keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Kirjavuosi pakettiin!

Jo perinteeksi muodostuneet tilastot vuoden lukemisista ja top kymppi!

Luin yhteensä 69 kirjaa, mikä sattuu olemaan tarkalleen yhtä monta kuin viime vuonna. Niistä kolme oli sähköisiä, mutta äänikirjainnostus on ollut vielä viime vuottakin pahemmin hukassa, eikä sellaisia ole joukossa nyt yhtään. Luettuja sivuja kertyi 19442 (+ kymmenen kappaletta sivunumeroimattomia Sandman-albumeita), ja keskimäärin kirjoilla oli mittaa 330 sivua.

Naisten kirjoittamia kirjoja oli 26, miesten 38 ja molempien yhdessä 5. Pieni miesvoittoisuus tuntuu olevan lukemistolleni tyypillistä, tässä sitä vielä lisää se, että Neil Gaimanilta on mukana tusinan verran Sandman-sarjan osia.

Arvostelukappaleita mukana oli 5, kirjastosta lainattuja 8 ja oman hyllyn kirjoja 56. Ihan tässä loppuvuodesta oli pieni kirjastokausi, mutta pääosin onnistuin pysyttelemään omilla varastoilla. Kun ostelukin on ollut suuren osan vuotta aisoissa (aiheeseen päivitys ehkäpä huomenna), niin lukemista odottavien kirjojen määrä on tainnut jopa vähän vähentyä. :)

Kirjallisuudenlajeittain jakauma on tällainen:
Romaanit 40
Sarjakuvat 12
Novellikokoelmat 5
Tietokirjat 5
Runokokoelmat 2
Näytelmät 2
Asiaproosa 1
Valokuvakirjat 1
Lastenkirjat 1

Novellikokoelmiin on laskettu myös monenlaisia tekstejä sisältävä Granta 1, joka on lopuista tilastoista jätetty määrittelymahdottomuuksien vuoksi pois.

Kotimaisia teoksia luin 24, ulkomaisia 44. Ihan sopiva suhde mulle.

Suomenkielisiä alkuteoksia 21
Englanninkielisiä alkuteoksia 18
Käännöksiä näistä kielistä:
Englanti 18
Ruotsi 3
Ranska 3
Espanja 2
Viro 1
Saksa 1
Norja 1

Taitaapa ikävä kyllä tässäkin näkyä se, että englanti jyllää käännösmarkkinoilla. Pitäisi vaan ihan tietoisesti tarttua aktiivisemmin muunkinkielistä alkuperää oleviin kirjoihin.

Alkuteos julkaistu:
2010-luvulla 30
2000-l. 18
1990-l. 11
1980-l. 3
1970-l. 1
1960-l. 2
1950-l. 1
1940-l. 1
1600-l. 2

Täällä Pohjantähden alla -trilogia jaettu kolmeksi kirjaksi kahdelle eri vuosikymmenelle. 2010-lukuakin on näköjään kulunut riittävän monta vuotta että minäkin olen saanut sen suurimmaksi kategoriaksi tähän, vaikka olenkin hidas ja luen uutuudet joskus vuoden tai pari muiden perässä. :D Mukavasti on silti onneksi kertynyt noita vanhempiakin.

Uusia kirjailijatuttavuuksia kertyi vuoden mittaan 32, eli lähes joka toisen kirjan kohdalla.

-----------------------------------------------------------------------------------------------

Sitten ne kymmenen parasta. Eipä ollut helppo valinta taaskaan, mutta tässä ne nyt ovat, ilman paremmuusjärjestystä:

Erittäin herkullinen scifin, dekkarin, romantiikan, vaihtoehtohistorian ja kirjahulluuden seos!

Vaikken pitänytkään lopusta yhtä paljon kuin alusta, Kaukosen kieli on NIIN hienoa että pakko tämä on ottaa listalle.


Tämän sarjan tajuntaalaajentavasta hienoudesta en varmaankaan voi meuhkata tarpeekseni.

Upea tunnelma ja mestarillista ihmissuhteiden kuvausta!

Ei täydellinen, mutta koukuttavuudessa ihan huippu.

Ihanan metsänraikkaita luontorunoja!

Kyllä Kingi osaa, matka kohti Mustaa tornia oli taas melkoisen nautinnollinen.

Parkkisen teksti kulkee sillä tavalla tuttavallisen mukavasti, että sen vietäväksi on helppo heittäytyä.

Eipä ole klassikkoa turhaan kehuttu! Koskelan pirttiin palaan ajatuksissani vielä monesti.


Monesta hyvästä osatekijästä muodostuu vakuuttava kokonaisuus!

Kiitos kaikille lukijoilleni seurasta kuluneena vuonna sekä hyvää uutta vuotta ja uusia kirjaelämyksia jokaiselle! :)

Sami Lopakka: Marras

Pohjoissuomalainen metallibändi on kiertämässä Eurooppaa. Keikat myyvät mutta muuten homma uhkaa hajota käsiin, kun kotiasiat huolettavat, juominen ei pysy aisoissa ja vanhat kaverit alkavat saada tietyistä asioista tarpeekseen.

Vuoden viimeinen kirja on monella tasolla kiinnostava ja onnistunut! Ensinnäkin asiaa tuntemattomalle ihan jo kiertue-elämän käytännön kuvauksena. Enpä ole ikinä tullut ajatelleeksi, missä keikkabussissa nukutaan. Kirjan rakenteestakin pidän, lukujen jaottelu ja nimeäminen kaupunkien mukaan on hyvä ratkaisu, ja ne kaupungit omine historioineen myös toimivat hienosti tarinan taustana. Lopakan musta huumorikin iskee ihan loistavasti! Murredialogi sujuu. Henkilöistä, varsinkin sivuhenkilöistä, löytyy suorastaan legendaarisen tuntuisia tyyppejä. Ja sitten on vielä se syvin ja vaikuttavin taso, jolla kitaristi Hautamaan itsetuhoisuus ja itsensä vihaaminen tasapainottelevat syntymässä olevan lapsen aiheuttaman toivon ja herkistymisen kanssa. Tunnen ihmisiä, jotka luultavasti samastuisivat häneen aika vahvasti, ja Lopakka tavoittaakin hahmossa jotain sellaista, mitä taitaa asua monenkin suomalaisen miehen ajatuksissa. Kun tähän päälle vielä lasketaan kirjan toimiminen kohtuullisen tehokkaana saarnaamattomana alkoholivalistuksena, niin paketti alkaa olla aika vakuuttava. Lainasin tämän kirjastosta mutta voi olla että pitää ostaa ihan itsellekin, uskon että tälle kiertueelle haluan palata vielä.

Ensimmäinen lause: -Vittu mää haluan kuolla.

Ulkoasu: Komea on! Tekijätiedoista ei havaintoa, kirjastolappujen alla kenties.

Kustantaja Like 2014, 346 s.

maanantai 29. joulukuuta 2014

Suvi Ahola: Lukupiirien aika

Suvi Aholan väitöstutkimukseen perustuva Lukupiirien aika oli juuri sopivaa luettavaa Täällä Pohjantähden alla -trilogian jälkeiseen ajatusten tasailuun - asetelma kun olisi ollut jokseenkin epäreilu lähes mille tahansa fiktiiviselle tarinalle. Ahola käy läpi lukupiirien historian ja nykytilanteen Suomessa: keitä niihin osallistuu, mitä niissä luetaan ja miten luetusta keskustellaan. Esikuvina on monenlaisia kirjasosieteetteja ja kirjallisia salonkeja, ja hyvin menee nykyäänkin. Lukupiirit kiinnostavat ja tarjoavat monille mahdollisuuksia kirjallisuuskeskusteluihin (jotka usein rönsyävät käsittelemään monenlaista muutakin), yhteisöllisyyteen, mukavaan ajanviettoon ja ajatusten avartamiseen.

Itse en valitettavasti lukupiirin osanottajiin kuulu - blogeissa tietysti pääsen puhumaan kirjoista ja olen osallistunut kimppalukuihin ynnä muuhun mukavaan, mutta livelukupiirissä en ole ikinä käynyt. Ajatus sellaisesta on kyllä jo pitkään houkutellut, ja viime aikoina olenkin puolitosissani miettinyt, pitäisikö kokeilla löytää tältä suunnalta muita kiinnostuneita. (Siis ylistarolaiset ilmoittautukaa! ;)

Kirja sisältää monenlaista mielenkiintoista asiaa, josta kärkipäässä mielestäni on osuus, jossa Ahola kertoo käynneistään eri lukupiirien tapaamisissa keskustelua seuraamassa. Se varsinkin herättää toiveen siitä, että pääsisinpä itsekin tuonne sekaan!

Ulkoasu: Tieteelliseen tutkimukseen sopivan asiallinen muttei liian kuiva! :) Kansi: Jussi Jääskeläinen.

Kustantaja Avain/BTJ 2013, 209 s.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Aloitin tämän klassikkotrilogian lukemisen jo tammikuussa kimppaluvun yhteydessä, ja kirjoitinkin ensimmäisistä kirjan herättämistä ajatuksista niihin aikoihin. Sitten kuitenkin hyydyin välillä kakkososan politikointiin ja aloin kaivata pientä taukoa, joka lopulta venähti marraskuulle kestäväksi, ennen kuin tartuin kirjaan taas uudelleen. Hyvin siihen silti pääsi mukaan, vaikka olin lopettanut lukemisen vähän hölmöön paikkaankin, kesken luvun. Pentinkulman väen tarina alkoi vetää entistä paremmin mukanaan. Toisen osan päätteeksi pidin silti vielä kuukauden verran taukoa - kiinnostusta oli kyllä, mutta kansalaissota jälkiselvittelyineen oli sen verran raskas kokemus, että tuntui paremmalta päästää sekä Koskelat että itseni hetkeksi hengittämään rauhassa. Kun sitten aloitin viimeisen kolmanneksen, kuinka hyvältä, kotoisalta ja oikealta se tuntuikaan! Loppu menikin melkeinpä ahmimalla.

Täällä Pohjantähden alla voitti kirjabloggaajien viimevuotisen Kaikkien aikojen paras kirja -äänestyksen, eikä tosiaankaan syyttä. Tämä on niitä kirjoja, jotka jäävät lukijan mieleen asumaan. Luin viimeiset sivut pari päivää ennen joulua, puoliltaöin, yksin, muiden jo nukkuessa, ja jouduin valvomaan vielä pari tuntia jotain puuhastellen koska ei uni olisi tullut kuitenkaan. Ajatukset palailivat Koskelaan jatkuvasti - aina herätessäni myöhemmin yöllä vauvaa syöttämään ja ensimmäiseksi aamulla. On kirjoja, joiden päätteeksi täytyy vain olla rauhassa ja ajatella kaikkea sitä, mitä on henkilöiden kanssa kokenut ja kuinka kaikessa oikein lopulta kävikään. Senlaatuisen vaikuttavuuden suhteen omaan top kolmoseeni kuuluvat A Fine Balance, Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Kun kaikkien lukemieni kirjojen joukosta tuohon kolmikkoon kuuluu kaksi saman kirjailijan teosta, niin kyllä täytyy sanoa että on ollut pikkuisen keskivertoa kovempi jätkä kirjoittelemaan tämä Väinö Linna.

