Per Petterson: Hevosvarkaat

Per Pettersoniin tutustuminen on ollut ajatuksissa jo pidempään ja nyt se on tehty. Hyvä niin, sillä Hevosvarkaat on sellainen kirja että alussa jo uskaltaa aavistaa toteavansa lopuksi: "Voi, olipa hieno!"

67-vuotias Trond on vetäytynyt koiransa Lyyran kanssa asumaan Norjan syrjäseudulle, lähelle Ruotsin rajaa. Muuta seuraa hän ei juuri kaipaakaan, mitä nyt sen verran juttelee kylällä että ihmiset tietävät hänen tulleen jäädäkseen. Lars, joka asuu lähistöllä myös kaksin koiransa kanssa, osuu kuitenkin hänen tielleen. Trond tajuaa tavanneensa Larsin ennenkin, eikä voi pysäyttää mieleensä nousevia muistoja vuosikymmenten takaisesta kesästä. Sen kesän Trond vietti isänsä kanssa samalla seudulla. Se oli jonkin loppu ja toisen alku, käännekohta 15-vuotiaan pojan matkalla kohti aikuisuutta.

Kirja seuraa vuorotellen tuota traagisiakin tapahtumia sisältänyttä kesää sekä Trondin nykyhetkeä, 1900-luvun viimeisiä kuukausia. Isän ja pojan suhde, aina läsnä oleva joki, pikku hiljaa paljastuva menneisyys, kaikki on kuvattu samalla upealla vahvalla kerronnalla, joka samaan aikaan sekä rauhoittaa että saa ihan vähän pidättelemään hengitystä. Tätä lisää, kiitos - hyllyssä onkin jo Kirottu ajan katoava virta, mutta täytyy poimia talteen myös En suostu.

Ensimmäinen lause: Varhainen marraskuu.

Norjankielinen alkuteos: Ut og stjæle hester (2003)

Ulkoasu: Komea on kansikin! Kannen kuva: Joseph Shan Pao Lo.

Suomentanut Katriina Huttunen

Kustantaja Otava 2009, 214 s.

William Styron: Sofien valinta

Nuori aloitteleva kirjailija Stingo on muuttanut etelävaltioista New Yorkiin. Vuokrattuaan huoneen kauttaaltaan vaaleanpunaiseksi maalatusta asuntolasta hän tutustuu Auschwitzista selviytyneeseen puolalaiseen Sofieen ja tämän amerikanjuutalaiseen poikaystävään, valovoimaiseen mutta ailahtelevaiseen Nathaniin. Yhdessä vietettyjen kuukausien aikana Sofien menneisyyden tapahtumat sekä hänen ja Nathanin suhteen todellinen tila paljastuvat Stingolle pikkuhiljaa.

Sofien valinta on monisyinen romaani - välillä tuntuu että liiankin monisyinen, sillä samaan pakettiin mahdutetaan Stingon alkava kirjailijanura, naisseikkailut (tai ainakin niiden yritykset), etelävaltioiden orjuustraumat, holokaustia niin uhrien kuin natsienkin näkökulmasta, mielenterveysongelmia ja niin edelleen. Kokonaisuus on kyllä toisaalta kiinnostava, mutta Stingo jaarittelee kerronnassaan liikaa eivätkä henkilöt sytytä ihan oikeasti. Sofiessakin jokin häiritsee niin, ettei hän missään vaiheessa tunnu oikein kunnolla istuvan osaansa. Se hirvittävä valinta, jonka hän joutui tekemään, voisi kyllä toisaalta vaikuttaa mieleen hyvin monin tavoin, niin että lähes minkä tahansa lopputuloksen voisi perustella uskottavasti, mutta silti jokin hänessä tökkii eikä suostu asettumaan kohdalleen.

Harkitsin kesken jättämistäkin jossain puolen välin paikkeilla, mutta tulinpa kuitenkin jatkaneeksi (klassikkomaineella ja yhden sivistyksellisen aukon paikkaamisella oli osansa asiassa :) ja pian kirja alkoikin onneksi vetää paremmin tapahtumien tahdin kiihtyessä. Sen loputtua jäi silti sellainen olo, että enpä olisi menettänyt mitään erityisen mielenkiintoista vaikka olisin lukemisen keskeyttänytkin.

