maanantai 30. syyskuuta 2013

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies

Taivaanraapijoista tuttu Jussi Ketola on palannut kymmenisen vuotta aiemmin Amerikasta, asettunut Kauhavalle ja perustanut perheen. Keväällä 1918 hänet pakotetaan hevosineen junaan aseella uhaten, viedään Seinäjoen kautta Orivedelle ja marssitetaan sieltä Tampereelle kuljettamaan kansalaissodassa kaatuneiden ruumiita.

Ketola pysyy sotaretkellään sitkeästi pasifistina. Hän ei ole kenenkään puolella (paitsi hevosensa), mutta ihmisten tappamista vastaan kyllä. Taivaanraapijoiden jäljiltä moitin häntä siitä, että hän vaikutti olevan kenen tahansa vietävissä, mutta nyt mies tuntuu löytäneen vastaansanomiskykynsä lisäksi myös tunteensa. Ne tosin täytyy Antti Tuurin tekstistä kaivaa esiin sanojen väleistä, mutta ei se mitään - tyyli sopii oikein hyvin ainakin mulle.

Sodan kauheuksiakaan ei ole tarpeen sen kummemmin korostaa. Riittää kyllä, kun Ketola kertoo mitä näkee: Tykkien, kuularuiskujen ja pistimien repimiä, alastomiksi riisuttuja, jäätyneitä ruumiita. Ihan yhtä kuolleita, kuuluvatpa sitten punaisille tai valkoisille. Nälkäisiä orpoja, kolmijalkaisen koiran ja kaasun täyttämiä hevosenraatoja. Joka paikkaan tarttuvan kuolleiden hajunkin Ketola mainitsee useaan kertaan. Hän ei näe sodassa kaatumisessa mitään ylevää, vaan se on likaista, löyhkäävää ja nöyryyttävää. Sotaan liittyviä kirjoja lukiessa mieleen nousee usein ihmetys siitä, että ihmiskunta on tosiaan tuollaisen touhun tavakseen ottanut, eikä se ihmetys ainakaan yhtään vähene sillä että näyttämönä on ruumiskasojen täyttämä Tampere, jossa suomalaiset tappavat toisiaan.

Kylmien kyytimies on hieno kirja, hienompi kuin ehkä vielä tajuankaan ennen kuin olen asiaa kunnolla sulatellut, ja Ketolan Jussi on hieno mies, jonka tarinaa jatkavan Ikitien juuri nappasin talteen hyllyyni. Ja Antti Tuuri on tietysti hieno kirjailija, johon onneksi viimein ymmärsin tutustua. (Kiitos vain, Amma!) Hänen tuotantonsa ei ihan heti kesken lopukaan, ja kiinnostuneena odottelen tulevia lukukokemuksia - mitä muita palasia Suomen ja suomalaisten historiasta hän onkaan poiminut minulle kerrottaviksi?

Ensimmäinen lause: Pakko oli uskoa, että sillä oli mauseri kädessä ja sillä se minua osoitti.

Ulkoasu: Raunioita keväisessä valossa, ja se kolmijalkainen koirakin esiintyy takakannessa. Kansi täydentää sopivasti tekstin luomaa ajankuvaa. Kannen kuva: Hannu Taina.

Kustantaja Otava 2008, 278 s.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Bargum, Repo, Carlson, Dovlatov & Hautala

Etten taas onnistuisi jumittamaan itseäni bloggaamattomien kirjojen loukkuun, ajattelin urakoida yhteispostauksen lukutaitokampanjan aikana lukemistani kirjoista.

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Harald ja Olof lähtevät syksyn viimeiselle purjehdukselle, jolta palaa vain toinen. Miehet eivät ole puhuneet vuosiin, eivätkä välit ole koskaan olleet lämpimän mutkattomat. Molemmat ovat olleet saman naisen kanssa naimisissa ja on muutakin mikä menneisyydessä hiertää.

Ensin versionsa kertoo Olof, jota lukijan on helppo uskoa - kunnes ääneen pääsee kirjeensä kautta Harald, joka kertoo toisenlaisen, mutta yhtä uskottavan tarinan. Lukija ei voi tietää, mikä on totta, mutta ei sillä ole lopulta väliä. Väliä on syksyisen meren raikkaudella ja hämärän laskeutumisella tyynelle lahdelle, purjeiden nostamisella, rakkaudella ja sen alkamisella ja loppumisella, ihmisten kohtaamisella ja kohtaamattomuudella, kauniilla kielellä ja kerronnalla. Tämän voisi hyvin lukea joka syksy, tuskin teksti siitä kuluisi.