Linnan henkilöiden vaiheet herättävät Suomen historian käänteitä eloon tavalla, joka lisää huomattavasti nykylukijan ymmärrystä asioista. On sellaista, mistä voi olla ylpeä, ja sitten taas jotain ihan muuta. Henkilögalleria on rikas ja murteellinen dialogi luontevaa. Tästä kaikesta voisi varmaan kirjoittaa paljonkin, mutta taidan keskittyä suosiolla ajattelemaan sitä, miltä kirja tuntui. Pentinkulman kylän elämä sai taas yhden lukijan lumoihinsa, eikä varmasti viimeistä kertaa.

Ensimmäinen lause: Alussa olivat suo, kuokka - ja Jussi.

Ulkoasu: Tästä divarista ostamastani yhteisniteestä on kansipaperit kateissa mutta komeahan tämä on näinkin, kuvitettukin suomalaisten taiteilijoiden tunnelmaan sopivilla maalauksilla.

Kustantaja Suuri Suomalainen Kirjakerho 1996 (1. kerran ilm. 1959-1962, WSOY), 1150 s.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Terry Pratchett: Velhous verissä

Näkymättömän yliopiston velhot valmistautuvat juhlimaan uutta Arkkikansleria kun paikalle ilmestyy pikkupoika, joka sattuneesta syystä on erittäin voimakas velho, ja aikeissa ottaa Kiekkomaailman valtaansa. Se tietää taas maailmanpelastushommia Rincewindille, joka ei asiasta erityisemmin ilahdu. Hänen seuraansa päätyvät Cohen Barbaarin tytär Conania, joka on vahvasti isäänsä tullut, sekä itseoppinut (aiheeseen on tarjolla opaskirja), ihan vastikään barbaarisankariksi ryhtynyt Nijel, jolla saattaa vielä olla hieman treenaamisen varaa.

Kiekkomaailma-kirjat ovat niitä joista ei aina niin meinaa uutta sanottavaa löytyä, mutta kyllähän tämä taas viihdytti ja naurattikin. Pidin varsinkin Conaniasta, jossa yhdistyvät kliseinen, uhkea ylivoimainen sankaritar ja pratchettmaiseen huumoriin sopivat ominaisuudet. Kuolemakin ilmaantuu paikalle muutaman kerran, mikä tässä yhteydessä on aina piristävä juttu. :)

Ensimmäinen lause: Olipa kerran mies, jolla oli kahdeksan poikaa.

Englanninkielinen alkuteos: Sourcery (1988)

Ulkoasu: Enpä nyt tätäkään kantta miksikään silmäniloksi sanoisi, mutta sopiihan se sisällön henkeen. :)

Suomentanut Mika Kivimäki

Kustantaja Karisto 2002, 308 s.

lauantai 20. joulukuuta 2014

Saara Henriksson & Aino-Maija Leinonen: Leppoisa opas huusholliin

Minähän olen sitä mieltä, että ihmisellä on huomattavan paljon parempaakin tekemistä kuin siivoaminen, enkä ole turhan tarkka huushollin järjestyksestä. Voin istua sohvalla lukemassa erittäin hyvillä mielin vaikka käden ulottuvilla olisi epämääräinen roinakasa. Sänky pedataan silloin kun joku tulee käymään (lähisukulaisia ei tosin lasketa, ja päiväpeiton ottaminen esiin vaatii jo pienimuotoiset juhlat) ja jostakin lamppuun ilmaantuneesta hämähäkinseitistä saatan hyvinkin olla tietoinen parisen kuukautta ennen kuin viimein saan aikaiseksi sen huiskaista pois.

Ei meillä missään moskassa eletä ja enimmäkseen paikat näyttävät ihan kelvollisilta, mutta kyllähän sitä kaikenlaista sotkua kerääntyy kun antaa rauhassa kerääntyä. Pyykinpesusta tykkään, se tulee kyllä hoidettua, tiskikoneen täyttö ja tyhjäyskin tapahtuvat sujuvasti (ei puhuta siitä entisestä tiskikoneettomasta elämästä), ja mies hoitaa imurointia ja lattianpesua ahkerammin kuin mielestäni olisi tarpeenkaan (kerta viikossa on tuntunut liioittelulta sen jälkeen kun koira ja kissa menivät molemmat kuolemaan eivätkä kaikki paikat ole enää vähintään puolillaan karvaa). Mutta muut hommat - tiettyihin paikkoihin kasaantuvien tavaraläjien perkaaminen, pölyjen ynnä muiden sotkujen pyyhkiminen ja sen sellainen - tuppaavat jäädä odottamaan joko a) sitä, että jokin sotkupaikka alkaa häiritä silmää niin pahasti että toimintakynnys ylittyy tai b) suurempaa siivousinspiraatiota, jonka tapaan saada noin kerran kahdessa vuodessa ja jonka aikana homma on mielestäni oikeasti mukavaa.

Kyseinen inspiraatio iski taas hiljattain ja tulin siinä samalla tehneeksi puolivahingossa joulusiivot jo toisen kerran elämässäni, edellisestä inspiksestä kun oli aika tarkalleen kaksi vuotta. :D Kun siinä jälkeenpäin sitten ajattelin että niin, kyllähän se ihan mukavaa on kun on siistiä, ja saiskohan tätä oikeasti jotenkin pidettyä yllä, satuin sopivasti saamaan vinkin Saara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen kirjasta Leppoisa opas huusholliin. Kannessa lupaillaan melko suuria: "Ryhdy siivouskapinaan! Unohda viikkosiivous ja solahda arjen virtaan, jossa paikat pysyvät kunnossa siinä sivussa."

Ihan en tuon lupauksen täyttymistä allekirjoita, ja monista kirjan tarjoamista jynssäysvinkeistä on leppoisuuskin aika kaukana, mutta kyllä tämä jollakin yleisellä otteellaan onnistui innostamaan siisteyden ylläpitoon. Isohko osuus siinä varmasti oli sopivan vastaanottavaisella mielentilallanikin - normaalisti tosin en varmaan olisi siivousoppaaseen tarttunutkaan. :D Kirjan jäljiltä päähän jäi sellainen ajatus, että en oikeasti taitaisi tarvita montakaan päivittäistä lisäminuuttia kotitöihin pitääkseni talon täysin itseäni tyydyttävällä siisteystasolla. Tulin myös katselleeksi uusin silmin joidenkin tavaroiden vuosien mittaan kaavoihinsa kangistuneita säilytyspaikkoja joissa oli hieman järkeistämisen varaa.

Tavarasta puheen ollen, sen vähentämisestä puhutaan kirjassa aika paljon. Siinä olenkin sitten kunnostautunut jo useamman vuoden ajan, ja voin kyllä suositella! Kummasti se vaan keventää oloa. Meillä on kaapeissa jopa ihan tyhjiäkin hyllyjä (no, on kyllä aika paljon kaappejakin...). Käyn paikat läpi aina silloin tällöin ja vaikka olen tehnyt sen jo moneen kertaan, yhä vain löytyy tavaroita joiden kohdalla hoksaa viimein ajatella, että mitähän varten mä tätäkin oikein säilytän. Tavaran karsimistakin kirja innosti tekemään vielä entistä radikaalimmin.

Turhan roinan vähentämiseen tietysti liittyy myös uusien hankintojen välttäminen, tai vähintäänkin tarkka harkinta. Vaikka siihen pyrinkin, niin tunnistan kyllä ajatuksissani pari ongelmaa jotka kirjassa mainitaan. Ansa numero yksi: Uusi on kivaa, vanha tylsää. Täytyy myöntää, että tähän saatan joskus sortua. Mutta voisiko siihen vanhaan nyt kumminkin tyytyä, jos se on vielä ihan käyttökelpoinen, vaikkei olisikaan niin mieleinen? Ja ansa numero kaksi: Uudenlaisten vaatteiden houkutus. Miten ne ajatukset toisinaan kulkevatkaan sovituskopissa siihen suuntaan, että "onpas kivan näköinen tämä vaate, ihan kyllä eri tyylinen kuin mitä mä yleensä tapaan käyttää, mutta kyllä tämä on niin kiva että varmasti tulee pidettyä". Note to self: EI TULE. Kuljen edelleen niissä tutun tyylisissä vaatteissa joihin olen tottunut ja jotka olen omaan käyttööni hyväksi havainnut, ja se "tosi kiva" lojuu kaapissa siihen asti että jonkin tulevan puhdistuksen yhteydessä viimein myönnän virheeni ja kuskaan sen kirpparille.

Aivan tuosta vaan näppärästi siistinä pysyvää kotia en siis lupaa kirjan lukemisen lopputulokseksi, mutta kyllä se silti kannattaa lukea! Uskoisin useimpien löytävän joitakin omalla kohdalla maaliin osuvia vinkkejä tai ajatusten herättelyjä.

PS. Pakko ottaa vielä eräs asia esille, kun kerrankin pääsen pätemään! :P Kirjassa mainitaan pariinkin kertaan, että hyvä säilytyspaikka parittomille sukille on pussi, joka ripustetaan naulaan vaatekaapin oven sisäpuolelle. Mutta eikö olisi hyödyllisempää neuvoa, miten niiltä parittomilta sukilta vältytään? Vaikka enimmäkseen olenkin aika huithapeli kodinhoitaja, on joitakin asioita joissa jokin piilevä järjestelmällisyys nousee esiin. Parittomat sukat rassaavat jostakin syystä suuresti mielenrauhaani, joten olen tarkoin välttänyt saamasta sellaisia aikaan. Niinpä olenkin ollut viimeiset viitisentoista vuotta kulloisenkin talouteni päävastuullinen pyykinpesijä kadottamatta ainuttakaan sukkaa. Hah! Se tapahtuu niin, että sukat laitetaan pyykkikoriin AINA niputettuina. Silloin ne päätyvät koneeseenkin samaan aikaan. Kuivumaan ripustettaessa parit etsitään ja laitetaan vierekkäin/samaan nipsuun, ja niputetaan taas ennen kaappiin laittamista. Jos parittomuutta havaitaan ripustusvaiheessa, ei levätä ennen kuin karkulainen on löytynyt! Näin on käynyt kolmesti: kerran sukka oli pudonnut pesukoneen viereen, kahdesti se oli piiloutunut toisen pyykissä olleen vaatekappaleen sisään. Kuivausrummun käytöstä itselläni ei ole kokemusta, se vaatinee hieman ohjeistuksen soveltamista. :)

Ulkoasu: Kirja on mukavan pieni, kansi pirteä, taitostakin tykkään, samoin kuin sisäsivujen punaisista väriläiskistä. Layout: Elina Salonen.

Kustantaja Into 2014, 190 s.

perjantai 19. joulukuuta 2014

Laurent Gaudé: Hurrikaani

Hirmumyrsky lähestyy New Orleansia. Useimmat pakenevat, mutta kaikilla siihen ei ole mahdollisuutta ja jotkut eivät edes halua. Vankilan asukit jäävät oman onnensa nojaan, pastori jää auttamaan muita ja tuntee itsensä tarpeellisemmaksi kuin koskaan, vanha nainen aikoo kuolla juuri siellä missä itse haluaa, toinen, nuorempi tuskin tietäisi mihin poikansa kanssa menisi vaikka pystyisikin lähtemään. Ja eräs mies ajaa toiseen suuntaan kuin kaikki muut, kohti kaupunkia, muistettuaan ihmisen jonka näkeminen ehkä saattaisi pyyhkiä pois viime vuosien tyhjyyden.

