olevan mies, mutta oletan hänen olevan.) ♥!

Ulkoasu: Hyvin sisältöön sopiva, bonuspisteitä siitä että sisäkansissakin on nostalgiset valokuvat. Kansi: Tuomo Parikka.

Kustantaja Gummerus 2012, 112 s.

Yann Martel: Piin elämä

"Onko mahdollista että nuori poika elää pelastusveneessä aavalla merellä yhdessä bengalintiikerin kanssa 227 vuorokautta? Tämä kirja saa lukijan uskomaan uskomattomaan."

Näin sanotaan takakannessa, ja ainakin minut kirja tosiaan saa uskomaan uskomattomaan. Piin elämä on yksi suosikkikirjoistani. Sen ensimmäisen lukemisen aikaan pidin jo lukupäiväkirjaa paperilla, joten kerrankin osaan kertoa tarkemman ajankohdan: kesäkuu 2008. Silloin kirjoitin päiväkirjaani näin: "Uskomaton, surullinen, hauska, ihana ja unohtumaton, kaupanpäällisiksi mielenkiintoisia ajatuksia uskonnoista ja eläintarhoista." Aivan samaa voin sanoa edelleen. Tämä tarina iskee minuun täysillä, osaltaan varmasti sen takia että ihmisen ja eläimen yhteisymmärrys on aina ollut mielestäni todella kiehtova asia. Vaikka hieman hempeilevämpikin versio aiheesta saatta joskus iskeä, parasta tässä on se että tiikeri on tiikeri, eikä sille yritetä tuputtaa inhimillisiä piirteitä. Pidän paljon myös Piin persoonallisesta kertojanäänestä.

No, on yksi juttu josta en niin välitä: se lopun vaihtoehtoinen kertomus jonka Pii latelee japanilaisille tutkijoille jotka eivät usko ensimmäistä versioita. (Alusta asti on siis tiedossa että Pii selviää, joten tämä ei ollut spoileri. :) Ensimmäisellä kerralla ajattelin että se on kamala, ja varsinkin aivan tarpeeton, ja luin sen vain harppoen koska se tuntui suorastaan saastuttavan mielikuvani rakastamastani kirjasta. Olen tainnut hieman suurennella asiaa mielessäni koska muistin kyseisen kohdan jatkuvan sivu sivun perään ties kuinka kauan. Tällä kertaa päätin etukäteen että nyt luen sen vaikka väkisin. Eihän se onneksi ollutkaan läheskään niin pitkä kuin muistin, eikä kai ihan niin kamalakaan, mutta turhalta se edelleen tuntui. Olkoon niin tulvillaan symboliikkaa kuin vain ikinä tahtoo, minä en kykene pitämään siitä eikä sen pointti itselleni aukene. Omassa mielessäni tämä tarina päättyy Meksikon rantaviivalle, siihen hetkeen kun Richard Parker juoksee viidakkoon. Miten ihanan mutuhuttuista. ;)

Ensimmäinen lause: Kärsimys teki minusta surullisen ja synkän.

Englanninkielinen alkuteos: Life of Pi (2001)

Ulkoasu: Pidän paljon kannestakin, se sopii tähän just hyvin - ja antaa muuten kirjasta paljon paremman kuvan kuin tuo surkeutta uhkuva ensimmäinen lause. :) Kannen kuva: Andy Bridge.

Kustantaja Tammi 2003, suom. Helene Bützow, 394 s.

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Saaresta meressä minulle tulee yhä ensimmäisenä mieleen St. Helena. Kun Actæonin ja Dianan huipuilla korkella maan olkapäitten yläpuolella sumupilviin aukeni niin suuri railo että yhtä aikaa näki kaikkiin ilmansuuntiin, joka puolella meren ja meren ympärille kääntyvän ovaalin horisontin, se jäi saaren kuvaksi minuun.
 Pieni Silmäsaari Vuojärvellä muuttui pienemmäksi ja hyvin hiljaiseksi. Siitä en enää pitkään aikaan muille puhunut. Kun löytää täydellisemmän, oma on parempi pitää omanaan ja kätkeä muilta ettei se loppuunsa asti häviä.

