Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Aloitin tämän klassikkotrilogian lukemisen jo tammikuussa kimppaluvun yhteydessä, ja kirjoitinkin ensimmäisistä kirjan herättämistä ajatuksista niihin aikoihin. Sitten kuitenkin hyydyin välillä kakkososan politikointiin ja aloin kaivata pientä taukoa, joka lopulta venähti marraskuulle kestäväksi, ennen kuin tartuin kirjaan taas uudelleen. Hyvin siihen silti pääsi mukaan, vaikka olin lopettanut lukemisen vähän hölmöön paikkaankin, kesken luvun. Pentinkulman väen tarina alkoi vetää entistä paremmin mukanaan. Toisen osan päätteeksi pidin silti vielä kuukauden verran taukoa - kiinnostusta oli kyllä, mutta kansalaissota jälkiselvittelyineen oli sen verran raskas kokemus, että tuntui paremmalta päästää sekä Koskelat että itseni hetkeksi hengittämään rauhassa. Kun sitten aloitin viimeisen kolmanneksen, kuinka hyvältä, kotoisalta ja oikealta se tuntuikaan! Loppu menikin melkeinpä ahmimalla.

Täällä Pohjantähden alla voitti kirjabloggaajien viimevuotisen Kaikkien aikojen paras kirja -äänestyksen, eikä tosiaankaan syyttä. Tämä on niitä kirjoja, jotka jäävät lukijan mieleen asumaan. Luin viimeiset sivut pari päivää ennen joulua, puoliltaöin, yksin, muiden jo nukkuessa, ja jouduin valvomaan vielä pari tuntia jotain puuhastellen koska ei uni olisi tullut kuitenkaan. Ajatukset palailivat Koskelaan jatkuvasti - aina herätessäni myöhemmin yöllä vauvaa syöttämään ja ensimmäiseksi aamulla. On kirjoja, joiden päätteeksi täytyy vain olla rauhassa ja ajatella kaikkea sitä, mitä on henkilöiden kanssa kokenut ja kuinka kaikessa oikein lopulta kävikään. Senlaatuisen vaikuttavuuden suhteen omaan top kolmoseeni kuuluvat A Fine Balance, Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Kun kaikkien lukemieni kirjojen joukosta tuohon kolmikkoon kuuluu kaksi saman kirjailijan teosta, niin kyllä täytyy sanoa että on ollut pikkuisen keskivertoa kovempi jätkä kirjoittelemaan tämä Väinö Linna.

Linnan henkilöiden vaiheet herättävät Suomen historian käänteitä eloon tavalla, joka lisää huomattavasti nykylukijan ymmärrystä asioista. On sellaista, mistä voi olla ylpeä, ja sitten taas jotain ihan muuta. Henkilögalleria on rikas ja murteellinen dialogi luontevaa. Tästä kaikesta voisi varmaan kirjoittaa paljonkin, mutta taidan keskittyä suosiolla ajattelemaan sitä, miltä kirja tuntui. Pentinkulman kylän elämä sai taas yhden lukijan lumoihinsa, eikä varmasti viimeistä kertaa.

Ensimmäinen lause: Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi.

Ulkoasu: Tästä divarista ostamastani yhteisniteestä on kansipaperit kateissa mutta komeahan tämä on näinkin, kuvitettukin suomalaisten taiteilijoiden tunnelmaan sopivilla maalauksilla.

Kustantaja Suuri Suomalainen Kirjakerho 1996 (1. kerran ilm. 1959-1962, WSOY), 1150 s.

Arto Salminen: Varasto

Olen jahkaillut Arto Salmisen lukemisen kanssa siitä asti kun hänen tuotantoaan alkoi blogeissa näkyä. Toisaalta kirjailija kiinnosti, mutta arvelin tekstin kuitenkin olevan turhan karua makuuni. Mika Kukkonen oli se joka lopulta innosti hakemaan Suomalaisen alepöydästä Varaston jota olin siellä hiplaillut jo aiemmin.

Ja kiitos vain, se kyllä kannatti. Ajoituskin sattui olemaan sopiva: olin jo valinnut muuta luettavaa, kun tulikin sellainen fiilis ettei nyt tee mieli mitään kaunista vaan aivan jotain toisenlaista, ja sen tarpeen tuore ostos täytti erinomaisesti. Varasto vie lukijan maailmaan jonka olemassaolo on monen mielestä kenties helpompi vain unohtaa. Mutta monelle muulle se on todellisuutta, siksipä siis sinnekin on syytä välillä kurkistaa.

