Gao Xingjian: Vaarin onkivapa

Nobelistin novelleissa katsellaan kulttuurivallankumouksen jälkeistä Kiinaa. Monien novellien henkilöt palaavat menneisyyteen; vanhat ystävät kohtaavat vuosien jälkeen, kaupunkiin töihin lähteneet menevät käymään kotiseudullaan maalla ja mies tajuaa vuosia äitinsä kuoleman jälkeen ettei oikeastaan poikana käyttäytynyt kovinkaan kehuttavasti.

Tämä oli taas niitä tapauksia, joissa tajuan lukevani taidokasta tekstiä mutta en vaan saa siitä mitään irti. Moni novelli alkoi lupaavasti muttei edennyt mihinkään sellaiseen mikä olisi puhutellut. Ainakaan lukemishetkellä - nyt jälkeenpäin osa sentään tuntuu hautuneen mielessä sen verran että ne tuntuvat tärkeämmiltä.

Gao selvittää loppusanoissaan käsityksiään novellitaiteesta, ja ilmeisesti näkemyksemme eivät ihan kohtaa. Kaikista hänen ajatuksistaan en tosin ole samaa mieltä edes hänen omien novelliensa suhteen. Gao sanoo ettei nykyaikaisen novellin ole tarpeen kertoa tarinaa, eikä hänen novelliensa ole tarkoitus niin tehdä. No, tarpeen se ei toki välttämättä olekaan, mutta tarinoita on monenlaisia, ja mielestäni Gaokin sellaisia kertoo. Pinnalta katsoen ne ovat ehkä hyvin pieniä, mutta taustalta avautuu elämänmittaisiakin kertomuksia. Juuri tämä kai onkin se seikka, joka sai novellit kasvamaan mielessäni alkuperäistä tuntumaa suuremmiksi.

Mutta vaikka kasvoivatkin, niin en minä nyt silti kovin merkittävästi lämmennyt. Jotain jäi puuttumaan. Henkilöiden puheet sivuavat jatkuvasti kulttuurivallankumoukseen liittyviä seikkoja, joten ehkä sen parempi tuntemus olisi auttanut asiaa, mutta tuskin homma pelkästään siihenkään kaatui.

Kiinankielinen alkuteos: Gei wo layoe mai yugan (Novellit kirjoitettu vuosina 1980-86)

Ulkoasu: Kannesta kyllä pidän; tuosta skannatusta kuvasta ei taida ihan kaikki erottua, mutta livenä kansi näyttää vähän karhealta, siltä kuin se olisi maalattu puulle. Päällyksen kuva: Joseph Shan Pao Lo.

Kustantaja Otava 2009, suom. Riina Vuokko, 372 s.

Amy Tan: Luutohtorin tytär

Amerikankiinalaisella Ruth Youngilla on huolia: parisuhde tuntuu hiipuneelta ja hänen hankalahkoluonteinen äitinsä LuLing on alkanut dementoitua ja tuntuu kaipaavan ympärivuorokautista huolenpitoa. Kaiken keskellä Ruth löytää paperipinon johon LuLing on kirjannut tyttärensä luettavaksi tarinan jonka ei halua unohtuvan, oman sukunsa todelliset vaiheet joista Ruth ei ole tiennyt mitään. Sen jälkeen moni asia näyttää aivan toisenlaiselta.

Pidin tästä huomattavasti enemmän kuin ensimmäisestä Tan-kokeilustani Rouva Chenin hengestä. Luutohtorin tytär on osittain traagisistakin vaiheistaan huolimatta lämminhenkinen tarina kiinalaisesta ajattelusta, kulttuurieroista ja ennen kaikkea perhesiteistä ja niiden tärkeydestä. Silti tuntui että ihan viimeinen silaus "sitä jotakin" jäi puuttumaan. Syytän siitä kuitenkin vain osaksi Tania, ja osaksi itseäni: olen jostain syystä saanut päähäni, että haluan pitää Tanin kirjoista ja odotan siksi aivan liikoja!

