Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Vanhojen kirjojen konservoija, australialainen Hanna Heath saa unelmiensa työtehtävän. Hänet kutsutaan Sarajevoon tutkimaan satoja vuosia vanhaa haggadaa, juutalaista kirjoituskokoelmaa, jonka oli jo luultu tuhoutuneen Jugoslavian sodan aikana. Kirjan sivuilta ja sidoksesta löytyvät pienet johtolangat, kuten viinitahra ja hyönteisen siipi, johdattavat Hannan selvittämään haggadan matkan vaiheita. Lukija tietää enemmän kuin päähenkilö, sillä monta kertaa käydään menneisyydessä seuraamassa mitä kirjalle ja sen kanssa kosketuksissa olleille ihmisille on tapahtunut Sarajevossa, Wienissä, Venetsiassa... Kunnes lopulta selviää, kuka 1400-luvun Espanjassa oikein maalasi, ja miksi, nuo juutalaisia kertomuksia ja perinteitä esittävät kuvat kristillisen kuvaperinteen mukaisesti muslimiminiatyyrimaalareiden opein.

Viihdyin heti alusta lähtien erinomaisesti Hannan seurassa, hänen kertojanääntään kuunnellen ja seuraten harvinaisen hankalaa suhdetta huippukirurgiäitiin, jolle tyttären ura on suunnaton pettymys. Taisin viihtyä vähän liiankin hyvin, sillä aluksi teki mieli vastustella hyppäyksiä menneesen, aina uuteen seuraan ja ympäristöön. Olisin vain halunnut pysyä siellä missä olinkin. Mutta jokainen noista kertomuksista pääsi vauhtiin kun vain ryhdyin lukemaan, ja lopulta haggadan vuosisatojen läpi säilymisen tarina vei kyllä mukanaan.

Parhaiten kirjan matkasta jäivät mieleen eri uskontokuntien suhteet aikojen kuluessa. On ollut vainoa, sortoa, hyljeksintää ja hirvittäviä julmuuksia, mutta myös ystävyyttä, yhteiseloa ja uhrautumista. Kuten tässä romaanissa, myös todellisuudessa Sarajevon haggadan on kahdesti pelastanut muslimi, itsensä vaarantaen, ja kerran sen on säästänyt roviolta katolisen kirkon inkvisiittori.

Brooks on kehitellyt haggadalle hienon, kiehtovan tarinan, josta ihastuin erityisesti alkuun ja loppuun (jotka siis molemmat selviävät romaanin lopulla), sitä viimeistä viikunan siementä myöten.

Ensimmäinen lause: Voisi kai sanoa heti kärkeen, ettei se ollut sellaista työtä jota yleensä teen.

Englanninkielinen alkuteos: People of the Book (2008)

Ulkoasu: Kantta moneen kertaan kehunut Leena Lumi on ihan oikeassa: siinä on kaikki. Kansi: Jussi Kaakinen.

Kustantaja Tammi 2009, suom. Arto Schroderus, 415 s.

Steven Galloway: The Cellist of Sarajevo

Piiritetyssä Sarajevossa elämä on epävarmaa: ruoka on vähissä, vesijohtovettä ei ole saatavilla ja sähkötkin toimivat vain satunnaisesti, mutta nämä ovat pieniä haittoja verrattuina siihen, että kuka tahansa voi kadulla kävellessään joutua tarkka-ampujan uhriksi, eikä turvassa ole kotonakaan sillä kranaatti-iskut suuntautuvat milloin mihinkin.

Kun kaksikymmentäkaksi ihmistä kuolee iskussa jonottaessaan ostamaan leipää, heidän naapurinsa ja ystävänsä, sellisti, päättää tehdä mitä osaa ja pystyy heidän muistokseen. Joka päivä hän menee kadulle, tapahtumapaikalle soittamaan kappaleen sellollaan, kunnes on soittanut heille jokaiselle. Jos vain pysyy elossa niin kauan.

Kirjan kolme varsinaista päähenkilöä kohtaavat kaikki sellistin: kaupungin puolustajien tarkka-ampuja, nuori nainen joka käyttää nimeä Arrow; perheenisä Kenan joka lähtee taas kerran kanistereineen vaaralliselle vedenhakumatkalle kaupungin halki, ja Dragan joka on matkalla työpaikalleen leipomoon ja päätyy kohtaamaan sodan henkilökohtaisen käännekohdan vaarallisessa, tarkka-ampujan vaanimassa risteyksessä.

Lukija viedään tyylikkäästi mukaan henkilöiden ajatuksiin ja pohdintoihin. On vain selviydyttävä, vaikka pelko on välillä lamaannuttavaa. On myös yritettävä muistaa millaista oli ennen, silloin kun kaunis kaupunki ja siitä ylpeät ihmiset eivät vielä olleet raunioina. Oliko sellainen todellisuus tosiaan joskus olemassa, sillä se alkaa tuntua niin kaukaiselta? Onko sittenkin aina ollut vain tämä, johon kuuluvat miehet kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla? Missä vaiheessa minä muutin kaupunkiin, jossa kadulla saattaa maata ruumis? Vihaavatko kukkuloilla olevat miehet meitä? Vihaanko minä heitä? Onko risteykseen astuva kulkukoira yhtä suuressa vaarassa kuin sitä ylittävät ihmiset, tekevätkö tarkka-ampujat mitään eroa näiden välillä vai onko kaikki vain yhtä suurta peliä?

Ja niin edelleen. Kranaattien paukkeesta huolimatta The Cellist of Sarajevo on hiljainen kirja, ja sellaisena kaunis ja voimakas kuvaus ihmisistä sodan keskellä.

Ensimmäinen lause: It screamed downward, splitting air and sky without effort.


Kustantaja Atlantic Books 2009 (1. painos 2008), 223 s.