lauantai 31. joulukuuta 2011

Anton Tšehov: Lokki

Haluan puristaa kaikista tänä vuonna luetuista kirjoista esittelyt esiin vielä tänään, niin että voin huomisista 4-vuotissynttäreistä selvittyäni keskittyä vuoden koosteisiin. Huomaathan siis että alempana on lisää tämänpäiväisiä postauksia! :)

Vuoden viimeistä kirjaa ei valitettavasti voi oikein loppuhuipennukseksi kutsua, sillä en pitänyt Lokista oikeastaan ollenkaan. Jos kirja olisi ollut yhtään sataa sivuaan pitempi niin olisin jättänyt kesken, mutta tulipa tämä klassikko nyt edes suurin piirtein luettua yleissivistyksen vuoksi.

Suurin piirtein, todellakin, sillä en jaksanut ajatuksella keskittyä sen vertaa että saisin aikaan tiivistelmän siitä mistä kirjassa oli kyse. :) Lainaan siis takakannesta: "Nuoret kirjailijat ja näyttelijät odottavat tulevaisuutta, uneksivat uudesta ajasta. He kaipaavat elämäänsä uusia muotoja, mutta ne eivät tunnu tavoittavan heitä. Heidän vanhempansa ovat jo maineensa niittäneet ja pitävät siitä tiukasti kiinni. Kaikki kaipaavat merkityksen tunnetta ja hyväksyntää, mutta heillä ei ole varaa jakaa sitä toisilleen."

Ärsyttäviä tai epäkiinnostavia henkilöitä käymässä pitkästyttäviä keskusteluja. Tässä ei nyt yksinkertaisesti vain sytyttänyt yhtään mikään. Mutta erittäin mielelläni kuulisin kommentin joltain tämän kirjan aivan toisin nähneeltä! :)

Jonkinlaista mielenkiintoa lukemiseen toi se, että tämä oli ensimmäinen koskaan lukemani näytelmä. Mietin, olisiko tuo tekstin erilainen muoto vaikuttanut tähän täystyrmäykseen tottumattomuuteni vuoksi. Mutta ei, korkeintaan ihan pikkuriikkisen - en usko että olisin tästä pitänyt merkittävästi enempää vaikka kirja olisikin ollut romaanimuotoinen.

Ensimmäinen repliikki: Medvedenko: Miksi te käytte aina mustissa?

Venäjänkielinen alkuteos: Чайка (Tšaika) (1895)

Ulkoasu: Kannesta kyllä pidän! Kirjan parasta antia. :) Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Loisto/WSOY 2008, 4. painos (1. suomenk. julk. 1960), suom. Jalo Kalima, 100 s.

Shaun Tan: The Arrival

Kun olin saanut runokirjan mahdutettua kirjavuoteeni, totesin että olen onnistunut jättämään sarjakuvatkin väliin tähän asti. Otin viimein luettavakseni hyllyssä jo melko pitkään houkutelleen The Arrivalin. Tai jos tarkkoja ollaan, katseltavakseni, koska tämä sarjakuva on täysin tekstitön.

Pelkillä kuvilla Shaun Tan kertoo tarinan miehestä, joka kielitaidottomana matkustaa kummalliseen kaupunkiin etsimään perheelleen parempaa elämää. Vaikka innokkaana lukijana olenkin sanojen suurkuluttaja, tämän kirjan parissa voi todeta että joskus ne todella ovat tarpeettomia. The Arrival saa ilmaisuvoimallaan lukijankin sanattomaksi. Tan tosiaan osaa piirtää. Välillä aukeama on täynnä niin ilmeikkäitä tilannekuvia, että voisin kehystää koko sarjan seinälleni.


The Arrival on universaali maahanmuuttajan tarina. Koti-ikävä tuntuu ihon alla, kaupungin ihmeellisyydet saavat katselemaan sekä arastellen että ihastellen. Hengästyttävän upea kirja, suosittelen!!

Ulkoasu: Tan on käsittääkseni suunnitellut kirjan itse kansia myöten, ja kokonaisuus on yhtä hieno kuin sisältökin.

Kustantaja Hodder Children's Books 2007 (1. kerran julk. Lothian Children's Books 2006)

Peter Bichsel: Lastentarinoita

En ollut koskaan kuullutkaan tästä kirjasta ennen Jennin arvion lukemista, mutta kiinnostus heräsi saman tien. Ja syytä olikin, sillä tämä tosiaan on lukemisen arvoinen!

