torstai 31. joulukuuta 2009

Vuosikatsaus 2009

Mikäpäs olisi mukavampi tapa viettää vuoden viimeistä iltaa kuin selailla lukupäiväkirjaa ja muistella mitä on tullut luettua? :) Lista näyttää tältä:

  1. Albert Sánchez Piñol: Kylmä iho
  2. Antonella Gambotto: Pimennys
  3. Harlan Coben: Sillä tiellään
  4. Michael White: Luciferin liittolainen
  5. Dennis Lehane: Suljettu saari
  6. Petter Sairanen: Naali kulki tundran halki
  7. Elizabeth Kim: Kymmenentuhatta surua
  8. James Patterson & Peter de Jonge: Ihme 17. viheriöllä
  9. Lisa See: Lumikukka ja salainen viuhka
  10. Jeff Long: Tilinteon hetki
  11. Jeff Long: Seinämä
  12. Jarkko Martikainen: Pitkät piikit ja muita kertomuksia
  13. Andreï Makine: Maa ja taivas
  14. Andreï Makine: Vera
  15. Arto Juurakko: Rakkauren kipunoota pohojalaasittain
  16. Tom Egeland: Ympyrän pää
  17. Hannu Launonen & Béla Jávorszky (toim.): Yhteisessä sateessa
  18. Fedor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
  19. Niels Fredrik Dahl: Matkalla ystävän luo
  20. William Brodrick: Sovituksen hinta
  21. Stephen King: Liseyn tarina
  22. Markus Zusak: Kirjavaras
  23. Susanna Kearsley: Mariana
  24. Saira Shah: Tarinankertojan tytär
  25. Richard Bach: Lokki Joonatan
  26. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
  27. Murray Bail: Eukalyptus
  28. Harri Nykänen: Raid ja legioonalainen
  29. Maritta Lintunen: Valaistut talot
  30. Deborah Smith: Karhuvuoren varjo
  31. William Nicholson: Toisten maassa
  32. Ian McEwan: Rannalla
  33. Nancy Huston: Syntymämerkki
  34. José Saramago: Toinen minä
  35. Aino Kallas: Sudenmorsian
  36. Tove Jansson: Seuraleikki
  37. Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies
  38. L. M. Montgomery: Anna ystävämme
  39. Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja
  40. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
  41. Thomas H. Cook: Chathamin koulun tapaus
  42. Joel Haahtela: Perhoskerääjä
  43. Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti
  44. Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1
  45. Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia
  46. Ville Ranta: Sade
  47. J. M. Coetzee: Häpeäpaalu
  48. Harlan Coben: Ei sanaakaan
  49. Philippe Claudel: Harmaat sielut
  50. Amy Tan: Rouva Chenin henki
  51. Jeff Long: Helvetin piirit
  52. Rohinton Mistry: A Fine Balance
  53. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
  54. Cees Nooteboom: Rituaaleja
  55. Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus
  56. Leena Lander: Käsky
  57. Arturo Pérez-Reverte: Taistelumaalari
  58. Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo
  59. Michael Allin: Zarafa

Yllättävänkin suuri määrä, kun ottaa huomioon kuinka vähäiseltä lukemiseen käytettävissä oleva aika on välillä tuntunut!
Älkää kysykö, mikä oli vuoden paras. En todellakaan osaa valita. Mutta sen osaan sanoa että tutustuin moneen kiinnostavaan kirjailijaan joilla on potentiaalia päästä suosikeikseni kunhan luen heitä lisää: Lisa See, Andreï Makine, José Saramago, Fred Vargas, Rohinton Mistry, Arturo Pérez-Reverte... Myös Kylmä iho, Saatana saapuu Moskovaan, Kirjavaras, Vanhus ja meri, Häpeäpaalu, Helvetin piirit ja Tuulen varjo jäivät erityisesti mieleen.
Kaiken kaikkiaan oikein hyvä vuosi - myös siksi että löysin tieni kirjablogien maailmaan josta olen löytänyt valtavasti lukuvinkkejä, samanhenkisiä ihmisiä ja kiinnostavia keskusteluja. Erittäin hyvää uutta vuotta kaikille!

Michael Allin: Zarafa


Zarafa oli kirahvi, joka otettiin kiinni poikasena Etiopian ylängöillä ja kuljetettiin Egyptiin, jonka osmanihallitsija Muhammed Ali lähetti sen pari vuotta myöhemmin poliittisin taka-ajatuksin lahjaksi Ranskan kuninkaalle Kaarle X:lle. Kirahvi saapui Marseilleen 1826 ollen ensimmäinen elävä kirahvi Ranskan maaperällä ja kulki sieltä kävellen 880 kilometriä Pariisiin, saavuttaen siellä suuren suosion ja aiheuttaen kirahvihenkisen muotivillityksen.

Tiesin lukemaan ryhtyessäni vain että kyseessä on tositarina, mutta en sitä olisiko tarjolla silkkaa faktaa vai kaunokirjallinen esitys tapahtumista. Sain faktaa maustettuna pikku ripauksella fiktiota. Sain myös kiinnostavan katsauksen historian tapahtumiin, sekä kirahvia koskeviin että sitä edeltäviin ja sivuaviin, kuten Napoleonin Egyptin sotaretkeen ja egyptologian alkuvaiheisiin.

Zarafa on kirjoitettu rakkaudella ja ihmetyksellä ja sen lukemisesta jäi hyvä mieli. Se sai myös (taas) miettimään, miten paljon maailmassa ja sen historiassa onkaan pikkujuttuja jotka ansaisisivat sen että joku kirjoittaisi niistä kirjan!

Ensimmäinen lause: Shambatin silta kaartuu nykyisin Khartumissa yli Niilin alkukohdan.

Englanninkielinen alkuteos: Zarafa - a Giraffe's True Story, from Deep in Africa to the Heart of Paris (1998)

Kustantaja Otava 2000, suom. Tuula Saarikoski, 223 s.

lauantai 26. joulukuuta 2009

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo


Kirjakauppiasisä vie vuonna 1945 10-vuotiaan Danielin vierailulle Barcelonan vanhassa kaupungissa sijaitsevalle, salatulle Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Siellä Danielin käteen osuu Tuulen varjo, kirja joka tuntuu odottaneen juuri häntä siellä vuosikaudet. Sen salaperäisen kirjoittajan, Julián Caraxin, kerrotaan kuolleen epämääräisissä olosuhteissa ja Danielin hallussa oleva kirja on ainut olemassa oleva kappale - muut on poltettu. Seuraavan vuosikymmenen kuluessa Daniel selvittää Caraxin elämän vaiheita, ja kirjailijan tarina alkaa toistua hänen omassakin elämässään.

Takakannessa mainitaan Tuulen varjon olevan jännäri, rakkausromaani ja kauhutarina. Pitää paikkansa, mutta itse koin sen olevan ennen kaikkea tarina mysteeristä ja sen selviämisestä - mikä johtuu kenties siitä, että satun rakastamaan mysteereitä. :) Vaan oli määritelmä mikä vain, niin erittäin hyvä ja mukaansatempaava kirja ainakin on!

Tarinan itsensä lisäksi kiehtovaa on sitä ja kaupunkia ympäröivä maaginen tunnelma. Barcelona on kuin yksi päähenkilö muiden joukossa. Toisinaan mainitaan kirjailijoiden kirjoittaneen rakkaudentunnustuksia kotikaupungeilleen, mutta mahtaako Ruiz Zafónin kohdalla olla kyse viha-rakkaussuhteesta?

Jacinta tiesi ensi päivästä asti, että se kaupunki oli nainen, julma ja turhamainen, ja oppi pelkäämään sitä ja väistämään sen katsetta.

Ennen lukemista mietin, että jos pidän tästä, haluanko lukea ristiriitaisia mielipiteitä herättänyttä Enkelipeliä, koska vaarana on lässähtävä pettymys samaan maailmaan palaamisen sijaan. No, tuskin maltan vastustaa kiusausta kuitenkaan. Parasta pitää vain odotukset matalina etten ainakaan tipu kovin korkealta! :)

Ensimmäinen lause: Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin isä vei minut ensimmäisen kerran käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla.

Espanjankielinen alkuteos: La Sombra del Viento (2001)

Kustantaja Loisto/Otava 2007, 7. painos (1. painos 2004), suom. Tarja Härkönen, 647 s.