Ensimmäinen lause: Sinä päivänä, jolloin me, Harald ja minä, päätimme lähteä purjehtimaan, puhalsi sopiva lounainen.

Ruotsinkielinen alkuteos: Seglats i september (2011)

Ulkoasu: Kaunis, ihanan syvänsininen kansi! Kannen kuva: Roland Schneider/Plainpicture/Fennopress, päällys: Helena Kajander.

Kustantaja Tammi 2012, käsikirjoituksesta suom. Marja Kyrö, 120 s.

Niina Repo: Miehen kuolema

Matildan ja Laurin suhteella ei ole enää pitkään aikaan mennyt kovin hyvin, ja Lonka-koiran kuoleminen Laurin huolimattomuuden seurauksena on Matildalle viimeinen pisara. Hän ottaa vastaan kutsun lähteä viettämään pari viikkoa taiteilijatätinsä Viktorian ja tämän miehen Anteron luona. Maaseutukartano tuntuu sopivalta paikalta miettiä uutta alkua. Ensin paikka tuntuukin paratiisilta, mutta tapahtumien edetessä idyllin alta alkaa nousta esiin yhä synkempiä sävyjä.

Pidin kirjan alusta ja uskottavista kuvauksista parisuhdeongelmista ja Matildan humalasekoiluista. Siinä vaiheessa olin hänen puolellaan, mutta myöhemmin Matilda alkoi käyttäytyä jokseenkin järjettömästi samalla kun koko homma ajautui vähän turhan kajahtaneeksi. Loppu toi tuolle kajahtaneisuudelle osittaisen oikeutuksen, mutta ei se ihan riitä. Tärkeitä asioita tässä kyllä käsiteltiin, kuten salattua väkivaltaa, ja hyviäkin hetkiä sain tekstin parissa viettää, mutta kokonaisuus silkkibokseripaketteineen ja kyläpoliiseineen ei oikein vakuuttanut. Revon kirjoitustyyli noin muuten kyllä miellytti, teksti kulki mukavasti ja säilytti sisällön tummetessakin sopivan keveyden.

Ensimmäinen lause: Lonka kuoli.

Ulkoasu: Ihan ok. Tarinan totuuden kanssa ristiriidassa oleva maalaisidylli sopii kyllä kanteen. Tekijätiedot varmaankin kirjaston tarrojen alla.

Kustantaja WSOY 2000, 120 s.

Kristina Carlson: William N. Päiväkirja

Jäkälätutkija William Nylander, kärttyisänpuoleinen ukko joka toteaa olevansa perin ikävä ihminen jopa omaksi seurakseen, elää pölyn ja papereiden täyttämässä kylmässä pariisilaisasunnossaan ja kirjoittaa päiväkirjaansa 1800-luvun viimeisinä vuosina.

Kaikessa ikävyydessään Nylander on silti myös hymyilyttävän sympaattinen. Hän puhisee (useista!) vanhoista välirikoista, joista osa on tieteellisten erimielisyyksien vuoksi ja osa ties mistä syystä tapahtuneita ja jupisee vuosia sitten saamatta jääneestä virka-asunnosta. Mutta hän myös iloitsee keväällä maasta nousevista krookuksista, ihailee yllättäen saamaansa kukkakimppua, joka vielä kuivuneenakin kaunistaa viereisen rakennuksen pimentämää asuntoa ja ostaa hetken päähänpistosta koristenuket kaikille pitsipuodin nuorille neideille.

Yhtä lähelle tämä ei tullut kuin Herra Darwinin puutarhuri, joka oli mulle suorastaan hengästyttävä lukukokemus, mutta taidokas kirja on tämäkin. Carlson on luonut Nylanderin todellisen elämän käännekohtien lomaan fiktiivisen henkilön, jolla on oma selkeä persoonansa ja äänensä. Kielikin on edelleen hienoa.