Siinä maailmassa viikonloppuhoito huijaa maalikaupan huonotapaisen varastomiehen perheenisäksi, työttömäksi jäävän työkaverin kohtalona on päätyä Alkon eteen kerjäämään saastaisinen naamoineen ja kohmeisine kourineen ja seksiä haluavan vanhemman naisen on huolittava kotiinsa ryyppäävä äijä joka pyyhkii räkää housuihinsa.

Ei mitään nättiä meininkiä siis ollenkaan, mutta Salminen toteuttaa sen tyylillä. Varastomies Rouskun kerronta on välillä vähän turhankin tyylikästä ollakseen täysin uskottavaa, mutta eipä se häirinnyt.

Huumori puri myös, aiheuttaen muutamia kunnon tyrskähdyksiä vielä kyseisten kohtien uudelleenluennallakin. Kaiken kaikkiaan kokemus oli hyvinkin positiivinen. Kyllähän se teksti karuakin oli, mutta sellaisena virkistävä poikkeus normaaliin lukemistooni. Lisää täytyy saada taas tätäkin lajia, ja kävinkin jo hakemassa samaisesta alepöydästä omakseni myös kappaleen Paskateoriaa.

Ensimmäinen lause: Istuin kahvihuoneessa ja leikkelin kynsiäni.

Ulkoasu: Tehokas väriyhdistelmä ja hyvältä näyttää muutenkin. Graafinen suunn.: Mika Tuominen.

Kustantaja WSOY 2007, 2. painos (1. painos 1998), 148 s.

Minna Canth x 5

Yhteisnide sisältää teokset Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Hanna, Lain mukaan ja Lehtori Hellmanin vaimo.

En koskaan ajattele lukevani todellisuuspaon vuoksi. Sen sijaan Köyhää kansaa -kirjaa lukiessani halusin paeta sitä. Omaan elämääni, toisiin kirjoihin, mihin vain. Niin karua Minna Canthin realismi on. Sairaita ja nälkäisiä lapsia ryysyisissä vaatteissa, kerjuulla käyntiä, jatkuvaa työn etsimistä, ilman tietoa tai toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Tämä kyllä pysäytti.

Kauppa-Lopon olen lukenut joskus kouluaikana, mikä ei varsinaisesti ollut otollisin ajankohta. Pakkolukeminen on harvoin muutenkaan kirjalle eduksi, ja kun vielä tuolla iällä olin sitä mieltä että klassikko = tylsä, niin eipä kirjasta ollut jäänyt muuta muistikuvaa kuin se että jotakin se akka kaupitteli ja koko juttu oli pahuksen pitkästyttävä. Tämä siis oli ennen tähän niteeseen tarttumista ainut kosketukseni Canthin tuotantoon. Nyt voin vain ihmetellä teini-ikäistä itseäni: Miten en muka nähnyt sitä kiinnostavaa persoonaa, niin kovin inhimillistä ihmistä Lopon nuuskatahraisen naaman takana? Tai huvittunut hänen rojunmyyntitaidoistaan, käpertynyt kokoon hänen vieressään kuullessani rouva Kortmanin sanat, kaivannut kaukana olevia miestä ja poikaa?

Ahdistavan aloituksen ja vanhan Kauppa-Lopo -trauman jälkeen Hanna pääsi yllättämään sisältämällä paljon jopa kepeitäkin sävyjä kuvatessaan nuorten tyttöjen kesänviettoa ja ihastumisia. Kepeyttä löytyi myös niin Lain mukaan - kuin Lehtori Hellmanin vaimo -kirjoistakin, vaikka yhdenkään tarinan lopusta sitä on turha etsiä, sen enempää kuin lohdullisuuttakaan. Kari Levolan kirjoittaman esipuheen otsikko on Särkyviä naisia, mikä kuvaakin täydellisesti tätä kokoelmaa. Viisi erilaista naispäähenkilöä erilaisissa tilanteissa, niin työväen kuin "paremmankin" väen edustajia, mutta särkymään he joutuvat kaikki, tavalla tai toisella.

Minna Canth teki minuun suuremman vaikutuksen kuin lainkaan osasin odottaa, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö hän tekisi sellaista vielä moneen muuhunkin.

Ensimmäinen lause: Anni oli kipeänä. (Köyhää kansaa)


Ulkoasu: Tässäkin on sarja, jonka ilmeestä kokonaisuutena pidän paljon. Tuo kuva nyt kyllä vääristää värejä aika reilusti, oikeasti ne ovat paljon raikkaammat. Tyylikkään kaunis kirja! Graafinen suunn.: Jenni Noponen.

Kustantaja Gummerus 2007, 3. painos (alkup. julkaisuvuodet 1886/1889/1886/1889/1890), 441 s.