Gaudé siirtelee näkökulmaa usean kertojan välillä ja laittaa henkilöidensä tiet risteämään odottamattomillakin tavoilla. Hurrikaani raivoaa jättäen jälkeensä valtavaa tuhoa ja alligaattorit valtaavat tulvivan kaupungin katuja, mutta silti tämä kirja kertoo ennen kaikkea ihmisistä. Siitä miksi kukin henkilöistä on sellainen kuin on myrskyn saapuessa, mitä he elämältään toivovat ja millä mielellä he jäävät sitä jatkamaan. Teksti on vahvaa ja kaunistakin. Henkilöistä ihastuin tapani mukaan eniten itsepäiseen vanhukseen. Josephine Linc. Steelsonia voisi kyllä varmaan moittia vähän stereotyyppiseksikin kyseisen ryhmän edustajaksi, mutta ei haittaa!

Kovin pitkäksi aikaa tämä ei taida jäädä mieleen, mutta nautin kyllä lukiessani, kirjan houkuttaessa jatkuvasti etenemään vielä seuraavan ja seuraavan, usein lyhyehkön tekstinpätkän verran.

Ensimmäinen lause: Minä, Josephine Linc. Steelson, lähes satavuotias neekerinainen, avasin ikkunan sinä aamuna muiden vielä nukkuessa, vedin ilmaa sisääni ja sanoin: "Täällä haisee narttukoiralle."

Ranskankielinen alkuteos: Ouragan (2010)

Ulkoasu: Kauniin värinen kansi! Kirjastossa on kirjaa päällystettäessä napsaistu pois osa tekijätiedoista, mutta ilmeisesti ainakin suomenkielinen kansi on Satu Kontisen käsialaa.

Suomentanut Maija Paavilainen

Kustantaja Bazar 2012, 219 s.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Hanna Matilainen: Mitä kummaa - opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

Morren maailmasta tutun Hanna Matilaisen opaskirja Mitä kummaa esittelee monipuolisesti kotimaista spekulatiivista fiktiota, jonka määritellään olevan "kirjallisuutta, joka luo lukijalleen arkitodellisuudesta poikkeavan maailman". Kirjassa käydään läpi spefin historiaa, sen monia scifiin, fantasiaan ja kauhuun lukeutuvia alalajeja sekä kotimaista spefiin liittyvää toimintaa kuten seuroja ja tapahtumia. Lopuksi esitellään sata kirjailijaa, joiden tuotantoon kuuluu spekulatiivista fiktiota. Sitä löytyy välillä yllättävistäkin paikoista!

Sujuvasanaista ja selkeää opasta oli mukava lukea. Melko suuri osa asioista oli itselleni jo ennestään tuttuja, mutta uuttakin tietoa tuli. Varsinkin fandomia ja siihen liittyvää toimintaa käsittelevä osuus selkeytti käsitystäni asiasta, ja esiteltyjen kirjailijoiden joukosta löytyi useita mulle tuntemattomia nimiä.

Mitä kummaa on toimiva perustietopaketti monenlaisille lukijoille. Se sopii spefiin vasta tutustuvalle käsitteitä selkiyttämään, asiasta jo innostuneelle ja fandomin toiminnasta kiinnostuneelle tai vaikka sellaiselle jonka työn puolesta on hyvä olla kartalla kirjallisuuden suuntauksista. Vähän kokeneemmatkin spefin lukijat voivat löytää hyviä kirjavinkkejä.

Ulkoasu: Kansi on sopiva yhdistelmä tyylikkyyttä ja mystisyyttä ja hyvältä kirja näyttää sisäpuoleltakin. Taitto: Pentti Nuortimo, kansi: Jussi Jääskeläinen, kuvat: Unholyvault/Dreamstime.com.

Kustantaja Avain/BTJ 2014, 182 s.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Hal Duncan: Vellum

Vellumin lukeminen oli (muun muassa) sillä tavalla harvinainen tapaus, että tuntui tarpeelliselta lukea muiden bloggaajien ajatuksia kirjasta juuri ennen kirjan avaamista. Kaikesta kiehtovuudestaan huolimatta kirja myös arvelutti koska muistelin useammankin sanoneen sitä hankalaksi tai hyvin hankalaksi. Halusin siis hieman kerrata marjiksen, Artsin, Tessan ja Meten kommentteja aiheesta saadakseni paremman käsityksen siitä, mitä oikeastaan olisi odotettavissa.

Luulenpa, että se kyllä kannatti! Jos olisin sukeltanut kirjaan ihan sokkona, odottaen tarinaa jossa on järkevä juoni, turhautunut ärtymys olisi hyvinkin saattanut iskeä ennen pitkää kerronnan lähtiessä hyppelemään sinne tänne, katkelmiin joiden yhteys toisiinsa vaikuttaa vähintäänkin kyseenalaiselta. Nyt sen sijaan päätin alussa että luen palan kerrallaan, vaivaamatta päätäni liikaa sillä osaanko yhdistää kaiken, ja katson mitä jää käteen. Ja se toimi! Vaikka en osaa edes arvioida kuinka suuri osa Hal Duncanin sanottavasta jäi ymmärtämättä, voin sanoa (kenties jollain hieman kieroutuneella tavalla) pitäneeni kirjasta ja jopa nauttineeni sen lukemisesta. Siitäkin kai oli pikkuisen apua, että hyllyssäni on mytologiaa käsittelevä teos, josta välillä kurkkasin taustatietoa esiin tulevista hahmoista.

En oikeastaan osaa edes kunnolla selittää, mistä kirjassa on kyse. On olentoja, joita parempien nimitysten puutteessa voi kutsua enkeleiksi ja demoneiksi. Ne valmistautuvat viimeiseen taisteluun ja etsivät käsiinsä kaltaisiaan, jotka eivät ole vielä valinneet puoltaan. Kuten Thomas Messengerin ja tämän siskon Phreedomin, joka veljensä pelastaakseen seuraa tätä Vellumiin, mikä rinnastuu sumerilaisen mytologian hahmon, Inannan, tekemään Manalan matkaan. Toisaalla Reynard Carter viimein löytää sukunsa etsimän Kaikkeuden kirjan, joka legendan mukaan on enkelin kirjoittama ja sisältää kaiken tiedon. Vellumin karttakirja se ainakin vaikuttaa olevan. Välillä käydään tutkimusretkellä Kaukasuksella, välillä ensimmäisessä maailmansodassa, välillä ihan muissa ajoissa ja todellisuuksissa... Samojen henkilöiden jostain Vellumin poimuista pulpahtelevat toisinnot tulevat vastaan siellä sun täällä, ja kyllä tästä kaikesta jonkinlainen kokonaisuus muodostuu, vaikkei aina (tai useinkaan) niin kaikkea lukemaansa tajuaisikaan.

Mikäs se Vellum sitten mahtaa olla? Sitä ei kukaan kirjan henkilöistäkään tyhjentävästi selitä.

"Vellum. Ihan kuin nimi tekisi siitä yhtään ymmärrettävämmän, yhtään järjellisemmän. Maailma toisen maailman alla - tai sen jälkeen tai tuolla puolen, sisällä, ulkona - noista käsitteistä ei ole perkele mitään hyötyä tässä. Missä Vellum on? Maallisen kosmoksen ulkopuolella, kuten antiikin kansat uskoivat, paljon kauempana kuin he osasivat edes kuvitella galaksien ja tähtirykelmien realiteettien surkastuttamien taivaallisten mittapuidensa perusteella? Vai hautautuneena törkyhiukkaseen kynnen alla? Mistä jumalat tulevat? Minne ihmiset menevät kuoltuaan?"

Jonkinlainen kaikkien todellisuuksien ja aikojen yhteensulautuma, kenties. Todellisuuden revenneeksi ihoksi sitä sanotaan yhdessä kohdassa, ihmiskunnan kollektiiviseksi alitajunnaksi toisessa.

Ei niitä ihan tavanomaisimpia kirjoja. En pistäisi suurempaa selkeyttä yhtään pahakseni, mutta kyllä mä lukukokemusta hyväksi sanoisin. Siitä kiitos niin Duncanin kirjoitustaidoille kuin Nina Saikkosen onnistuneelle käännöksellekin! Jatko-osa Muste on odottamassa vuoroaan, ja aion kyllä lukea senkin. Ehkä parasta tehdä se melko pian, niin kauan kuin Vellumin sisältö edes yrittää olla jonkinlaisessa alkeellisessa järjestyksessä päässäni.

Ensimmäinen lause: -Palava kartta.

Englanninkielinen alkuteos: Vellum - The Book of All Hours: I (2005)

Ulkoasu: Komeahan tämä on päällepäinkin! Ei tietoa suunnittelijasta.

Suomentanut Nina Saikkonen

Kustantaja Like 2010, 3. painos, 601 s.

tiistai 9. joulukuuta 2014

Lincoln Child: Uusi Atlantis

Harhailin kirjastossa kuluttamassa vähän ylimääräistä aikaa ennen kuin piti olla muualla, ja mietin mitä sellaista lainaisin mitä ei kotoa löydy valmiina. Alkoi sitten tehdä mieli lukea jokin reippaasti rymistelevä jännäri pitkästä aikaa, ja lainattavaksi päätyi Lincoln Childin Uusi Atlantis.

Pohjois-Atlantilla sijaitsevalla öljynporauslautalla tehdään havainto, joka johtaa ennen näkemättömään ja rahaa säästelemättömään tutkimusprojektiin. Pari vuotta myöhemmin paikalle kutsutaan entinen laivaston lääkäri Peter Crane, jonka saama tehtävä onkin erikoisempi kuin se sukeltajantaudin hoito josta hänelle ensin on puhuttu. Pikkuhiljaa hänelle selviää koko projektin suuruus sekä se, mitä oikeastaan on löytynyt.

Sain mitä hainkin, eli vetävän suoraviivaisen jännärin. Olisi tällä kyllä ollut varaa olla vähän koukuttavampikin: lukiessani kirjan loppuosaa eräänä iltana aika loppui vähän kesken, mutta yhtään ei häirinnyt mielenrauhaa vaikka jouduinkin jättämään muutaman kymmenen sivun loppuhuipennuksen seuraavalle päivälle. Henkilöihin kirjassa ei turhan syvällisesti pureuduta, mutta enpä sitä odottanutkaan. Paljastuvat salaisuudet kiehtoivat kyllä, mutta vähän maanläheisempikin meininki olisi kelvannut. Mihinköhän jännitystarinat vielä päätyvätkään, jos aina vain pitää keksiä huikeampia, ennen kuulumattomia juonia?

Ensimmäinen lause: Öljynporauslautalla työskentely kysyi tietynlaista miestä, Kevin Lindengood tuumi.

Englanninkielinen alkuteos: Deep Storm (2007)

Ulkoasu: Onhan tuo kansi aika näyttävä. Ja tykkään väreistä! Tekijätiedot kirjastotarran alla...

Suomentanut Kimmo Paukku

Kustantaja Gummerus 2008, 506 s. 

