Tuulia Matilainen: Hullu koira

Lena on taluttaja. Hän avaa ovet hengille jotka ovat kuoleman jälkeen jääneet tänne eivätkä ole jatkaneet matkaansa. On eräs virhe jota taluttajan ei pidä mennä tekemään, mutta kerran, virolaisessa majatalossa, Lena ei pysty estämään itseään.

Ajatus henkien tuonpuoleiseen johdattajasta on toki vanha mutta kyllä siinä vielä ainesta riittää versioitavaksi, ja Tuulia Matilaisen toteutus on raikas! Tarinan yliluonnolliseen puoleen kietoutuu hienovaraisesti, liikoja selittelemättä Viron synkkää historiaa. Sitä, kuinka toiset vietiin pois ja toiset jäivät kaipaamaan. Ja rakkautta, jossa on surumielinen sävy.

Tämä yhdistelmä toimii hienosti. Kaikkein eniten kuitenkin pidin Matilaisen kauniista tekstistä. Siinä on jonkinlainen mielenrauhaa tuottava rytmi. Luin kirjan alkuosaa pienissä pätkissä, ja huomasin rauhallisen tunteen seuraavan perässä silloinkin kun jouduin laittamaan kirjan sivuun ja tekemään jotain ihan muuta.

Hullu koira on lyhyt ja nopeasti luettavissa, mutta myös niitä kirjoja jotka jäävät mieleen hautumaan. Lukemisesta on jo runsaat pari viikkoa, ja siinä ajassa jotkut kirjat ehtivät haihtua mielestä epämääräiseksi uduksi josta on hankalaa enää saada kiinni. Tämän tunnelma sen sijaan tuntuu ajatuksissa vain vahvistuneen.

Kauhua tämä ei ole, eikä pelottelua kaihtavien ole tarpeen vältellä kirjaa. Hullun koiran henget eivät ole säikytteleviä mörköjä vaan sitä vain mitä on vielä jäljellä ihmisistä joilla kerran oli elämä, sekä keino jonka kautta tämä tarina saadaan kerrottua.

Ensimmäinen lause: Kuin koirat he läähättivät.

Ulkoasu: Näyttävä, tunnelmallinen kansi! Kannen kuvitus: Ivi Rebova.

Kustantaja Haamu 2015, 138 s.

Bloggausmoottorin käynnistelyä pika-arvioin

Edellinen varsinainen kirjapostaukseni näkyy ilmestyneen 18. maaliskuuta. Kaksi ja puoli kuukautta sitten!!!!! Alkaa tämä bloggausjumitus pikkuhiljaa riittää, joten lienee aika käynnistellä rutiinia istumalla alas ja kirjoittamalla muutamasta kirjasta lyhyet kommentit vaikka väkisin. :)

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

Vironvenäläinen Natalja Filippovna menettää työnsä, eikä 45-vuotiaana ja valtionkieltä osaamattomana ole helppoa löytää uutta. Mutta kun tyttären hammasraudatkin on maksettava etteivät leukalihakset jäykisty niin ettei viidentoista vuoden päästä saa suuta auki, on otettava huomioon epätoivoisemmatkin ratkaisut - kuten prostituutio.

Lasnamäen lunastaja on sekä kirpeä että lempeä, tekstin pienen leikkisän sävyn tuottaessa hyvää mieltä silloinkin kun käsiteltävät asiat eivät ole ihan kevyimmästä päästä. Lyhyen mittansa ja nopealukuisuutensa vuoksi välipalakirjaksi sopiva, mutta kuitenkin ajatteluttava, hyvin eläviltä tuntuvia henkilöitä sisältävä kurkistus virolaiseen yhteiskuntaan. Ensimmäinen lukemani virolainen kirja, muuten!

Ensimmäinen lause: Natalja Filippovna oli syystäkin tyytyväinen elämäänsä: hänen palkkansa oli virolaista keskitasoa, joskus ylikin.