Lastentarinoita sisältää seitsemän kertomusta, jotka ovat pinnalta katsottuina hyvin yksinkertaisia ja suoraviivaisia, nimensä mukaisesti myös lapsille sopivia, mutta ne ovat myös hyvin paljon muuta. "Bichsel on rikkonut tavanomaisen ajattelun kahleet", sanotaan takakannessa erittäin osuvasti. Kertomukset herättävät miettimään: Mitä jos asia olisikin näin, entä jos tekisikin noin.

Parhaiten mieleeni jäivät Pöytä on pöytä ja Hyvämuistinen mies. Ensin mainittu kertoo miehestä joka vaihtaa sanojen paikkaa, alkaa kutsua sänkyä tauluksi, pöytää matoksi ja niin edelleen, kunnes huomaa ettei enää ymmärrä muita, eivätkä muut häntä. Jälkimmäisen päähenkilö, joka muistaa kaiken mahdollisen junista ja niiden aikatauluista, taas kokee elämänmuutoksen kun asemalle tulee neuvontapiste jonka virkailija voi kirjoista katsomalla löytää minkä tahansa tiedon joka hyvämuistisella miehellä on päässään.

Lisäksi kirjassa esiintyvät mm. mies joka ei halua tietää enää mitään ja mies joka aikoo lähteä tarkastamaan onko maapallo todellakin pyöreä ja palaako takaisin samaan paikkaan jos kävelee suoraan sen ympäri.

Lastentarinoita on erikoislaatuinen kirja. Ja sikäli myös turhauttava, etten osaa sanoa siitä ollenkaan niin paljon kuin haluaisin! Onneksi voin ohjata teidät lukemaan tuon jo linkittämäni Jennin tekstin, jossa on sanottu kaikki oleellinen. Kannattaa lukea myös kommentit - Pöytä on pöytä on ilmeisesti monelle yllättävänkin tuttu! :)

Saksankielinen alkuteos: Kindergeschichten (1969)


Ulkoasu: Kansikuva istuu kirjaan hyvin - sopiva ripaus lapsekkuutta siinäkin! :) Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Otava 1982, suom. Markku Mannila, 69 s.

perjantai 30. joulukuuta 2011

Minna Canth x 5

Yhteisnide sisältää teokset Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Hanna, Lain mukaan ja Lehtori Hellmanin vaimo.

En koskaan ajattele lukevani todellisuuspaon vuoksi. Sen sijaan Köyhää kansaa -kirjaa lukiessani halusin paeta sitä. Omaan elämääni, toisiin kirjoihin, mihin vain. Niin karua Minna Canthin realismi on. Sairaita ja nälkäisiä lapsia ryysyisissä vaatteissa, kerjuulla käyntiä, jatkuvaa työn etsimistä, ilman tietoa tai toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Tämä kyllä pysäytti.

Kauppa-Lopon olen lukenut joskus kouluaikana, mikä ei varsinaisesti ollut otollisin ajankohta. Pakkolukeminen on harvoin muutenkaan kirjalle eduksi, ja kun vielä tuolla iällä olin sitä mieltä että klassikko = tylsä, niin eipä kirjasta ollut jäänyt muuta muistikuvaa kuin se että jotakin se akka kaupitteli ja koko juttu oli pahuksen pitkästyttävä. Tämä siis oli ennen tähän niteeseen tarttumista ainut kosketukseni Canthin tuotantoon. Nyt voin vain ihmetellä teini-ikäistä itseäni: Miten en muka nähnyt sitä kiinnostavaa persoonaa, niin kovin inhimillistä ihmistä Lopon nuuskatahraisen naaman takana? Tai huvittunut hänen rojunmyyntitaidoistaan, käpertynyt kokoon hänen vieressään kuullessani rouva Kortmanin sanat, kaivannut kaukana olevia miestä ja poikaa?