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Arturo Pérez-Reverte: Taistelumaalari


Jo Taistelumaalarin alkuasetelma on ajatuksia herättävä: Entinen sotavalokuvaaja, kolmikymmenvuotisen uran tehnyt ja sodassa rakkaansakin menettänyt Andrés Faulques on asettunut yksin meren rannalle vanhaan vartiotorniin. Hän maalaa pyöreän tornin sisäpinnalle valtavaa seinämaalausta; omaa näkemystään sodasta, sitä kuvaa jota ei koskaan onnistunut kameralla ottamaan. Eräs vieras ei välitä Faulquesin yksityisaluekylteistä: kroaatti, joka on tullut tappamaan hänet koska on joutunut kidutetuksi Faulquesin ottaman, palkitun kuvan takia.

Ja loppu herättää ajatuksia vielä enemmän, kun miehet syventyvät keskusteluun sodasta ja ihmisluonnosta ja Faulques uppoutuu toisinaan entisen elämänsä hätkähdyttäviin, kauheisiin muistoihin. Kaiken läpi kulkee Pérez-Reverten kaunis, tyylikäs kieli, jonka lukeminen on nautinto, vaikka suuri osa sen kuvaamista tapahtumista on joko synkkiä tai hyvin synkkiä. Kirjailija on itse entinen sotareportteri, mikä pistää väkisinkin miettimään ovatko ainakin jotkut Faulquesin muistoista todellisia, hänen omiaan. Suosittelen, mutta en kovin herkille.

Ensimmäinen lause: Hän ui joka-aamuiset sataviisikymmentä vetoaan avomerelle päin ja saman verran takaisin rannalle, missä hän tunsi pyöreät kivennupulat jalkapohjissaan.

Espanjankielinen alkuteos: El pintor de batallas (2006)

Kustantaja LIKE 2007, suom. Satu Ekman, 313 s.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Keväthoukutuksia, osa 1

Lukulistani kirjat eivät muutenkaan olisi kesken loppumassa, mutta taas on uusia nimiä tarjolla kun kustantamot kertovat kevätuutuuksistaan. Tässä itseäni kiinnostavia poimintoja tähän mennessä vastaan tulleilta listoilta:


Otava
  • Joel Haahtela: Katoamispiste
  • Mary Ann Shaffer: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
  • C.J. Sansom: Talvi Madridissa
  • Anne Enright: Valvojaiset
  • Ian McEwan: Vieraan turva

Tammi
  • Orhan Pamuk: Viattomuuden museo
  • Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin
  • Guillermo del Toro & Chuck Hogan: Vitsaus
  • Valérie Tong Cuong: Pariisissa, sattumalta

Gummerus
  • Kamila Shamsie: Poltetut varjot
  • Muriel Barbery: Siilin eleganssi
  • Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis
  • Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Avain
  • Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
  • Elina Hirvonen: Afrikasta - muistiinpanoja vuosilta 2007-2009
  • Claudie Gallay: Tyrskyt

Etsi omat houkutuksesi:
Otava
Tammi
Gummerus
Avain

lauantai 12. joulukuuta 2009

Leena Lander: Käsky


Keväällä 1918, kun sisällissota on päättynyt mutta asioita vielä selvittämättä (no, siinä vaiheessa taidetaan olla vieläkin), jääkäri Aaro Harjula kuljettaa punaista naisvankia Miina Malinia kenttätuomioistuimeen tuomari Emil Hallenbergin kuulusteltavaksi. Tuomarilla on selvitettävänä paitsi vangin syyllisyys, myös se mitä tapahtui sillä aikaa kun vanki ja saattaja olivat kateissa kahdeksan päivää haaksirikkouduttuaan syrjäiseen saareen.

Ihastuin Landerin kirjoitustyyliin heti alussa ja pidin niin siitä kuin tarinastakin loppuun asti. Välillä jokin kirjan vähäeleisessä voimakkuudessa toi mieleeni Vanhuksen ja meren; pienetkin tapahtumat tuntuvat suurilta, ja niiden annetaan puhua puolestaan ilman puhki selittämistä.

Yleensä en ole kovin innokas näkemään lukemistani kirjoista tehtyjä elokuvia, mutta tässä tapauksessa tuntuu että sekin voisi olla hieno kokemus.

Ensimmäinen lause: Mies nousee ylös.

Kustantaja Loisto/WSOY 2008, 5. painos (1. painos 2003), 334 s.

perjantai 11. joulukuuta 2009

Lukuhaaste

Olen jo päiväkausia suunnitellut vastaavani tähän monessa blogissa pyörineeseen kyselyyn ja nyt ajattelin viimein saada sen tehtyä. (Kiitos vain Magica de Spellille henkilökohtaisesta haasteesta joka osaltaan pisti vauhtia toimintaan! :) )


1. Mikä kirja itketti? Hyvin hyvin monet kirjat! Liikutun kohtalaisen helposti lukiessani; surusta, ilosta tai tapahtumien yleisestä vaikuttavuudesta. Enpä nyt osaa nimetä yhtä itkettäjää ylitse muiden... :)


2. Mikä nauratti? Hmm hmm... Don Rosan sarjakuvat ainakin. Harvemmin tulee luettua hauskaksi mainostettua kaunokirjallisuutta, mutta se on aina hienoa jos kirjassa tulee yhtäkkiä ihan puskista vastaan nauruntyrskähdyksiä aiheuttavia kohtia. Niin kävi esimerkiksi Saramagon Toisen minän kanssa.


3. Mikä oksetti? Muuten pystyn kyllä lukemaan monenlaisista kamaluuksista, mutta äidiksi tuloni jälkeen olen pyrkinyt välttämään kirjoja, joissa epäilen tapahtuvan ikäviä asioita pikkulapsille.


4. Mihin henkilöhahmoon samaistuit? En juuri koskaan tietoisesti ajattele henkilöihin samaistumista, joten tähän olisi ollut hyvin hankalaa keksiä vastausta ellen olisi juuri sattunut lukemaan Kolmattatoista kertomusta. Siitä kirjoittaessani jo mainitsinkin samaistuneeni henkilöihin siinä, miten he suhtautuivat kirjoihin ja lukemiseen. :)


5. Minkä kirjan jätit kesken? Zadie Smithin Valkoiset hampaat, Annie Proulxin Vaarallisen harmonikan, Henri Charriéren Papillonin...


6. Minkä kirjan toivoisit jättäneesi kesken? G.P. Taylorin nuortenfantasiaromaani Varjonmanaaja oli kökkö ja typerä, mutta tulin lukeneeksi sen loppuun koska se oli niin nopelukuinen - saadakseni selville että se on sarjan ensimmäinen osa ja jos olisin halunnut tietää tapahtumien lopputuloksen, olisin joutunut lukemaan samaa soopaa vielä lisää!


7. Minkä kirjan luit uudestaan? Monet suosikkilistallani olevista kirjoista (ks. blogin oikeanpuoleinen palsta) olen lukenut useammin kuin kerran, ja loput toivoisin lukeneeni ja aion niin vielä tehdäkin.


8. Minkä kirjan luit mutta et kehtaa myöntää lukeneesi (paitsi mulle nyt kahden kesken kun vartavasten kysytään)? Minkään kirjan lukemista en taida pimitellä, mutta jos vaikka myönnän pitäneeni kovasti Da Vinci -koodista, ja että hyllyssäni on komea kuvitettu laitos sekä siitä että Enkeleistä ja demoneista? :D


9. Mitä kirjaa suosittelet? Yann Martelin Piin elämää.


10. Minkä kirjan lukemisesta olet ylpeä (Esim. onko joku ihminen jossain joskus todella lukenut Alastalon salin alusta loppuun, josta kaiketi sopii olla ylpeä)? Eipäs taida kauheasti olla kehuskeltavaa! :) Suurin saavutus lienee Rikos ja rangaistus, joka nyt ei kuitenkaan ole mikään hirmuisen hankala. Siitä olen kuitenkin iloinen että olen viimein ihan oikeasti kiinnostunut lukemaan klassikoitakin.

lauantai 5. joulukuuta 2009

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus


Tuntuu että oma kuvaukseni kirjasta toistaisi joka toisen sanan takakansitekstistä, joten lainaan suosiolla siitä pätkän:

"Margaret Lea on töissä isänsä antikvariaatissa. Hän lukee vain kuolleiden kirjailijoiden teoksia ja kirjoittaa harrastuksekseen elämäkertoja unohdetuista kirjailijoista. Eräänä päivänä hän saa kirjeen Vida Winteriltä, joka on kuuluisimpia ja rakastetuimpia nykykirjailijoita. Vida Winter haluaa, että Margaret kirjoittaa hänen elämäkertansa. Kirjailija on aina ollut salamyhkäinen ja keksinyt menneisyydestään mitä uskomattomampia versioita vuosien varrella. Nyt hän on jo vanha ja sairas ja haluaa vihdoin kertoa totuuden."

