Kirja siis kertoo Biafrasta, mutta enemmän kuitenkin ihmisistä. Keskeisiä henkilöitä on viisi: varakkaan perheen kaksostyttäret Olanna ja Kainene, Olannan miesystävä, kapinallinen yliopiston opettaja Odenigbo, Kaineneen rakastuva britti Richard ja maalaispoika Ugwu, jonka Odenigbo palkkaa palvelijakseen.
Adichie rakentelee ihmissuhteita ja tapahtumien taustoja kaikessa rauhassa, aloittaen 1960-luvun alusta ja kulkien kohti vuosikymmenen lopussa odottavia verisiä ja nälkäisiä sotavuosia, joiden aikana igboheimon Biafra pyrki erottautumaan muusta Nigeriasta. Kirja tarjoaa rikkaan kuvan tapahtumista monesta näkökulmasta. Biafran sota oli itselleni entuudestaan jokseenkin tuntematon asia, joten oli kiinnostavaa taas sivistyä hieman. Tämäkin verenvuodatus kai olisi jäänyt väliin ilman niitä eurooppalaisten siirtomaavaltiaiden Afrikkaan vetelemiä rajaviivoja.
Henkilöiden suhdeverkosto sisältää monenlaisia, sekä selviä että hienovaraisia vivahteita. Kunnioitusta, epäilystä, mustasukkaisuutta, anteeksiantoa... Kiinnostavin oli mielestäni arvoituksellinen, piikikäsluonteinen Kainene ja hänen suhteensa niin kauniimpaan sisareensa kuin myös Richardiin, joka haluaa valkoihoisuudestaan huolimatta olla nigerialaisempi kuin nigerialaiset itse. Adichien henkilökuvaus on hienoa, kukaan ei ole mustavalkoinen, vaan jopa lähes täydellisessä Olannassa on säröjä.
Lopputulos: pidin, ja arvostan, mutta tarina ei tullut niin lähelle kuin olisi voinut. Saattaa johtua siitä että kirja oli luettavana varmaan puolisentoista kuukautta lukiessani aina välillä kaikkea muuta, ja ehdin vähän unohdellakin mitä tässä oli aiemmin tapahtunut. Tiiviimpi lukukokemus olisi luultavasti upottanut paremmin kirjan maailmaan.
Ensimmäinen lause: Isäntä oli hieman hullu: hän oli viettänyt liian monta vuotta ulkomailla nenä kiinni kirjassa, ja hän puhui itsekseen työhuoneessaan, antoi tukkansa kasvaa liian pitkäksi eikä välttämättä vastannut tervehdyksiin.
Englanninkielinen alkuteos: Half of a Yellow Sun (2006)
Ulkoasu: Kaunis kansi, mutta ehkä tuo nainen näyttää vähän liian nykyaikaiselta? (Hölmistyin pikkuisen joka kerta kun kirjassa tuli esiin että (ainakin varakkaat) nigerialaisnaiset käyttivät 60-luvulla peruukkeja. Peruukkeja!) Kannen suunn.: Emmi Kyytsönen.
Kustantaja Otava 2009, suom. Sari Karhulahti, 605 s.
Tämä on Adichien kirjoista paras minun mielestä. Suosittelen.
VastaaPoistaEn ole Adichielta vielä lukenut muuta, mutta suositukseen voin kyllä yhtyä! :)
VastaaPoistaTämä on ollut minulla kesken jo varmaan puoli vuotta. Pitäisi joskus saada luettua loppuun. Tuntuu niin järkälemäiseltä kirjalta, että toivottavasti ei lopu kärsivällisyys kesken, ja toivotaan että pitää otteessaan.
VastaaPoistaTämä oli kyllä hieno kirja, kuten muutkin lukemani Adichiet :).
VastaaPoistaMinun tekisi mieleni lukea tämä uudelleen. Luin kirjan aivan blogin alkuaikana enkä kirjoittanut tästä, joten muistikuvat ovat hatarat. Muistelen, että kirja oli liian poliittinen makuuni, mutta kirjoitustyyli muuten vakuutti. Adichien Purppuranpunainen hibiskus ainakin oli upea!
VastaaPoistaMarika, loppuun tämä kyllä kannattaa lukea mutta uudelleen käyntiin lähtö voi tietysti tihkaista jos kirja on pitkään kesken. :)
VastaaPoistaSanna, Adichien muutakin tuotantoa on tuohon hyllyyn päässyt kertymään joten ennemmin tai myöhemmin tutustun hänen toisiinkin teoksiinsa... :)
Villis, kyllähän tässä tosiaan sitä politiikkaakin oli, mutta ei liikaa mun makuuni. Blogi on kyllä kätevä, pysyvät lukukokemukset paremmin muistissa. Juuri lueskelinkin vanhoja juttujani ja ajattelin että kylläpäs onkin tullut luettua paljon hyviä kirjoja. :)
Minustakin tämä on ollut toistaiseksi paras Adichie-suomennos, jotka olen kaikki lukenut viimeisintä lukuun ottamatta. Se taas odottelee tuossa pinossa. Puolikas oli minulle huikea elämys!
VastaaPoistaMonelle tämä kyllä tuntuu sellainen olleen, ja hyvä niin tietysti! :)
VastaaPoista