Ahdistavan aloituksen ja vanhan Kauppa-Lopo -trauman jälkeen Hanna pääsi yllättämään sisältämällä paljon jopa kepeitäkin sävyjä kuvatessaan nuorten tyttöjen kesänviettoa ja ihastumisia. Kepeyttä löytyi myös niin Lain mukaan - kuin Lehtori Hellmanin vaimo -kirjoistakin, vaikka yhdenkään tarinan lopusta sitä on turha etsiä, sen enempää kuin lohdullisuuttakaan. Kari Levolan kirjoittaman esipuheen otsikko on Särkyviä naisia, mikä kuvaakin täydellisesti tätä kokoelmaa. Viisi erilaista naispäähenkilöä erilaisissa tilanteissa, niin työväen kuin "paremmankin" väen edustajia, mutta särkymään he joutuvat kaikki, tavalla tai toisella.

Minna Canth teki minuun suuremman vaikutuksen kuin lainkaan osasin odottaa, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö hän tekisi sellaista vielä moneen muuhunkin.

Ensimmäinen lause: Anni oli kipeänä. (Köyhää kansaa)


Ulkoasu: Tässäkin on sarja, jonka ilmeestä kokonaisuutena pidän paljon. Tuo kuva nyt kyllä vääristää värejä aika reilusti, oikeasti ne ovat paljon raikkaammat. Tyylikkään kaunis kirja! Graafinen suunn.: Jenni Noponen.

Kustantaja Gummerus 2007, 3. painos (alkup. julkaisuvuodet 1886/1889/1886/1889/1890), 441 s.

torstai 29. joulukuuta 2011

Pertti Nieminen: Maailma pitäisi aloittaa alusta

Totesin, etten ole lukenut tänä vuonna yhtäkään runokirjaa. No vielä ehtii, ajattelin, ja menin tutkimaan hyllyni pientä valikoimaa, poimin tämän, istahdin sohvalle aikomuksenani vilkaista vähän, ja luin koko kirjan. Ahmien, suorastaan, ja sitten palasin alkuun lukemaan vielä paremmin.

Maailma pitäisi aloittaa alusta sisältää runoja lastenlapsista, puutarhasta, sairaalareissusta, maailmamenosta ja elämästä yleensä, ja se on ihana. Ties vaikka olisin juuri löytänyt suosikkirunoilijan. Nieminen muuttaa elämäsä hetkiä runoiksi ilman hienostelua ja konstailua, juuri sillä tavalla mistä minä runoissa pidän. Niin, että lukija voi vain nauttia sanojen ja ajatusten virrasta ilman tarvetta suuriin tulkintoihin - mikä ei suinkaan tarkoita etteikö runoista silti löytyisi syvyyttä.

Risto Reipas ja hänen ystävänsä
asuivat ennen
Seitsemän Peninkulman metsässä.

Minun puutarhaani mahtuu omenapuu,
mustaherukkapensas, ruusuangervo
ja seitsemän peninkulmaa
tuulta.

Kirja sisältää myös joukon T. E. Hulmen runojen suomennoksia. Niistä ihastuin Kuvia-osioon, kokoelmaan hyvin lyhyitä tekstejä jotka todella luovat kuvia niin silmiin kuin korviinkin:

Äänet lepattivat
              niin kuin lepakot hämärissä.

Ulkoasu: Koko tämä Runoja tunteville -sarja on hieno, ja tämä kirja varsinkin! Pidän, todellakin. Sarja-asun suunn.: Päivi Puustinen, kannen suunn.: Emmi Kyytsönen.

Kustantaja Otava 2009, 114 s.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Ian Beck: Pastworld

Vuonna 2048 Lontoo on muutettu maailman suurimmaksi teemapuistoksi, rakennettu uudelleen oman itsensä viktoriaaniseksi haamuksi. Kaikki on mahdollisimman autenttista, uudelleen voimaan asetettuja vanhoja lakeja myöten. Hyvin maksavia turisteja riittää, ja kaupunkiin on muodostunut oma alamaailmansa joka tarjoaa heille myös vähemmän päivänvaloa kestävää viihdykettä - kuten autenttisia murhapaikkoja.

Paikan historiaan liittyy salaisuus, jonka paljastuminen yhdistää kolmen ihmisen elämät: kaupungissa kasvaneen Even, joka ei tiedä muusta, isänsä kanssa vierailulle tulevan Calebin sekä salaperäisen, pelätyn Fantomiksi kutsutun murhaajan.

