Khaled Hosseini: Leijapoika

Afganistanilaispojat Amir ja Hassan ovat molemmat äidittömiä, saman rinnan ruokkimia ja toistensa ensimmäiset muistikuvat. Parhaat ystävykset ja enemmänkin, kuin veljekset, mutta silti epätasa-arvoisia. Amirin isä, Baba, on Kabulin rikkaimpia miehiä. Hassan on heidän palvelijansa Alin poika ja asuu isänsä kanssa vaatimattomassa majassa komean talon pihan perällä. Amir on pataani, Hassan kuuluu syrjittyihin hazaroihin. Tämä ei estä poikia leikkimästä yhdessä eikä uskollista Hassania lukemasta melkein Amirin ajatuksiakin, mutta sitten tulee se kohtalokas päivä jona Amir laittaa niin kovasti kaipaamansa isän arvostuksen ystävänsä edelle. Tilanne olisi vielä korjattavissa mutta Amir tekee lisää virheitä, ja kun poikien tiet eroavat, jäljelle jää syyllisyys josta ei uskalla edes kertoa kenellekään.

Afganistan ennen sotia, leijaturnajaisineen, on hieno ja kaunis paikka. Sitten tulee neuvostomiehitys, sitten talibanit joita ensin tervehditään vapauttajina ennen kuin todellisuus valkenee. Monien muiden tavoin Amir pakenee isänsä kanssa Yhdysvaltoihin, jossa elämä täytyy järjestää uudelleen eikä se aina ole todellakaan helppoa, varsinkaan vanhemmalle sukupolvelle. Pataanien yhteisöllisyys sentään säilyy toisellakin mantereella.

Leijapoikaa on kehuttu valtavasti, ja loistokirjahan se onkin. Jostain syystä se nyt ei siltikään omalla kohdallani uponnut ihan niin syvälle tai jäänyt niin hyvin mieleen kuin olisi voinut. Sen kun tietäisi, mistä tuokin taas johtuu. Lukemisesta on kyllä aikaa pari kuukautta, ja tuoreeltaan olisi epäilemättä irronnut enemmän ajatuksia. (Nyt luin juuri viimeisen sivun uudelleen ja siitä vaikuttuneena aloin epäillä omia sanojani - ihastuinko sittenkin enemmän kuin miltä nyt tuntuu. "Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa." Phah, ei pitäisi lykätä bloggaamista näin kauas.) Joka tapauksessa olen iloinen että tämänkin viimein luin, ja suosittelen kyllä lämpimästi muillekin!

Ensimmäinen lause: Minusta tuli se mikä tänään olen kahdentoista ikäisenä eräänä kylmänä ja pilvisenä talvipäivänä vuonna 1975.

Englanninkielinen alkuteos: The Kite Runner (2003)

Suomentanut Erkki Jukarainen

Kustantaja Otava 2010 (1. painos 2004), 430 s.

Kolme äänikirjaa miehistä: Talvisota, Zlatan & Rajanaapuri

Nyt meinaa olla vähän sillä tavalla, että pian puolitoistavuotias pikkuvipeltäjä ja aikaiset työherätykset aiheuttavat yhdessä sen, että bloggaamiselle on jokseenkin hankalaa löytää sopivia rakosia. Pitäisi nimittäin olla samaan aikaan sekä joutilas istumaan koneella ilman häiriöitä että tarpeeksi virkeä voidakseen ajatella kirjoittamista. Ja kun se rauha illalla laskeutuu niin sitten on jo itselläkin väsy. Kun kaikesta haluan kuitenkin kirjoittaa edes lyhyesti, ihan jo saadakseni itsellenikin ajatuksia muistiin, täytyy pitää homma pyörimässä matalalla kynnyksellä. :)

Nyt vuorossa pieni äänikirjakooste. Nämä ansaitsisivat pidemmätkin tekstit, mutta saavatpa edes lyhyet! :) Kaikissa on sattumoisin keskiössä miehiä: yksi, kaksi tai enemmän, oikeastaan kokonainen armeijallinen. Jokaisessa on myös tehtävänsä erinomaisesti hoitava, kirjaan sopiva lukija.