Ensimmäinen lause: Pariisi 15. marraskuuta 1897 Constance kaiketi osti tämän vihon kotitalousasioitaan varten, mutta unohti lähtiessään, joten minä otan vihon käyttööni, enkä minä aio repiä yhtäkään sivua, sillä paperi on hyvälaatuista ja kannet ovat kluuttia.

Ulkoasu: Ei herätä suuria intohimoja, mutta yksinäinen hahmo plus Nylanderin ihaileman Seurat'n tuotanto on toki kelpo yhdistelmä. Kannen kuva: Georges Pierre Seurat.

Kustantaja Otava 2011, 2. painos, 153 s.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku


Homman idea on ilmaistu niin selkeästi takakansitekstissä että pöllin sen tähän: "Vain yksi matkalaukku mukanaan Sergei Dovlatov lähtee Neuvostoliitosta. Asetuttuaan New Yorkiin hän työntää laukun kaappiin ja unohtaa sen. Vuosien päästä hän löytää laukun jälleen ja avaa sen: paljastuu omituinen kokoelma tarpeettomia esineitä. Mutta jokaisella niistä on tarina..."

Esine kerrallaan Dovlatov kertoo nuo tarinat; miten hänen haltuunsa on päätynyt upseerinvyö, entä miten suomalaiset kreppisukat tai puolue-eliitin puolikengät. Samalla tulee kerrotuksi paljon muutakin. Neuvostoliitosta, sen arjesta ja asukkaista, perheestä ja tuttavista, absurdeista sattumuksista. Tyyli on sama, johon Meikäläisissä ihastuin. Aina ei voi tietää, mitä uskoa - vaimonkin kohtaamisesta kuullaan tässä aivan erilainen tarina. Niin vakuuttavasti Dovlatov silti kaiken kertoo, että haluan edelleen uskoa joka sanan.

Ensimmäinen lause: Se viisumi- ja rekisteröintitoimiston ämmä sanoi minulle: -Jokaiselle lähtijälle sallitaan kolme matkalaukkua, se on vakiintunut käytäntö.

Venäjänkielinen alkuteos: Чемодан (1983)

Ulkoasu: Mukavan pirteä ja selkeä! Graafinen muotoilu: Varpu Eronen.

Kustantaja Idiootti 2012, suom. Pauli Tapio, 160 s.

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Tämänkin takakansi tiivistää sisällön sen verran hyvin että annetaanpa mennä toinenkin lainaus:
"Lapsuuden kesinä suomalainen istuu arkkupakastimen päällä ja lukee Nykypostista iskelmälaulajan hankaluuksista. Vastaa mummin kysymyksistä joka toiseen ja miettii helpointa tapaa päästä Ennätysten kirjaan. Puhuu asioita, jotka eivät kiinnosta mutta jotka muistaa kolmenkymmenen vuoden päästä.
  Suomalainen varttuu mäkihyppytornien ja automarkettien varjossa aikuiseksi, juottaa kiinalaisen naapurin humalaan ja opettaa poikansa heittämään leipiä vaikka jo viluttaakin. Vanhoilla päivillään se murahtelee kahvioissa ja menehtyy rakkaalle soffalleen kesken prinsessa Victorian häiden."

Kansalliskirja koostuu noin viidestäkymmenestä lyhyestä, yleensä parisivuisesta tekstistä, jotka ovat tarinoita tai kirjallisia muotokuvia suomalaisista. Niissä vilahtelevat hävitty ja voitettu arvokisafinaali, silloin tällöin moikkaileva naapuri, ensikohtaaminen appiukon kanssa, kaupan peliautomaatit, navetan vintti ja Tangomarkkinat. Hautala muuntelee kirjoitustyyliään tarinan ja puhujan mukaan ja sanoo paljon vähillä sanoilla. Tekstit ovat monesti hieman surumielisiä, tai ankeitakin, mutta lämmöllä kirjoitettuja. Hautala tuntuu olevan täällä kotonaan, ja niin minäkin.

Rakastuin muuten tätä lukiessani taas niihin ihan tavallisiin suomalaisiin miehiin. Siihen, joka heitteli leipiä ensin isänsä ja sitten poikansa kanssa, toiseen joka kirjoitti listoja asioista ex-vaimolleen ja pojalleen, ja siihenkin joka makasi yksiössään toivomassa ja kaipaamassa. (Jälkimmäisen kohdalla ei tosin tarkennettu henkilön olevan mies, mutta oletan hänen olevan.) ♥!