Joku lisäpotku juoneen olisi kelvannut, tarina oli kyllä hyvä mutta ei ikimuistoinen. Mutta miljöö sen sijaan - se on UPEA!! Kun Caleb ilmalaivalla saapuessaan näkee ensin kaupungin levittäytyvän allaan ja astuu sitten sen kaduille, kavioiden kopinaan ja kaasulamppujen valoon, tuntuu kuin lukija itsekin todella sukeltaisi menneisyyteen. Ei edes haittaa, vaikka tietää sumun olevan koneellisesti tehtyä. :)

Pidinkin enemmän kirjan alkuosasta, jossa kaupungin tunnelma tuli vahvasti esiin. Loppua kohti mentäessä osa taianomaisuudesta katosi, kun toiminnallisempi juoni otti vallan.

Ensimmäinen lause: In presenting this story I would not wish to take any knowledge for granted on behalf of the reader.


Ulkoasu: 10+! Viimeisen päälle mietitty niin kannen kuin sisäsivujenkin osalta. Kannen kuva: Paul Young, kannen suunn.: John Fordham.

Kustantaja Bloomsbury 2009, 355 s.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Katsaus vuoteen 2011 -haaste

Enköhän minäkin jo uskaltaudu osallistumaan tähän Susan haasteeseen, vaikka vuotta vielä vähän onkin jäljellä! :)

Pari kysymyksistä johdattelee ajatukset uutuuksiin, mutta koska olen tainnut onnistua lukemaan tänä vuonna peräti yhden kaunokirjallisen uutuuden, taitaa suunnilleen joka kohtaan tulla vastaukseksi jotain vähän vanhempaa. :)

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä? Jonathan Carroll: Naurujen maa

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä? Riippuu tietysti ihmisestä, mutta vaikkapa John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen.

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken? Joseph Conrad: Varjolinja

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä? Susan Abulhawa: Jeninin aamut

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten? J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (ja kaikki muut osat sitten vuorollaan... :)

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja? Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä taivas

7. Mikä kirja oli suurin pettymys? Alice Munro: Kerjäläistyttö

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi? Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä? Emily Brontë: Humiseva harju

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa? Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty? Ian Beck: Pastworld

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin? J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä? Marjo Niemi: Juostu maa

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista? Philip Pullman: Salaperäinen veitsi

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille? Jonathan Carroll: Naurujen maa

maanantai 12. joulukuuta 2011

Marjo Niemi: Juostu maa

Joskus, kun törmää vaikkapa alekorissa kirjaan josta ei ole koskaan ennen kuullutkaan mutta joka kutkuttelee kiinnostusta ja vaikuttaa siltä että saattaisi ehkä olla hyväkin, ja ajattelee että voisihan tämän viedä kotiin kun ei juuri mitään maksakaan, saattaa tehdä Löydön. Niin kuin nyt. Pieni helmi!

Juostu maa sisältää vain 127 pienikokoista sivua, mutta en minä silti sitä pystynyt kerralla ahmaisemaan vaan välillä piti sulatella ja lukea muuta. Tämä pieni kirja sai minut sekä itkemään että nauramaan - jälkimmäistäkin välillä melkein vedet silmissä.

Tämä vaikutus taisi johtua pääasiassa siitä, että henkilöt tuntuvat niin valtavan aidoilta. Syksy, 10-vuotias tyttö joka pakenee vanhempiensa riitoja ja juoksee halki teollisuuskylän, ja hänen isänsä veli Kalevi, entinen juoksija joka alkaa valmentaa Syksyä. Molemmat ulkopuolisia omassa elämässään, kumpikin haluaa pärjätä itse. Taidan olla vähän rakastunut Kaleviin, kunnolliseen, yksinäiseen mieheen joka ei koskaan sanoisi ääneen kuinka kova paikka oli kun kissa piti haudata.

Syksy ja Kalevi toimivat kertojina vuorotellen, molemmat lyhyillä lauseilla, tajunnanvirtaisesti - mutta ei se tajunnanvirtakaan ole sellaista "hienoa" mallia josta en yleensä pidä, vaan sekin tuntuu aidolta, ihan kuin oikeiden ihmisten ajatuksilta.

Tämä oli mulle kirjavuoden yllättäjä, joka pyörii mielessä lukemisen jälkeenkin. Pienkustantamot-minihaastekin tuli tällä suoritettua. Vaikkei Teos ollutkaan kustantajana ennestään tuntematon, niin olen tyytyväinen että tulin haasteen puitteissa muuten löytäneeksi jotain piileskellyttä hyvää! :)

Ensimmäinen lause: Vaahteran pinta on pehmeä poskea vasten.