Antti Tuuri: Talvisota

Talvisodan kokenut Martti kertoilee taattuun kaunistelemattomaan Tuuri-tyyliin ajasta, jonka vietti Laurilan jalkaväkirykmentin mukana taistelemassa ensin Taipaleenjoella Terenttilän aukiolla ja sitten Vuosalmella ja Äyräpäässä. Sotaan lähti nuorempi velikin jonka perään Martti ajatteli katsovansa, mutta jo aikaisessa vaiheessa tulee mainittua ettei veli tule reissulta hengissä palaamaan. Ei niissä maisemissa ole toisesta perään katsojaksi.

Talvisota on hiljaiseksi vetävä kuvaus käsittämättömistä koettelemuksista selviämisestä ja järjettömästä arjesta, jossa normaaliin päiväohjelmaan kuuluu tappamista ja tapetuksi tulemisen välttelyä. Välillä vastapuolen tykistökeskitys tuntuu jytisyttävän koko maailmaa niin, että toivoisi maassa olevan rivan josta pitää kiinni. Luulenpa, että joudun ihan välttämättä metsästämään tämän omaan hyllyyni painettuna versiona, ja palaamaan vielä useampaan kertaan. Ehkä vielä joskus saan aikaiseksi tekstin joka tekee kirjalle oikeutta, nyt en kykene juuri muuhun kuin olemaan vaikuttunut.

Kustantaja Otava 2004 (painetun alkup. julk, 1984), lukija Taneli Mäkelä, 6 h 30 min

David Lagercrantz: Minä, Zlatan Ibrahimović

Miltä tuntuu kävellä keskelle jalkapallokenttää, jonka ympärillä 70000 ihmistä odottaa sinua ja huutaa nimeäsi? Harva voi sanoa tietävänsä, mutta eräs toisen polven maahanmuuttajapoika Malmön Rosengårdista on kokenut sen ja muutaman muun unohtumattoman jutun. Melkoinen harppaus niistä ajoista, kun äidin luona päätyi hakatuksi puukauhalla ja isän luona jääkaapissa oli vain kaljaa. Silloin kuitenkin luotiin pohja tulevalle menestykselle, vaikka se toki on vaatinut runsaasti myöhemminkin tehtyä työtä. Ei ollut juuri muutakaan tekemistä kuin potkia palloa, joten sitähän potkittiin. Pihapiirin pienellä kentällä oppi tekemään yllättäviä ratkaisuja ahtaassa tilassa ja kunnioitusta saadakseen hintelän pojan kannatti opetella näyttäviä kikkoja. Kaikkia tyyli - tai tyyppi - ei kuitenkaan miellyttänyt, vaan eräässä joukkueessa parempien perheiden isät keräsivät jopa nimilistan Zlatanin saamiseksi ulos. Uskomatonta!

Vaikka monenlaista urheilua tykkäänkin katsella niin jalkapallo ei ole ikinä oikein sykähdyttänyt, ja Zlatankin oli tuttu lähinnä silmiin osuneista otsikoista. Niiden perusteella kyllä vaikutti tutustumisen arvoiselta tapaukselta, ja kun äänikirja tuli vastaan, ajattelin kokeilla. Hyvä niin, sillä siloittelematon kerronta nappasi saman tien mukaansa, elin mukana niin ottelut kuin niiden ulkopuolisenkin elämän. Ja nyt huomaan odottavani suurella mielenkiinnolla, miten Zlatanin nykyiselle joukkueelle PSG:lle käy seuraavissa Mestarien liigan peleissä.

Miehen maineen mukaisesti ego on iso mutta se ei ole koko totuus. Viihdyin Zlatanin seurassa niin hyvin että harmitti paljonkin kun kirja loppui. Mahtava tyyppi, mahtava ura ja mahtava menestystarina! En voi olla miettimättä, mahtoiko tämän ottelun yleisössä olla niitä taannoisia nimilistan kirjoittelijoita ja mitä heidän mielessään mahtoi liikkua.

Ruotsinkielinen alkuteos: Jag är Zlatan Ibrahimović - min historia (2011)

Suomentanut Miika Nousiainen

Kustantaja WSOY/BTJ 2015 (painetun alkup. julk. 2011), lukija Kari Ketonen, 12 h 23 min

Roope Lipasti: Rajanaapuri

(Blogger ei nyt näköjään suostu pitämään tuota nimeä suurempana vaikka kuinka päin kikkailen...)


