Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Karen, 83 vuotta, poistuu poikansa talosta yöllä kenellekään kertomatta ja lähtee ajamaan vuoden -56 vaaleansinisellä Plymouth Furyllaan kohti lapsuudenkotiaan Korppoon ulkosaaristossa. On aika ottaa selvää, mitä todella tapahtui Fetknoppenin saarella 65 vuotta aiemmin, kun nuori Kersti löydettiin tanssien jälkeen merestä kuristettuna ja yleisen mielipiteen mukaan syyllinen oli Karenin isoveli Sebastian. Huoltoasemalta kyytiin päätyy odottamaton matkakumppani, iranilaisten vanhempien raskaana oleva tytär Azar, jonka elämä on heittänyt huonoon seuraan.

Pidin hyvinkin paljon Leena Parkkisen esikoisromaanista Sinun jälkeesi, Max. Galtbystä länteen on melko lailla erityylinen ja -henkinen tarina, mutta kerronta on samalla tavalla mukavaa seurattavaa. Teksti lähti heti viemään mukanaan ja tunnelma oli sillä tavalla tuttavallisen turvallinen, että saatoin kahden sivun jälkeen todeta varmana asiastani: minä pidän tästäkin. Lukukokemus oli sukua sille, jota koetin saada kuvailtua kirjoittaessani viimeisimmästä kohtaamisestani Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannon kanssa. Parkkisestakin taitaa olla tätä menoa tulossa jonkinlainen luottokirjailija.

Pari tarinan sisäistä pikkuruista epäloogisuutta tässä hyppäsi silmille. Azarin äidin mainittiin ensin muuttaneen takaisin Iraniin tytön ollessa kuusivuotias, mutta myöhemmin kerrottiin tyttären kuitenkin toimineen yhdeksänvuotiaana äitinsä tulkkina suomalaisella lääkärillä. Toisaalla puhuttiin Azarin ja Mehranin kahvinjuonnista, ja muutamaa sivua myöhemmin mainittiin Mehranin kieltäneen itseltään kaiken minkä ajatteli olevan pahaksi ruumiilleen - muun muassa kahvin. Sekin vähän häiritsi, että eräässä kohtauksessa kutsuttiin henkilön pitelemää asetta useampaan kertaan vuoronperään sekä haulikoksi että kivääriksi. Mutta nämä nyt ovat onneksi pikkuvikoja. :)

Yhteistä Galtbyssä ja Maxissa on mm. kerronta, joka liikkuu sujuvasti ajassa edestakaisin poimien sieltä täältä palasia kokonaisuuteen, sekä sisaruus yhtenä teemana. Viihdyin erinomaisesti niin Karenin kuin Azarinkin seurassa ja pidin sekä nykyaikaan että menneisyyteen sijoittuvista osista. 1930- ja -40-luvun elämästä suolatuulen piiskaamalla syrjäisellä saarella kertovissa jaksoissa on toki vielä ihan oma, hienosti luotu tunnelmansa. Saaren asukkaiden yhteisö omine käsityksineen ja ennakkoluuloineen on niin elävä, että lukija tuntee kuuluvansa siihen myös.

Parkkinen ei tarjoile huikean jännittävää murhamysteerin ratkaisua tai muutakaan suurta dramatiikkaa, eivätkä ne tässä ole tarpeenkaan. Hienovaraisempaa draamaa lukija sen sijaan löytää runsaasti, pakattuna hyvin toimivaan ja sopivasti viihdyttäväänkin tarinaan.

Ensimmäinen lause: Karen oli ajanut koko yön.

Ulkoasu: Upeat värit, ja kutsuva kansi muutenkin! Päällys: Jussi Karjalainen.

Kustantaja Teos 2013, 339 s.