Ulkoasu: Tuntuu että sanon joka kansikuvasta että "sopii kirjan tunnelmaan". :) No niin sopii tämäkin, mutta ei ehkä varsinaisesti houkuttele tarttumaan. Muuten kyllä pidän kirjan ilmeestä! Graafinen muotoilu: M-L Muukka, kuva: Fennopress/Johner/Blåvarg.

Kustantaja Teos 2004, 127 s.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Mark Dunn: Ella Minnow Pea

Nollopin saaren kansallissankari oli Nevin Nollop, mies joka kirjoitti tunnetun pangrammin - kaikki aakkosten kirjaimet mahdollisimman vähin toistoin sisältävän lauseen - The quick brown fox jumps over the lazy dog. Kun tämän lauseen sisältävästä muistomerkistä tippuu kirjain Z, saarta hallinnoiva neuvosto päättää että Nevin Nollopin tahto on, ettei kyseistä kirjainta enää käytetä saarella missään yhteydessä. No, eihän Z niin kauhean yleinen ole, kai sitä ilmankin pärjää - vai? Ei ihan niinkään, varsinkin kun lipsahduksista rangaistaan varsin ankarasti. Eikä tilanne ainakaan helpotu kun kirjaimia alkaa tippua lisää.

Ella Minnow Pea on kyllä todella omaperäinen kirja! Tunnelmaltaan se on kaksijakoinen: se alkaa leppoisana, vähän hassuna saarielämän kuvauksena tuoden vahvasti mieleen Kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville (tämäkin on lisäksi kirjeromaani). Edetessään kirja muuttuu melko pelottavaksi kuvaukseksi mielivaltaisen vallankäytön vaikutuksista, menettämättä silti silloinkaan alkuperäistä vaikutelmaansa.

Nevin Nollopin perintönä saarella on panostettu kieleen ja taiteisiin modernin teknologian kustannuksella, ja siksi saarelaiset kommunikoivat kirjeitse. Kirjeromaanimuoto päästää lukijankin uppoutumaan kunnolla lyhenevien aakkosten ongelmaan, sillä sitä mukaa kun kirjaimia kielletään eivätkä saarelaiset voi niitä enää käyttää, ei kirjailija itsekään voi niitä käyttää. Asioille täytyy keksiä vaihtoehtoisia ilmaisutapoja, mikä käy yhä hankalammaksi kirjan edetessä.

Mielenkiintoinen lukukokemus!

Ensimmäinen lause: Dear Cousin Tassie,
Thank you for the lovely postcards.


Ulkoasu: Mukavan simppeli, ja jollakin tavoin täydellisen sopiva. Kansi: BRILL.

Kustantaja Methuen 2003 (1. kerran julk. MacAdam/Cage 2001), 203 s.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky (äänikirja)

Tukholmassa asuva juristi Rebecka Martinsson joutuu palaamaan kotiseudulleen Kiirunaan ja kohtaamaan menneisyytensä, kun paikallisen suurseurakunnan supertähti murhataan.

Taisin odottaa vähän enemmän, mutta tämä jäi kohdallani sinne "hyvän perusdekkarin" tasolle - missä ei toki sinänsä ole mitään varsinaista vikaa.

Ympäristö oli tässäkin hienosti kuvattu ja tavoitettu. Jos Matkijalintua lukiessani hikoilin, niin tätä kuunnellessani palelin Kiirunan pakkasissa. Henkilöistä en sen sijaan jaksanut tässä ihan kauheasti kiinnostua, ja se on varmasti iso syy siihen, miksi kokemus jäi vähän turhan laimeaksi.

Olen myös sattumalta lukenut viime aikoina useamman kirjan jossa on ainakin sivuttu kiihkeää uskonnollisuutta, joten olin tätä kuunnellessani jo aika täynnä kyseistä aihetta. Lisäksi Sara Paavolainen ei oikein vakuuttanut lukijana: hänen perusäänensä oli kyllä mukavaa kuunneltavaa, mutta repliikkien äänenmuunnokset monessa tapauksessa melko ärsyttäviä.

Mutta näistä marinoista huolimatta tämä siis oli sitä hyvää perustasoa, ja saatan kyllä kuunnella sarjaa vielä eteenpäinkin - lukijakin kun näyttää vaihtuneen tämän ykkösosan jälkeen. :)


Ruotsinkielinen alkuteos: Solstorm (2003)

Ulkoasu: Ei hullumpi, sopii hyvin kirjan tunnelmaan. Kansi: Timo Numminen.