Kertoja, hyvin säntillinen historianopettaja, tarkkailee naapurinsa varsin erinäköistä elämänmenoa ja menee mielellään katsomaan lähempääkin - jos näyttää siltä ettei ole vaaraa joutua mukaan fyysiseen työhön. Naapurilla on kuusi lasta, oikein mukava vaimo, nurmikko leikkaamatta, iso piha täynnä sieltä täältä pelastettua rojua, tapana viis veisata säännöistä ja useita (ehkä ikuisesti) keskeneräisiä projekteja. Viimeisin hullutus on rantasauna. Oman metsän itse kaadetuista tukeista, itse tehden ja minkään kaupasta hankkimista vältellen. Ei tosin ole vielä sitä rantaakaan, joten lampikin täytyy kaivaa. Siinäpä sitä piisaa kesäksi puuhaa, ja naapurille katseltavaa ja päiviteltävää.

Miehet siis ovat varsin eriluontoisia, mutta löytävät välillä yhteisenkin sävelen kun istahtavat saunatyömaalla juttelemaan. Varsinkin silloin, kun ihmettelevät naisia. Juttua riittää monesta muustakin asiasta, ja esiin tuleekin monenlaisia oivaltavia ja mielenkiintoisia huomiota. Ja kyllä, nauraakin saa! Huumorikirjallisuus ei ole ykköslukemistoani (hauskaksi mainostettuja kirjoja enemmän nautin siitä, jos kirjassa tulee ihan puskista vastaan jotain naurattavaa), mutta viihdyin kyllä tämän parissa oikein hyvin.

Kustantaja Atena/BTJ 2012 (painetun julk. myös 2012), lukija Jukka Peltola, 6 h 5 min

Lyhyesti Hiekkapellosta, Sinisalosta ja Le Guinista

Miniminiarviot parista luetusta ja yhdestä kuunnellusta. Hyviä kirjoja kaikki ja ansaitsisivat pidemmätkin tekstit mutta nyt täytyy laittaa bloggauksen käyntiin potkiminen edelle. :)

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Jugoslavian unkarilainen, lapsena Suomeen muuttanut Anna Fekete aloittaa työt rikostutkijana vanhassa kotikaupungissaan. Ura saa turhankin vauhdikkaan alun, kun nuori nainen surmataan lenkkipolulla raa'alla tavalla ja kurditytön hätääntynyt puhelu herättää epäilyksen kunniaväkivallasta. Lisähaastetta asioiden selvittämiseen tuo työpari Esko, joka on ihan ehta rasisti.

Toimiva paketti! Juoni vetää, ja Annan seuraan liityn mielelläni uudelleenkin sarjan muissa osissa. Turvapaikanhakijoitakin kirjassa käsitellään, joten se on nyt jopa ajankohtaisempi kuin ilmestyessään.

Ensimmäinen lause: Sinä yönä Nukku-Matti toimi Gestapon kätyrinä.

Kustantaja Otava 2013, 337 s.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta (äänikirja)

On sanottu, että ihmisillä on jäljellä nelisen vuotta elinaikaa jos mehiläiset katoavat maailmasta. Enkelten verta sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa tämä uhkakuva alkaa hiipiä lähemmäksi kun pesäautiot leviävät ympäri maailmaa ja pölyttäjien puute käynnistää ruokakriisejä. Paitsi mehiläisistä, niiden kauneudesta ja myyttisyydestä, kirja kertoo isien ja poikien ketjusta jossa aatemaailmat törmäävät. Suhtautumista eläimiin pohditaan paljon. Enkelten verta on hätkäyttävä, huolestuttava ja ajattelemaan laittava, ja toimii hienosti myös Jukka Peltolan lukemana äänikirjana.