William Shakespeare: Hamlet

Ruumiita, juonittelua ja hulluusepäilyjä Tanskan hovissa! Hamlet sai mut syyllistymään itselleni hyvin harvinaiseen tekoon, nimittäin lukemiseni piilotteluun. Nakkasin tämän kesken olleen kirjan laukkuun lähtiessäni synnytyslaitokselle (toki muutakin luettavaa oli valmiina etukäteen pakatussa sairaalakassissa) ja varsinaisen h-hetken jälkeen osastolla makoillessani sitten jatkoin lukemista - piilotellen kirjan kansia koska ajattelin että joku vielä pitää mua a) outona tai b) ihme hienostelijana, jos huomaa mun lukevan Shakespearea synnärillä. :D

Tähän epäilykseen kyllä liittyi oletus, että tuo joku ei tiedä, kuinka sujuvatekstinen tämä(kin) Matti Rossin käännös on! Sillä jos tietäisi, ei varmasti ihmettelisi lukemistoani yhtään. Alkaa tuntua siltä että nämä uudet käännökset ovat jopa liian sutjakkaita, koska päädyn näköjään aina paahtamaan tekstiä läpi turhankin nopeasti, unohtaen pysähtyä ajattelemaan mitä oikein olenkaan lukenut. Tällä kertaa tilannekaan ei tietysti ollut keskittymisen kannalta kaikkein suotuisin, mutta aiemmin lukemienikin jälkeen on ollut sellainen olo että olisihan kirjasta voinut vähän enemmänkin käteen jäädä jos olisi lukenut rauhallisemmin. Ehkä pitäisi tosiaan testata jotain vanhempaakin käännöstä. Sen puolesta puhuu myös uusi versio Hamletin kuuluisimmasta repliikistä: "Olla vai ei? Siitä on nyt kyse." Onhan tuo kieltämättä vähän laimea tunnetumpaan muotoonsa verrattuna! Yhä enemmän tuntuu myös siltä, että olisi mukavaa nähdä jokin Shakespearen tuotos näyttämölläkin.

Ensimmäinen repliikki: Barnardo: Kuka siellä?

Englanninkielinen alkuteos: Hamlet (n. 1600)

Ulkoasu: Kannen maalauksessa esiintyy Vilhelm I Oranialainen, mutta voisi se hyvin olla Hamletkin! :) Maalaus: Sir Anthonis Mor van Dashorst, Graafinen suunn.: Martti Ruokonen.

Suomentanut Matti Rossi

Kustantaja WSOY 2013, 244 s.  

tiistai 2. joulukuuta 2014

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Rebecca Schwart syntyy New Yorkin satamassa natsi-Saksasta paenneeseen perheeseen. Aiemmin opettajana työskennellyt isä päätyy pikkukaupungin haudankaivajaksi, ja kylmä mökki, katkeruus uutta kotimaata ja sen ihmisiä kohtaan ja tulevaisuudennäkymien puuttuminen nujertavat vanhemmat vuosien mittaan. Rebeccan lapsuus päättyy tragediaan, eikä onnea löydy avioliitostakaan.

Tämä ensimmäinen Oatesini oli kyllä oikein hyvä muttei ihan napakymppi kuitenkaan. Kerronta on taidokasta ja tarkkanäköistä, siirtolaisten kohtaamat vaikeudet tulevat hyvin esiin ja monin paikoin teksti saa lukijan elämään koskettavasti mukana Rebeccan koettelemuksissa. Varsinkin lapsuusvuosina, joiden aikana tyttö haluaisi niin kovasti miellyttää pelottavaa isäänsä (joka kyllä vielä jossain synkän mielensä pohjalla tunnistaa tytärtä kohtaan tuntemansa rakkauden pilkahduksen mutta sen ilmaiseminen on jo ajat sitten käynyt mahdottomaksi) ja myöhemmin Rebeccan joutuessa suojelemaan omaa poikaansa. Loppua kohti mielenkiintoni alkoi kuitenkin vähän hiipua ja Rebecca tuntua etäisemmältä. Vähän vähäisempikin sivumäärä olisi riittänyt tarinan kertomiseen. Loppuosasta vielä asiaa spoilausvaroituksen kera:

Olisin kaivannut loppuun vielä jotain käännettä, joka olisi ikään kuin sulkenut ympyrän, edes sitä että Rebecca olisi viimein kertonut koko tarinansa jollekin. Miehelleen, tai vielä mieluummin pojalleen, jolla sentään olisi oikeus tietää mistä on peräisin. Tai olisi vaikka tunnustanut veljelleen, että oli juuri se joksi tämä häntä luulikin. Nyt kirjan loppuosa jäi turhankin rauhalliseksi lasketteluksi kohti päätöstä josta ei jäänyt käteen muuta kuin kiusallisen ripustautuva kirjeenvaihto vastahakoisen serkun kanssa. Taisihan siinä Rebeccan sisäisiä kamppailuja ynnä muuta olla, mutta en sitten varmaan lopulta ollut riittävän kiinnostunut hänestä henkilönä, jotta se olisi riittänyt sisällöksi. Toki esimerkiksi Tignorin ilmaantuminen jostain nurkan takaa olisi ollut sen verran ennalta-arvattava käänne että ehkäpä Oates on sellaisen yläpuolella ja minä en vain osaa riittävästi arvostaa hänen ratkaisuaan. :)


Ensimmäinen lause: "Eläinmaailmassa heikoista hankkiudutaan nopeasti eroon."

Englanninkielinen alkuteos: The Gravedigger's Daughter (2007)

Ulkoasu: Kaunis, ja sopii kyllä tähän! Kannen kuva: Ralph Del Pozzo.

Suomentanut Kaijamari Sivill

Kustantaja Otava 2010 (1. painos 2009), 678 s.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Kahdeksasluokkalainen Alva viihtyy ilman ystäviä, tarkkailee ympäristöään muistaen yksityiskohdat valokuvantarkasti ja haluaa aina tietää pakoreitit epämääräisen pelkonsa vuoksi. Hänen kolmesta ensimmäisestä elinvuodestaan ei tiedetä mitään. Sitten hän tapaa Niden, joka lupaa viedä Alvan sinne minne tämä todella kuuluu: Alistadiin Helsingin alle. Sinne päätyy myös Alvaan ihastunut rinnakkaisluokkalainen Joel, joka näkee Alvan ja Niden kummallisen katoamisen maan alle.

Jostain olin kehittänyt sellaisen käsityksen että tämä olisi enemmän uuskummaan vivahtava, ja runsas kansaperinteen hahmojen esiintyminen tuli yllätyksenä. Mutta ei huonona ollenkaan! Turtschaninoff käyttää kyseisiä hahmoja mukavan raikkaasti. Vetehisen ratsu varsinkin oli mielenkiintoinen tuttavuus. Kirjan luettuani vierastan kyllä vähän käännöksen Alistadi-nimitystä, joka on turhan slangimainen sopiakseen paikan henkeen. Alkutekstissä käytössä on kai (?) kirjan nimenäkin toimiva Underfors, jota toki on aika mahdotonta suoraan kääntää.

Dialogi tuntui aluksi vähän tönköltä, mutta taisi siitä ennen pitkää sujuvoitua koska en ainakaan muista sen enää häirinneen. Esimerkkinä kuitenkin repliikki sivulta 120: Nide tivaa syytä Alvan kauhistuneeseen ilmeeseen, mihin tämä vastaa: "Muuan muistikuva... Minä säikähdin." Kuka, teini-ikäinen varsinkaan, muka käyttää puhekielessä ilmaisua "muuan muistikuva"? Joelin juttelu kaverinsa kanssa sitten taas oli vähän turhankin rempseää. Mutta tosiaan, homma kyllä muuttui luontevammaksi kirjan edetessä.

Tarina rullaa mukavasti eteenpäin ilman suvantokohtia, ja matkan varrella tulee vastaan monenlaisia kiinnostavia yksityiskohtia. Tapahtumapaikatkin osoittautuvat huomattavasti monipuolisemmiksi kuin urbaanin ensivaikutelman perusteella voisi ajatella. Lukiessani pidin tästä aika paljonkin, mutta nyt kun aikaa on kulunut runsas viikko, huomaan kyllä että kirjan lumo on jo ehtinyt jossain määrin haalistua mielestäni. Ei siis ikimuistoinen kokemus, mutta kyllä tämä hyvä kirja on!

Ensimmäinen lause: Niin monta sataa vuotta sitten, ettei kukaan enää pysy laskuissa mukana, eli rauhallinen kansa kultaisella aavikolla, missä taatelit kasvavat.

Ruotsinkielinen alkuteos: Underfors (2010)

Ulkoasu: Hieno! Näyttävä kansi, komeat sisäkannet, kivat fontit ja paperilaatukin tuntuu erityisen mukavalta sormien alla. Kansi: Ea Söderberg, kannen kuvat: Rodeo.fi/Juha Tuomi & Istockphoto, ulkoasun suunn.: Saara Niinikoski.

Suomentanut Marja Kyrö

Kustantaja Tammi 2012, 492 s.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä

Korpikylässä tapahtuu monenlaisia kummallisia juttuja, joissa kylän viitos-kuutosluokkalaisilla riittää tutkittavaa ja mietittävää. Vanhat tarinat kertovat kummituskoirasta, erään talon ullakolla näyttää roikkuvan hirtettyjä ruumiita, ja hieman erikoislaatuisen Hukkas-Jalon yölliset vierailut metsikön muinaishaudalla nyt ainakin ovat epäilyttäviä! Joillekin mysteereille löytyy luonnollinen selitys, toisille ei.

Kummajaisten kylä koostuu joukosta lyhyitä kertomuksia, joissa kussakin käsitellään yksi kummastuttava tapaus. Sujuva teksti on helppolukuista mutta ei liian yksinkertaista, ja sopii siksi mainiosti luettavaksi niin isommille lapsille kuin varhaisnuorillekin, ja mikä ettei vähän vanhemmillekin! :) Jännitystäkin on tarjolla juuri sopivasti, ja siinä sivussa monenlaisia nuorten päähenkilöiden arkielämää koskettavia asioita, kuten ihastumisia, koulunkäyntiä, uusperheongelmia ja ystävyyttä pikkuisen riidellenkin.

Miranda Koskisen kevyesti karmiva mustavalkokuvitus on kirjassa ihan kotonaan. Jos ei ihan nyt täksi pyhäinpäivä-/halloweenviikonlopuksi ole kirjaa käsillä niin kannattaa pitää mielessä muiden pimeiden iltojen kummitusjuttujen tarpeeseen. :)

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Ulkoasu: Kirja on kivan mallinen ja värinenkin! Kuvitus: Miranda Koskinen

Kustantaja Haamu 2014, 139 s.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Karen, 83 vuotta, poistuu poikansa talosta yöllä kenellekään kertomatta ja lähtee ajamaan vuoden -56 vaaleansinisellä Plymouth Furyllaan kohti lapsuudenkotiaan Korppoon ulkosaaristossa. On aika ottaa selvää, mitä todella tapahtui Fetknoppenin saarella 65 vuotta aiemmin, kun nuori Kersti löydettiin tanssien jälkeen merestä kuristettuna ja yleisen mielipiteen mukaan syyllinen oli Karenin isoveli Sebastian. Huoltoasemalta kyytiin päätyy odottamaton matkakumppani, iranilaisten vanhempien raskaana oleva tytär Azar, jonka elämä on heittänyt huonoon seuraan.

Pidin hyvinkin paljon Leena Parkkisen esikoisromaanista Sinun jälkeesi, Max. Galtbystä länteen on melko lailla erityylinen ja -henkinen tarina, mutta kerronta on samalla tavalla mukavaa seurattavaa. Teksti lähti heti viemään mukanaan ja tunnelma oli sillä tavalla tuttavallisen turvallinen, että saatoin kahden sivun jälkeen todeta varmana asiastani: minä pidän tästäkin. Lukukokemus oli sukua sille, jota koetin saada kuvailtua kirjoittaessani viimeisimmästä kohtaamisestani Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannon kanssa. Parkkisestakin taitaa olla tätä menoa tulossa jonkinlainen luottokirjailija.