Kolmastoista kertomus kertoo kirjoista, tarinoista, sisaruksista ja menneisyydestä, joka ei jätä rauhaan ennen kuin siitä kertoo jollekin. Monet ovat tästä pitäneet, ja voin yhtyä heidän mielipiteeseensä! Ei tämä ihan huippu ole, mutta erittäin viihdyttävä kyllä. Parasta lukemisessa taisi olla samastuminen henkilöiden kirjojen rakastamiseen! :)

Vähän harmittaa, etten ole lukenut Kotiopettajattaren romaania ennen tämän lukemista, koska siihen viitattiin usein. Ei sen takia mitään oleellista jäänyt ymmärtämättä, mutta kuitenkin!

Ensimmäinen lause: Oli marraskuu.

Englanninkielinen alkuteos: The Thirteenth Tale (2006)

Kustantaja Tammi 2007, suom. Salme Moksunen, 419 s.

torstai 3. joulukuuta 2009

Cees Nooteboom: Rituaaleja


Rituaaleja kertoo Inni Wintropista sekä hänen ja eräiden hänen tuntemiensa ihmisten (varsin omituisistakin) tavoista. Siinä kai se, lyhykäisyydessään,vaikkei moinen kuivahko kuvaus varsinaisesti teekään kirjalle oikeutta.

Kirjassa oli kiinnostavia henkilöitä, ajatuksia ja huomioita sekä sujuvaa ja taidokasta kieltä. Toisinaan esiintyi myös filosofisia pohdintoja jotka saivat vain ajatukseni harhailemaan, aiheuttaen sen, ettei kiinnostus kirjan lukemiseen aina ollut huipussaan. Ei siis mikään täydellinen lukukokemus, mutta mutta... Kyllä tässä jotain oli, tarkemmin määrittelemätöntä, ajatuksia herättävää ja lukemisen arvoista.

Ensimmäinen lause: Sinä päivänä, jona Inni Wintrop teki itsemurhan, Philipsin osakekurssi oli 149,60.

Hollanninkielinen alkuteos: Rituelen (1980)

Kustantaja WSOY 1999, suom. Markku Mannila, 210 s.

lauantai 28. marraskuuta 2009

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu


Marraskuun ankeudessa yksi jos toinenkin keksii, että nyt olisi mukavaa vierailla Muumilaaksossa. He saapuvat yksitellen, mutta muumiperhettä ei vain näy missään. Onneksi muumit eivät koskaan lukitse ovia, joten jokseenkin epäsopuisat vieraat asettuvat taloksi, Vilijonkan yrittäessä olla Muumimammana ja Hemulin Muumipappana.

Olen lukenut muumikirjoja vasta viime aikoina, aiemman tietämyksen perustuessa vain japanilaisanimaatioon. Onhan näissä huomattavasti enemmän särmää, mutta myös paljon samaa leppoisuutta. Tämä oli mukavaa luettavaa, samoin kuin aiemmin lukemani Vaarallinen juhannus ja Taikatalvikin, näistä jälkimmäisen säilyessä kuitenkin suosikkina!

Ensimmäinen lause: Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu.

Ruotsinkielinen alkuteos: Sent i november (1970)

Kustantaja Loisto/WSOY 2008, 22. painos, suom. Kaarina Helakisa, 173 s.

perjantai 27. marraskuuta 2009

Rohinton Mistry: A Fine Balance


Vaikka yleensä luenkin ehdottomasti mieluiten suomeksi, niin ulkomaisiin kirjablogeihin eksyttyäni tuli vastaan sen verran mielenkiintoisia, suomentamattomia nimiä, että oli pakko suunnata Amazoniin ostoksille. :)

A Fine Balance sijoittuu 1970-luvun Intiaan ja kertoo neljän ihmisen tarinan. Kun Dina Dalal palkkaa kaksi räätäliä, Ishvar ja Omprakash Darjin, sedän ja veljenpojan, ja ottaa alivuokralaiseksi vanhan koulutoverinsa pojan Maneck Kohlahin, heidän kohtalonsa kytkeytyvät peruuttamattomasti toisiinsa.

Kirja näyttää kastijärjestelmän "oikeuttamat" julmuudet, kodittomien elämän karuuden, selviytymisen poliittisen myllerryksen mielivaltaisuudessa - ja hienonhienon tasapainon toivon ja epätoivon välillä. Se on kaunis, ihana ja sydäntäsärkevän kamala.

Olen nähnyt kahden henkilön mainitsevan A Fine Balancen yhdeksi parhaista koskaan lukemistaan kirjoista. Lukiessani ajattelin, että onhan tämä hyvä mutta ei niin hyvä, loppua lähestyessäni, että ehkä sittenkin, ja kirjan suljettuani en ihmetellyt heidän mielipiteitään enää yhtään. Monta tuntia sen lopettamisen jälkeen yllätin itseni yhä uudestaan istumasta hiljaa, ajatuksiini unohtuneena. Nyt, pari päivää myöhemmin, tapahtumia ajatellessani tuntuu että on hankalaa hengittää. Enköhän laita kirjan omallekin suosikkilistalleni, kunhan vähän vielä sulattelen.

Mistry on kirjoittanut myös ainakin kolme muuta kirjaa, joiden käsiini hankkimista harkitsen. Yleinen mielipide tuntuu olevan, että ne ovat hyviä mutta eivät yhtä hyviä kuin tämä.

Niin, ja jos joku haluaa lähteä seikkailemaan niihin ulkomaisiin blogeihin, on Lumikin blogin linkkilistasta hyvä aloittaa. :)

Ensimmäinen lause: The morning express bloated with passengers slowed to a crawl, then lurched forward suddenly, as though to resume full speed.

Kustantaja Faber and Faber 2006 (1. painos 1996), 614 s.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Runoja kirjojen nimistä

Muiden inspiroimana innostuin itsekin katselemaan kirjahyllyäni runoilu mielessäni, ja tässä tulokset:

Rouva Sartoris
Rannalla
Maa ja taivas
Tähtien kutsu
Vaitelias jumala
Kunpa joku odottaisi minua jossakin


Erämaan armoille
Maan ääriin
Jäljettömiin
Ilman pelkoa


Kadonneet kaupungit
Budapest
Amsterdam
Kigalin sunnuntait
Labyrintti
Muukalainen
Toisten maassa


Sininen neito
Tähtiä kämmenellä
Matkalla ystävän luo


Hohtavaiset
Kahdesti syntyneet
Jumalat juhlivat öisin
Näin olen kuullut



Valhe
Petos
Seitsemän syntiä
Raja
Painu tiehesi ja pysy poissa
Käsky



Musta ritari
Kivisydän
Musta morsian
Mustelmilla
Kohtaamisia
Viiniä keittiössä
Yhteisessä sateessa
Sanovat sitä rakkaudeksi
Ihmelääke

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Jeff Long: Helvetin piirit


Eri puolilta maailmaa löytyy luolia, jotka yhdistyvät valtavaksi, yhä syvemmälle vieväksi käytäväverkostoksi. Päätyykö käytäviä seuraamalla helvettiin?

Longin kauhuscifiseikkailu on Jules Vernen maan alla matkailun hurjempi versio. Vähemmän pelottava kyllä kuin odotin, ja kirjan määrittelyssä paino onkin ehdottomasti sanalla seikkailu. Kuten myös suosikkilistaltani löytyvässä Vuosi nollassa, Long sekoittaa monia elementtejä mutta lopputulos ei ole mikään sekasotku. Helvetin piirit häviää huikeudessa hieman Vuosi nollalle, mutta ei paljon. Suosittelen kumpaakin!

Ensimmäinen lause: Alussa oli sana.

Englanninkielinen alkuteos: The Descent (1999)

Kustantaja LIKE 2008, 3. painos, suom. Tarmo Haarala, 559 s.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Amy Tan: Rouva Chenin henki



Kiinalaissyntyinen, sanfranciscolainen seurapiirirouva Bibi Chen on lähdössä oppaaksi amerikkalaisystäviensä Kiinaan ja Burmaan suuntautuvalle matkalle, mutta kuolee pari viikkoa ennen matkaa. Seurue päättää silti lähteä, ja mukana on myös Bibi, seuraamassa ja kommentoimassa tapahtumia, vaikkeivät muut häntä voikaan nähdä tai kuulla.