Graham, Isla, Petr ja Kari osallistuvat Edmond Halleyn muistokilpailuun, jossa kierretään maapallo Greenwichin nollameridiaanin suuntaisesti yhden vuoden kuluessa.

Alku tihkaisi ja tuntui sekavalta. Ensin ei tiedä että ollaanko tässä nyt ajassa ennen vai jälkeen kilpailun, ja sitten miettii että kukahan tässä oikein on milloinkin äänessä ja kuka on tämä kertoja joka veljestään puhuu. Tuntuu, että edessä saattaa olla raskaanpuoleinen lukukokemus kiinnostavuudestaan huolimatta. Mutta ei: kunhan matka alkaa, alkaa tekstikin vetää, eikä äkkiä malttaisi lopettaa lukemista lainkaan. Myöhemmin, kun on oppinut kirjan rytmiin, huomaa että tuollainenhan sen alun pitääkin olla, muu olisi väärin.

Lukijalle tuskin on yllätys, ettei matka mene loppuun asti siististi, suunnitelmien mukaan. Lopussa, kun on väsynyt sisältä, kun yhteiset päivät alkavat olla takana, tietää ettei elämä ole enää sama.


Jalosen kieli on mahtavaa. Lauseet keinuvat, totesi Valkoinen Kirahvi kommentoidessaan Juuri tällaista -blogiin, ja Ilse/Minna itse nimesi Jalosen täydellisen lauseen mieheksi. Keinuvia ja täydellisiä, kyllä! Ja usein jotenkin niin...täysiä. Ajatuksesta ja merkityksestä. Ah.

Tämä on niitä kirjoja, jotka loppuun luettuaan ei vähään aikaan voi tehdä oikein mitään, koska ajatukset ovat vielä niin kiinni siinä, mitä juuri on saanut lukea ja kokea. Niitä kirjoja, jotka tekee mieli ottaa kainaloon kun menee nukkumaan. Kyllä, pidin, pidin, pidin!

Niin, ja jos tällaista maalia jostain löytäisin niin ostaisin:

-siniseltä vain kun aurinko osuu eikä ole liikaa pilviä. Muuten se on vihreä ja harmaa, Välimeren värinen, ei lyijyä eikä ruohoa. Jos maalikaupan värikartassa on sellainen väri, niin mediterranean winter spring.

Osallistun tällä haasteisiin Kuusi kovaa kotimaista sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti.

Ensimmäinen lause: Näin olen ajatellut aloittaa Maaria:
                                     Maailma huuhtoo ihmiset erilleen


Ulkoasu: Kansi on yksi oman hyllyni suosikeista! Yksinkertainen mutta voimakas. Kuva: Image Source / SKOY, kansi: Aino-Maija Metsola.

Kustantaja Otava 2009 (ensijulk. 2008), 381 s.

Carlos Ruiz Zafón: The Prince of Mist

Ennen menestysromaanejaan Tuulen varjoa ja Enkelipeliä Carlos Ruiz Zafón on kirjoittanut neljä nuorille suunnattua kirjaa, joiden hän kuitenkin toivoo kiinnostavan kaikenikäisiä lukijoita. The Prince of Mist on noista neljästä ensimmäinen, ja muutkin on käännetty englanniksi.

13-vuotias Max Carver muuttaa perheensä kanssa sotaa pakoon vanhaan merenrantataloon, jolla on traaginen historia. Tästä, sekä oudosta patsaiden täyttämästä puutarhasta, vanhasta majakanvartijasta, uponneesta laivasta ja sumusta ilmestyvästä pahasta rakentuu tarina jossa on samaa henkeä kuin kirjailijan tunnetummissakin teoksissa. Tämä on vain ikään kuin simppelimpi versio, ja myös enemmän kauhun suuntaan kallistuva.