Ulkoasu: Hyvin sisältöön sopiva, bonuspisteitä siitä että sisäkansissakin on nostalgiset valokuvat. Kansi: Tuomo Parikka.

Kustantaja Gummerus 2012, 112 s.

lauantai 14. syyskuuta 2013

Lukutaitokampanjan aikana luettua

Suomen Pakolaisavun kanssa yhteistyössä järjestetty kirjabloggaajien lukutaitokampanja päättyi eilen, joten olen taas hieman myöhässä. Mutta se ei onneksi ole kummoinenkaan vahinko, sillä Keräyssivu on kyllä edelleen auki ja käyn tekemässä oman lahjoitukseni sinne kunhan saan tämän jutun kirjoitettua. Hieno summa rahaa sinne onkin jo kertynyt, suuri kiitos kaikille mukana olleille!!

Tarkoitus oli olla aktiivisemmin mukana asiasta kirjoittelussa ja kertoa edistymisestäni viikon aikana, mutta lopulta jouduin priorisoimaan kaiken joutilaan aikani siihen että sain luettua viiden kirjan minimitavoitteeni. :) Nämä luin:



 
 

Kirjoista lisää myöhemmin. Nyt siis lahjoittamaan. (Lupailin laittavani keräykseen euron jokaisesta lukemastani kirjasta, mutta totesin että saan paremman mielenrauhan jos laitan tähän rahaa saman verran kuin kirjanostotempaukseenkin.)

perjantai 6. syyskuuta 2013

Lukutaitokampanja

Lähes joka kuudes maailman aikuisista on lukutaidoton ja vain kolmanneksella lapsista on mahdollisuus käydä koulua. Uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton Suomen Pakolaisapu auttaa pakolaisia ja paluumuuttajia uuteen alkuun järjestämällä lukutaitokoulutusta Sierra Leonessa, Liberiassa, Ugandassa ja Thaimaassa. Lukutaidon vaikutus on laaja: se antaa paremman itsetunnon, paremmat mahdollisuudet elinkeinonharjoittamiseen ja yhteisön asioihin osallistumiseen, helpottaa arkea ja tuo tietoa. Käytännönläheisen opetuksen yhteydessä opitaan tärkeitä asioita mm. sairauksista, maanviljelystä ja kaupankäynnistä.


8.9. vietetään kansainvälistä lukutaitopäivää ja kirjabloggarit ovat mukana keräämässä varoja lukutaitotyöhön 6.-13.9. kestävällä kampanjalla. Minäkin aion viikon ajan lukea sen minkä ehdin (lyhyitä kirjoja, luonnollisesti ;) sekä lahjoittaa euron jokaista lukemaani kirjaa kohti ja haastan blogin lukijatkin mukaan. Osallistua voi vaikka omien, minun tai jonkun muun bloggarin lukemisten mukaan lahjoittamalla tai muita mukaan yllyttämällä, mikä vain itsestä sopivimmalta tuntuu. Lahjoituksen voi tehdä täällä. Kerätyt varat ohjataan Suomen Pakolaisavun lukutaitotyöhön.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Osta kirja!

Muutama viikko sitten Marissa nosti esiin idean kirja-alaa tukevasta tempauksesta, jonka vuoksi useat bloggarit ovat olleet kirjaostoksilla hankkimassa normaalihintaista kirjaa. (Oikeastaan tempauspäivä oli eilen, mutta vaikka tämän kirjoittamista silloin aloittelinkin, muu elämä tuli väliin ja juttu tulee ilmoille tyylikkäästi myöhässä. :) Eihän se toki sinänsä mitään erikoista ole että kirjabloggari ostaa kirjoja - juurihan itsekin TAAS esittelin pari uutta pinoa - mutta ne blogeissa hehkutetut ostokset ovat useimmiten alelöytöjä. Niin täälläkin. Normaalihintaisia kirjoja ei kovinkaan usein tule ostettua. Halvempia kun saa samalla rahalla enemmän. ;) (Vaihtoehtona voisi tietysti olla ostaa vähemmän, mutta ei mennä nyt siihen ollenkaan.)