Ensimmäinen lause: Manhattanilta oli noihin aikoihin miltei mahdotonta löytää halpaa huonetta, joten minun oli muutettava Brooklyniin.

Englanninkielinen alkuteos: Sophie's Choice (1979)

Ulkoasu: Jos tuon naisen on tarkoitus olla Sofie, niin kuvan valitsija ei ole tainnut lukea kirjasta kuvausta tämän ulkonäöstä...

Suomentanut Pentti Lehtinen

Kustantaja Otava 2006 (ilm. 1. kerran suomeksi 1982), 603 s.

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Lokakuu on näköjään kulunut melko pitkälti blogihiljaisuuden merkeissä. Ensin kesti, että sain muiden puuhien lomassa luettua loppuun tämän kertomuksen Biafran valtion synnystä ja lyhyestä olemassaolosta, sen jälkeen olen yrittänyt kehitellä siitä jotain järjellistä sanottavaa. Ei sillä, etteikö kirjassa olisi ainesta sellaiseen - sitä kyllä löytyy - mutta aina joskus jokin kirja vaan vetää syystä tai toisesta näppäimistöni ihan lukkoon. Kohtalaisen ärsyttävää. Nyt alan kuitenkin saada tarpeekseni tästä nysväämisestä ja kirjoitan jotain vaikka väkisin. :)

Kirja siis kertoo Biafrasta, mutta enemmän kuitenkin ihmisistä. Keskeisiä henkilöitä on viisi: varakkaan perheen kaksostyttäret Olanna ja Kainene, Olannan miesystävä, kapinallinen yliopiston opettaja Odenigbo, Kaineneen rakastuva britti Richard ja maalaispoika Ugwu, jonka Odenigbo palkkaa palvelijakseen.

Adichie rakentelee ihmissuhteita ja tapahtumien taustoja kaikessa rauhassa, aloittaen 1960-luvun alusta ja kulkien kohti vuosikymmenen lopussa odottavia verisiä ja nälkäisiä sotavuosia, joiden aikana igboheimon Biafra pyrki erottautumaan muusta Nigeriasta. Kirja tarjoaa rikkaan kuvan tapahtumista monesta näkökulmasta. Biafran sota oli itselleni entuudestaan jokseenkin tuntematon asia, joten oli kiinnostavaa taas sivistyä hieman. Tämäkin verenvuodatus kai olisi jäänyt väliin ilman niitä eurooppalaisten siirtomaavaltiaiden Afrikkaan vetelemiä rajaviivoja.

Henkilöiden suhdeverkosto sisältää monenlaisia, sekä selviä että hienovaraisia vivahteita. Kunnioitusta, epäilystä, mustasukkaisuutta, anteeksiantoa... Kiinnostavin oli mielestäni arvoituksellinen, piikikäsluonteinen Kainene ja hänen suhteensa niin kauniimpaan sisareensa kuin myös Richardiin, joka haluaa valkoihoisuudestaan huolimatta olla nigerialaisempi kuin nigerialaiset itse. Adichien henkilökuvaus on hienoa, kukaan ei ole mustavalkoinen, vaan jopa lähes täydellisessä Olannassa on säröjä.

Lopputulos: pidin, ja arvostan, mutta tarina ei tullut niin lähelle kuin olisi voinut. Saattaa johtua siitä että kirja oli luettavana varmaan puolisentoista kuukautta lukiessani aina välillä kaikkea muuta, ja ehdin vähän unohdellakin mitä tässä oli aiemmin tapahtunut. Tiiviimpi lukukokemus olisi luultavasti upottanut paremmin kirjan maailmaan.

Ensimmäinen lause: Isäntä oli hieman hullu: hän oli viettänyt liian monta vuotta ulkomailla nenä kiinni kirjassa, ja hän puhui itsekseen työhuoneessaan, antoi tukkansa kasvaa liian pitkäksi eikä välttämättä vastannut tervehdyksiin.