Pari tarinan sisäistä pikkuruista epäloogisuutta tässä hyppäsi silmille. Azarin äidin mainittiin ensin muuttaneen takaisin Iraniin tytön ollessa kuusivuotias, mutta myöhemmin kerrottiin tyttären kuitenkin toimineen yhdeksänvuotiaana äitinsä tulkkina suomalaisella lääkärillä. Toisaalla puhuttiin Azarin ja Mehranin kahvinjuonnista, ja muutamaa sivua myöhemmin mainittiin Mehranin kieltäneen itseltään kaiken minkä ajatteli olevan pahaksi ruumiilleen - muun muassa kahvin. Sekin vähän häiritsi, että eräässä kohtauksessa kutsuttiin henkilön pitelemää asetta useampaan kertaan vuoronperään sekä haulikoksi että kivääriksi. Mutta nämä nyt ovat onneksi pikkuvikoja. :)

Yhteistä Galtbyssä ja Maxissa on mm. kerronta, joka liikkuu sujuvasti ajassa edestakaisin poimien sieltä täältä palasia kokonaisuuteen, sekä sisaruus yhtenä teemana. Viihdyin erinomaisesti niin Karenin kuin Azarinkin seurassa ja pidin sekä nykyaikaan että menneisyyteen sijoittuvista osista. 1930- ja -40-luvun elämästä suolatuulen piiskaamalla syrjäisellä saarella kertovissa jaksoissa on toki vielä ihan oma, hienosti luotu tunnelmansa. Saaren asukkaiden yhteisö omine käsityksineen ja ennakkoluuloineen on niin elävä, että lukija tuntee kuuluvansa siihen myös.

Parkkinen ei tarjoile huikean jännittävää murhamysteerin ratkaisua tai muutakaan suurta dramatiikkaa, eivätkä ne tässä ole tarpeenkaan. Hienovaraisempaa draamaa lukija sen sijaan löytää runsaasti, pakattuna hyvin toimivaan ja sopivasti viihdyttäväänkin tarinaan.

Ensimmäinen lause: Karen oli ajanut koko yön.

Ulkoasu: Upeat värit, ja kutsuva kansi muutenkin! Päällys: Jussi Karjalainen.

Kustantaja Teos 2013, 339 s.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kirjaston sunnuntaivierasta kuuntelemassa

Multa jäi nyt vieras haastattelijoineen kuvaamatta, onneksi näpsin ennen keskustelua kirjastosta edes muutaman muuten vaan -kuvan! :)

Seinäjoen pääkirjaston sunnuntaivieras-sarjassa kuunneltiin tänään säveltäjää, Rehupiikles-yhtyeen perustajajäsentä sekä mm. Carl Barksin Roope-tarinoita Etelä-Pohjanmaan murteelle kääntänyttä Joose Tammelinia. Häntä jututti lukutottumuksista ja kirjavinkeistä toimittaja Hely Laurio. Olen nyt muutamaa sunnuntaivierasta ollut kuuntelemassa, ja kummastihan siinä aina alkavat ihan odottamattomat kirjat kiinnostaa, kun niistä tarpeeksi vakuuttavasti kerrotaan! :) Tammelinin vinkkilista oli seuraavanlainen:

  • Suomen runotar 1
  • Ernest Thompson Seton: Rolf salolla
  • Erno Paasilinna: Alamaisten elämää: kootut satiirit
  • Stefan Olivier: Syyttömät syylliset
  • Erik Tawaststjerna: Jean Sibelius 1-5


Minähän en toki pikaisten muistiinpanojeni perusteella pysty olemaan likimainkaan yhtä vakuuttava, mutta jos nyt lyhyesti suositusten perusteita kirjoittelen:
Valtaisan määrän kotimaista runoutta esittelevä Suomen runotar on Tammelinin sanoin iätön klassikko, jossa suomen kieli on kauneimmillaan. Jos ei tämä saa lukijaa murtumaan, niin ei mikään.
Partioliikkeen isän Ernest Thompson Setonin kirja on orpopojan ja intiaanin tarina, jota kehuttiin erittäin vangitsevaksi romaaniksi joka ei päästä näpeistään. Tätä tunnelmallisen hienoa luontokuvausta sisältävää, vuonna 1914 suomeksi ilmestynyttä teosta ilmeisesti löytyy huonosti enää kirjastoistakaan, mutta sähköisen version voi ladata ilmaiseksi Project Gutenbergista.

Paasilinna taas on Tammelinin mukaan kenties älykkäin tässä maassa elänyt ihminen, puoluekannasta viis, ja mainitusta satiirikokoelmasta tulee tavattoman hyvälle tuulelle.
Saksalaista Stefan Olivieria hän vertasi Mika Waltariin, löytäen mm. historiallisesta kuvauksesta paljon yhteistä. Vinkiksi valittu Syyttömät syylliset sijoittuu natsi-Saksaan ja etsii vastauksia siihen, miten senaikaisten tapahtumien absurdius oli mahdollista.
Viisiosaisesta Sibeliuksen elämäkerrasta taas kuultaa läpi se innostuksen palo jolla sen on kirjoitettu, sekä tulee ilmi koko nerouden ympäristö jossa Sibelius eli, luoden mestariteoksiaan vaikeissa oloissa.




Sunnuntaivieraiden vinkkilistat löytyvät kirjaston blogista. Monenlaisia kirjoja on jo tämän melko vähäisenkin kokemukseni perusteella ollut esillä. Muutaman viikon takaisen vieraan, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin ja kansalaisopiston kirjallisuuspiirin vetäjän Sirkkaliisa Kankaanpään puheista jäi mieleen erityisesti kuvaus Cormac McCarthyn Veren ääriin -romaanin tarjoamasta hyytävän vahvasta, otteessaan pitävästä lukukokemuksesta. Teki mieli siepata kirja omasta hyllystä lukuun heti kotiin tultuani, vaikka olinkin juuri lukenut Menetetyn maan. Vielä en kuitenkaan ole siihen asti ehtinyt, mutta ehkäpä pian... Viikko sitten en harmikseni ehtinyt kuuntelemaan Etelä-Pohjanmaan opiston rehtoria Kyösti Nyyssölää, joka näkyy olevan kova John Irving -fani! :)

Ensi sunnuntaina vuorossa Antti Tuuri klo 14! Sitä ennen olisi kyllä tarjolla myös aikuisten kirjavinkkipiiri torstaina klo 19. Siihenkin olen haaveillut jo moneen kertaan pääseväni tutustumaan, mutta oma ja miehen vuorotyö, lapsenhoito ja aikainen aamuherätys yhdistettynä 30 km ajomatkaan kaupungille ovat vieneet voiton. Nyt on kuitenkin sellainen tilanne, että taidan päästä hyödyntämään äitiysloman synnytystä edeltävän osan tarjoamaa vapaampaa liikkuvuutta! :)


Lisää kirjastokuvia kiinnostuneille parin vuoden takaisessa postauksessani, jonka kirjoitin käytyäni tuohon uuteen kirjastorakennukseen tutustumassa. Uutta juttua aiheesta luvassa sitten joskus kun vanhan osan remontti valmistuu ja se yhdistetään uuteen puoleen!

torstai 23. lokakuuta 2014

Katja Kettu: Kätilö

Sotavuosi 1944, pohjoisessa lähellä Jäämerta. Villisilmä, kätilö Jumalan armosta, nainen kuin luonnonvoima, johon kukaan mies ei ole vielä koskenut, ottaa ja rakastuu saksalaisupseeri Johann Angelhurstiin, jonka perässä on naisia enemmänkin. Ei ehkä pitäisi, mutta ei sille voi mitään.

"Sillä aikaa nuuhkin. Haisit niin tuskaisen hyvälle. Hirvaan turkkiin sivellylle linnunmaidolle. Karkeaksileikatulle virginialaiselle ja nurkantakuselle. Suopursuihin hierotuille lapsensormille. Jumalan paidalle. Silkalle mulkulle etkä millekään."

Katja Ketun voimakas ja murteinen, rujokin kieli on upeaa, eikä erikoisesta sanastostaan huolimatta tunnu kikkailevalta vaan vyöryy eteenpäin kuin luonnostaan. Kätilössä riittää eritteitä, emättimen monenlaisia hajuja ja karvaisia palleja, ja kaikki tuntuu kuuluvan paikalleen, vaikka niiden voisi kuvitella alkavan jossain vaiheessa jo tympiäkin.

Pisteet myös esille nostetuista aiheista; saksalaissotilaiden suomalaisista morsiamista ja pohjoisten vankileirien julmuuksista. Valaisevaa, kiinnostavaa, tärkeää, ei niin kovinkaan kaukaista historiaa. Kirjan henkilötkin päätyvät sodassa tekemään varsin kyseenalaisia asioita.

Niin vahvasti en tarinaa kuitenkaan kokenut kuin moni muu. Kätilö ei hiipinyt ihon alle, vaan oli yksi hyvä kirja muiden joukossa. Harvinaisen himokas kyllä! Usein silmäilen kirjojen seksikohtaukset läpi puoliksi haukotellen, mutta en tällä kertaa. :)

Se vähän häiritsi välillä, että kaikki sopi liiankin nätisti yhteen henkilöiden ollessa järjestään linkittyneitä toisiinsa milloin sukulaisuuden, milloin vanhan tuttavuuden kautta. Ja koska olen allerginen mustasukkaisuudelle, jotkin Villisilmän omistavaisemmat sanat ja teot ottivat hieman päähän, mutta ehkä ne täytyy hänelle taustasta ja tilanteesta johtuen sallia.

Välillä oli hyvä päästä myös Johanneksen pään sisään hänen astuessaan toisinaan kertojaksi. Hän osoittautui paljon moniulotteisemmaksi hahmoksi kuin ensisilmäykseltä vaikutti.

Ensimmäinen lause: Rakas tyttäreni, toivon että annat minulle anteeksi.

Ulkoasu: Vähän outo. Enpä voi oikeastaan sanoa pitäväni kannesta, mutta ei tähän toisaalta ainakaan mikään normaalin nätti sopisikaan. Päällys: Marjaana Virta, päällyksen kuva: Daniela Lombard/Arcangel Images/Fennopress.

Kustantaja WSOY 2011, 344 s.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Stephen King: Joutomaa

Musta torni -sarjan kolmannessa osassa Roland löytää edellisessä kirjassa saamiensa matkakumppanien Eddien ja Susannahin kanssa Säteen, reitin joka kulkee maailman laidan metsästä suoraan kohti tornia, vieden heidät matkan varrella rappioituneeseen Ludin kaupunkiin ja arvoituksia rakastavan Blaine-junan luo. Samalla Jake etsii New Yorkissa maailmojen välistä ovea päästäkseen takaisin Rolandin luo ja saadakseen mielensä taas kokonaiseksi. Häntä raastaa kahtia sama paradoksi kuin Rolandiakin, jakautunut menneisyys jonka toisessa versiossa Jake kuoli, toisessa ei.

Enpä tunnu joka osasta erikseen keksivän mitään uutta sanottavaa, mutta kylläpä oli nautinnollista taas pidellä käsissään kirjaa jota teki mieli vain lukea, lukea, lukea koko ajan. Edellisen osan loputtoman rannalla vaeltamisen jälkeen tämä tuntui taas vauhdikkaammalta, ja jäi vielä sellaiseen kohtaan että neljäs kirja vetää puoleensa aika vahvasti! Ah, King ja sen mielikuvitus ja tarinankertojan lahjat!