Ja kommentoitavaa riittää, sillä ilman asiantuntevaa opastusta matka ei etene suunnitelmien mukaan: matkalaiset häpäisevät temppelin, hankkivat punataudin halutessaan syödä ehdottoman aidossa maalaisravintolassa (joka vain sattuu olemaan paikallistenkin kaihtama röttelö), ja lopulta heidät kaappaa Burman viidakkoon heimo, joka pitää yhtä heistä uudestisyntyneenä jumalhahmonaan.

Tania on paljon kehuttu, mutta tämä oli valitettavasti pettymys. Ei huono, mutta pikkuisen jaaritteleva ja laahaava sekä jokseenkin tasapaksu, eikä lukemisesta tuntunut jäävän oikein mitään käteen. Luutohtorin tytär odottelee kuitenkin hyllyssä joten aion antaa vielä toisen tilaisuuden, toivottavasti ensimmäisen valintani kanssa vain oli huono tuuri! :)

Ensimmäinen lause: Ei se ollut minun syyni.

Englanninkielinen alkuteos: Saving Fish from Drowning (2005)

Kustantaja WSOY 2007, suom. Eva Siikarla, 437 s.

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Philippe Claudel: Harmaat sielut


Hyytävän kylmänä joulukuisena aamuna 1917, ranskalaisessa pikkukaupungissa johon ensimmäisen maailmansodan pauhu kantautuu rintamalinjalta kukkuloiden takaa, kanavasta löydetään 10-vuotiaan tytön ruumis. Tyttö on Belle de jour, ravintolanpitäjä Bourrachen kolmesta tyttärestä nuorin ja kaunein. Murhasta tuomitaan kaksi sotilaskarkuria, mutta totuus on kenties aivan toinen.

Tytön kuolema sekoittuu muiden tragedioihin; kertojana toimivan entisen poliisin, synkeän syyttäjä Destinatin ja hymyilevän nuoren opettajattaren Lysia Verhareinen. Juoni tuntui lukiessani välillä hajanaiselta ja mietin, mikä oikein on tarinan pääasia, tytön murha vai jokin muu. Lopulta kai kaikki mainitut, toisiinsa vaikuttaen ja lomittuen.

Harmaat sielut on tyylikäs, surumielinen kirja täynnä ihmisten kohtaloita, niin päähenkilöiden kuin monien muidenkin. Heti kirjan loputtua siitä jäi paha maku koska kertoja paljasti muutamaa sivua aiemmin tehneensä jotain mitä en voi hyväksyä, mutta nyt, vähän myöhemmin, se peittyy ajatuksissani hienon kokonaisuuden alle. Claudelin tämänvuotinen uutuus Varjojen raportti menee ehdottomasti lukulistalle!

Ensimmäinen lause: On vaikea päättää mistä aloittaa.

Ranskankielinen alkuteos: Les âmes grises (2003)

Kustantaja Otava 2006, suom. Ville Keynäs, 215 s.

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Harlan Coben: Ei sanaakaan


David Beckin vaimon Elizabethin uskotaan joutuneen kahdeksan vuotta sitten sarjamurhaajan uhriksi, mutta nyt David saa viestin joka herättää toivon siitä että Elizabeth on ehkä sittenkin elossa. Samaan aikaan uudet todisteet saavat FBI:n epäilemään Davidia itseään murhaajaksi ja soppaan sekaantuu vielä yksi taho joka haluaa vaientaa kaikki jotka asiasta jotain tietävät.

Cobenilta aiemmin lukemani Sillä tiellään on hyvin samantyylinen kuin tämä: joku on kateissa ja todennäköisesti kuollut mutta jospa sittenkin olisi elossa, poliisi epäilee päähenkilöä, hommaan sekaantuu iso määrä ihmisiä ja kaikilla on jotain salattavaa. No, ainakaan näiden kahden jäljiltä kaavamaisuus ei vielä ärsytä ja todennäköisesti tulen lukemaan Cobenia lisääkin. Vaikkeivät nämä hänen trillerinsä mitään elämää suurempia lukukokemuksia olekaan, niin vauhdikkaan viihdyttäviä kyllä!

Ensimmäinen lause: Olisi pitänyt kuulua edes hämärä kuiskaus tuulessa.

Englanninkielinen alkuteos: Tell No One (2001)

Kustantaja WSOY 2004, suom. Jukka Jääskeläinen, 335 s.

J.M. Coetzee: Häpeäpaalu


Viisikymppinen kapkaupunkilainen kirjallisuuden professori David Lurie pyrkii suhteeseen vastahakoisen opiskelijatytön kanssa ja päätyy erotetuksi yliopistosta. Hän lähtee tyttärensä Lucyn luo maaseudulle jossa mustat ja valkoiset elävät rinnan mutta voimasuhteet ovat apartheidin jälkeen muuttuneet.

Ei olisi pitänyt käydä lukemassa uudelleen Reeta Karoliinan erinomaista arviota Häpeäpaalusta ennen omani kirjoittamista. (http://kirjani.vuodatus.net/blog/2054906/hapeapaalu/) Olen nimittäin kaikesta niin samaa mieltä että nyt tuntuu etten saa aikaiseksi ainuttakaan omaa lausetta! :)

Coetzee on nobelisti ja ensimmäinen kaksinkertainen Booker-voittaja, ja nämä tunnustukset ehdottomasti ansainnut. Olen lukenut häneltä aiemmin Michael K:n elämän, joka on hieno kirja samoin kuin Häpeäpaalukin. Jo sen jäljiltä mieleen jäi vahvasti tuo Reeta Karoliinankin tämän kirjan kohdalla mainitsema "tällaistakin elämää on" -ajatus. Kyllähän monet kirjat kertovat elämästä joka on aivan erilaista kuin omani, mutta jostain syystä Coetzeeta lukiessani se sukellus johonkin muuhun tuntuu erityisen vahvalta.

Ensimmäinen lause: Ikäisekseen mieheksi, 52-vuotiaaksi, eronneeksi, David on mielestään ratkaissut seksiongelman aika hyvin.

Englanninkielinen alkuteos: Disgrace (1999)

Kustantaja Otava 2000, suom. Seppo Loponen, 251 s.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Ville Ranta: Sade


Itse en voi kehuskella turhan laajalla sarjakuvatuntemuksella, ja tartuinkin tähän saamani vinkin perusteella. Ville Rannan sarjakuvaromaanissa kaupungin ylle asettuneista sadepilvistä lankeaa loppumaton sade, ja pikkuhiljaa rakennus toisensa jälkeen peittyy veteen. Jakop ja Annika asuvat kerrostalossa kaupungin korkeimmalla paikalla, käyvät suihkussa sateessa talon katolla ja tuskailevat sateen kärjistämiä parisuhdeongelmiaan. Hallituskin päätyy heidän taloonsa pitämään kokouksiaan.

Piirrosjäljessä pidin erityisesti Rannan käyttämistä kuvakulmista. Tarinassa oli paljon hyvää mutta se oli myös välillä vähän sekava. Kirja herätti joka tapauksessa kiinnostuksen Rannan muuhunkin tuotantoon ja sarjakuviin yleisemminkin!

Kustantaja Asema 2003, 185 s.

Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia


Tunnettu, nyt jo ikääntyvä death metal -muusikko Jude Coyne keräilee kaikenlaista makaaberia, ja kiinnostuu nähdessään netissä ilmoituksen myytävästä vanhan miehen haamusta. Juden ostettua sen hänelle toimitetaan sydämen muotoinen rasia ja sen sisällä kuolleen miehen puku, jonka mukana haamun luvataan saapuvan. Vaikka koko juttu tuntuu aluksi vitsiltä, haamu todella tulee - eikä se ole mukava vanha vaari vaan sillä on pahat mielessä.

Pidin kirjasta ennen kaikkea siksi, että viihdyin hyvin Juden ja hänen tyttöystävänsä Georgian seurassa. Kirja lähtee myös lähes saman tien vauhdikkaasti liikkeelle eikä liiallisia suvantopaikkoja ole myöhemminkään. Lisäksi, pätkittäin lukemaan ehtivänä vikkelän pikkupojan äitinä arvostan lyhyitä lukuja! :)

Kirja oli perushyvää kauhua, ei mitenkään hirmuisen pelottava, paitsi silloin kun luin sitä aamuviideltä ennen töihin lähtöä ja jouduin sen jälkeen menemään itse ulos pimeään autokatokseen. Hill on hyvinkin kehityskelpoinen kauhukirjailija, mielestäni hänen tyylissään on jotain raikasta. Novellikokoelma Bobby Conroy palaa kuolleista menee ehdottomasti lukulistalle!