Joistain elementeistä olisin mielelläni kiskonut irti enemmänkin merkitystä, mutta sujuvaa luettavaa tämä oli. Ei ikimuistoinen, mutta hyvä kokemus. Enkä yritä väittää ettei olisi yhtään pelottanut. ;) Kieli on helppoa ja selkeää, joten tämä voisi olla myös hyvä englanniksi lukemisen harjoituskappale - ja alkukielisenä toki varmaan myös espanjaksi lukemisen!

Ensimmäinen lause: Max could never forget that faraway summer when, almost by chance, he discovered magic.


Espanjankielinen alkuteos: El príncipe de la niebla (1993)


Ulkoasu: Seepian sävyt sopivat tunnelmaan. Kirjaa katsoessa tulee heti salaperäinen tunne, koska takakannessa on sama kuva - poika vain on kadonnut kiveltä. Kuvat: Getty Images.

Kustantaja Phoenix 2010, engl. Lucia Graves, 202 s.

Tove Jansson: Kesäkirja

Sophia-tyttö viettää isänsä ja isoäitinsä kanssa kesänsä Suomenlahden saaressa. Kesäkirja on kollaasi eri kesien tapahtumia, tunnelmia ja hetkiä vailla kronologista järjestystä, mutta silti täydellisen yhtenäinen.

Tämä on kirja, jonka kerran luettuaan lukee todennäköisesti uudelleenkin. Kirja, joka jää hautumaan mieleen. Parhaimmillaan kenties luettuna maistellen. Luin ensimmäisen puolikkaan putkeen tavoittamatta kunnolla sitä mikä tästä oikein tekee niin hienon, mutta kun pidin vähän taukoa ja annoin kirjalle aikaa elää mielessäni, löysin kuin löysinkin jatkaessani Kesäkirjan taian.

Kokonaisuus on upea: saaren ajattomuus ja kirjan sivuille vangittu kesän tuntu kaipaavat mausteekseen kipakkuutta, ja sitä kyllä löytyykin Sophian ja isoäidin ystävyydestä. Ja kun kaikki on vielä kirjoitettu sillä yksinkertaisen viisaalla tyylillä, joka on Tove Janssonilla ihan omanlaisensa, niin mitä sitä nyt muuta enää pitäisi vaatia.

Ensimmäinen lause: Oli varhainen, hyvin lämmin aamu heinäkuussa ja yöllä oli satanut.


Ruotsinkielinen alkuteos: Sommarboken (1972)


Ulkoasu: Kansikuva olisi täydellinen vaikkei edes olisi Toven itsensä maalaama, mutta kun se on, niin se on vielä täydellisempi. :)


Kustantaja WSOY 2006, 6. painos, suom. Kristiina Kivivuori, 143 s.

Joseph Conrad: Varjolinja

Tässäpä on malliesimerkki siitä miten kirjat joskus johdattavat muiden kirjojen pariin. Harhailin kirjastossa tarkoituksenani lainata klassikkohaastetta varten jotain ihan sattumalta mieleen juolahtavaa tai vastaan tulevaa. Etsiessäni c:n kohdalta Wilkie Collinsia (ei ollut paikalla) silmiini osui Joseph Conradin Varjolinja - sama kirja jonka Paperitalon Bluma Lennon sai postissa sementinmurusiin sotkeutuneena! Pakkohan se oli lainata.

Idän satamiin ja vesille sijoittuvassa Varjolinjassa kertoja, nuoruuttaan muisteleva mies, päätyy ottamaan vastaan ensimmäisen pestinsä laivan kapteenina. Tyveneen juuttumisen, miehistön sairastumisen ja ehkä hulluksi tulleen perämiehen hankaloittaman rankan purjehduksen aikana kertoja kasvaa nuoruudesta miehuuteen.