Ensimmäinen lause: Susannah piteli kolmatta kertaa toimintavalmiita ammuksia sisältävää asetta... mutta ensimmäistä kertaa hän veti sen kotelosta jonka Roland oli antanut hänelle.

Englanninkielinen alkuteos: The Waste Lands. The Dark Tower III (1991)

Ulkoasu: Komea kyllä, mutta ei Blaine tuolta näytä! Se on vaaleanpunainen eikä sillä ole pääkallonaamaa, ja pirullisuus tulee ihan jostain muusta kuin ulkonäöstä. Kannen kuva: Steve Stone.

Suomentanut Kari Salminen

Kustantaja Tammi 2013 (1. kerran suom. julk. Book Studio 1993), 599 s.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Steampunk! Koneita ja korsetteja

Kotimaisten steampunk-novellien antologia, jonka esipuheessa avataan genren olemusta ja historiaa niitä tuntemattomille.

Oma steampunk-kokemukseni ennen tätä muodostui pääosin Gail Carrigerin The Parasol Protectorate -sarjasta, joka yhdistelee vaihtoehtohistoriaan ja höyrykoneisiin myös runsain mitoin vampyyreita, ihmissusia ja viktoriaanista pukudraamaa. Sitä vasten peilaten tuntui aluksi hieman hankalalta suhtautua tällaiseen "normaalimpaan" steampunkiin, jossa esiintyy enemmänkin mekaanisia raajoja ja erikoisia kulkuvälineitä. En tarkoita että näissä novelleissa keskityttäisiin vain koneisiin. Ei tietenkään - näissä on ihmisiä, kohtaloita, kokemuksia, ajatuksia, niin kuin nyt yleensä tarinoissa tapaa olla. Carrigerin pursuavan runsauden jäljiltä vain tuntui ettei se ehkä riitä, jotain puuttuu. Pikkuhiljaa pääsin kuitenkin tuosta tunteesta onneksi eroon ja aloin hyväksyä novellit paremmin sellaisinaan.

Osa tarinoista jäi kiinnostavista elementeistään huolimatta melko etäisiksi, osa oli mukavaa luettavaa jäämättä kuitenkaan erityisesti mieleen, ja kolme nousi suosikeikseni. Heikki Nevalan Hevostuhatjalkainen istuttaa steampunkin eteläpohjalaisille lakeuksille niin sujuvasti, ettei sellaista osaisi ensin yhdistelmän kuullessaan kuvitella. Kustavi Nätyrin ohjastama höyryävä puimakonehirviöhän on täällä äkkijyrkkien miesten keskellä ihan kotonaan, ja novelli rullaa muutenkin komiasti kaameaan loppuunsa saakka. Shimo Suntilan Kruunun vihollinen taas tarjoilee vauhtiin päästyään mukaansatempaavan, hienonkin tarinan ilmalaivan kostonhimoisesta kaapparikapteenista ja tämän vangitsijasta. Kokoelman päättää sen ajatteluttavin novelli, Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää, jossa pohditaan elinikää säätelevien elinrattaiden tuottamia eettisiä ongelmia. Novellin pääasiallinen tapahtumaympäristö, Hyödyllisten esineiden museo, on sekin jo itsessään kiehtova paikka. Muut mukana olevat kirjoittajat ovat Magdalena Hai, Markus Harju, Saara Henriksson, Jani Kangas, J. S. Meresmaa ja Christine Thorel.

Kävi siis kuten novellikokoelmien ja -antologioiden kanssa useimmiten tapaa käydä: löytyi niitä helmiä ja vähemmän mieluisia. Osuuskumman toinenkin Steampunk!-antologia on hyllyssä, sen sisältöä selvittelen joskus myöhemmin!

Ulkoasu: Novellien alussa on komeat anfangit! Eipä tuo kansikaan toki hullumpi ole. Kannen kuva: J. S. Meresmaa, taitto & typografia: Jani Laatikainen.

Kustantaja Osuuskumma 2012, toim. J. S. Meresmaa & Markus Harju, 311 s.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Andreï Makine: Ruhtinattaren rikos

Venäjältä paennut, ylhäisöpiireistä irtautunut ruhtinatar Olga Arbelina on asettunut verenvuototautisen poikansa kanssa pikkukaupunkiin lähelle Pariisia. Eräänä päivänä hänet löydetään joen rannalta läpimärkänä, seuranaan hukkunut mies jonka kallo on murtunut. Miten hän on siihen päätynyt, onko hän murhaaja ja mitä tekemistä hänellä yleensä oli tuon miehen kanssa, jonka kanssa vaikuttaa niin epäsuhtaiselta parilta? Kaikkeen on syynsä, joita kerronta alkaa avata edeltävän talven tapahtumista ja kauempaakin.

Suhteeni Andreï Makinen kirjoihin alkaa muodostua jotenkin hankalaksi. Ensimmäiset kaksi lukemaani, Maa ja taivas sekä Vera, jotka esittelin aivan blogini alkumetreillä viisi ja puoli vuotta sitten, saivat aikaan suurta ihastusta. Julistin jossain vaiheessa jo Makinen kuuluvan suosikkikirjailijoideni joukkoon. Kolmas, Venäläisiä unelmia, tökki aluksi mutta vakuutti silti lopulta. Ranskalainen testamentti oli vielä kaksijakoisempi kokemus, vaikka nautinnon puolelle näkyy bloggaukseni perusteella kääntyneenkin. Tämä viides sitten paikoitellen suorastaan vähän tympäisi. Ruhtinattaren rikoksessa oli ongelmana sekin, että tapahtumien vuoksi kirja tuntui niin likaiselta.

Kyllähän Annikki Sunin suomentama teksti kaunista on, mutta onkohan kirjamakuni ehtinyt hienoisesti muuttua? Siksikö ihastuin ensimmäiseen Haahtelaanikin, mutta en ole sen jälkeen tavoittanut samaa hurmosta? Olikohan mulla jokin herkän ja kauniin tekstin arvostusvaihe, joka meni ohi, vai satuinko vaan lukemaan ne itselleni sopivimmat kirjat ensimmäisinä? Viime aikoina tämäntyylisten kirjojen kohdalla olen enemmänkin turhautunut liikaan haahuiluun ja vatulointiin. Ei vaan jaksaisi.

Onneksi ei ole pakko, voinhan jättää lukemattakin. Mutta kun en siltikään ole ihan varma, pitäisikö kokeilla vielä. Makinen kirjojakin odottaa hyllyssä vielä neljä lukematta, kun aiemmassa innostuksessani niitä haalin... Jos siellä onkin vielä jokin johon ihastun kunnolla?

Ensimmäinen lause: Ensiksi tulleet tarkkailevat hänen puheitaan kuin salaisuuksia varastaakseen.

Ranskankielinen alkuteos: Le crime d'Olga Arbélina (1998)

Ulkoasu: Kaunis, kuten muutkin Makinet! Päällys: Martti Ruokonen, päällyksen kuvat: Fennopress.

Suomentanut Annikki Suni

Kustantaja WSOY 2000, 259 s.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Ransom Riggs: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children

Ilmestynyt suomeksi nimellä Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (Schildts & Söderströms 2012, suom. Virpi Vainikainen).

Jakob Portmanin tavallinen elämä päättyy hänen isoisänsä väkivaltaiseen kuolemaan ja sen aiheuttamiin painajaisiin. Vähitellen alkaa vaikuttaa siltä, että isoisän kertomissa tarinoissa syrjäisen saaren orpokodista ja sen merkillisistä asukkaista saattaa sittenkin olla jotain perää.

Kirjan alku tuntui lupailevan kunnon "miksi ihmeessä kidutan itseäni lukemalla tällaisia kirjoja" -kauhua, ja Jakobin tutkiessa ensimmäistä kertaa romahtanutta orpokotia saaren sumuisilla laitamilla olin lähes valmis mönkimään jonnekin piiloon. Nämä ainekset kuitenkin hukattiin nopeasti tarinan lähtiessä aivan toisenlaiseen suuntaan, mikä ehkä juuri sillä hetkellä tuntui helpotukselta mutta pitemmän päälle oli kuitenkin enemmän harmitus. Tällaisenaan ihan ok ja omaperäinenkin fantasiakirja, mutta kun tästä olisi voinut saada niin paljon paremmankin! Viimeiset sata tai 150 sivua lähinnä toivoin että pääsisin jo loppuun. Jatko-osa Hollow City on ilmestynyt tänä vuonna, mutta enpä tunne tarvetta sitä lukea.

Sehän tässä on kyllä hienoa ja ainutlaatuista, että tarina rakentuu vanhojen valokuvien ympärille. Nuo usein varsin häiritsevän tuntuiset kuvat rytmittävät kerrontaa ja luovat tunnelmaa. Kuvat ovat oikeastaan kirjan parasta antia, ja siksipä kiinnostuinkin kun nyt löysin Ransom Riggsin kotisivuilta tiedon kirjasta nimeltä Talking Pictures, joka keskittyy juurikin vastaaviin vanhoihin kuviin ja niille luotuihin pieniin tarinoihin. Sen voisi vaikka laittaa ostoslistalle!

Ensimmäinen lause: I had just come to accept that my life would be ordinary when extraordinary things began to happen.

Ulkoasu: Ulkoasusta 10+! Mahtavaa, kun kirjoja maltetaan suunnitella upeiksi paketeiksi sisäsivuja, paperilaatua ja kansipaperin alustaa myöten. Suunn.: Doogie Horner, kannen kuva Yefim Tovbisin kokoelmasta.

Kustantaja Quirk 2011, 349 s.

torstai 2. lokakuuta 2014

Granta 1 - Ruoka

Aikakauskirja Grantan konsepti on hyvin lupaava ja houkutteleva: Monipuolinen valikoima erityyppisiä, tuoreita ja vanhempia tekstejä kotimaisilta ja ulkomaisilta kirjailijoilta, saman teeman ympärillä pyörien. Siksipä olin ihan valmis pitämään tästä Ruoka-teemaisesta ensimmäisestä numerosta, ja kyllä harmittaa etten pitänytkään!

Aivan ensimmäinen, Antti Tuurin täydellisen leipäreseptin etsinnästä kertova teksti oli kyllä mieleeni. Melkein jo tunsin vastaleivotun leivän suussani! Mutta sen jälkeen itseäni puhuttelevat tekstit olivat pitkän aikaa kateissa. Kirja lojui puoliksi luettuna pari kuukautta, kun fiilis oli lähinnä luokkaa jaa jaa ja blaah blaah, ja teki mieli jättää sikseen koko homma. Se olisi kuitenkin tuntunut aika epäreilulta tällaisessa tapauksessa, jossa kaikki tekstit ovat eri kirjailijoiden käsialaa. Halusin siis antaa mahdollisuuden vielä niille lopuillekin. Mitään erityisen suurenmoista en kyllä olisi menettänyt vaikken olisi antanutkaan. Taiye Selasin novelli Afrikkalaistyttöjen seksielämä on kyllä hyvä ja vahva, Pirjo Hassisen Äyriäisbuffetkin kovasti lukemisen arvoinen, ja Georges Perecin Suuntaa-antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäneljä aikana hupaisan mielenkiintoinen sinänsä. Yksikään teksti ei kuitenkaan sytyttänyt ihan tosissaan.