Ensimmäinen lause: Judella oli yksityinen kokoelma.

Englanninkielinen alkuteos: Heart-Shaped Box (2007)

Kustantaja Tammi 2008, suom. Kari Salminen, 392 s.

perjantai 2. lokakuuta 2009

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1


Mma Ramotswea on niin paljon kehuttu, että täytyihän sarjaan tutustua. Tässä sarjan aloitusosassa Mma Ramotswe perustaa etsivätoimistonsa ja ratkaisee ensimmäiset tapauksensa.

No, ei musta nyt ihan fania tullut, lähinnä laittaisin tämän kategoriaan "ihan kiva". Onhan kirjan leppoisuudessa viehätyksensä mutta en tiedä kuinka moneen osaan se jaksaisi mielenkiintoani kantaa. Osasin kyllä odottaakin tätä mielipidettä itseltäni, sillä leppoisuus ei yleensäkään ole kohdallani mikään myyntivaltti. Löydän kyseistä ominaisuutta tarpeeksi itsestäni, joten sitä ei tarvitse enää kirjoista etsiä. :)

Ensimmäinen lause: Mma Ramotswella oli etsivätoimisto Afrikassa, Kgale Hillin juurella.

Englanninkielinen alkuteos: The No 1 Ladies' Detective Agency (1998)

Kustantaja Otava 2003, suom. Jaakko Kankaanpää, 302 s.

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti


Korean sodan kaaoksessa vuonna 1950 nuori korpraali Robert Leavitt, tuore aviomies ja tuleva isä, joutuu omien väijytykseen johdattaessaan pakolaisia turvaan. Yhdeksän vuotta myöhemmin Leavittin Termiitiksi kutsuttu poika, joka ei pysty kävelemään eikä puhumaan, elää länsi-virginialaisessa pikkukaupungissa isosisarpuolensa Kiurun ja heidän Nonni-tätinsä kanssa. Kaikki neljä kertovat tarinaa vuorotellen, ja puheissa ja ajatuksissa elää mukana myös lasten äiti Lola.

Kiurun ja Termiitin elämän käännekohdaksi muodostuu kotikaupungin valtaava suuri tulva, jonka aikana menneet selviävät ja tulevaisuus saa uuden suunnan.

Lukukokemukseni oli vähän ristiriitainen. Välillä kirja ehti jo haukotuttaakin, mutta lopulta sain silti todeta sen olevan hieno. Jokaisella henkilöllä on oma kertojanäänensä. Leavittin osuuksissa sodan sekasortoisuus vyöryy päälle, Termiitti kokee maailman erityisesti äänten kautta. Salaperäisestä, tyhjästä ilmestyvästä sosiaalityöntekijästä olisin mielelläni lukenut enemmän ja samanlaisia kommentteja olen lukenut muualtakin!

Ensimmäinen lause: Hänet laivattiin miehitettyyn Japaniin joulukuussa -49, lapsenalku oli nypykänkokoinen siemen Lolan sisällä.

Englanninkielinen alkuteos: Lark and Termite (2009)

Kustantaja Tammi 2009, suom. Kersti Juva, 314 s.

lauantai 19. syyskuuta 2009

Joel Haahtela: Perhoskerääjä


Kirjan kertoja, nimettömäksi jäävä helsinkiläismies, saa perinnön Suomessa asuneelta saksalaiselta, Henri Ruzickalta, josta hän ei ole koskaan kuullut. Perintöön kuuluu syrjäinen, villiintyneen puutarhan ympäröimä talo, josta löytyy valtava perhoskokoelma. Kertoja löytää myös muutamia, harvoja vihjeitä joiden perusteella hän lähtee Eurooppaan seuraamaan Ruzickan kymmeniä vuosia vanhoja jälkiä.

Jokin kielessä ja tunnelmassa toi mieleeni Makinelta lukemani kirjat, Maan ja taivaan ja Veran. Kaunista, herkkää, tyylikästä, vähän unenomaisen utuista.

Ensimmäinen lause: Huhtikuun kolmantena päivänä vuonna 1991 sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että olin saanut perinnön.

Kustantaja Otava 2006, 2. painos, 189 s.

torstai 17. syyskuuta 2009

Thomas H. Cook: Chathamin koulun tapaus


Chathamin pikkukaupungin koulussa aloittaa vuonna 1926 kuvaamataidon opettajana salaperäinen, kaunis neiti Channing. Hän rakastuu sodassa vammautuneeseen kirjallisuudenopettajaan herra Reediin, ja heidän sopimaton salainen suhteensa johtaa lopulta tregediaan jota Chathamissa ei koskaan unohdeta. Koko totuuden tapahtumista tietää kuitenkin vain kirjan kertoja, koulun rehtorin poika Henry, joka muistelee noita kauan sitten tuntemiaan ihmisiä viitisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Juoni on hyvä, mutta toteutus vähän tökkii. Kerronta on turhan hidastempoista; joitakin asioita olisi voinut jättää poiskin, tai ainakin olla palaamatta samoihin tapahtumiin useampaan kertaan. Toistuvista samantyylisistä tuleviin tapahtumiin viittaamisista tuli myös vähän jankkaava tunne. Uskon, että mainittu lopun tragedia olisi tuntunut vahvemmalta jos se olisi tullut yllätyksenä, nyt jatkuvat etukäteisvihjailut laimensivat sitä jonkin verran.

Ei kirja näistä marinoista huolimatta ole missään tapauksessa huono. Juoni on hyvä, kuten jo sanoin. Mutta pidin paljon Cookilta aiemmin lukemastani Yön säännöistä, ja sen jäljiltä odotin tältäkin enemmän.

Ensimmäinen lause: Isälläni oli eräs suosikkilause.

Englanninkielinen alkuteos: The Chatham School Affair (1996)

Kustantaja LIKE, suom. Katja Kallio, 349 s.

lauantai 12. syyskuuta 2009

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri


Vanha kalastaja on ollut jo kahdeksankymmentäneljä päivää ilman saalista. Seuraavan päivän aamuna hän tuntee itsensä onnekkaaksi, lähtee kauas ulapalle ja saakin koukkuunsa kalan - suurimman koskaan näkemänsä miekkakalan joka ei antaudu suosiolla vaan aloittaa pitkän uuvutustaistelun vanhusta vastaan.

Hemingwayn tekstiä on kehuttu siitä että rivien välissä sanotaan paljon, ja kertomus kasvaakin paljon näennäistä yksinkertaisuuttaan suuremmaksi. Karua, vähäeleistä kerrontaa ilman turhia selittelyjä, ja sellaisena vaikuttavaa. Tämä lukemani kappale oli kirjastosta peräisin mutta aion hankkia kirjan omaankin hyllyyni, sillä tahdon palata vanhuksen veneeseen vielä.

Ensimmäinen lause: Hän oli vanha mies ja kalasteli yksinään soutuveneellä Golfvirrassa.

Englanninkielinen alkuteos: The Old Man and The Sea (1952)

Kustantaja Tammi 2004, 22. painos, suom. Tauno Tainio, 133 s.

Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja


En tiedä kuinka näitä novelleja kuvailisin, joten lainaan takakantta: "Mustan huumorin mestarin kymmenen tarinaa, jokaisessa karmiva yllätys." Lukukokemus oli oudohko sekoitus nautintoa enimmäkseen sujuvasta tekstistä, ärtymystä käännökseen kuitenkin pujahtaneista kirjoitusvirheistä, uteliaisuutta siitä mitä Dahl seuraavassa tarinassa on keksinyt ja vastenmielisyyttä ja puistatuksia joidenkin novellien sisällön vuoksi.

Suosikkini: Äänikone, jossa kuunnellaan kuinka kukat kirkuvat kun vartta katkaistaan, myöhästymisneuroottisesta vaimosta ja tahallaan hidastelevasta miehestä kertova Tie taivaaseen sekä niminovelli Nahka, jossa köyhä vanha mies saa tietää selkäänsä tatuoidun maalauksen olevan omaisuuden arvoinen. Ensinmainittu todennäköisesti kummittelee mielessäni kun seuraavan kerran lähestyn jotain kasvia teräaseen kanssa.