Kustantaja Teos/BTJ 2011, 7 h 39 min


Ursula K. Le Guin: Sisämeren kalastaja

Scifinovelleja eräältä alan mestarilta. Osa alkupään tarinoista meni kyllä vähän ohikin jäämättä mieleen, eikä kokonaisuus säväyttänyt samalla tavalla kuin aiemmin lukemani kokoelma Pimeälipas, mutta kyllä tästäkin ihailtavaa löytyi. Kirjassa on monenlaisia maailmoja joiden erilaisten yhteiskuntajärjestysten ja tapojen tutkailu Le Guinia tuntuu kiinnostavan - ja lukijaa tietysti myös.

Mieluisinta luettavaa olivat Kerastiini, tarina tiukasta kastijaosta, lain rikkomisesta ja soittimesta jonka ääntä elävä korva ei voi kuulla, sekä kokoelman kolme viimeistä ja pisintä novellia, jotka sijoittuvat kirjailijan muusta tuotannosta tunnettujen hainilaisten pariin ja liikkuvat saman aiheen, uuden mullistavan avaruusmatkailumetodin liepeillä. (Mikähän muuten on Le Guinin alkukielinen termi jurttaukselle? Käännös ei mielestäni kuulosta yhtään siltä mitä sana tarkoittaa.) Pääsin taas pyristelemään vähän kauemmaksi aiemmasta avaruusscifiallergiastani. Ihmisistähän nuokin tarinat kertovat. Le Guinin johdanto Olla lukematta tieteiskirjallisuutta oli sekin kiinnostavaa luettavaa.

Englanninkielinen alkuteos: A Fisherman of the Inland Sea (1994)


Suomentanut Jyrki Iivonen

Kustantaja Portti-kirjat 2002, 4. painos, 283 s.

Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän

Sophie tuskin muistaa äitiään joka muutti New Yorkiin kun tytär oli pieni, jättäen Sophien Haitiin Atie-tädin luo. Atie on tytölle kuin äiti, mutta kun Sophie on 12-vuotias, postissa tulee lentolippu ja edessä on matka toisenlaiseen maahan, tutustumaan naiseen jota ei edes tunnista samaksi kuin tädin yöpöydällä olevassa kuvassa.

Näen, muistan, hengitän on useamman naissukupolven tarina, jossa äitien kokemukset ja vanhan kotimaan perintö seuraavat perässä, voimavarana mutta myös taakkana. Olisiko jälkimmäisestä sittenkin mahdollista jossain vaiheessa puhdistua?

Esiin tulevat myös olot Haitissa. Väkivaltaisuuksia ei varsinaisesti erikseen käsitellä, mutta ne tulevat ilmi kerronnan sivussa. Sokeriruokopelloilla tehdään kovaa työtä. Ja äiti on vastuussa tyttären puhtaudesta siihen asti kun tämä luovutetaan aviomiehelle. Omat ongelmansa on silti uudessakin kotimaassa, ja Sophie tuntuukin reagoivan mieltään painaviin asioihin hyvin länsimaisin oirein.

Tämä oli niitä lukukokemuksia, joissa tunnistan laadun, mutten onnistu uppoamaan tarinaan niin että sen lukeminen ihan tosissaan tuntuisi joltain. Asioiden katsominen muusta kuin länsimaisesta näkökulmasta on kuitenkin aina terveellistä ja tervetullutta, joten kyllä tämä ehdottomasti kannatti lukea. Innostuneempaa tekstiä kirjasta voi käydä kurkkaamassa Kristan melko tuoreesta postauksesta ja on tätä muutenkin paljon kehuttu! :)

Ensimmäinen lause: Pienestä kortista, jonka olin tehnyt Atie-tädille äitienpäiväksi, roikkui prässätty ja kuivahtanut narsissi.

Englanninkielinen alkuteos: Breath, Eyes, Memory (1994)

Ulkoasu: Sopivan massasta erottuvan eksoottinen! Kannen suunn.: Pirjo Toroskainen, kuva: Joseph Stella.