Höh! Outo-teemainen Granta 2 löytyy jo omasta hyllystä, joten sitä ainakin vielä kokeilen, mietitään jatkoa sitten. Ehkä nyt oli vain tosi huono tuuri - onhan se nyt kumma ettei näin monipuolisesta tarjonnasta muka yhtään kunnon helmeä löydä (sen Leivän jälkeen siis ainakaan)!

Ulkoasu: Kannesta edes pidän, raikas väri ja kiva grafiikka! :) Kansi ja kuvitukset: Emmi Kyytsönen.

Kustantaja Otava 2013, päätoimittaja Aleksi Pöyry, 301 s.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Kirjaostoksilla

Oksan hyllyltä -blogissa kutsuttiin kuukausi sitten kirjabloggareita käymään syyskuussa kirjaostoksilla ja kirjoittamaan aiheesta. No minähän lähdin eräänä syyskyisena päivänä kaupungille tämä mielessäni. Tein ensin kierroksen kirpparilla jonkin mielenkiintoisen löydön toivossa, mutta sellaista ei osunut kohdalle. Päädyin sitten kirjakauppaan, jossa nuuskin ensin läpi kaunokirjallisuuden hyllyt. Mikä ettei sieltä aina jotain haluaisi, ja pari kirjaa jätinkin harkintaan, mutta mikään ei juuri silloin varsinaisesti huutanut että "Ota minut!" Halusin ostaa jotain erityisen kivaa. Laajensin siis tutkintaa avoimin mielin niihin osiin valikoimaa joita en niin usein tule vilkaisseeksi. Historiaa, muita tietokirjoja, harrasteita, sarjakuvia, kirjallisuusaiheisia... Silittelin paria Shakespearea mutta päätin kuitenkin jatkaa tutustumistani herran tuotantoon kirjaston kautta.

Taidehyllystä se sitten löytyi! Kirja josta en ollut kuullutkaan, ja jonka kannesta kurkki kettu. Selailin vähän, ja vähän lisää: mustavalkoisia luontokuvia, joissa karhun ja pöllön siluetit piirtyvät keskelle hämärää metsää, hirven turpa kurkottuu oksien keskeltä hamuamaan syötävää ja korppi istuu lumisateessa katsellen puoliksi hankeen peittyneitä, pudonneita sarvia. Tämän minä vien kotiin! Kassalla myyjä kommentoi että tässä on kyllä mahtavan ilmeikkäitä kuvia, ja mainitsi painoksen olevan kustantajalta loppuunmyyty ja kaupassakin kaikki hyllyssä. Olin poiminut mukaani toiseksi viimeisen kappaleen - tulipa onnekas olo, vaikka en hetkeä aiemmin ollut tiennyt kirjan olemassaolosta mitään enkä tosiaankaan olisi osannut jäädä sitä kaipaamaan jos se olisi mennyt sivu suun! :)


Mats Andersson & Heikki Willamo: Kohtaamisia. Maahenki & Musta Taide 2014.

maanantai 29. syyskuuta 2014

Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki

Semperejen kirjakauppaan ilmaantuu uhkaava hahmo, joka ostaa yhden kaupan kalleimmista kirjoista ja omistaa sen Semperejen ystävälle Fermín Romero de Torresille, "joka palasi kuolleiden joukosta ja jolla on avain tulevaisuuteen". Otettuaan asian esille Daniel saa kuulla totuuden Fermínin karuista vankila-ajoista ja samalla uutta tietoa omankin perheensä menneisyydestä.

Tuttu Barcelonan maagisuus kyllä kuiskii taustalla, mutta muuten tästä jäi puoliheppoinen välityön maku. Tuulen varjon ja Enkelipelin jännitys ja mystisyyden tuntu ovat kateissa, ja juonikin olisi kaivannut lisää jäntevyyttä. Nyt kokonaisuudesta jäi vähän hajanainen vaikutelma. Se oli kyllä mukavaa, että eri osista tuttujen henkilöiden välille punottiin lisää yhteyksiä, joten toisaalta koko sarjaa ajatellen paketti meni entistä paremmin kasaan. Taivasten vanki tuntuikin olevan pohjustusta päätösosaa varten, ja sitä kyllä odottelen mielenkiinnolla. Asiaan sen tarkemmin perehtymättä kuvittelin, että viime vuonna suomeksi ilmestynyt Marina olisi jo se neljäs osa, mutta sehän onkin yksi Ruiz Zafónin ennen tätä sarjaa kirjoittamista nuortenkirjoista. Se päätösosa ei kai ole ilmestynyt vielä espanjaksikaan.

Joskus tulevaisuudessa täytyy kyllä lukea koko juttu vielä alusta asti uudelleen. Nyt nimittäin huomasin, että vaikka tunnelma onkin vahvana mielessä, en juuri lainkaan muista mitä kahdessa ensimmäisessä oikeastaan tapahtui.

Ensimmäinen lause: Sinä vuonna joulun tienoilla päivä toisensa jälkeen päätti sarastaa lyijyisenä ja kuuraisena.

Espanjankielinen alkuteos: El prisionero del cielo (2011)

Ulkoasu: Kauniin seepiainen kansi tässäkin osassa! Alkup. kannen suunn.: Compañía.

Suomentanut Antero Tiittula

Kustantaja Otava 2012, 332 s.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Cormac McCarthy: Menetetty maa

Llewelyn Moss kohtaa metsästysretkellään huumekauppiaiden rumasti päättyneen välienselvittelyn lopputuloksen. Laukausten rei'ittämiä autoja, useampi kuollut, yksi joka vielä hengittää, kuorma huumeita ja salkku täynnä rahaa. Moss vie rahat mukanaan mutta ei saa yöllä rauhaa kuolevan miehen pyynnöltä saada vettä. Paikalle palaaminen on kuitenkin virhe, sillä silloin hän ei enää ole siellä yksin ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää paeta. Hänen peräänsä lähtevät Ed Tom Bell, vanhanajan seriffi joka suree maailman muuttumista, sekä Anton Chigurh, mies joka saa määritelmän "kylmäverinen tappaja" kuulostamaan säälittävältä vähättelyltä.

Menetetty maa ei ole likimainkaan samalla tavalla raastava kuin Tie, mutta rankka kuitenkin, ja jyskyttää eteenpäin vastustamattoman tehokkaasti. Lukija voi vain seurata mukana pahoin aavistuksin, sillä onnellista loppua ei McCarthylta pidä mennä odottamaan.

Teksti ei suuria kikkaile vaan tyytyy toteamaan kuinka asiat ovat, ja pelkistyy usein luetteloiksi henkilöiden tekemisistä. "Hän istuutui ja veti saappaat jalkaan ja otti happisäiliön ja nosti sen olalleen ja tarttui kumiletkun päässä riippuvaan tainnutuslaitteeseen ja meni ulos ja asteli paikantamansa huoneen kohdalle." Vaikuttaa ensisilmäyksellä ehkä tönköltä, mutta toimii. Yhä uusien motellihuoneiden kautta kulkeva takaa-ajo on täynnä raakaa väkivaltaa, mutta senkin kohdalla McCarthy vain yksinkertaisesti kertoo mitä tapahtuu ilman mässäilyn makua.

Kirjan päätyminen elokuvaksi ei ollenkaan yllätä, sillä tarina kulkee lukiessa silmien edessä kuin valmis filmi. Vaikka nyt mielikuvaversion jo näinkin, niin voisinpa katsoa sen oikeankin. Javier Bardem Anton Chigurhina on varsin vakuuttava, kuulemma.

Ensimmäinen lause: Minä passitin yhden pojan Huntsvillen vankilan kaasukammioon.

Englanninkielinen alkuteos: No Country for Old Men (2005)

Ulkoasu: Noh, perus leffakansi.

Suomentanut Raimo Salminen

Kustantaja WSOY 2008, 3. painos (1. painos 2006), 296 s.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Jonna Ruuska: Kuovin huuto

Sain tämän luontorunokokoelman arvostelukappaleena jo keväällä (Kiitos Jonna Ruuska ja BoD!), jolloin alkua jo ihastellen selailinkin. Vaan kun kirja jäi siinä vaiheessa lukematta kokonaisuudessaan, ei kesällä tuntunutkaan enää olevan oikea aika. Piti odottaa syksyn pimeneviä iltoja, että Kuovin huuto alkoi taas kutsua puoleensa. Sillä vaikka kaikilla vuodenajoilla onkin kokoelmassa omat osionsa, tämä tuntuu vahvasti olevan kevään ja syksyn kirja. Siirtymäkausien, sellaisten aikojen kun vanha on jäämässä taakse ja jokin uusi jo lupailee tuloaan. Eniten kotonaan sinä helmikuisena päivänä, joka on kuin kevään varhainen luonnos, tai syksyisen valottomana aamuna, kun lätäkkö parkaisee askeleen alla.

Keväästä ja syksystä Ruuskalla tuntuu olevan eniten sanottavaakin, koska niiden osuudet ovat tuplasti pidemmät kuin kesän ja talven. Tämä ei kuitenkaan onneksi tarkoita että ne lyhyemmätkään jäisivät mitenkään vaisuiksi, vaan teos on tasapainoinen kokonaisuus. Vuodenaikateemojen lisäksi se sisältää myös osiot, jotka on omistettu luonnon ja siellä kulkijan yhteenkuuluvuudelle, sadunomaisilla elementeillä leikittelylle ja luonnon tuhoamisen suremiselle.

Pidin kirjasta juuri niin paljon kuin jo aikoinaan ensivilkuilulla arvelin! Ruuskan runot ovat heleän raikkaita ja luovat vahvoja mielikuvia usein vain muutamalla rivillä. Metsälammen värit kiipeävät sen rannalla istujaan kun sinne kastaa varpaansa, havunneulanen näkee keväänvihreää unta lumipeitteessään, pimenevässä metsässä kulkeva hirvi katsoo joko karpalolapset nukkuvat.

Ihastuttava kokoelma, johon tulen palaamaan vielä moneen, moneen kertaan! Kaikkein parasta on tietysti mennä metsään ihan itse, mutta jos ei ihan heti pääse niin Kuovin huutoa lukemalla saa erinomaista ensiapua. :)

Ulkoasu: Kaunis on kansikin ja sivujen ilmava taitto voimistaa tekstin kuulautta entisestään. Bonuksena vielä kirjanmerkkinauha! Kannen suunn. & kuva: Jonna Ruuska.

Kustantaja BoD 2014, 116 s.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Andrew Miller: Kivun mestari

James Dyer saa alkunsa jäätyneellä joella ankarana talvena 1739. Hän on merkillinen lapsi: ei itke koskaan, alkaa puhua vasta 11-vuotiaana - eikä pysty tuntemaan kipua sen enempää ruumiillisesti kuin henkisestikään. Hänen tiensä vie markkinahuijarin apulaisesta rikkaan miehen luonnonoikkukokoelman jäseneksi, ja lopulta hänestä tulee menestyvä lääkäri, taitava mutta myötätunnoton. Jotain kuitenkin tapahtuu kun hän matkalla Venäjälle kohtaa noitamaisen parantajanaisen.

Rikottu kronologia aloittaa tarinan Jamesin kuoleman jälkeisestä ajasta, kun hävyttömät lääkärikollegat tekevät ruumiinavausta selvittääkseen hänen salaisuutensa, jatkaa hänen viimeisiin vuosiinsa jotka kuluivat pidettynä, ontuvana miehenä joka on menettänyt kykynsä lääkärinä toimimiseen. Sitten hypätään aivan alkuun ja aletaan kertoa miten loppuun päädyttiin, käyttäen välillä kirjeitä tuomaan toisia näkökulmia. Oikein toimiva ratkaisu!

