Maratonilla luettua

Pääsin kesäkuussa vihdoin ja viimein kokeilemaan lukumaratonia, kun bloggaajat vetäisivät tämän kesän ensimmäisen kimppamaratonin. Sen verran olen bloggaustahdissa jäljessä että nyt vasta pääsen käsittelemään silloin lukemaani. Lyhyesti näitä jo silloin kommentoinkin mutta tässä vielä edes vähän pitempisanaiset esittelyt. Ensimmäiset kolme viidestä:

Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat

Johanna Adorjánin holokaustista selvinneet isovanhemmat tekivät kaksoisitsemurhan, koska isoisä oli sairas eikä isoäiti halunnut jäädä yksin. Kirjassa Adorján kuvittelee heidän viimeistä päiväänsä, tutustuu heidän historiaansa vanhojen ystävien kanssa keskustellen ja oppii samalla jotain itsestäänkin.

Vera ja István ovat karismaattinen, kiehtova pariskunta joka on elänyt vuosikymmenet ilmeisen onnellisesti yhdessä, teititellen toisiaan loppuun asti. On asioita, joista he eivät muille puhu, kuten Istvánin aika keskitysleirillä. Heistä lukemiseen liittyi omat surunsa, mutta enemmän se tuntui tuovan hyvää mieltä. Oli myös kiinnostavaa seurata, kuinka kuva heistä hiljalleen muuttui ja rikastui kirjoittajan tutkimusten ja pohdintojen edetessä. Oliko aina hyvin voimakkaana persoonana näyttäytynyt isoäiti sittenkin heikompi kuin juuri kukaan osasi kuvitella, eikö hän tuntenut olevansa mitään ilman miestään?

Rakkaudessa erottamattomat on hyvin eteenpäin vetävää, nopealukuista tekstiä. Hyvä mutta ei mikään ikimuistoinen lukukokemus.

Ensimmäinen lause: Lokakuun 13. päivänä 1991 minun isovanhempani tekivät itsemurhan.

Saksankielinen alkuteos: Eine exklusive Liebe (2009)

Ulkoasu: En nyt osaa päättää vaikuttavatko tyhjät tuolit tässä yhteydessä kliseisiltä vai juuri sopivilta!

Suomentanut Hanna Kjellberg


Kustantaja Otava 2010, 204 s.

William Shakespeare: Loppiaisaatto

Illyrian herttua Orsino vikittelee kaunista kreivitär Oliviaa, joka ihastuu puhemieheksi lähetettyyn mieheksi naamioituneeseen Violaan, joka on rakastunut Orsinoon... Tähän kun vielä sekoitetaan muita naimakauppojen yrityksiä, tärkeilevän hovimestarin huiputus ja kauniiden kaksosten aiheuttamia sekaannuksia, saa aineksista varmasti näyttämöllä aikaan varsin makoisia lopputuloksia.

Maratonin yhteydessä mainitsin homman menneen lähinnä vain lievästi hihityttäväksi läpiluennaksi. No totta sekin, mutta jälkeenpäin olen hoksannut osaavani arvostaa Shakespearen luomaa hupaisaa juonivyyhteä enemmän kuin ensin ajattelinkaan. Luulen, että tämä toimisi paremmin nimenomaan nähtynä! Pentti Saaritsan käännöshän on kyllä nautinnollinen, siitä kuitenkin piste lukemisen puolelle.

Ensimmäinen repliikki (alku): Orsino: Jos musiikki on lemmen ruokaa, niin soikoon se ylen määrin kunnes haluni saa liian runsaan annoksen ja kuolee.

Englanninkielinen alkuteos: Twelfth Night (1600)

Ulkoasu: Tykkään tämän WSOY:n Shakespeare-sarjan yleisestä ilmeestä ja taitosta! Päällyksen kuva: yksityiskohta Jan Miense Molenaerin maalauksesta Teorbia soittava nuori mies ja citterniä soittava nuori nainen. Graafinen suunn.: Martti Ruokonen.

Suomentanut Pentti Saaritsa

Kustantaja WSOY 2012, 167 s.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Tony Webster saa yllättävän perinnön, joka johtaa hänet vuosien jälkeen ajattelemaan nuoruudenystäväänsä sekä entistä tyttöystäväänsä. Unohdetut muistot palaavat mieleen, näyttäytyvät uudessa valossa ja suhteutuvat niiden syntymisen jälkeen elettyyn elämään.