Englanninkielinen alkuteos: Half of a Yellow Sun (2006)

Ulkoasu: Kaunis kansi, mutta ehkä tuo nainen näyttää vähän liian nykyaikaiselta? (Hölmistyin pikkuisen joka kerta kun kirjassa tuli esiin että (ainakin varakkaat) nigerialaisnaiset käyttivät 60-luvulla peruukkeja. Peruukkeja!) Kannen suunn.: Emmi Kyytsönen.

Kustantaja Otava 2009, suom. Sari Karhulahti, 605 s.

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä

Tavallisia ihmeitä sisältää Carol Shieldsin koko novellituotannon, yhteensä runsaat viisikymmentä novellia.

Ensikosketukseni Shieldsin tuotantoon oli aiemmin tänä vuonna lukemani romaani Pikkuseikkoja. Arvelin silloin hänen tarkkanäköisen tyylinsä sopivan oikein hyvin novellimittaisiin erilaisiin elämiin kurkisteluihin, ja Tavallisia ihmeitä vahvisti tuon olettamuksen. Se sisältää runsain mitoin ihmissuhteita - sekä pitkiä että vasta solmittuja, avioliittoja, vanhemmuutta, ystävyyttä. Paljon ihan tavallista arkipäivän todellisuutta, odotetusti.

Suuri osa novelleista on tyyliltään samanhenkisiä kuin tuo toistaiseksi ainut lukemani romaani. Toisen suuren joukon muodostavat eräänlaiset "ketjutetut" kertomukset, jotka etenevät aasinsiltojen kautta ja saattavat sisältää useita henkilöitä. Jotkut ovat kuin pieniä kokoelmia, sisältäen eri versioita otsikon aiheesta. Lisäksi seassa on muutamia kokeilevampiakin tekstejä, joista yleensä pidin vähemmän.

Tavallisia ihmeitä on toisaalta ihanan runsas, mutta tuo runsaus saattaa helposti kääntyä myös kirjaa vastaan; kuusi ja puoli sataa sivua novelleja on paljon, ja ähky luultavasti iskee jos tätä yrittää lukea liian nopeassa tahdissa. (Saattaa toki hitaamminkin lukiessa välillä puuduttaa.) Ja vaikka novelleissa monenlaisia aiheita ja näkökulmia riittääkin, ne ovat kuitenkin suurelta osin sillä tavoin samantyylisiä että sulautuvat mielessäni yhteen isoksi massaksi, josta en osaa enää juurikaan erottaa yksittäisiä henkilöitä tai tapahtumakulkuja, alkupäästä varsinkaan. (Ja taas pitää harmitella, etten ole oppinut vieläkään tekemään kirjoista minkäänlaisia muistiinpanoja lukemisen aikana.)

Sisällysluetteloa silmäillen sentään jotain palautuu mieleen. Pidin erityisesti novellista Särkyvää (jonka juuri lukaisin uudelleen). Siinä ainoan, vammaisen lapsensa hiljattain menettänyt pariskunta etsii taloa uudesta kaupungista, mikä saa kertojana toimivan miehen pohtimaan sitä, miten ostajaehdokkaat tutkivat heidän nykyistä taloaan, kohteliaasti mumisten ja etsien silmä tarkkana vikoja huone huoneelta, kunnes päätyvät pojan, Christopherin huoneeseen. "Voiko talon ilmapiiristä aistia, että siellä asui joskus lapsi, jolla oli pakkoliikkeitä, joka oli lähes sokea ja kuuro ja jolta puuttui tajunta siinä mielessä kuin se normaalisti ymmärretään? Ja silti hän oli - kenties sen voi päätellä huoneen ilmapiiristä - omalla tavallaan urhea, ja kuka tietää, vaikka hänellä olisi ollut aivan oma tapansa kokea maailma."