Vironkielinen alkuteos: Lasnamäe lunastaja (2009)

Ulkoasu: Ei hullumpi, tavallaan aika näyttäväkin. Pienet kultaiset tähdet eivät taida juuri tuosta skannauksesta erottua. Päällys: Marjaana Virta.

Kustantaja WSOY 2011, suom. Tuula Friman, 141 s.

Gail Carriger: Heartless & Timeless

The Parasol Protectorate -sarjan päättävät osat neljä ja viisi. Teksti saattaa spoilata aiempia osia, joista voit lukea täältä ja täältä.

Alexia setvii kuningatarta uhkaavaa murhajuonta ja matkustaa Egyptiin ottamaan selvää isänsä salaisuuksista, saaden siinä sivussa tietää paljon muutakin mielenkiintoista. Sekä synnyttää lapsen, jonka kaltaista ei ihan joka päivä näe. Mutta miten asiaan mahtaa liittyä asuminen Lord Akeldaman toiseksi parhaassa vaatekomerossa?

Vaikka Alexian ja Conallin jatkuvat kiihkeät syleilyt alkoivatkin välillä jo hieman tympiä, jaksan edelleen ihastella Carrigerin luoman hahmovalikoiman toimivuutta! Viimeisen kirjan suljettuani jäin kaipaamaan jokaisen seuraa. Lopussa kirjailija vielä pyörittelee kuvioita mukavasti, ja monen henkilön tulevaisuus pääsee yllättämään. Olen sarjaa suositellut aiemminkin ja tyrkytän edelleen luettavaksi, jos humoristinen, steampunkahtava paranormaali romantiikka yhtään vaikuttaa houkuttavalta!

Ensimmäiset lauseet: "Five months!" / "I said no such thing", grumbled Lord Maccon, allowing himself, begrudgingly, to be trussed in a new evening jacket.

Ulkoasu: Kannet alkavat kyllä loppua kohti olla hieman kökköjä ja teennäisiä. Varsinkin livenä vaikutelma on sellainen että naisen kuva on vaan hätäisesti copy-pastella heitetty taustan päälle. Kansien suunn.: Lauren Panepinto, kuvat: Derek Caballero, malli: Donna Ricci.

Kustantaja Orbit 2011/2012, 311/328 s.

Ernest Cline: Ready Player One

Vuonna 2044 todellisuus on kurjistunut siihen pisteeseen, että suurin osa ihmiskunnasta viettää päivänsä mieluummin kirjautuneena valtavan laajaan virtuaalimaailma OASISiin. Sen luojan James Hallidayn testamentti käynnistää kilpailun, jossa palkintona on koko OASISin hallinta, ja jonka voittaakseen on ratkaistava ensimmäisenä sinne kätketyt arvoitukset. Siinä onnistuakseen taas on syytä tietää kaikki tietämisen arvoinen 1980-luvun populaarikulttuurista - kuten tietää Wade Watts, 18-vuotias nörtti köyhältä parakkialueelta.

Omaperäinen tämä ainakin on, ja toimiva seikkailu muutenkin! Moneen kertaan suorastaan harmittelin etteivät vanhat klassikkopelit ynnä muut enimmäkseen ole kovinkaan tuttuja, sillä jos olisivat, tämä olisi varmasti myös erittäin herkullinen nostalgiamatka. Kirjasta nauttimista niiden tuntemattomuus ei toki kuitenkaan estä. Alkupuolella käännökseen jääneet kömpelyydet/huolimattomuudet ("vetäydyin sitten kauemmakseni", "kallisteli päätään vasemmalta oikealleen") tökkivät silmään, mutta kai ne jossain vaiheessa loppuivat koska en muista minkään myöhemmin häirinneen - ja aiheeseen liittyvän sanaston puolesta käännös kyllä tuntui onnistuneelta!

Ensimmäinen lause: Koko minun ikäpolveni muistaa, missä oli ja mitä teki kuullessaan kilpailusta ensi kertaa.