Suomentanut Leena Tamminen

Kustantaja Gummerus 1999, 229 s.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Karen, 83 vuotta, poistuu poikansa talosta yöllä kenellekään kertomatta ja lähtee ajamaan vuoden -56 vaaleansinisellä Plymouth Furyllaan kohti lapsuudenkotiaan Korppoon ulkosaaristossa. On aika ottaa selvää, mitä todella tapahtui Fetknoppenin saarella 65 vuotta aiemmin, kun nuori Kersti löydettiin tanssien jälkeen merestä kuristettuna ja yleisen mielipiteen mukaan syyllinen oli Karenin isoveli Sebastian. Huoltoasemalta kyytiin päätyy odottamaton matkakumppani, iranilaisten vanhempien raskaana oleva tytär Azar, jonka elämä on heittänyt huonoon seuraan.

Pidin hyvinkin paljon Leena Parkkisen esikoisromaanista Sinun jälkeesi, Max. Galtbystä länteen on melko lailla erityylinen ja -henkinen tarina, mutta kerronta on samalla tavalla mukavaa seurattavaa. Teksti lähti heti viemään mukanaan ja tunnelma oli sillä tavalla tuttavallisen turvallinen, että saatoin kahden sivun jälkeen todeta varmana asiastani: minä pidän tästäkin. Lukukokemus oli sukua sille, jota koetin saada kuvailtua kirjoittaessani viimeisimmästä kohtaamisestani Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannon kanssa. Parkkisestakin taitaa olla tätä menoa tulossa jonkinlainen luottokirjailija.

Pari tarinan sisäistä pikkuruista epäloogisuutta tässä hyppäsi silmille. Azarin äidin mainittiin ensin muuttaneen takaisin Iraniin tytön ollessa kuusivuotias, mutta myöhemmin kerrottiin tyttären kuitenkin toimineen yhdeksänvuotiaana äitinsä tulkkina suomalaisella lääkärillä. Toisaalla puhuttiin Azarin ja Mehranin kahvinjuonnista, ja muutamaa sivua myöhemmin mainittiin Mehranin kieltäneen itseltään kaiken minkä ajatteli olevan pahaksi ruumiilleen - muun muassa kahvin. Sekin vähän häiritsi, että eräässä kohtauksessa kutsuttiin henkilön pitelemää asetta useampaan kertaan vuoronperään sekä haulikoksi että kivääriksi. Mutta nämä nyt ovat onneksi pikkuvikoja. :)

Yhteistä Galtbyssä ja Maxissa on mm. kerronta, joka liikkuu sujuvasti ajassa edestakaisin poimien sieltä täältä palasia kokonaisuuteen, sekä sisaruus yhtenä teemana. Viihdyin erinomaisesti niin Karenin kuin Azarinkin seurassa ja pidin sekä nykyaikaan että menneisyyteen sijoittuvista osista. 1930- ja -40-luvun elämästä suolatuulen piiskaamalla syrjäisellä saarella kertovissa jaksoissa on toki vielä ihan oma, hienosti luotu tunnelmansa. Saaren asukkaiden yhteisö omine käsityksineen ja ennakkoluuloineen on niin elävä, että lukija tuntee kuuluvansa siihen myös.

Parkkinen ei tarjoile huikean jännittävää murhamysteerin ratkaisua tai muutakaan suurta dramatiikkaa, eivätkä ne tässä ole tarpeenkaan. Hienovaraisempaa draamaa lukija sen sijaan löytää runsaasti, pakattuna hyvin toimivaan ja sopivasti viihdyttäväänkin tarinaan.

Ensimmäinen lause: Karen oli ajanut koko yön.

Ulkoasu: Upeat värit, ja kutsuva kansi muutenkin! Päällys: Jussi Karjalainen.

Kustantaja Teos 2013, 339 s.

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Tyttönä kasvanut mutta nyt aikuisena miehenä elävä Cal Stephanides kertoo omaa ja sukunsa runsaana rönsyilevää tarinaa. Siihen lomittuu genetiikkaa, siirtolaisuutta, Detroitin kaupungin ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan muutosta vuosikymmenten kuluessa, identiteetin etsintää, sukupuolen määrittelyn hankaluutta, perinteiden kunnioittamista ja uudistumista, muun muassa.