Muistan myös miehen, joka kehittelee mielessään eläviä persoonia naisista, jotka vain näkee tai kuulee mainittavan jossain nimeltä, ja rakastuu heihin. Vanhan pariskunnan, jonka mies halusi viettää kesät nudistileirillä, vaimo taas olisi mieluiten aina käyttänyt vaatteita monta kerrosta kerrallaan. Toisen avioparin, joka on hävittänyt kesänviettopaikastaan kaikki peilit. Naisen joka ryhtyessään kirjoittamaan tarinaa huomaa että näppäimistön i-kirjain on rikki, ja päättää yrittää kirjoittaa kiertäen kaikki tuon kirjaimen sisältävät sanat. Huivi-novellissa muuten esiintyy Ellei-romaanin Reta Winters. Muitakin Shieldsin tuotannosta tuttuja henkilöitä saattaa toki olla mukana, mutta tuon nimen muistin nähneeni romaanin takakannessa.

Shields luo eläviä, hengittäviä henkilöitä ja pienet arkiset sattumukset jaksavat olla yllättävänkin kiehtovia. En ole vieläkään ihan hänen tuotantonsa suurin ystävä, mutta kyllä meistä hyviä tuttavia on tullut. Monien avioliittokuvausten vuoksi nappaan tällä pisteen Avioliittojuonia-haasteeseen.

Englanninkielinen alkuteos: The Collected Stories (Alkuperäiset kokoelmat Various Miracles 1985, The Orange Fish 1989, Dressing Up for the Carnival 2000 sekä novelli Segue 2003)

Ulkoasu: Näyttävä kansi, tykkään! Kannen kuva: Rossi Xavier/Gamma/SKOY.

Kustantaja Otava 2008, suom. Hanna Tarkka, 656 s.

Margaret Atwood: Sokea surmaaja

Iris Chase Griffen, kirpakka kahdeksankymppinen, kertoo elämästään nappitehtailijan tyttärenä, rikkaan ja arvostetun teollisuusmiehen puolisona ja nuorena kuolleen kulttikirjailijan Laura Chasen sisarena.

Kesti jonkin aikaa päästä mukaan kirja kirjassa -osuuksiin, katkelmiin Lauran teoksesta Sokea surmaaja, joka kertoo epäsäätyisen parin salaisesta suhteesta ja heidän kehittelemästään scifitarinasta. Iriksen kerronta sen sijaan veti hyvin heti ensimmäiseltä riviltä lähtien. Hänestä minä tosiaankin pidin! Ja siis nimenomaan vanhana. Siitä Iriksestä, joka totesi häämatkan aikaisen tarjoilijan olleen väärässä sanoessaan ettei nuoren naisen saanut olla surullinen koska siihen oli aikaa myöhemmin. Sillä "parempi se on kokea nuorena. Surullinen kaunis tyttö herättää halun lohduttaa, mutta ei surullinen vanha akka. Ja se siitä." Lauran hahmo on myös hieno; toisaalta herkkä haaveilija, toisaalta vahvan itsepäinen, ja paljon muuta, jotain mahdotonta määritellä.

Helppoa ei ole määritellä kirjan tyylilajiakaan, mutta sehän ei toki haittaa. Tunnisteita laatiessani en oikein tiennyt mihin olisin ottanut kiinni. Kirja vain...on. Tällainen. Ja tällaisena hieno! Atwood tosiaan osaa kirjoittaa. Takakannessa kirjan kuvataan olevan osittain myös jännityskertomus, mutta en minä tätä sellaisena kokenut. Kyllä lopussa vähän juonenkäänteitä pyöräyteltiin, mutta eivät ne juuri hätkäyttäneet - kirjan juju oli muualla. Kerronnassa, henkilöissä. Ja takakannenkin kanssa olen samaa mieltä siinä kohdassa, jossa tämän mainitaan olevan loistokas ajankuva.

Osallistun tällä Toinen tapaaminen -minihaasteeseen.

Ensimmäinen lause: Kymmenen päivää sodan päättymisen jälkeen sisareni Laura ajoi alas sillalta.

Englanninkielinen alkuteos: The Blind Assassin (2000)

Ulkoasu: Kannesta olen pitänyt jo kauan ennen kuin kirjaa omistinkaan! Sopivan hienostunut. Kannen kuva: The Curtis Publishing Company.

Kustantaja Otava 2000, Hanna Tarkka, 707 s.

