Antti Tuuri: Kylmien kyytimies

Taivaanraapijoista tuttu Jussi Ketola on palannut kymmenisen vuotta aiemmin Amerikasta, asettunut Kauhavalle ja perustanut perheen. Keväällä 1918 hänet pakotetaan hevosineen junaan aseella uhaten, viedään Seinäjoen kautta Orivedelle ja marssitetaan sieltä Tampereelle kuljettamaan kansalaissodassa kaatuneiden ruumiita.

Ketola pysyy sotaretkellään sitkeästi pasifistina. Hän ei ole kenenkään puolella (paitsi hevosensa), mutta ihmisten tappamista vastaan kyllä. Taivaanraapijoiden jäljiltä moitin häntä siitä, että hän vaikutti olevan kenen tahansa vietävissä, mutta nyt mies tuntuu löytäneen vastaansanomiskykynsä lisäksi myös tunteensa. Ne tosin täytyy Antti Tuurin tekstistä kaivaa esiin sanojen väleistä, mutta ei se mitään - tyyli sopii oikein hyvin ainakin mulle.

Sodan kauheuksiakaan ei ole tarpeen sen kummemmin korostaa. Riittää kyllä, kun Ketola kertoo mitä näkee: Tykkien, kuularuiskujen ja pistimien repimiä, alastomiksi riisuttuja, jäätyneitä ruumiita. Ihan yhtä kuolleita, kuuluvatpa sitten punaisille tai valkoisille. Nälkäisiä orpoja, kolmijalkaisen koiran ja kaasun täyttämiä hevosenraatoja. Joka paikkaan tarttuvan kuolleiden hajunkin Ketola mainitsee useaan kertaan. Hän ei näe sodassa kaatumisessa mitään ylevää, vaan se on likaista, löyhkäävää ja nöyryyttävää. Sotaan liittyviä kirjoja lukiessa mieleen nousee usein ihmetys siitä, että ihmiskunta on tosiaan tuollaisen touhun tavakseen ottanut, eikä se ihmetys ainakaan yhtään vähene sillä että näyttämönä on ruumiskasojen täyttämä Tampere, jossa suomalaiset tappavat toisiaan.

Kylmien kyytimies on hieno kirja, hienompi kuin ehkä vielä tajuankaan ennen kuin olen asiaa kunnolla sulatellut, ja Ketolan Jussi on hieno mies, jonka tarinaa jatkavan Ikitien juuri nappasin talteen hyllyyni. Ja Antti Tuuri on tietysti hieno kirjailija, johon onneksi viimein ymmärsin tutustua. (Kiitos vain, Amma!) Hänen tuotantonsa ei ihan heti kesken lopukaan, ja kiinnostuneena odottelen tulevia lukukokemuksia - mitä muita palasia Suomen ja suomalaisten historiasta hän onkaan poiminut minulle kerrottaviksi?

Ensimmäinen lause: Pakko oli uskoa, että sillä oli mauseri kädessä ja sillä se minua osoitti.

Ulkoasu: Raunioita keväisessä valossa, ja se kolmijalkainen koirakin esiintyy takakannessa. Kansi täydentää sopivasti tekstin luomaa ajankuvaa. Kannen kuva: Hannu Taina.

Kustantaja Otava 2008, 278 s.