Kustantaja Otava 2007 , suom. Pentti Saarikoski, 205 s.
Novellit aiemmin julkaistu kokoelmissa Rakkaani, kyyhkyläiseni (1961) ja Joku kaltaisesi (1970), niihin novellit valikoitu kokoelmista Someone Like You (1953) ja Kiss Kiss (1960).

perjantai 11. syyskuuta 2009

L. M. Montgomery: Anna ystävämme


Kun nimi Montgomery alkoi joskus alkukesällä putkahdella esiin useassa blogissa nostalgisen ihastelun kera, olin jokseenkin pihalla. :) Kun oikein pinnistelin muistiani, totesin että kai joskus olen kuullut Anna-kirjoista, mutta siinä se. Ilmeisesti Montgomeryn kirjoja olisi "kuulunut" lukea silloin kun kävin läpi kirjaston koko hevoskirjavalikoimaa, Neiti Etsiviä, Enid Blytoneita, Tarzaneita ja Susikoira Roita. Varsinaisista tyttökirjoista en sen sijaan juuri perustanut; Lotta-kirjat olivat ihan ok paremman puutteessa mutta Tiinoista en oikein pitänyt, ne olivat jo vähän turhan lällyjä.

Bongatessani sitten kaverin hyllyssä pari Annaa päätin kurkistaa Montgomeryn maailmaan, ja nyt luettuani ymmärrän kyllä miksi niin monet ovat siinä maailmassa viihtyneet. Ympäristö on ihana ja kirjassa tapahtuu koko ajan jotain, vaikkei se aina mitään suurta olekaan. Fiksu mutta välillä säheltävä Anna on myös kiinnostava päähenkilö, ja pidinkin kirjasta enemmän kuin osasin odottaa. Mutta olisinko pitänyt nuorempana, siitä en ole varma - olisin saattanut kaivata vähän vauhdikkaampaa seikkailua.

Ensimmäinen lause: Pitkä, solakka kuusitoistavuotias tyttö, jolla oli vakavat harmaat silmät ja tukka, jota hänen ystävänsä sanoivat kastanjanruskeaksi, oli istahtanut erään maalaistalon leveälle punaiselle hiekkakiviportaalle Prinssi Edvardin saarella kauniina elokuun iltapäivänä.

Englanninkielinen alkuteos: Anna of Avonlea

Kustantaja WSOY 1961, suom. Hilja Vesala, 261 s.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Kristoffer Albrecht: Zigzag Euroopassa


Valokuvia jälleen! Tällä kertaa matkustin Kristoffer Albrechtin silmin parissakymmenessä Euroopan maassa katselemassa sekä luontoa että ihmisten aikaansaannoksia. Kuvissa näkyy niin monimuotoisuutta kuin yhtäläisyyttäkin: ukrainalaisen kadunkulman lumipyrystä loikataan purjeveneiden täyttämille Monacon vesille, toisaalla taas ovat vierekkäin kuvat Euroopan etelä- ja pohjoislaidoilta enkä kuvatietoja katsomatta tietäisi kumpi on kumpi. Välillä tarjoillaan tuokiokuvia matkan varrelta myös tekstin muodossa.

Suuri osa kuvista on itäisestä Euroopasta, joka itseänikin vetää eniten puoleensa. Upea kirja, jonka tunnelmallisesta sisällöstä tahtoisin puolet kehyksissä seinälleni. Onko tämä ihan pakko viedä takaisin kirjastoon?

Kustantaja Musta taide 2009, 145 s.

Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies


Joku piirtää öisessä Pariisissa suuria sinisiä ympyröitä jalkakäytävältä löytyneiden esineiden ympärille. Hiljattain kaupunkiin siirtynyt komisario Adamsberg aavistaa pahaa ja pyytää vastahakoista alaistaan tutkimaan asiaa. Pariisilaisia koko asia huvittaa - kunnes yhdestä ympyrästä löytyy ensimmäinen ruumis.

Tämä oli ensimmäinen lukemani kirja Vargasilta, joka olikin erittäin mielenkiintoinen dekkaristituttavuus! Koukutuin Sinisten ympyröiden mieheen lähes välittömästi. En siksi että heti olisi tapahtunut jotain repäisevän jännittävää vaan siksi että henkilöt olivat niin kiehtovan omalaatuisia että halusin tietää mitä he seuraavaksi sanoisivat ja tekisivät. Terävimmät keskustelut heidän välillään käytiin kylläkin alkuvaiheessa ja myöhemmin erikoisuuden tuntu hieman hiipui, mutta ei silti kadonnut läheskään kokonaan.

Pidin myös kirjan tunnelmasta, jossa henkilöiden särmikkyys yhdistyi Adamsbergin ympärilleen levittämään omanlaiseensa leppoisuuteen. Vargasin kirjoja on kävellyt puoli-ilmaiseksi vastaani ja olenkin tullut hankkineeksi niitä neljä ennen yhdenkään lukemista, mutta en usko joutuvani katumaan! :)

Ensimmäinen lause: Mathilde otti muistikirjansa esiin ja kirjoitti: "Vasemmalla puolellani istuva tyyppi pitää minua pilkkanaan."

Ranskankielinen alkuteos: L'Homme aux cercles bleus (1996)

Kustantaja LOISTO/Gummerus 2008, 2. painos, suom. Marja Luoma, 301 s.

maanantai 31. elokuuta 2009

Tove Jansson: Seuraleikki


Seuraleikki sisältää kolmetoista novellia ihmisten suhteista, tekemisistä ja erikoisuuksista. Vastahakoista luokkakokoukseen kokoontumista, lomailua Rivieralla kadonneen englantilaisen talossa kiukkuisen koiran seurana, nainen joka ottaa kaikesta pahasta syyt itselleen.

Tämä oli ensimmäinen kokemukseni Janssonin aikuisten tuotannosta, mutta ei viimeinen. Teksti on sekä kepeää että terävää. Kaikista novelleista en pitänyt mutta osasta hyvinkin paljon; erityisesti mieleen jäivät Kirjeitä Klaralta, joka koostuu kokonaan suorasanaisen Klaran eri tahoille kirjoittamista kirjeistä, sekä erään lapsen puuhista kertova Kesällä. Ote jälkimmäisen alusta:

Aurinko laski juuri. Rajuilman jälkeen vesi oli noussut venevajaan asti. Koko rantaniitty oli veden alla, ja tuntui hilpeältä kulkea ruohikon poikki kun tulvavesi loiskui jaloissa. Löysin rikkinäisen tynnyrin ja vieritin sen venerantaan, asetin sen pystyyn ja kiipesin sisään. Veden alla oleva ruoho oli hyvin pehmeää ja liikkui koko ajan. Ajattelin että olin sukellusveneessä. Tynnyrissä oli isonpuoleinen reikä niin että saatoin nähdä auringon, se oli tulipunainen ja väritti tynnyrin seinämät punaisiksi. Istuuduin lämpimään veteen eikä kukaan tiennyt että olin siellä. Sitten ei tapahtunut enää mitään sinä iltana.

Ruotsinkielinen alkuteos: Brev från Klara och andra berättelser (1991)

Kustantaja WSOY 1991, suom. Eila Pennanen, 163 s.

lauantai 29. elokuuta 2009

Aino Kallas: Sudenmorsian - Hiidenmaalainen tarina



Aalo, Priidik metsävahdin vaimo, kuulee suden kutsuvan itseään suolle juoksemaan kanssaan ja antaa lopulta periksi verensä poltteelle, muuttuen vainotuksi ihmissudeksi.

Kallaksen alunperin vuonna 1928 ilmestynyt tarina on edelleen taianomaisen kiehtova. Seurasin erityisesti vanhahtavan kielen yksityiskohtia mielenkiinnolla. 2000-lukulaiseen silmään kyllä hyppäsi tekstin runsas uskonnollinen paatos; moneen kertaan mainitsemalla tehtiin selväksi että ihmissudeksi muuttuminen on saatanallista ja Aalo hylkäsi pyhän kasteen. Olisi kiinnostavaa tietää millaisin mielin aikalaiset ovat tätä lukeneet - kauhuelokuvia sun muuta katsellutta kun ei yksi ihmissusi sinänsä hätkäytä. Vaan oli miten oli niin klassikko Sudenmorsian on hyvästä syystä!

Ensimmäinen lause: Tainkaltainen on tarina Aalosta, Priidik metsävahdin aviovaimosta, joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn miehensä viereltä korpiin karkasi, siellä metsänpetojen ja Diabolus sylvarum'in elikkä Metsändaimonin kanssa kanssakäymistä pitäen, ja sentautta maarahvaalta Sudenmorsiameksi kutsuttu.

Kustantaja Otava 2003 (ilm. 1. kerran 1928), 141 s.

José Saramago: Toinen minä


Elämäänsä kyllästynyt historianopettaja vuokraa kollegansa kehotuksesta elokuvan ja huomaa erään sivuosanäyttelijän olevan hänen täydellinen kaksoisolentonsa ääntä ja eleitä myöten. Hän alkaa selvittää kuka tämä oikein on ja kumpi heistä onkaan alkuperäinen, kumpi kopio.