Tarinan lähtökohdat ovat hyvinkin kiinnostavat, mutta ideasta olisi voinut saada irti enemmänkin. Olisin mielelläni saanut paremman käsityksen esimerkiksi siitä, miten James itse kokee elämän ja maailman. Tällaisenaan kokonaisuus jäi vähän laimeaksi ja päähenkilö turhankin arvoitukselliseksi. Tosin tämä on myös niitä kirjoja, joiden jäljiltä tuntuu että nyt en vaan tainnut taas tajuta ihan kaikkea hienoutta. Onpa tämä löytynyt joidenkin suosikkikirjojen listoiltakin.

Ajankuva 1700-luvun Englannista vaikuttaa kyllä onnistuneelta, ja erityisen kiehtovia ovat senaikaisten lääketieteellisten toimenpiteiden kuvaukset, jotka välilllä ovat brutaalinpuoleisiakin. Jamesin pään sisään olisin siis halunnut päästä paremmin, mutta kiinnostavaa häntä oli joka tapauksessa seurata. Päähenkilön ei tosiaan tarvitse aina olla miellyttävä tyyppi.

Ensimmäinen lause: Eräänä kuumana ja pilvisenä iltapäivänä kolme miestä kulkee karjapihan poikki Cowin kylän liepeellä Devonissa.

Englanninkielinen alkuteos: Ingenious Pain (1997)

Ulkoasu: En nyt ole ihan varma, mitä tuon mörkömäisen naaman on tarkoitus edustaa. Päällys: Janne Uotila/neo-geo.

Suomentanut Erkki Jukarainen

Kustantaja Tammi 1998, 395 s.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Kirjabloggaajan syysmuotia etsy.comin antimista

Taannoisia yllättävän hillittyjä kirjaostoksia esitellessäni vihjaisin, että homma saattoi ehkä lähteä lapasesta jossain muualla. Tasapainoahan täytyy toki pitää yllä, itsehillinnän menetyksen määrässäkin... :P Tässä siis hieman kirjallisia asusteita Etsystä!

Ensimmäinen ostos on kylläkin jo vuoden takaa mutta kun on jäänyt blogissa esittelemättä niin pistetäänpä sekin näytille - ja tuleepa samalla näytettyä oma naamakin ensimmäisen kerran... Muutama viikko sitten melkein hypähdin innostuksesta, kun tämän huivin taas nähdessäni tajusin että talvi lähestyy ja voin pian taas alkaa käyttää tätä! :D


Liisa Ihmemaassa -huivi on kotoisin storiartsin valikoimista, ja sieltähän näitä löytyy monen muunkin kirjan teksteillä varustettuina. On ihanan lämmin ja pehmoinen, suosittelen! :)

Vaikka mulla ei oikeastaan ole mitään erityistä Liisa Ihmemaassa -pakkomiellettä, niin siihen liittyviä esineitä tuntuu kerääntyvän haltuuni, suurelta osin siksi että kirja sisältää monia mainoita lausahduksia. Tämä seuraava, BeneathGlassin riipuksen sisältämä löytyy kyllä tarkemmin sanoen Peilintakamaasta kertovasta jatko-osasta:


"Why, sometimes I've believed as many as six impossible things before breakfast." Kyllä on niin, että jokaisen kannattaisi uskoa ihmeellisiin ja mahdottomiin asioihin jo heti aamusta! :)

Sitten päästäänkin siihen lapasestalähtemiskohtaan, joka tuli vastaan äkkiarvaamatta BookFiendin kustomoituja nahkarannekkeita katsellessani. Aloin ajatella, että nuohan olisivat oikeastaan aika kivoja, ja sitten keksin ideoita mitä niihin haluaisin, ja vielä vähän lisää, kunnes en enää osannut valita ja kunnon kokoelma alkoi houkutella ja totesin että antaa mennä. Mutta oli mulla tähän kyllä hyvä tekosyykin! Kuten olen pariin otteeseen maininnut, olen haaveillut kirjallisesta tatuoinnista mutta en tiedä tulenko sellaista ikinä toteuttaneeksi. Ajattelinkin näiden avulla vähän testailla, haluanko sen tatuoinnin ihan oikeasti vai riittääkö, että saan kantaa palasia mulle tärkeästä kirjallisuudesta mukanani tällaisella vähemmän pysyvällä tavalla. Nämä sitaatit eivät sentään kaikki ole olleet tatuointiharkinnassa mukana mutta on siellä sellaisiakin joukossa. Ja kaikkia rannekkeitahan ei toki ole välttämätöntä käyttää samanaikaisesti mutta kuvausta varten nyt ainakin piti vetää överit! :D (Tosi näppärää hommaa muuten tuo omien käsien kuvaaminen.)




Osa niistä, joille olisi käännösversiokin olemassa, on englanniksi - joko siksi, että olen törmännyt sitaattiin alun perin jossain irrallisena ja englanninkielisenä, ja se on iskostunut päähäni sellaisena, tai sitten siksi että kyseinen kohta kuulostaa korvaani sujuvammalta tai napakammalta englanniksi. Kerronpa toki tarkemminkin mistä nämä ovat peräisin:

I am hope.
Gaimanin Sandmanista, tarinasta A Hope in Hell, siirto jolla Dream vastustamattomasti voittaa demoni Choronzonin kanssa pelaamansa "vanhimman pelin".

On muitakin maailmoja kuin nämä.
King, Revolverimies ja se kutkuttava tunne että jotain ihmeellistä voi olla lähempänä kuin aavistaakaan!

Richard Parker
Piin elämä! ♥

never laugh at live dragons
Erinomainen ohje Hobitista.

tahto ja sana
Nuoruudenrakkauteni Eddings ja ylivoimaisesti vakuuttavin velhousmetodi. Kerää tahto, sano sana.

"After all this time?" "Always", said Snape.
Potteria pitää toki olla mukana!

mediterranean winter spring
Olli Jalosen upeakielisestä 14 solmua Greenwichiin -romaanista, kohdasta jossa kuvataan meren väriä.

Explanations take such a dreadful time.
Taas Liisaa!
- Voisin kertoa teille hurjista seikkailuista, jotka alkoivat tänä aamuna, sanoi Liisa epäröiden, -  mutta eilispäivästä en viitsi kertoa, sillä silloin olin aivan toinen henkilö.
- Selitä tarkemmin, sanoi Valekilpikonna.
- Ei, ei! Ensin seikkailut, sanoi Aarnikotka kärsimättömänä. - Selitykset ovat niin pitkäveteisiä ja ikäviä.

Juhani Tuomas Aapo Simeoni Timo Lauri Eero
Tämä lienee selkeä. :)

a fine balance between hope and despair
Keskeinen ajatus Rohinton Mistryn A Fine Balancesta, joka "Minkä kirjan suljettuasi olet istunut pisimpään vain eteesi tuijottaen" -mittarilla arvioiden on paras koskaan lukemani.

Oikoteitä kulkevat kissat, mahdottomien rakojen läpi, kulmista jotka näyttävät vievän vastakkaiseen suuntaan.
Jeanette Wintersonin hienonhienosta Intohimosta, katkelma lumoavasta Venetsian kuvauksesta jonka lukaisen aina välillä uudestaan.

Olen lukinnut sen tänne, olen koettanut vangita palasen metsää, ja nyt metsä on vanginnut minut.
Johanna Sinisalo, Ennen päivänlaskua ei voi. Rakastan metsää, ja tämä kohta on vastustamattoman metsäinen ja peikkoinen ja kaikkea.

Jälkimmäisistäkin linkitetyistä kaupoista löytyy monenlaista houkuttelevaa, käykäähän toki kurkkaamassa! :) Kutsun pahoille teille vielä jakamalla valikoiman muita kirjaisia Etsy-suosikkikauppojani joiden tarjontaa käyn aina välillä ihastelemassa:

Kirjalaukkuja:

Koruja:
Bookity (myös mm. hääkoristeita)

Kortteja, julisteita:

Kirjatukia:

Lukulaitteiden ym. suojuksia:

Austenin inspiroimaa:

Olisihan näitä vielä lisääkin mutta eiköhän tuosta alkuun pääse! ;) Joulukin tulee, lahjatoivomuksia esittämään siis!

P.S. Jos innostut jotain tilailemaan, muista EU:n ulkopuolelta ostaessasi huomioida mahdollisten tullimaksujen ja verojen tuoma lisähinta.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Annukka Salama: Harakanloukku

Faunoiditrilogian päätösosassa Vikke katoaa baari-illan päätteeksi ja muu porukka päätyy etsimään häntä vaarallisesta ja kätketystä, metsästäjien asuttamasta Venorin kaupungista.

Edellisen osan surffaustunnelmista siirrytään huomattavasti synkeämpiin maisemiin, mutta muuten tutun vauhdikas ja huumorilla kirjoitettu meno jatkuu. Tietty uskottavuuteen tarkertuminen on kyllä parasta unohtaa heti alkuun; miten esimerkiksi Suomessa voisi muka "jästien" huomaamatta olla olemassa Venorin kaltainen kaupunki, johon jatkuvasti kaapataan ihmisiä, pikkulapsia myöten? Sekin saattaa vähän rassata, että tyypit haahuilevat hyvinkin varomattomasti pitkin vaarallista kaupunkia ja kuluttavat aikaa mm. harrastamalla seksiä, vaikka kateissa oleva kaveri on ehkä välittömässä hengenvaarassa. Kunnollinen Harakanloukusta nauttiminen vaatii siis kykyä hyväksyä asiat tarinan ehdoilla ja hypätä vain mukaan. :)

No, minä kyllä nautin ja pakkohan tämä oli ahmaista pikapikaa kun kirjan muutama viikko sitten sain käsiini. Ihana rakastuva Joone, ja se toinen puolisko tietysti myös! Olipas kuumaa! ♥ Ja sokerina pohjalla ihanat T & T, enpäs kerro keitä nämä ovat! :D Eräs asia, josta myös kovasti pidin, on Venorin kaupunki, joka kaikessa julmuudessaankin on hieno luomus. Uskomaton paikka! Siellä täytyisi vain kuljeskella silmät selällään hämmästellen kaikkea. Tarkempi tutustuminen metsästäjien kulttuuriin oli sekin kiinnostavaa.

Harakanloukku siis päättää Unnan, Rufuksen ynnä muun porukan tarinan, mikä on tietysti haikea, mutta oikea ratkaisu. Tämä on hyvä näin. Salama on kuulemma palaamassa faunoidien pariin uusien henkilöiden voimin - hyvä juttu sekin! Jään odottelemaan.

Ensimmäinen lause: Unna pyyhkäisi oranssit kiharat otsaltaan ja siirsi jalkansa seuraavalla tiilelle.

Ulkoasu: Ennen lukemista vähän harmittelin aiempien osien kansien raikkauden puuttumista tästä, mutta jälkeenpäin kansi tuntuu sopivammalta - synkkä kun on tosiaan tapahtumapaikkakin. Kirjoissa käytetty fonttikin on kyllä kiva, ei kaikkein tavanomaisin! Graafinen suunn.: Niina Yli-Karjala, kuva: Shutterstock, lintu: Thinkstock.

Kustantaja WSOY 2014, 445 s.