Hienoa tekstiä, mutta aihe tai henkilöt eivät lopulta jaksaneet suuremmin kiinnostaa. Melko mitäänsanomaton Tony yrittää selvittää asioita ärsyttävän vaikean Veronican kanssa. Ihan sama, mitä sitten, teki välillä mieli hieman turhautuneena todeta. Osasyynsä oli kyllä varmasti ennakko-odotuksillanikin, sillä odotin jotain salaperäisempää ja dramaattisempaa, ja siitä taas ei voi kirjaa sinänsä syyttää. Tekstin tyylistä siis pidin, kyllä Barnes kirjoittaa osaa (Ja kääntäjä Kersti Juva tietysti myös)! Muistamisen käsittelystäkin olisin luultavasti saanut enemmän irti jos olisin päässyt yli henkilöihin tympääntymisestäni.

Ensimmäinen lause: Muistoja, vailla sen kummempaa järjestystä:

Englanninkielinen alkuteos: The Sense of an Ending (2011)

Ulkoasu: Muistelen muutaman moittineen kantta laimeaksi, mutta minä tykkään noista voikukanhaituvista! Ne myös sopivat kirjaan oikein hyvin. Päällys: Susanne Dean, kuva: Paul Tomlins/flowerphotos.com.

Suomentanut Kersti Juva

Kustantaja WSOY 2012, 157 s.

Yann Martel: Piin elämä

"Onko mahdollista että nuori poika elää pelastusveneessä aavalla merellä yhdessä bengalintiikerin kanssa 227 vuorokautta? Tämä kirja saa lukijan uskomaan uskomattomaan."

Näin sanotaan takakannessa, ja ainakin minut kirja tosiaan saa uskomaan uskomattomaan. Piin elämä on yksi suosikkikirjoistani. Sen ensimmäisen lukemisen aikaan pidin jo lukupäiväkirjaa paperilla, joten kerrankin osaan kertoa tarkemman ajankohdan: kesäkuu 2008. Silloin kirjoitin päiväkirjaani näin: "Uskomaton, surullinen, hauska, ihana ja unohtumaton, kaupanpäällisiksi mielenkiintoisia ajatuksia uskonnoista ja eläintarhoista." Aivan samaa voin sanoa edelleen. Tämä tarina iskee minuun täysillä, osaltaan varmasti sen takia että ihmisen ja eläimen yhteisymmärrys on aina ollut mielestäni todella kiehtova asia. Vaikka hieman hempeilevämpikin versio aiheesta saatta joskus iskeä, parasta tässä on se että tiikeri on tiikeri, eikä sille yritetä tuputtaa inhimillisiä piirteitä. Pidän paljon myös Piin persoonallisesta kertojanäänestä.

No, on yksi juttu josta en niin välitä: se lopun vaihtoehtoinen kertomus jonka Pii latelee japanilaisille tutkijoille jotka eivät usko ensimmäistä versioita. (Alusta asti on siis tiedossa että Pii selviää, joten tämä ei ollut spoileri. :) Ensimmäisellä kerralla ajattelin että se on kamala, ja varsinkin aivan tarpeeton, ja luin sen vain harppoen koska se tuntui suorastaan saastuttavan mielikuvani rakastamastani kirjasta. Olen tainnut hieman suurennella asiaa mielessäni koska muistin kyseisen kohdan jatkuvan sivu sivun perään ties kuinka kauan. Tällä kertaa päätin etukäteen että nyt luen sen vaikka väkisin. Eihän se onneksi ollutkaan läheskään niin pitkä kuin muistin, eikä kai ihan niin kamalakaan, mutta turhalta se edelleen tuntui. Olkoon niin tulvillaan symboliikkaa kuin vain ikinä tahtoo, minä en kykene pitämään siitä eikä sen pointti itselleni aukene. Omassa mielessäni tämä tarina päättyy Meksikon rantaviivalle, siihen hetkeen kun Richard Parker juoksee viidakkoon. Miten ihanan mutuhuttuista. ;)

Ensimmäinen lause: Kärsimys teki minusta surullisen ja synkän.

Englanninkielinen alkuteos: Life of Pi (2001)

Ulkoasu: Pidän paljon kannestakin, se sopii tähän just hyvin - ja antaa muuten kirjasta paljon paremman kuvan kuin tuo surkeutta uhkuva ensimmäinen lause. :) Kannen kuva: Andy Bridge.

Kustantaja Tammi 2003, suom. Helene Bützow, 394 s.