Englanninkielinen alkuteos: Ready Player One (2011)

Ulkoasu: Kiva! Sopii kirjaan loistavasti. Kansi: Tuomo Parikka.

Kustantaja Gummerus 2012, suom. J. Pekka Mäkelä, 508 s.

Annie Proulx: Maan tomua

Wyoming-novellikokoelmatrilogian osa kaksi. Laatutekstiä on tämäkin ja sisältää kiinnostavia seikkoja ja tuttua vahvaa tunnelmaa, mutta mikään yksittäinen kertomus ei tällä kertaa tullut samalla tavoin lähelle kuin jotkut Lyhyt kantama - ja Näin on hyvä -kokoelmien sisältämät novellit. Useat Elk Toothin pikkukaupunkiin sijoittuvat novellit kyllä muodostavat mukavan kokonaisuuden, jossa samat nimet ponnahtelevat esiin useampaan kertaan samalla kun paikkakunnan elämää katsellaan eri näkökulmista. Pidän myös Proulxin tavasta sijoittaa tarinoihinsa toisinaan myös pieniä spefi-elementtejä.

Englanninkielinen alkuteos: Bad Dirt (2004)

Ulkoasu: Kannen karussa maisemassa on samaa henkeä kuin Proulxin tekstissäkin. Kannen kuva: Jason Fulford.

Kustantaja Otava 2008 (1. painos 2007), suom. Hanna Tarkka, 265 s.

Fred Vargas: Ikimetsän sydän

Ihanan omituisten Adamsberg-dekkarien sarjaa ja taattua Vargas-laatua. Komisario yhdistelee tuttuun tapaansa seikkoja, jotka eivät ensin kiinnosta ketään eivätkä tunnu liittyvän mitenkään mihinkään, mutta, kas kummaa, johtavat lopulta murhaajan jäljille. Nautinnollisen koukuttavaa! Tällä kertaa koko murharyhmä (kissaa myöten) erilaisine persoonallisuuksineen tuntui pääsevän entistä paremmin esille, mikä oli mukavaa. Jos olisin ollut kotona, olisin varmaan vetäissyt toisenkin Vargasin perään, mutta tämä oli reissulukemisena joten se ei onnistunut ja seuraavan kirjan kanssa alkuun pääsemisessä kyllä hieman hiersi se, että olin vielä henkisesti Pariisissa ratkomassa rikoksia.

Ensimmäinen lause: Lucio nipisti ikkunaverhon pyykkipojalla syrjään voidakseen tarkkailla uutta naapuriaan hyvistä asemista.

Ranskankielinen alkuteos: Dans les bois éternels (2006)

Ulkoasu: Joo, ihan tuommoinen ok peruskansi. Kannen suunn.: Sampsa Voutilainen.

Kustantaja Gummerus 2010, 2. painos (1. painos 2008), suom. Marja Luoma, 588 s.

Sofi Oksanen: Puhdistus

Tulipa viimein luettua viime vuosien varmaankin tunnetuin ja ylistetyin kotimainen romaani. En tiedä johtuiko tästä pienestä viivyttelystä vai joistakin lukemistani, vähän vähemmän kehuvista ja siten tilannetta tasaavista blogiarvioista, mutta joka tapauksessa huomasin pystyväni tarttumaan kirjaan aika lailla avoimin mielin, vailla mitään hillittömiä odotuksia.


Se, että kirjasta on puhuttu niin paljon näkyy ja tuntuu kuitenkin nyt, kun yritän itse saada sanottua siitä jotain. Lyö jokseenkin tyhjää. Mutta kokeillaan nyt edes vähän jotain saada aikaiseksi.