Meri on kirjassa vahvasti läsnä, ja ympäristö muutenkin hyvin kuvattu. Pitkään odotetun ensimmäisen pienen tuulenvireen voi melkein tuntea omillakin kasvoillaan. Kun tähän yhdistää mm. nuoren kapteenin sisäisen kamppailun, miehistön uskollisuuden ja jonkinlaisen hieman kauhutarinanomaisen pohjatunnelman, voisi kasassa olla aineksia melko vahvaankin lukukokemukseen. Epäilemättä sellaisia on tästä kirjasta saatukin, mutta itselleni tarina jäi kuitenkin lopulta vähän etäiseksi. Olen tyytyväinen että tuli luettua, mutta tuskin muistan tästä vähän ajan kuluttua kovinkaan paljoa.

Ensimmäinen lause: Vain nuori kokee sellaisia hetkiä, enkä tarkoita nyt todella nuoria.

Englanninkielinen alkuteos: The Shadow-Line (1917)


Ulkoasu: Simppelin tyylikäs ja klassikolle hyvin sopiva. Kansi: Tommi Turunen, Klassikko-sarjan ulkoasu: Jari Silvennoinen.

Kustantaja Basam Books 2010, suom. Heikki Salojärvi, 155 s.

Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille

Kirjan alaotsikko Novelleja merestä ja rakkaudesta kertoo oleellisen. Molemmat elementit ovat jatkuvasti läsnä, mutta eivät aina samannäköisinä. Meri on tyyni, myrskyävä, harmaa, sininen, lämmin, jäinen, välkehtivä, Kaivopuiston rannassa, saaren ympärillä, suunnattomana edessä. Rakkaus alkaa, loppuu, vaihtaa kohdettaan, mietityttää.

Säätiedotus merenkulkijoille on hieno kokonaisuus. Pidin Vuoriston kielestä ja hänen luomistaan, enimmäkseen tavalla tai toisella haikeista tunnelmista. Mieleen jäi nainen, joka päätyy matkustamaan Grönlannin rannikon laivareittiä yhä uudestaan edestakaisin, koska sieltä vielä löytyy tyhjyys. Mies, joka yrittää päästä vettä kohtaan tuntemastaan suunnattomasta kammosta hyppäämällä sillalta, voidakseen joskus viedä tulevat lapsensa rantalomalle. Paluu kotiin kaksivuotiselta purjehdukselta, kun ei oikein tiedä mitä on normaali elämä, vieläkö etääntyneelle parisuhteelle voi tehdä jotain ja olenko minä valinnut seinään noin uskomattoman kamalan värin. Tunsin täällä sisämaassakin olevani merellä.

Kustantaja Loisto/Gummerus 2008, 3. painos, 231 s.

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Vanha kalastaja on ollut jo kahdeksankymmentäneljä päivää ilman saalista. Seuraavan päivän aamuna hän tuntee itsensä onnekkaaksi, lähtee kauas ulapalle ja saakin koukkuunsa kalan - suurimman koskaan näkemänsä miekkakalan joka ei antaudu suosiolla vaan aloittaa pitkän uuvutustaistelun vanhusta vastaan.

Hemingwayn tekstiä on kehuttu siitä että rivien välissä sanotaan paljon, ja kertomus kasvaakin paljon näennäistä yksinkertaisuuttaan suuremmaksi. Karua, vähäeleistä kerrontaa ilman turhia selittelyjä, ja sellaisena vaikuttavaa. Tämä lukemani kappale oli kirjastosta peräisin mutta aion hankkia kirjan omaankin hyllyyni, sillä tahdon palata vanhuksen veneeseen vielä.

Ensimmäinen lause: Hän oli vanha mies ja kalasteli yksinään soutuveneellä Golfvirrassa.

Englanninkielinen alkuteos: The Old Man and The Sea (1952)

Kustantaja Tammi 2004, 22. painos, suom. Tauno Tainio, 133 s.