Peter Bichsel: Lastentarinoita

En ollut koskaan kuullutkaan tästä kirjasta ennen Jennin arvion lukemista, mutta kiinnostus heräsi saman tien. Ja syytä olikin, sillä tämä tosiaan on lukemisen arvoinen!

Lastentarinoita sisältää seitsemän kertomusta, jotka ovat pinnalta katsottuina hyvin yksinkertaisia ja suoraviivaisia, nimensä mukaisesti myös lapsille sopivia, mutta ne ovat myös hyvin paljon muuta. "Bichsel on rikkonut tavanomaisen ajattelun kahleet", sanotaan takakannessa erittäin osuvasti. Kertomukset herättävät miettimään: Mitä jos asia olisikin näin, entä jos tekisikin noin.

Parhaiten mieleeni jäivät Pöytä on pöytä ja Hyvämuistinen mies. Ensin mainittu kertoo miehestä joka vaihtaa sanojen paikkaa, alkaa kutsua sänkyä tauluksi, pöytää matoksi ja niin edelleen, kunnes huomaa ettei enää ymmärrä muita, eivätkä muut häntä. Jälkimmäisen päähenkilö, joka muistaa kaiken mahdollisen junista ja niiden aikatauluista, taas kokee elämänmuutoksen kun asemalle tulee neuvontapiste jonka virkailija voi kirjoista katsomalla löytää minkä tahansa tiedon joka hyvämuistisella miehellä on päässään.

Lisäksi kirjassa esiintyvät mm. mies joka ei halua tietää enää mitään ja mies joka aikoo lähteä tarkastamaan onko maapallo todellakin pyöreä ja palaako takaisin samaan paikkaan jos kävelee suoraan sen ympäri.

Lastentarinoita on erikoislaatuinen kirja. Ja sikäli myös turhauttava, etten osaa sanoa siitä ollenkaan niin paljon kuin haluaisin! Onneksi voin ohjata teidät lukemaan tuon jo linkittämäni Jennin tekstin, jossa on sanottu kaikki oleellinen. Kannattaa lukea myös kommentit - Pöytä on pöytä on ilmeisesti monelle yllättävänkin tuttu! :)

Saksankielinen alkuteos: Kindergeschichten (1969)


Ulkoasu: Kansikuva istuu kirjaan hyvin - sopiva ripaus lapsekkuutta siinäkin! :) Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Otava 1982, suom. Markku Mannila, 69 s.

Imre Kertész: Kohtalottomuus

"Toisaalta tunsin tuon päivän lopussa, että jokin minussa oli rikkoutunut korjaamattomasti, ja siitä lähtien uskoin joka aamu, että olisi viimeinen aamuni, ja joka askelella, että yhtään enempää en pystyisi ottamaan, joka liikahduksella, että seuraavaa en enää kykenisi tekemään; toistaiseksi olen kuitenkin suorittanut kaiken käsketyn vielä senkin jälkeen."

Budapestilainen teinipoika on matkalla töihin joutuessaan yhdessä muiden bussissa olevien juutalaisten kanssa poliisin pidättämäksi. Hänen matkansa jatkuu Auschwitzin ja Buchenwaldin kautta Zeitzin työleirille.

Kävin Auschwitzissa muutama vuosi sitten. Näin valtavat määrät tavaraa jota ihmiset olivat ottaneet mukaansa uskoessaan lähtevänsä elämään parempaa elämää, kävelin kaasukammion läpi, kuulin kerrottavan kuinka juuri sillä asemalaiturilla jolla seisoin monet näkivät perheensä viimeistä kertaa, kun tulijat jaoteltiin työkykyisiin ja hyödyttömiin.

Aiheutti siis aika monenkinlaisia tunteita kun luin pojan saapumisesta samaiselle asemalaiturille kaikessa viattomuudessaan ja tietämättömyydessään; tovereineen hän kummastelee valtavista savupiipuista tulevaa kuvottavaa löyhkää ja kummastuu kun hänellekin annetaan vangin puku - töihinhän hän oli tullut. Asiat selviävät hänellekin hiljalleen, mutta Kohtalottomuuden asetelma on jatkuvasti juuri se, että lukija tietää enemmän. Julmuuksia ei oikeastaan juuri käsitellä, vaan ne häilyvät taka-alalla. Pojan kerronta keskittyy paremminkin keskitysleirin arkipäivään: sielläkin arki asettuu uomiinsa, ja jopa keskitysleirillä voi pitkästyä.