En saanut mitään elämää suurempaa lukukokemusta, voi olla ettei kirja yllä edes vuoden top kymppiini, mutta pidin siitä kyllä. Ja koska odotukseni onneksi olivat järkevästi mitoitetut, en ole tippaakaan pettynyt. Kerronta lähti viemään mukanaan hyvin heti alussa ja kieli miellytti. Huomasin, että vaikka jotkin Oksasen koukeroiset kuvailut olivat melko samantyyppisiä kuin ne, joita juuri Larssonin kohdalla moitin, tällä kertaa pidin niistä. Ne olivat luontevampia ja sujuvampia, tuntuivat todella rikastuttavan tekstiä. Ja niistä huolimatta kirja oli yllättävän helppolukuinen. Taisin odottaa jotain vähän vaikeampaa, vaikka ihan järjellä ajatellen olisi tietysti voinut päätellä, että kirjasta tuskin olisi tullut myyntimenestystä jos se olisi kovin hankalasti lähestyttävä.

Yksi parhaista puolista kirjassa oli Viron historian avaaminen, ja tästä heräsi kyllä halu lukea aiheesta lisää. Minulle mieluisin tapa tutustua historian tapahtumiin on lukea kaunokirjallisuutta tavallisista ihmisistä niiden keskellä, ja siihenhän Puhdistus on juuri omiaan.

Nuoren Zarankin tarina kyllä kiinnosti, mutta vahvempi ja rankempi kokemus oli monista koettelemuksista selvinneen ja varsin kyseenalaisiakin valintoja tehneen Aliiden elämästä lukeminen. Kirjan myös melko hiljattain lukenut Karoliina ehdotti, että Aliiden tiettyyn asiaan kohdistuvan pakkomielteen taustalla saattaisi olla muutakin kuin rakastuminen, että Aliiden mielenterveys ei alun perinkään olisi ollut täysin vakaa. Tämä onkin uskottava ajatus, sillä sen verran pitkälle hän ratkaisuissaan menee. Kiinnostavaa on ajatella myös Zaran isoäidin kokemuksia, joista suuri osa jää lukijan mielikuvituksen varaan.

Olen tyytyväinen, että kirja tuli Kuusi kovaa kotimaista -haasteen myötä viimein luettua.

Ensimmäinen lause: On yritettävä kirjoittaa muutama sananen, jotta järki pysyisi päässä eikä mieli murtuisi.

Ulkoasu: Kansi on hieno, pidän värityksestä ja kuvan rajauksesta. Päällyksen alkup. kuva: Riikka Eiro, päällys: Sanna Sorsa.

Kustantaja WSOY 2009, 20. painos (1. painos 2008), 375 s.

Aino Kallas: Sudenmorsian - Hiidenmaalainen tarina

Aalo, Priidik metsävahdin vaimo, kuulee suden kutsuvan itseään suolle juoksemaan kanssaan ja antaa lopulta periksi verensä poltteelle, muuttuen vainotuksi ihmissudeksi.

Kallaksen alunperin vuonna 1928 ilmestynyt tarina on edelleen taianomaisen kiehtova. Seurasin erityisesti vanhahtavan kielen yksityiskohtia mielenkiinnolla. 2000-lukulaiseen silmään kyllä hyppäsi tekstin runsas uskonnollinen paatos; moneen kertaan mainitsemalla tehtiin selväksi että ihmissudeksi muuttuminen on saatanallista ja Aalo hylkäsi pyhän kasteen. Olisi kiinnostavaa tietää millaisin mielin aikalaiset ovat tätä lukeneet - kauhuelokuvia sun muuta katsellutta kun ei yksi ihmissusi sinänsä hätkäytä. Vaan oli miten oli niin klassikko Sudenmorsian on hyvästä syystä!

Ensimmäinen lause: Tainkaltainen on tarina Aalosta, Priidik metsävahdin aviovaimosta, joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn miehensä viereltä korpiin karkasi, siellä metsänpetojen ja Diabolus sylvarum'in elikkä Metsändaimonin kanssa kanssakäymistä pitäen, ja sentautta maarahvaalta Sudenmorsiameksi kutsuttu.

Kustantaja Otava 2003 (ilm. 1. kerran 1928), 141 s.