Kustantaja Otava 2005 (painettu julk. 2005), suom. Katriina Savolainen, lukija Sara Paavolainen, 10 h

torstai 8. joulukuuta 2011

Sean Stewart: Matkijalintu

Kun asiaa ajatellaan pullonpohjaa myöten - kuten Mammalla oli tapana sanoa - tämä on tarina siitä, kuinka minusta tuli äiti. Sen minä haluan sanoa heti alkuun. On tietenkin totta, ettei kyseessä ollut mikään ihan tavanomainen raskaus. Siihen oli sekoittunut noituutta, muutaman miljoonan dollarin edestä öljyalan keinottelua, muutamia kuolemantapauksia ja muutamia kuolleita, jotka eivät pysyneet erityisen kuolleina. Olisi valehtelemista väittää, ettei siihen liittynyt ennustusta, henkien manaamista tai hurrikaania, ja minä inhoan valehtelemista. Mutta jos jokainen tarina on matka, niin tässä on kyseessä pisin koskaan tekemäni reissu - tyttärenä olemisesta tyttären saamiseen.


Elena Beauchamp oli noita. Hän käytti hyväkseen jumaliaan, kuutta Ratsastajaa jotka ottivat hänet valtaansa, ja ne käyttivät hyväkseen häntä. Elenan kuoltua hänen tyttärensä Toni uskoo pääsevänsä eroon noituudesta jota on aina inhonnut, mutta asia ei ole niin yksinkertainen.

Pidin mutta en ihastunut täysillä. Sean Stewart kuvaa helteistä Teksasia niin elävästi että lukija huomaa melkein hikoilevansa itsekin, ja rehevä kieli sopii kuvaan erinomaisesti, samoin maaginen realismi tuntuu suorastaan kuuluvan asiaan. Eläviä ja kiinnostavia ovat henkilötkin. Parhaiten mieleeni taitaa jäädä Tonin Candy-siskon meksikolaista sukua oleva poikaystävä Carlos, joka on tuunannut ruumisautosta itselleen varsin erikoisen ajopelin.

Silti kirjaa lukiessa tuntui puuttuvan jotain. Jokin pointti, syy miksi tämä kirja on kirjoitettu. Asiat tuntuivat liian irrallisilta. Kun tajusin palata tuohon lainaamaani kirjan alkuun, huomasin että siinähän se on kerrottu: tämä on tarina siitä kuinka Tonista tuli äiti. En vain ole ihan varma siitä, riittääkö se sitomaan koko jutun yhteen. Mutta mitä enemmän kirjaa nyt ajattelen, sitä enemmän huomaan olevani sitä mieltä että kyllä riittää, ja kirja on hyvä juuri tällaisena.

Kuittaan tällä suoritetuksi Kirsin haasteen lintubongareille ja himolukijoille!

Ensimmäinen lause: Kun asiaa ajatellaan pullonpohjaa myöten - kuten Mammalla oli tapana sanoa - tämä on tarina siitä, kuinka minusta tuli äiti.

Englanninkielinen alkuteos: Mockingbird (1998)


Ulkoasu: Kaunis!! Kannen suunnittelu: Sakari Tiikkaja/Radiant Graphics Oy


Kustantaja Karisto 2007, suom. J. Pekka Mäkelä, 288 s.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Leo Tolstoi: Anna Karenina

Tarina sukulaisuuden toisiinsa liittämistä perheistä, niiden onnesta ja epäonnesta.

Anna Kareninan kanssa kävi samoin kuin syksyn toisen kimppalukukirjan, Ruusun nimenkin: Aluksi ihastutti, sitten alkoi tympiä, jälkeenpäin ajatellen on kiva että tuli luettua mutta ilmankin olisi pärjännyt.

Se mikä erityisesti ihastutti, oli tekstin kepeys, joka kyllä säilyi loppuun asti. Ei mitään stereotyyppistä venäläisklassikon raskautta! Mutta sen sijaan sitä raskautta lukemiseen saatiin kyllä oikein hienosti aikaan toistuvilla, monisivuisilla asian sivussa ja ties missä haahuilemisilla. Lukeminen menikin loppuvaiheessa melkoiseksi harppomiseksi. Ei kiinnostanut keskustelu vaalipäivillä sen enempää kuin Levinin hengellinen herääminenkään.