Pojan ääni on lähinnä toteava. Hän ei juuri kyseenalaista tai valita. Hän on kiinnostava henkilö josta en lopultakaan oikein päässyt selville. Onko hän todella naiivi vai onko hän ymmärtänyt koko asian hyvin viisaasti ja kirkkaasti? (Hän toi mieleen J. M. Coetzeen Michael K: elämän nimihenkilön, jonka kohdalla mietin aivan samaa.)

On epäselvää, paljonko kirjassa on omaelämäkerrallisuutta. Se on ainakin fakta, että kirjailija on kulkenut samojen leirien kautta suunnilleen saman ikäisenä. Oli miten oli, niin vaikuttavasti hän ainakin kirjoittaa!

Ensimmäinen lause: Tänään en mennyt kouluun.


Unkarinkielinen alkuteos: Sorstalanság (1975)


Ulkoasu: Pidän Otavan kirjaston siististä ja tunnistettavasta ulkoasusta yleensäkin. Kansikuva on sopivan pelkistetty; keltainen tähti kuvaa kaikkea oleellista. Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Otava 2003, suom. Outi Hassi, 240 s.

Philippe Claudel: Varjojen raportti

Syrjäinen kylä nimeämättömän maan rajamailla, vuoden verran nimeämättömän sodan jälkeen, kohtaa kummallisen näyn. Sinne saapuu aaseineen ja hevosineen, kirjailtuine vaatteineen ja puuteroituine kasvoineen erikoinen muukalainen, mies joka erottuu joukosta, näkee liikaa ja ymmärtää liikaa. Sellaisia ihmisiä ei kylässä katsota hyvällä.

Raportin kirjoittaminen muukalaisen, Andererin, kohtalosta annetaan tehtäväksi Brodeckille, joka on itsekin muualta tullut, mies joka sodan aikana selvisi leirillä hirvittävistä asioista ja palasi kuin aave kylään, jossa hänen nimensä pyyhittiin pois kaatuneiden muistomerkistä.

Kirjassa Andererin tarina lomittuu Brodeckin omien muistojen kanssa. Kokonaisuus on surumielinen, raastava, ahdistava, mutta myös kaunis ja puhdistava. Kaunis ennen kaikkea Claudelin kielen takia. Jokin hänen tekstissään saa rujotkin sanat vaikuttamaan tyylikkäiltä.

Kylän painostava tunnelma tuntuu hyvin todelliselta. Usein toivoin että Brodeck voisi vain ottaa perheensä ja lähteä pois. Brodeck monine suruineen on kiinnostava hahmo ja tarjoaa ajateltavaa elossa pysymisen moraalista: Hän on tehnyt asioita joita ei olisi pitänyt tehdä ja jättänyt tekemättä toisia jotka olisi pitänyt, ja siksi hän elää. En voi syyttää häntä niistä asioista, vaikka hän syyttääkin itseään.

Kuten Claudelilta aiemmin suomennettu Harmaat sielut, tämäkin on todellista laatutyötä. Kuten myös Ville Keynään (vai Keynäksen??) käännös.

Ensimmäinen lause: Nimeni on Brodeck eikä minulla ole siinä mitään osaa.


Ranskankielinen alkuteos: Le rapport de Brodeck (2007)


Kustantaja Otava 2009, suom. Ville Keynäs, 279 s.

Angela Carter: Maaginen lelukauppa

15-vuotias, juuri naiseutensa löytänyt Melanie jää yllättäen orvoksi ja muuttaa nuorempine sisaruksineen Philip-enonsa luo Lontooseen. Eno on leluseppänä nero mutta ihmisenä kammottava. Ennestään talossa asuvat myös Philipin irlantilainen, hääpäivänään mykäksi tullut vaimo sekä tämän kaksi aikuista veljeä.

