Tuulia Matilainen: Hullu koira

Lena on taluttaja. Hän avaa ovet hengille jotka ovat kuoleman jälkeen jääneet tänne eivätkä ole jatkaneet matkaansa. On eräs virhe jota taluttajan ei pidä mennä tekemään, mutta kerran, virolaisessa majatalossa, Lena ei pysty estämään itseään.

Ajatus henkien tuonpuoleiseen johdattajasta on toki vanha mutta kyllä siinä vielä ainesta riittää versioitavaksi, ja Tuulia Matilaisen toteutus on raikas! Tarinan yliluonnolliseen puoleen kietoutuu hienovaraisesti, liikoja selittelemättä Viron synkkää historiaa. Sitä, kuinka toiset vietiin pois ja toiset jäivät kaipaamaan. Ja rakkautta, jossa on surumielinen sävy.

Tämä yhdistelmä toimii hienosti. Kaikkein eniten kuitenkin pidin Matilaisen kauniista tekstistä. Siinä on jonkinlainen mielenrauhaa tuottava rytmi. Luin kirjan alkuosaa pienissä pätkissä, ja huomasin rauhallisen tunteen seuraavan perässä silloinkin kun jouduin laittamaan kirjan sivuun ja tekemään jotain ihan muuta.

Hullu koira on lyhyt ja nopeasti luettavissa, mutta myös niitä kirjoja jotka jäävät mieleen hautumaan. Lukemisesta on jo runsaat pari viikkoa, ja siinä ajassa jotkut kirjat ehtivät haihtua mielestä epämääräiseksi uduksi josta on hankalaa enää saada kiinni. Tämän tunnelma sen sijaan tuntuu ajatuksissa vain vahvistuneen.

Kauhua tämä ei ole, eikä pelottelua kaihtavien ole tarpeen vältellä kirjaa. Hullun koiran henget eivät ole säikytteleviä mörköjä vaan sitä vain mitä on vielä jäljellä ihmisistä joilla kerran oli elämä, sekä keino jonka kautta tämä tarina saadaan kerrottua.

Ensimmäinen lause: Kuin koirat he läähättivät.

Ulkoasu: Näyttävä, tunnelmallinen kansi! Kannen kuvitus: Ivi Rebova.

Kustantaja Haamu 2015, 138 s.