Rosa Liksom: Hytti nro 6 (äänikirja)

Neuvostoliiton loppuaikoina suomalainen tyttö ja venäläinen mies päätyvät hyttitovereiksi junamatkalla halki valtavan Siperian. Mies juo vodkaa, kaivaa ruokatavaroita ilmeisen pohjattomasta repustaan, kertoo laajasta Venäjänmaasta ja sen kansasta, omasta elämästään myös, ehdottelee toisinaan törkeyksiä kun tekee niin kovasti pillua mieli ja pyytää sitten anteeksi. Tyttö kuuntelee, piirtää, kieltäytyy vodkasta, ajattelee Moskovaan jäänyttä Mitkaa ja tämän äitiä, ja pakenee välillä käytävään saatuaan tarpeekseen. Hiljalleen heidän välilleen muodostuu erikoinen ystävyys.


Muistelen, että aiemmin kirjaa googlaillessani törmäsin jossain tietoon - vai olikohan pelkkä huhu - siitä, että Rosa Liksomin tytär pyysi äitiään selittämään mikä oli Neuvostoliitto, ja selityksenä syntyi tämä kirja. En siis mene vannomaan että tämä pitää paikkansa, mutta pidän ajatuksesta. Eikä kirja ole huono selitys ollenkaan, uskoisin. Ainakin Neuvostoliitto on kuvattu niin, että koin sen äänikirjaa kuunnellessanikin kaikilla aisteilla. Nyt pitäisi olla käden ulottuvilla sivuja joita voisi selailla ja palauttaa mieleen, kuinka hienoa Liksomin kieli oikein onkaan. Symboliikkaakin kirjassa taitaa olla niin paljon etten edes yritä alkaa setvimään sitä erittäin puutteellisella asiantuntemuksellani. Ilmeisesti myös junan kulkema reitti on loppupäästään todellisuudessa mahdoton, mutta en usko tämänkään olevan Liksomilta vahinko.

Miestä on kai monikin pitänyt vastenmielisenä tyyppinä, mutta omasta mielestäni hän on kiinnostava henkilö josta halusin jatkuvasti tietää lisää. Tyttö jäi vähän etäisemmäksi. Toisinaan kaipasin kuuntelusta taukoa, mutta lopulta viihdyin tällä rujon tunnelmallisella matkalla varsin hyvin.

Kustantaja WSOY 2012, 6 h 50 min, lukija Pertti Sveholm

Ulla-Lena Lundberg: Jää

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä." (s. 7)

Sotien jälkeen syrjäinen ulkosaariston seurakunta saa uuden papin. Luodot ovat niin kaukana etteivät ne yleensä mahdu edes karttoihin eikä sinne ole vakituiseksi kirkkoherraksi kukaan hakenut miesmuistiin, mutta kun Petter Kummel toimeliaan vaimonsa Monan ja vuoden ikäisen Sanna-tyttären kanssa rantautuu kirkkosaareen, hän tuntee tulleensa oikeaan paikkaan.


Luotolaiset ihastuvat sympaattiseen pappiinsa (joka laulaakin paljon paremmin kuin edeltäjänsä, ja sitä täällä arvostetaan, joten mitä siitä vaikka saarnat toisinaan roikkuvatkin niin ohuen punaisen langan varassa että on kiinnostavaa seurata miten hän selviytyy loppuun asti), ja Petter ihastuu hymyilevään seurakuntaansa (vaikka oppiikin pinnanalaiset jännitteet - itäluotolainen ei erityisen innokkaasti ryntäisi kiskomaan hukkuvaa länsiluotolaista avannosta).


Vaikka syrjässä ollaankin, täällä on asiat hyvin. Luotojen luonnosta saa nauttia lukiessakin. Talvella jää moninkertaistaa pitäjän pinta-alan ja avaa potkukelkkareitit naapurisaariin, keväällä ollaan hetki ihan eristyksissä ennen kuin jäät yhtäkkiä lähtevät hillittömällä rytinällä. Elämäniloisen nuoren papin luontevasti kuvattu usko lämmittää ateistiakin.


Jos Petter Kummel perheineen vain saisi asuttaa Luotojen pappilaa kaukaiseen eläkeikään asti, se olisi niin oikein kuin voi olla, mutta elämällä on omat mutkansa eivätkä ne aina ole reiluja.

Ei mennyt Finlandia-palkinto hukkaan kun se tälle myönnettiin. Vaikka alussa ihastuinkin siihen kuinka kerronta pulppuaa Monan touhutessa, lopulta Jää vie mukanaan erityisesti hiljaisella voimallaan. Jos on tuntikausia kirjan sulkemisen jälkeen edelleen syvällä sen maailmassa ja ajattelee että miksi sen elämän nyt niin piti mennä, niin onhan se selkeä huipputeoksen merkki. Tunnekuohu ei ainakaan vähentynyt siitä, kun luin tämän haastattelun ja mietin kuinka paljon kirjassa onkaan Ulla-Lena Lundbergin oman lapsuudenperheen todellista historiaa. Todella hieno kirja.

Ensimmäinen lause: Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.

Ruotsinkielinen alkuteos: Is (2012)

Suomentanut Leena Vallisaari

Kustantaja Teos & Schildts & Söderströms 2012, 366 s. 