Kiinnostuin Angela Carterista keväällä kun Paperback Reader -blogin Claire omisti kirjailijalle kokonaisen kuukauden houkutellen muitakin lukemaan hänen teoksiaan. Maaginen lelukauppa osoittautui kirjaksi, jonka suhteen en pääse mielipiteestäni selville. Pidinkö vai enkö? Kirjan päätyttyä tuntui etten ollut saanut oikein mitään. En välittänyt erityisemmin yhdestäkään henkilöstä enkä ollut kovinkaan kiinnostunut siitä mitä heille tapahtui. Miksi sitten sain melkein saman tien itseni kiinni suunnittelemasta muiden Carterin kirjojen lukemista? Ilmeisesti mieltäni jäivät kutkuttamaan kirjan tunnelman lievästi kieroutunut pohjavire, ripaus maagisuutta ja paikoitellen hyvin runollinen kieli.

Carterilta on suomennettu myös romaani Sirkusyöt sekä Verinen kammio, joka sisältää jonkinlaisia tummasävyisiä satujen "uudelleenkirjoituksia". Ainakin jälkimmäisen voisin jossain välissä napata luettavaksi.

Ensimmäinen lause: Sinä kesänä kun Melanie täytti viisitoista, hän huomasi olevansa lihaa ja verta.


Englanninkielinen alkuteos: The Magic Toyshop (1967)


Kustantaja Otava 1984, suom. Leila Ponkala, 239 s.

J. M. Coetzee: Hämärän maat

Coetzeen esikoinen koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä yhdysvaltalainen Eugene Dawn tutkii Vietnamin sodan aikana psykologisen sodankäynnin keinoja vihollisen murtamiseen. Toinen sijoittuu 1760-luvulle, uudisraivaajien Etelä-Afrikkaan, jossa hollantilainen Jacobus Coetzee lähtee tutkimusretkelle hottentottien pariin.

Teemana on lännen asenne muita kansoja kohtaan. Kiinnostava aihe, ja kirjan alku sujuvine teksteineen vastasikin korkeahkoja odotuksiani, mutta valitettavasti kävi niin, että mielenkiintoni katosi melko pian ja pilkahteli sen jälkeen esiin vain satunnaisesti. Liikaa jaarittelua. Lukeminen meni melkoiseksi harppomiseksi, ja oikeastaan olin jättämättä kirjaa kesken vain kunnioituksesta muita Coetzeelta lukemiani, hienoja kirjoja kohtaan.

Uskon kyllä, että joku muu saattaa pitää tätäkin hienona kirjana, mutta mua varten tämä ei ollut!

Ensimmäinen lause: Nimeni on Eugene Dawn.


Englanninkielinen alkuteos: Dusklands (1974)


Kustantaja Otava 2007, suom. Seppo Loponen, 205 s.

Philippe Claudel: Harmaat sielut

Hyytävän kylmänä joulukuisena aamuna 1917, ranskalaisessa pikkukaupungissa johon ensimmäisen maailmansodan pauhu kantautuu rintamalinjalta kukkuloiden takaa, kanavasta löydetään 10-vuotiaan tytön ruumis. Tyttö on Belle de jour, ravintolanpitäjä Bourrachen kolmesta tyttärestä nuorin ja kaunein. Murhasta tuomitaan kaksi sotilaskarkuria, mutta totuus on kenties aivan toinen.

Tytön kuolema sekoittuu muiden tragedioihin; kertojana toimivan entisen poliisin, synkeän syyttäjä Destinatin ja hymyilevän nuoren opettajattaren Lysia Verhareinen. Juoni tuntui lukiessani välillä hajanaiselta ja mietin, mikä oikein on tarinan pääasia, tytön murha vai jokin muu. Lopulta kai kaikki mainitut, toisiinsa vaikuttaen ja lomittuen.

Harmaat sielut on tyylikäs, surumielinen kirja täynnä ihmisten kohtaloita, niin päähenkilöiden kuin monien muidenkin. Heti kirjan loputtua siitä jäi paha maku koska kertoja paljasti muutamaa sivua aiemmin tehneensä jotain mitä en voi hyväksyä, mutta nyt, vähän myöhemmin, se peittyy ajatuksissani hienon kokonaisuuden alle. Claudelin tämänvuotinen uutuus Varjojen raportti menee ehdottomasti lukulistalle!