Ensimmäinen Saramagoni - ja tämä olikin rakkautta ensi rivillä! Pidin todellakin hänen sivuhuomautusten ja kuivan huumorin sävyttämästä tekstistään. Vaikka se alussa tuntuikin ajoittain raskaslukuiselta loppumattomine pilkkuineen, tyyliin tottui pian. Normaalia enemmän keskittymistä kirja kuitenkin vaati ja senpä takia lukeminen kesti melko kauan kun riittävän rauhallisia hetkiä siihen ei meinannut löytyä. Mutta joka tapauksessa kaikin puolin kiehtova tuttavuus, tätä tahdon lisää!!

Ensimmäinen lause: Videokasettia vuokraamaan tulleen miehen henkilökortissa komeili kaikkea muuta kuin tavallinen nimi, sangen klassisväritteinen mutta ajasta pahoin jälkeen jäänyt kummajainen Tertuliano Máximo Afonso.

Portugalinkielinen alkuteos: O Homem Duplicado (2002)

Kustantaja Tammi 2005, suom. Erkki Kirjalainen, 374 s.

perjantai 21. elokuuta 2009

Tiina Itkonen: Inughuit


Valokuvakirjainnostus iski Kauniiden hevosten maan myötä ja kirjastokäynnillä piti napata pari lisää ihailtavaksi. Niistä ensimmäisenä katselmuksessa Tiina Itkosen pohjoisnavan naapureita, maailman pohjoisinta kansaa, polaarieskimoita esittelevä Inughuit.

Kirja tarjoaa kurkistuksen Pohjois-Grönlannin elämään, jossa perinteet kohtaavat modernin maailman. Koiravaljakko on edelleen varmin kulkuneuvo ja jääkarhunnahkahousut lämmittävät edelleen parhaiten pakkasessa, mutta sisätiloissa selataan farkut jalassa nettiä.

Kuvat yksityiskohtineen kertovat paljon ja lisävalaistusta saa tekstiosuuksista. Ote Itkosen omista muistoista:

"Kun suljen silmäni, olen Thulessa, ja hiljaisuus on täydellinen. Valon siniset sävyt tanssivat lumessa, jäävuoret hehkuvat turkooseina. - - Thulessa ei ole teitä, joita pitkin pääsisin pois. Kävelen omia polkujani. Thulessa ei ole puita. Näen horisontin kaukana joka suunnassa. En osaa arvioida etäisyyksiä. En ole tottunut näkemään näin kauas.

En myöskään ole tottunut aikakäsitykseen, jossa kaikki tapahtuu immama agaqu - ehkä huomenna. Seuraavana päivänä sanotaan taas immama agaqu. Polaarieskimot elävät sään ja vuodenaikojen mukaan. Jos sää sallii, miehet lähtevät metsästämään ja perheet saattavat matkustaa naapurikyliin sukuloimaan - vaikka keskellä yötä. Kenelläkään ei ole kiire minnekään. Asioille on niin paljon aikaa kuin niihin tarvitaan."

Jälkimaku kokonaisuudesta: siellä ylhäällä taitaa asua onnellisia ihmisiä!

(Ai niin, valokuvakirjoissa on yksi vika: mokomat eivät meinaa mahtua skanneriin. Tämäkin on oikeasti neliönmuotoinen.)

Kustantaja Libris 2004, 153 s.

keskiviikko 19. elokuuta 2009

Nancy Huston: Syntymämerkki


Syntymämerkki on sukutarina, joka kulkee neljän sukupolven ketjua taaksepäin, päästäen kunkin henkilön ääneen kuusivuotiaana lapsena: ensin Solin, sitten hänen isänsä Randallin, isoäitinsä Sadien ja isoisoäitinsä Erran. Lopulta selviää mysteeri Erran lapsuudesta natsi-Saksassa ja todellisesta syntyperästä.

Lukijaa koko ajan syvemmälle vievä rakenne on mielenkiintoinen. Pidin myös lasten tarkkanäköisistä havainnoista ja heidän yksityiskohtaisista kuvailuistaan joistakin arkisista tilanteista. Ensimmäisen puolikkaan aikana olin silti enimmäkseen aavistuksen verran pitkästynyt - en pahasti, mutta vähän kuitenkin - enkä osannut oikein päättää, pidänkö kirjasta vai en. (Ensimmäisen neljänneksen olin kyllä myös ärsyyntynyt, koska Sol on raivostuttava, itsekeskeinen kakara, jolla on vielä raivostuttavampi, ylihuolehtiva, sokeasti paapova ja palvova lässyttäjä-äiti.) Loppua kohti tekstiin tuli paremmin imua mutta en vieläkään pääse selvyyteen mielipiteestäni. Osittain vaikuttavakin, mutta silti jotenkin laimea. Ihan pikkuisen.

Ensimmäinen lause: On heräämisen aika.

Ranskankielinen alkuteos: Lignes de faille (2006)

Kustantaja Gummerus 2008, 3. painos, suom. Annikki Suni, 382 s.

perjantai 14. elokuuta 2009

Ian McEwan: Rannalla


On vuosi 1962 ja Edward ja Florence viettävät hääyötään. Suunnattoman rakastuneina ja tulevaisuuttaan innolla odottaen, mutta myös kokemattomina ja kykenemättöminä puhumaan ääneen ajatuksistaan hääyön suhteen.

Florence pelkää, suorastaan kammoaa kuollakseen sitä mikä häntä sängyssä odottaa, mutta ei halua tuottaa pettymystä Edwardille joka on odottanut tätä hetkeä kiihkeästi koko vuoden kestäneen seurustelun ajan. Lukija pääsee kummankin pään sisään seuraamaan, kuinka väärinymmärrykset sekä niin tehdyt kuin tekemättä jätetytkin asiat johdattavat tapahtumia kohti katastrofia.

Taidokasta ja sujuvaa luettavaa - tosin myös hieman turhauttavaa koska vähän väliä tekisi mieli karjua henkilöille, että "SANO TUO ÄÄNEEN!!!!!!" :) Voin täysin allekirjoittaa Turun Sanomien kriitikon kommentin McEwanin tyylikkäästi hallitsemasta pienen draaman suuruudesta. Samaa ainesosaa löytyi myös aiemmin lukemastani Amsterdamista. Molempien jälkeen päällimmäinen ajatus oli se, että näinkin siis voivat asiat mennä. Näiden kokemusten perusteella voin kyllä suositella McEwaniin tutustumista!

Ensimmäinen lause: He olivat nuoria, korkeasti koulutettuja ja hääyönään molemmat ensikertalaisia, ja he elivät aikana, jolloin keskusteleminen seksuaalisista vaikeuksista oli peräti mahdotonta.


Englanninkielinen alkuteos: On Chesil Beach (2007)


Kustantaja Otava 2007, suom. Juhani Lindholm, 183 s.

tiistai 11. elokuuta 2009

William Nicholson: Toisten maassa


Kertoja, parikymppinen nuori mies, viettäisi mieluiten aikansa huoneessaan tekemättä mitään; hän ei tunnu olevan kiinnostunut yhtään mistään. Hetken mielijohteesta hän kuitenkin lähtee matkalle ilman päämäärää ja liftaa rekan kyytiin. Hän päätyy suljettuun itäeurooppalaiseen valtioon, jossa poliisit ja terroristit käyvät väkivaltaista sotaa. Rajalla hän pääsee pakenemaan mutta rekkakuski tapetaan ja salakuljetettu lasti poltetaan - ja kertoja on yksin vieraassa vaarallisessa maassa jonka kieltä hän ei osaa ja jonka nimeäkään hän ei tiedä. Siellä ulkomaalainen on silmätikkuna, ja vähitellen hän päätyykin tahtomattaan tapahtumien keskipisteeseen.

Alussa en pitänyt päähenkilöstä mutta pian aloin pitää. Toisaalta alussa pidin kirjasta, lopussa en niinkään. Melko pian tapahtui eräs varsin epäuskottava käänne jonka en kuitenkaan antanut liikoja häiritä - ennen kuin aloin aavistella että loppuratkaisusta muodostuisi sellainen jonka tyyppisiä aivan erityisesti inhoan, kuten kävikin. Muuten kirja on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja vei myös hyvin mukanaan.

Ensimmäinen lause: Kirjoitan tätä uuden päivän sarastaessa kynällä paperille, vanhaan tapaan.