Margaret Atwood: Sokea surmaaja

Iris Chase Griffen, kirpakka kahdeksankymppinen, kertoo elämästään nappitehtailijan tyttärenä, rikkaan ja arvostetun teollisuusmiehen puolisona ja nuorena kuolleen kulttikirjailijan Laura Chasen sisarena.

Kesti jonkin aikaa päästä mukaan kirja kirjassa -osuuksiin, katkelmiin Lauran teoksesta Sokea surmaaja, joka kertoo epäsäätyisen parin salaisesta suhteesta ja heidän kehittelemästään scifitarinasta. Iriksen kerronta sen sijaan veti hyvin heti ensimmäiseltä riviltä lähtien. Hänestä minä tosiaankin pidin! Ja siis nimenomaan vanhana. Siitä Iriksestä, joka totesi häämatkan aikaisen tarjoilijan olleen väärässä sanoessaan ettei nuoren naisen saanut olla surullinen koska siihen oli aikaa myöhemmin. Sillä "parempi se on kokea nuorena. Surullinen kaunis tyttö herättää halun lohduttaa, mutta ei surullinen vanha akka. Ja se siitä." Lauran hahmo on myös hieno; toisaalta herkkä haaveilija, toisaalta vahvan itsepäinen, ja paljon muuta, jotain mahdotonta määritellä.

Helppoa ei ole määritellä kirjan tyylilajiakaan, mutta sehän ei toki haittaa. Tunnisteita laatiessani en oikein tiennyt mihin olisin ottanut kiinni. Kirja vain...on. Tällainen. Ja tällaisena hieno! Atwood tosiaan osaa kirjoittaa. Takakannessa kirjan kuvataan olevan osittain myös jännityskertomus, mutta en minä tätä sellaisena kokenut. Kyllä lopussa vähän juonenkäänteitä pyöräyteltiin, mutta eivät ne juuri hätkäyttäneet - kirjan juju oli muualla. Kerronnassa, henkilöissä. Ja takakannenkin kanssa olen samaa mieltä siinä kohdassa, jossa tämän mainitaan olevan loistokas ajankuva.

Osallistun tällä Toinen tapaaminen -minihaasteeseen.

Ensimmäinen lause: Kymmenen päivää sodan päättymisen jälkeen sisareni Laura ajoi alas sillalta.

Englanninkielinen alkuteos: The Blind Assassin (2000)

Ulkoasu: Kannesta olen pitänyt jo kauan ennen kuin kirjaa omistinkaan! Sopivan hienostunut. Kannen kuva: The Curtis Publishing Company.

Kustantaja Otava 2000, Hanna Tarkka, 707 s.

J.M. Coetzee: Häpeäpaalu

Viisikymppinen kapkaupunkilainen kirjallisuuden professori David Lurie pyrkii suhteeseen vastahakoisen opiskelijatytön kanssa ja päätyy erotetuksi yliopistosta. Hän lähtee tyttärensä Lucyn luo maaseudulle jossa mustat ja valkoiset elävät rinnan mutta voimasuhteet ovat apartheidin jälkeen muuttuneet.

Ei olisi pitänyt käydä lukemassa uudelleen Reeta Karoliinan erinomaista arviota Häpeäpaalusta ennen omani kirjoittamista. (http://kirjani.vuodatus.net/blog/2054906/hapeapaalu/) Olen nimittäin kaikesta niin samaa mieltä että nyt tuntuu etten saa aikaiseksi ainuttakaan omaa lausetta! :)

Coetzee on nobelisti ja ensimmäinen kaksinkertainen Booker-voittaja, ja nämä tunnustukset ehdottomasti ansainnut. Olen lukenut häneltä aiemmin Michael K:n elämän, joka on hieno kirja samoin kuin Häpeäpaalukin. Jo sen jäljiltä mieleen jäi vahvasti tuo Reeta Karoliinankin tämän kirjan kohdalla mainitsema "tällaistakin elämää on" -ajatus. Kyllähän monet kirjat kertovat elämästä joka on aivan erilaista kuin omani, mutta jostain syystä Coetzeeta lukiessani se sukellus johonkin muuhun tuntuu erityisen vahvalta.

Ensimmäinen lause: Ikäisekseen mieheksi, 52-vuotiaaksi, eronneeksi, David on mielestään ratkaissut seksiongelman aika hyvin.

Englanninkielinen alkuteos: Disgrace (1999)

Kustantaja Otava 2000, suom. Seppo Loponen, 251 s.