Sofi Oksanen: Puhdistus

Tulipa viimein luettua viime vuosien varmaankin tunnetuin ja ylistetyin kotimainen romaani. En tiedä johtuiko tästä pienestä viivyttelystä vai joistakin lukemistani, vähän vähemmän kehuvista ja siten tilannetta tasaavista blogiarvioista, mutta joka tapauksessa huomasin pystyväni tarttumaan kirjaan aika lailla avoimin mielin, vailla mitään hillittömiä odotuksia.


Se, että kirjasta on puhuttu niin paljon näkyy ja tuntuu kuitenkin nyt, kun yritän itse saada sanottua siitä jotain. Lyö jokseenkin tyhjää. Mutta kokeillaan nyt edes vähän jotain saada aikaiseksi.

En saanut mitään elämää suurempaa lukukokemusta, voi olla ettei kirja yllä edes vuoden top kymppiini, mutta pidin siitä kyllä. Ja koska odotukseni onneksi olivat järkevästi mitoitetut, en ole tippaakaan pettynyt. Kerronta lähti viemään mukanaan hyvin heti alussa ja kieli miellytti. Huomasin, että vaikka jotkin Oksasen koukeroiset kuvailut olivat melko samantyyppisiä kuin ne, joita juuri Larssonin kohdalla moitin, tällä kertaa pidin niistä. Ne olivat luontevampia ja sujuvampia, tuntuivat todella rikastuttavan tekstiä. Ja niistä huolimatta kirja oli yllättävän helppolukuinen. Taisin odottaa jotain vähän vaikeampaa, vaikka ihan järjellä ajatellen olisi tietysti voinut päätellä, että kirjasta tuskin olisi tullut myyntimenestystä jos se olisi kovin hankalasti lähestyttävä.

Yksi parhaista puolista kirjassa oli Viron historian avaaminen, ja tästä heräsi kyllä halu lukea aiheesta lisää. Minulle mieluisin tapa tutustua historian tapahtumiin on lukea kaunokirjallisuutta tavallisista ihmisistä niiden keskellä, ja siihenhän Puhdistus on juuri omiaan.

Nuoren Zarankin tarina kyllä kiinnosti, mutta vahvempi ja rankempi kokemus oli monista koettelemuksista selvinneen ja varsin kyseenalaisiakin valintoja tehneen Aliiden elämästä lukeminen. Kirjan myös melko hiljattain lukenut Karoliina ehdotti, että Aliiden tiettyyn asiaan kohdistuvan pakkomielteen taustalla saattaisi olla muutakin kuin rakastuminen, että Aliiden mielenterveys ei alun perinkään olisi ollut täysin vakaa. Tämä onkin uskottava ajatus, sillä sen verran pitkälle hän ratkaisuissaan menee. Kiinnostavaa on ajatella myös Zaran isoäidin kokemuksia, joista suuri osa jää lukijan mielikuvituksen varaan.

Olen tyytyväinen, että kirja tuli Kuusi kovaa kotimaista -haasteen myötä viimein luettua.

Ensimmäinen lause: On yritettävä kirjoittaa muutama sananen, jotta järki pysyisi päässä eikä mieli murtuisi.

Ulkoasu: Kansi on hieno, pidän värityksestä ja kuvan rajauksesta. Päällyksen alkup. kuva: Riikka Eiro, päällys: Sanna Sorsa.

Kustantaja WSOY 2009, 20. painos (1. painos 2008), 375 s.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Olen lukinnut sen tänne, olen koettanut vangita palasen metsää, ja nyt metsä on vanginnut minut.

Olen halunnut lukea tämän siitä asti kun tämä vuonna 2000 sai Finlandia-palkinnon. Eihän tässä kovin pitkään siis mennyt. :) No, kirja tuskin on odottamisesta huonontunut!

Kirjan idea on mielestäni todella hyvä. Sinisalon vaihtoehtoisessa todellisuudessa pohjoismaisten suurpetojen joukkoon on saatu varsin kiehtova laji: peikko, joka viimein vuonna 1907 löydettiin ja tieteellisesti tunnistettiin. Tarinan päähenkilö on Mikael, valokuvaaja joka ulkonäkönsä vuoksi tunnetaan Tampereen homopiireissä nimellä Enkeli. Hän löytää kerrostalon pihalta sairaan peikonpoikasen jonka tietää heti haluavansa omakseen ja vie kotiinsa. Kuten on odotettavissa, peikon pitäminen asunnossa, salaa, ei ole ihan mutkaton juttu.

Homma toimii erinomaisesti myös muuten kuin vain ideana. Kertojina toimivat vuorotellen Mikael, hänen hiljattain jättämänsä ex Tohtori Spiderman, Mikaeliin ihastunut Ecke, alakerran Pentin alistettu filippiiniläinen postimyyntivaimo Palomita sekä mainostoimiston komea Martes, joka leikittelee Mikaelin ihastumisella. Kerronta etenee nopeatempoisesti pätkissä, jotka ovat välillä hyvinkin lyhyitä ja pisimmilläänkin vain muutaman sivun mittaisia. Väleihin on siroteltu runsaasti vanhoja tarinoita, runoja sekä "tieteellisiä" tekstejä peikoista. Omaan makuuni tämä toteutus ainakin sopi oikein hyvin.

Kirja käsittelee monenlaisia valtasuhteita ja niiden muutoksia henkilöiden välillä (peikko mukaanluettuna). Sen Sinisalo hoitaa taidolla, kuten myös vanhojen myyttien ja kesyttömän luonnon yhdistämisen nykypäivän kaupunkilaisen elämään. Tykkäsin!!

Ensimmäinen lause: Alan hätääntyä.

Kustantaja Tammi 2000, 268 s.