Ensimmäinen lause: Nämä asiat minä tiedän tosiksi.


Englanninkielinen alkuteos: The Bonesetter´s Daughter (2001)


Kustantaja WSOY 2002, suom. Eva Siikarla, 362 s.

Pikapaloja

Miniesittelyjä ennen bloggauksen aloittamista lukemistani kirjoista, joita haluan mainostaa! :)

Susan Vreeland: Sininen neito

Girl in Hyacinth Blue, WSOY 1999, 196 s.

Matematiikanopettaja Corneliuksella on aarre: siniasuista tyttöä esittävä maalaus, jonka hän sanoo olevan aito Vermeer. Mutta miten on mahdollista, että teos on pysynyt täysin tuntemattomana?

Kirja kulkee ajassa taaksepäin paljastaen taulun vaiheet omistaja omistajalta, kunnes päädytään taiteilijan kotiin ja tavataan sininen neito itse. Tämän lukemisesta on sen verran aikaa että muistan vain pitäneeni kirjasta mutta en osaa eritellä miksi - käykää siis lukemassa Teresitan arvio! :)

Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho

La pell freda, WSOY 2006, 220 s.

Menneisyyttään pakeneva nuori mies lähtee sääaseman hoitajaksi eristyneelle, lähellä Etelämannerta sijaitsevalle saarelle. Perillä mistään ei löydy hänen edeltäjäänsä, ainoastaan majakanvartija joka ei tunnu ymmärtävän maailmasta mitään. Mies jää saarelle laivan lähtiessä pois mutta jo ensimmäisenä yönä hänelle selviää, että hänen henkeään uhkaa jokin, miltä majakanvartijakin on joutunut suojautumaan. Erikoinen, luokittelua kaihtava tarina josta päällimmäiseksi jäi mieleen yllätys - vaikken oikein tiennytkään mitä olisin kirjalta etukäteen odottanut niin silti se oli jotain muuta!

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi

LIKE 2003, 134 s.

Runomuotoinen, miehen näkökulmasta kirjoitettu kertomus erään parisuhteen päättymisestä. Rakastan Kotron tapaa leikitellä sanoilla ja niiden merkityksillä ja suosittelen, suorastaan tyrkytän kirjaa niillekin jotka eivät yleensä runoja lue!!!

Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka

Snow Flower and the Secret Fan, WSOY 2006, 410 s.

1800-luvun Kiinassa maanviljelijän tytärtä Liljaa odottaa korkea-arvoinen avioliitto poikkeuksellisen kauniisti sidottujen jalkojen vuoksi. Lilja solmii myös laotong-suhteen, elinikäisen ystävyyden, varakkaan perheen tyttären Lumikukan kanssa. Vuosikaudet tytöt kirjaavat elämänsä iloja ja suruja salaiseen viuhkaansa vain naisten osaamalla nu shu -kirjoituksella, kunnes kohtalo vie heitä eri suuntiin ja väärinkäsitykset saavat yhteyden katkeamaan.

Tarina on todella kaunis ja vaikuttava! Kirjailija on tehnyt paljon taustatyötä ja kirjassa esiintyykin myös runsaasti tapoja ja rituaaleja joiden myötä pääsee hyvin sisään kulttuuriin.

Karin Fossum: Marraskuun neljännen vastainen yö

Natt til fjerde november, Johnny Kniga 2005, 194 s.

Marraskuun neljännen vastaisena yönä 17-vuotias Jonna, vanhempiensa Jonin ja Magnhildin ainoa lapsi, katoaa jäljettömiin. Kirja kertoo vanhempien tunteista ja ajatuksista seuraavan vuoden aikana, erityisesti ujon ja sulkeutuneen isän näkökulmasta. Fossumia on kehuttu hyväksi ihmismielen tuntijaksi ja kuvaajaksi - syystä!

Jatkoa seuraa myöhemmin! :)