Ensimmäinen lause: On vaikea päättää mistä aloittaa.

Ranskankielinen alkuteos: Les âmes grises (2003)

Kustantaja Otava 2006, suom. Ville Keynäs, 215 s.

J.M. Coetzee: Häpeäpaalu

Viisikymppinen kapkaupunkilainen kirjallisuuden professori David Lurie pyrkii suhteeseen vastahakoisen opiskelijatytön kanssa ja päätyy erotetuksi yliopistosta. Hän lähtee tyttärensä Lucyn luo maaseudulle jossa mustat ja valkoiset elävät rinnan mutta voimasuhteet ovat apartheidin jälkeen muuttuneet.

Ei olisi pitänyt käydä lukemassa uudelleen Reeta Karoliinan erinomaista arviota Häpeäpaalusta ennen omani kirjoittamista. (http://kirjani.vuodatus.net/blog/2054906/hapeapaalu/) Olen nimittäin kaikesta niin samaa mieltä että nyt tuntuu etten saa aikaiseksi ainuttakaan omaa lausetta! :)

Coetzee on nobelisti ja ensimmäinen kaksinkertainen Booker-voittaja, ja nämä tunnustukset ehdottomasti ansainnut. Olen lukenut häneltä aiemmin Michael K:n elämän, joka on hieno kirja samoin kuin Häpeäpaalukin. Jo sen jäljiltä mieleen jäi vahvasti tuo Reeta Karoliinankin tämän kirjan kohdalla mainitsema "tällaistakin elämää on" -ajatus. Kyllähän monet kirjat kertovat elämästä joka on aivan erilaista kuin omani, mutta jostain syystä Coetzeeta lukiessani se sukellus johonkin muuhun tuntuu erityisen vahvalta.

Ensimmäinen lause: Ikäisekseen mieheksi, 52-vuotiaaksi, eronneeksi, David on mielestään ratkaissut seksiongelman aika hyvin.

Englanninkielinen alkuteos: Disgrace (1999)

Kustantaja Otava 2000, suom. Seppo Loponen, 251 s.

Ian McEwan: Rannalla

On vuosi 1962 ja Edward ja Florence viettävät hääyötään. Suunnattoman rakastuneina ja tulevaisuuttaan innolla odottaen, mutta myös kokemattomina ja kykenemättöminä puhumaan ääneen ajatuksistaan hääyön suhteen.

Florence pelkää, suorastaan kammoaa kuollakseen sitä mikä häntä sängyssä odottaa, mutta ei halua tuottaa pettymystä Edwardille joka on odottanut tätä hetkeä kiihkeästi koko vuoden kestäneen seurustelun ajan. Lukija pääsee kummankin pään sisään seuraamaan, kuinka väärinymmärrykset sekä niin tehdyt kuin tekemättä jätetytkin asiat johdattavat tapahtumia kohti katastrofia.

Taidokasta ja sujuvaa luettavaa - tosin myös hieman turhauttavaa koska vähän väliä tekisi mieli karjua henkilöille, että "SANO TUO ÄÄNEEN!!!!!!" :) Voin täysin allekirjoittaa Turun Sanomien kriitikon kommentin McEwanin tyylikkäästi hallitsemasta pienen draaman suuruudesta. Samaa ainesosaa löytyi myös aiemmin lukemastani Amsterdamista. Molempien jälkeen päällimmäinen ajatus oli se, että näinkin siis voivat asiat mennä. Näiden kokemusten perusteella voin kyllä suositella McEwaniin tutustumista!

Ensimmäinen lause: He olivat nuoria, korkeasti koulutettuja ja hääyönään molemmat ensikertalaisia, ja he elivät aikana, jolloin keskusteleminen seksuaalisista vaikeuksista oli peräti mahdotonta.

Englanninkielinen alkuteos: On Chesil Beach (2007)

Kustantaja Otava 2007, suom. Juhani Lindholm, 183 s.