Middlesex, jota kai voisi sanoa jonkinlaiseksi moderniksi klassikoksi, on ollut lukulistallani suurin piirtein siitä lähtien, kun se vuonna 2003 ilmestyi suomeksi. Oli siis jo korkea aika saada se lopulta luettuakin! Tässä vaiheessa olisi tietysti mukava hehkuttaa kuinka hyvää kannattaa odottaa, mutta vähän laimeaksi kokemus valitettavasti jäi. En missään nimessä väitä kirjan olevan huono, enkä oikeastaan ole pettynytkään. Calin kertojanääntä oli mukava seurata (vaikka hän välillä harrastikin turhan korkealentoista jaarittelua) ja Eugenides on erittäin onnistuneesti kietonut yhteen monta isoa teemaa, joita omalta osaltaan ilmentävät muutamat toistuvat yksityiskohdat, kuten Desdemonan silkkiäistoukat. Mutta kun tarina ei vain missään vaiheessa sytyttänyt sillä tavalla, että se olisi lopulta tuntunut koko suuren läpi luetun sivumäärän arvoiselta. Vähän tasapaksukin lukukokemus oli - koko juttu oli kiinnostavuudeltaan samaa tasoa alusta loppuun, ilman että tunsin koskaan tulleeni minkäänlaiseen huippukohtaan. "Uudelleensyntymän" jälkeiselle Calille olisi voinut antaa selvästi enemmän tilaa, hänestä olisi ollut mielenkiintoista lukea!


Siis: arvostan, mutta ei vaan ihan osunut. Lainattavaksi löytyisi varmasti monenlaisia isoja asioita käsitteleviä kohtia, mutta parhaiten jäi silti mieleen tämä jossa Cal harmittelee kielestä puuttuvia sanoja:

"Minä haluaisin saada käyttööni monimutkaisia tunteiden yhdistelmiä, sellaisia saksalaistyylisiä juna-autohäkkyröitä kuin vaikkapa 'onnen tunne, joka liittyy katastrofiin'. Tai 'pettymys, joka seuraa, kun on vuoteessa unelmiensa henkilön kanssa'. Haluaisin kertoa, miten 'perheenjäsenten ikääntymisen aiheuttama kuolevaisuuden tunne' liittyy 'keski-iässä alkavaan inhoon peilejä kohtaan'. Tahtoisin saada sanan, joka kuvaa 'menestymättömien ravintoloiden herättämää alakuloisuutta' ja sanan, joka kuvaa 'hilpeyttä, kun hotellihuoneessa on minibaari'."

Ensimmäinen lause: Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä Michiganissa elokuussa 1974.

Englanninkielinen alkuteos: Middlesex (2002)

Ulkoasu: Kansi on kaunis, ja krookus niin täydellisen sopiva. Kansi: Arja Reponen, kannen kuva (yksityiskohta): Crocuses, Iris and Lily, Basil Baker 1613.

Suomentanut Juhani Lindholm

Kustantaja Otava 2012 (1. painos 2003), 773 s.  

Antti Tuuri: Taivaanraapijat

Kai tässä jonkinlainen kansalaisvelvollisuus tuli suoritettua, kun eteläpohjalainen kirjabloggaaja luki ensimmäistä kertaa Antti Tuuria. :) Vaan ei viimeistä, sen verran mukavasti Tuurin kerronta kulkee. Hän ei laita päähenkilöään Jussi Ketolaa dramatisoimaan asioitaan, vihjailemaan tulevista tai pohtimaan syvimpiä ajatuksiaan, vaan yksinkertaisesti vain kertomaan mitä tapahtuu. Kaikkia tyyli ei varmastikaan miellytä, mutta mulle toimii. Mitäs sitä turhaan selvittelemään, lukija tehköön sitten omat päätelmänsä. ;)

Ketolan poika Kauhavalta on lähtenyt 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Amerikkaan. New Yorkissa hän pääsee maanmiestensä ja mohawk-intiaanien työporukkaan joka nostaa terästä pilvenpiirtäjiin kaukana kaupungin katujen yläpuolella. Rakenteilla on Metropolitan Life -vakuutusyhtiön torni, joka valmistuessaan oli 213-metrisenä maailman korkein rakennus. Turvajärjestelyjä ei pahemmin ole, vaan miehet tekevät työtä korkeuksissa kapeiden teräspalkkien päällä tasapainoillen. Jussikin saa työpaikan siksi, että edeltäjä on pudonnut ja kuollut.