Kirjaostostani varten astelin paikalliseen KIPAan. Olen monta kertaa ajatellut että sitä pitäisi tukea enemmänkin, mutta usein ne harvat normaalihintaiset kirjat tulee ostettua joko ison ketjun liikkestä tai netistä - niissä kun se hintalappu näyttää pienempää lukemaa. Tuossa pikkukaupassa kirjat myös säilyttävät hintansa pitempään eivätkä löydy niin pian alekorista, eivätkä sitten sieltäkään ihan muutamalla eurolla. Tämä herättää toisiaan vastaan taistelevia ajatuksia: Totta kai ostan mielelläni kirjoja halvalla. Jos jossain haiskahtaa kirja-alelta, niin minuahan ei pidättele mikään. Mutta kyllähän kirjan lyhyt elinkaari välillä surettaa, ja tuollainen "sitkeämpi" hinnoittelu tuntuu kirjallisuutta arvostavammalta. Lisäksi kirjojen kustantaminen on liiketoimintaa jota ei loputtomiin tapahdu jos ei se kannata, eikä suomalaisen keskivertokirjailijan tilille ilmesty kirjansa pienestä myynnistä kovin hääviä korvausta. On siis ihan oikein ja kohtuullista, jos minä maksan edes joskus kunnolla lukemisesta, suuresta nautinnostani.




Silmäilin siis hyllyjä ja hiplailin houkuttelevia vaihtoehtoja, kunnes vakuutuin siitä että Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen on täydellinen valinta. Tärkein kriteeri oli tietysti se, että kyseessä on kirja josta uskon pitäväni ja jonka uskon haluavani säilyttää lukemisen jälkeenkin. Tässä kuitenkin sattui sopivasti yhdistymään monta muutakin seikkaa; kirjailija on vähemmän tunnettu kotimainen, kustantamo pieni (Teos & Schildts & Söderströms), kirjan ulkoasuun on panostettu sisälehtiä myöten ja se on ilmestynyt jo viime vuonna, joten tämän ostamalla sain hieman protestoitua tuota mainitsemaani lyhyttä elinkaarta vastaan. Toivottavasti vielä Laura Beckin käännös ruotsinkielisestä alkuteoksesta on laadukas. :)

Ostakaa ihmiset kirjoja jos vain suinkin voitte, muulloinkin kuin lahjaostoksilla, ihan muuten vaan!

maanantai 2. syyskuuta 2013

Kesän kirjaostoksia

Kirjapinoja toistensa perään vain, tällä kertaa vuorossa heinä-elokuussa hyllyyni ilmaantuneet kirjat. Nyt en harmikseni ehdi sen kummemmin eritellä mistä syystä olen mihinkin hankintaan päätynyt, joten pitemmittä puheitta vain pinot ja listaukset esille:


Vasemmalla (tai ylempänä - pahus kun pitää yrittää kikkailla kuvakulmien kanssa niin etteivät ihan kaikki ympäristön epäsiisteydet hypi silmille... :D) heinäkuun saalis:

Hernán Rivera Letelier: Elokuvankertoja
Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Joyce Carol Oates: Blondi
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran
Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä
Liz Williams: Aavekauppiaan tytär
Luigi Pirandello: Ahdas frakki ja muita novelleja
Simo Pajunen: Kaarti
J. Pekka Mäkelä: Muurahaispuu
J. Pekka Mäkelä: Karsta
Jean-Louis Fournier: Isi, mihin mennään?
Hal Duncan: Pako helvetistä!
Maria Turtschaninoff: Helsingin alla
Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas
Olli Jalonen: Karatolla
Annukka Salama: Käärmeenlumooja
Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Ja toisessa pinossa sitten elokuiset hankinnat:

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät
Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet
Stephen King: Joutomaa
Terry Pratchett: Noitia maisemissa
Paul Auster: Sunset Park
Paul Auster: Näkymätön
Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö
Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera
Heidi Köngäs: Dora, Dora
Turkka Hautala: Kansalliskirja
Hilary Mantel: Susipalatsi
Pöyrööt - Rakkautta kärestä pitäen
Stephen Kingin Musta torni - Revolverimiehen alku
Stephen Kingin Musta torni - Pitkä kotimatka


Pöyrööt-sarjakuva-albumin sain lahjaksi, muut omia ostoksia. Ja nämä 31 kun lisätään vuoden aiempiin hankintoihin niin sehän tekee sitten yhteensä 152 kirjaa. :)