Kirja on juonelliseen sisältöönsä nähden aivan tuskallisen ylipitkä. Osittain se selittyy sillä että Anna Karenina on kirjoitettu alun perin jatkokertomukseksi, eikä sitä siis ole edes tarkoitettu yhteen putkeen luettavaksi. Mutta silti lyhentämisen varaa olisi paljon.

On vähän harhaanjohtavaa, että tätä esimerkiksi takakannessa mainostetaan Annan ja Vronskin suurena rakkaustarinana, vaikka kyseinen rakkaustarina on vain osa kirjaa ja suuri osa ajasta vietetään aivan muiden henkilöiden seurassa. Mutta rakkaustarinasta puheen ollen, on jokseenkin tympäisevää lukea sellaista jos ei missään vaiheessa toivo parin pysyvän yhdessä. Inhosin alusta lähtien Vronskia, tuota itserakasta ääliötä, ja suurimmat sympatiani koko henkilökaartista saikin lopulta Annan aviomies Aleksei Karenin vaikkei ensivaikutelma hänestäkään turhan hyvä ollut.

Kiitos Zephyrille kimppaluvun järjestämisestä, eipä olisi tullut kirjaan tartuttua ilman sitä! :)


Ensimmäinen lause: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Venäjänkielinen alkuteos: Анна Каренина (1875-1877)


Ulkoasu: No, juuri kerroin mielipiteeni Vronskista joten ei tuo hempeily sinänsä kauheasti lämmitä. :D Muuten ihan ok kansi, joka tosin toteuttaa samaa harhaanjohtavuutta kuin takakansikin. Päällyksen typografia: Liisa Holm.


Kustantaja WSOY 1997, 16. painos (1. painos 1910-1911), suom. Eino Kalima, 917 s.

tiistai 6. joulukuuta 2011

Umberto Eco: Ruusun nimi

Parin Ruusun nimen kimppaluvun viimeisen osuuden keskustelut ovat jääneet väliin muiden kiireiden ja vähän bloggausinspiraation puutteenkin vuoksi. Koska haluan päästä kirjasta jo eroon, eikä keskustelijoita taida kauheasti olla jäljelläkään, halukkaat voivat kertoa ajatuksensa kirjan viidennestä, kuudennesta ja seitsemännestä päivästä tässä oman pienen loppuarvioni yhteydessä. ;)

Tämä keskiaikaiseen italialaisluostariin sijoittuva, teologisilla keskusteluilla ja yleisellä sivistyneisyydellä vahvasti maustettu murhamysteeri yllätti minut huomattavasti mainettaan helpommalla luettavuudella. Aluksi pidinkin kirjasta melko paljon, mutta vaikka lukeminen tuntuikin loppuun asti enimmäkseen helpolta, tympäännyin kyllä kirjaan myöhemmin. Liikaa jaarittelua. Ja vaikka toisaalta ymmärränkin teoksen klassikkoaseman, niin en nyt kuitenkaan ole ihan vakuuttunut siitä että se on sen ansainnut. Lisäksi murhien motiivi oli jotain niin naurettavan typerää että se oli kyllä jonkinmoinen antikliimaksi. Olen tyytyväinen että tulin kirjan lukeneeksi, mutta enpä olisi menettänyt mitään kovin suurta vaikka olisi jäänyt lukemattakin.

Kuinka moni kimppalukija pääsi loppuun asti? Mitä piditte? Olitteko tyytyväisiä loppuratkaisuun?

Ensimmäinen lause: Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.


Italiankielinen alkuteos: Il nome della Rosa (1980)


Ulkoasu: Jotenkin tämä pokkariversion kannen Bestseller-merkistä ja sensaatiotekstistä tulee vähän halpisfiilis, mutta muuten kansi on kyllä mielestäni aivan hyvä. Pidän kuvasta. Lisäksi tämä nimenomainen kappale on sellaisella mukavalla tavalla ränsistynyt, kuluneeksi luetun ja rakastetun oloinen, että vaikka luin kirjaa ensimmäistä kertaa (ja viimeistä, hah) niin silti oli jotenkin nostalginen olo. :) Päällyksen typografia: Eeva Mehto.

Kustantaja WSOY 1990, 12. painos (1. painos 1983), suom. Aira Buffa, 624 s.