Pilvenpiirtäjien eli taivaanraapijoiden rakentaminen on yksi kiinnostava elementti kirjassa, mutta on siinä paljon muutakin. Kuten vanhan New Yorkin lumo. Brooklynissa laidunnetaan lampaita tyhjillä tonteilla mutta kaiken taustalla hehkuu huimaa vauhtia kehittyvä suurkaupunki. Jussin kerronnasta käy jatkuvasti ilmi, missä päin kaupunkia hän liikkuu, ja uskoisinkin tämän olevan kiinnostavaa luettavaa nykyisen New Yorkin tuntijalle.

Suurkaupungin humuun taas yhdistyy kiehtovan kotoisasti seikka, jota en olisi itse hoksannut sinne ollenkaan sijoittaa, nimittäin suuri suomalaisyhteisö. Kaupungissa asui 1900-luvun alussa paljonkin suomalaisia, ja puistoon juhannusjuhliin matkatessa koko katu täyttyy suomenkielisestä puheensorinasta. Ajankuva tuntuu uskottavalta ja tarkalta, esillä on myös todellisia henkilöitä kuten mm. New Yorkin suomenkielisen sanomalehden päätoimittajanakin toiminut Matti Kurikka. Kurikan julistamaa teosofiaa kyllä käsiteltiin sen verran moneen kertaan että loppua kohti meni jo vähän harppomiseksi kun ei enää jaksanut kiinnostaa.

Teosofian vähentämisen lisäksi olisin toivonut Jussi Ketolalle vähän jämptimpää otetta omiin tekemisiinsä. Kai sitä nyt iso mies voisi joskus sanoa jollekin että "Ei kiitos", eikä vaan antaa raahata itseään milloin mihinkin vaikkei yhtään kiinnosta? Mielenkiinnolla odotan jatkuuko sama meininki Jussin myöhempiä vaiheita kuvaavissa sarjan osissa, joihin aion ehdottomasti jatkaa sillä Tuurin vakuuttavuus ei suinkaan näihin pikku moitteisiin kaatunut. Amman mukaan tätä seuraava Kylmien kyytimies on vielä parempi.

Ensimmäinen lause: Kun töistä ruvettiin puhumaan, sanoin Seppälälle suoraan, etten enää viihtynyt maan alla ja olin halunnut jo Copper Cliffissä sieltä pois, ihmisten ilmoille.

Ulkoasu: Takakanteen asti jatkuva taivaanraapijatyömaa on tietysti osuva valinta kuvitukseksi, ja pidän kannen tyylistä muutenkin. Kannen kuva: Hannu Taina.

Kustantaja Otava 2005, 239 s.

Shaun Tan: The Arrival

Kun olin saanut runokirjan mahdutettua kirjavuoteeni, totesin että olen onnistunut jättämään sarjakuvatkin väliin tähän asti. Otin viimein luettavakseni hyllyssä jo melko pitkään houkutelleen The Arrivalin. Tai jos tarkkoja ollaan, katseltavakseni, koska tämä sarjakuva on täysin tekstitön.

Pelkillä kuvilla Shaun Tan kertoo tarinan miehestä, joka kielitaidottomana matkustaa kummalliseen kaupunkiin etsimään perheelleen parempaa elämää. Vaikka innokkaana lukijana olenkin sanojen suurkuluttaja, tämän kirjan parissa voi todeta että joskus ne todella ovat tarpeettomia. The Arrival saa ilmaisuvoimallaan lukijankin sanattomaksi. Tan tosiaan osaa piirtää. Välillä aukeama on täynnä niin ilmeikkäitä tilannekuvia, että voisin kehystää koko sarjan seinälleni.


The Arrival on universaali maahanmuuttajan tarina. Koti-ikävä tuntuu ihon alla, kaupungin ihmeellisyydet saavat katselemaan sekä arastellen että ihastellen. Hengästyttävän upea kirja, suosittelen!!

Ulkoasu: Tan on käsittääkseni suunnitellut kirjan itse kansia myöten, ja kokonaisuus on yhtä hieno kuin sisältökin.

Kustantaja Hodder Children's Books 2007 (1. kerran julk. Lothian Children's Books 2006)