Englanninkielinen alkuteos: The Society of Others (2004)

Kustantaja Tammi 2005, suom. Arto Schroderus, 256 s.

maanantai 10. elokuuta 2009

Deborah Smith: Karhuvuoren varjo


Ursula Powellin kotitilalla on taideteos jolla on ollut hänen elämäänsä suuri vaikutus: romuraudasta hitsattu karhu jonka hänen isänsä aikoinaan osti vaikka perheellä ei olisi ollut siihen varaa. Isänsä kuoltua Ursula palaa kotiinsa huolehtimaan autistisesta pikkuveljestään Arthurista, joka rakastaa rautakarhua koko sydämestään ja kuuntelee kun se puhuu hänelle.

Tilalle saapuu mies jonka elämään rautakarhun synty on myös muodostanut käännekohdan: Quentin Riconni, teoksen luoneen taiteilijan poika. Quentin haluaa ostaa veistoksen huikealla summalla joka tekisi tilan ainaisista rahavaikeuksista historiaa, mutta miten Ursula voisi antaa hänen viedä karhun pois Arthurin luota?

Kirja on rakkaustarina, mutta myös kertomus menneisyyden taakasta, anteeksiannosta, sukujen suhteista ja taiteen merkityksestä. Päähenkilöille on helppo toivoa kaikkea hyvää. Pidin kirjasta, se oli vaikuttavampi kuin odotinkaan.

Joskus kirjoissa kuvataan paikkoja, esineitä, asioita jotka lukija välttämättä tahtoisi itse nähdä, ja rautakarhun haluaisin todella kohdata!

Ensimmäinen lause: Vannoin, että Quentin Riconni saisi vielä hävetä, mikäli hän nyt kuolisi syliini täällä vuoren huipulla, Georgian kylmän talvitaivaan alla.

Englanninkielinen alkuteos: On Bear Mountain (2001)

Kustantaja Karisto 2007, 2. painos, suom. Auli Hurme-Keränen, 423 s.

keskiviikko 5. elokuuta 2009

Maritta Lintunen: Valaistut talot


Maritta Lintusen runoissa kurkistetaan vanhaan huvilaan, lapsuuden salamajaan ja tutkijankammioon ja tarkastellaan menneiden asioiden kasautumista niin paikkoihin kuin ihmisiinkin. Sanat piirtävät kauniisti hetkiä, tunteita ja tapahtumia. Tykkäsin!




Ujutan ranteeni aidanrakoon
varastaakseni muutaman viivyttelevän minuutin
(tai orvokin, kuinka vain)
täällä ne versovat;
syrjäisten huviloiden pihoihin juurtuneet vuodet.

Kustantaja WSOY 2005, 50 s.

Harri Nykänen: Raid ja legioonalainen


Ammattirikollinen Lauri Lehtinen löytyy kuolleena asunnostaan ja legioonalaiseksi kutsutun miehen epäillään sekaantuneen asiaan. Häntä lähtee etsimään poliisin lisäksi myös Raid, ystävänpalveluksena.

Raid-tv-sarja on yksi ehdottomia suosikkejani, ja kirjoissa pääsee hyvin sukeltamaan samaan maailmaan. Ne eivät ole aivan perinteisen dekkarimallin mukaisia, vaan iso osa on myös rikollisten verkostoilla joissa kaikki eivät suinkaan ole läpeensä pahoja. Tässä juoni oli enemmän tv-sarjaa muistuttava kuin kahdessa aiemmin lukemassani (Raid ja mustempi lammas, Raid ja pelkääjät), joissa tarina oli simppelimpi. Pitkästä aikaa luin koko kirjan yhdeltä istumalta!

Ensimmäinen "lause": Vainajan nimi: Lauri Krister Lehtinen (070936-117E)

Kustantaja WSOY 2002, 280 s.

maanantai 3. elokuuta 2009

Murray Bail: Eukalyptus


Australian Uudessa Etelä-Walesissa, pikkuruisen kaupungin lähistöllä asuu Holland-niminen mies, joka on vuosien varrella istuttanut tilalleen satoja erilaisia eukalyptuspuita. Tilalla asuu myös hänen tyttärensä Ellen, jonka erikoisen kauneuden maine on kiirinyt kauas. Kun Ellen varttuu aikuiseksi, kosijoita riittää ja lopulta Holland päättää, että tyttären saa puolisoksi se joka osaa nimetä jokaisen tilalla kasvavan eukalyptuksen.

Yrittäjä toisensa jälkeen kompastuu tehtävän hankaluuteen, kunnes tilalle saapuu tunnettu eukalyptusasiantuntija herra Cave; sinänsä mukava mies mutta ei Ellenin mieleinen sulhaskokelas. Samalla kun herra Cave etenee vakuuttavasti kohti tehtävän loppua, Ellen kohtaa puiden lomassa vaellellessaan salaperäisen muukalaisen, tarinankertojan.

Kirja on juoneltaan kuin modernimpaan muotoon kirjoitettu perinteinen satu. Kerronta tekee varsinaisesta asiasta mielenkiintoisia syrjähyppyjä: välillä eri eukalyptuslajien ominaisuuksien kuvailuun, välillä miehen Ellenille kertomiin lukuisiin pikku tarinoihin. Sana "viehättävä" ei yleensä sovi suuhuni, mutta tätä kirjaa kuvaillessa se voisi olla paikallaan. Ehdottomasti positiivinen lukukokemus vaikkei suosikkilistaa hätyyttelekään!

Ensimmäinen lause: Voisimme aloittaa desertorumista, triviaalinimeltään koukkuinen kääpiöeukalyptus.

Englanninkielinen alkuteos: Eucalyptus (1998)

Kustantaja Tammi 1998, suom. Saara Villa, 259 s.

tiistai 28. heinäkuuta 2009

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan


Moskovassa alkaa tapahtua erinäisiä selittämättömiä asioita kun itse saatana erikoisine seurueineen saapuu vierailulle. Eriskummallisuuksien keskipisteeseen päätyvät myös Mestariksi kutsuttu kirjailija Margarita-rakastettuineen ja liittyvätpä asiaan myöskin Pontius Pilatuksen toimet parin tuhannen vuoden takaisessa Jerusalemissa.

Onneksi tulin (viimein) aloittaneeksi klassikoihintutustumisurakkani, koska kirja oli sujuvalukuinen, humoristinen ja ennen kaikkea erittäin kiehtova. Pidin siitä paljonkin! Henkilöitä oli runsaasti ja tuntui että olin nimien kanssa välillä enemmän pihalla kuin Dostojevskia lukiessani mutta eipä se haitannut.

Kirjan suomennoksen nimestä käytiin jokin aika sitten keskustelua Kirsi Pihan lukupiirissä. Toisaalta olen sitä mieltä, että Saatana saapuu Moskovaan on erittäin hyvä, iskevä ja mieleenpainuva nimi. On kuitenkin aivan totta, että jos kirjailijan itse kirjalleen antama nimi olisi äärimmäisen helposti suoraan suomennettavissa (Master i Margarita -> Mestari ja Margarita), ei sitä pitäisi lähteä muuttelemaan. Ja kuten kyseisessä keskustelussa myöskin todettiin, nimenmuutos muuttaa huomion painopistettä romaanissa. Vaikka yritin lukiessani pitää mielessä että kirja kertoo oikeastaan Mestarista ja Margaritasta, silti he painuivat ajatuksissani osittain sivuhenkilöiksi saatanan ja hänen seuralaistensa tieltä.

Ensimmäinen lause: Keväisen hellepäivän kallistuessa iltaan ilmestyi Moskovassa Patriarkan lampien luokse kaksi kansalaista.

Venäjänkielinen alkuteos: Master i Margarita (1928-40)

Kustantaja LOISTO/WSOY 2007, 6. painos, suom. Ulla-Liisa Heino (tark. Vappu Orlov 2005), 478 s.

lauantai 18. heinäkuuta 2009

Ritva Kovalainen: Kauniiden hevosten maa


Olen katsellut kirjakaupoissa usein himoiten valokuvakirjoja, joissa kaikki muu on hienoa paitsi hintalappu. Joten kun näin upean Kauniiden hevosten maan hyvinkin kohtuullisessa tarjouksessa, tartuin nopsasti kiinni! :)

Ritva Kovalainen on valokuvannut Turkin Kappadokian karunkauniita maisemia ja siellä eläviä ihmisiä. Kuvissa näkyy pehmeään vulkaaniseen tuffimaahan kaiverrettuja ihmisasumuksia uskomattomissa paikoissa, lampaita laiduntamassa laajoilla ylängöillä, arkisia puuhia, varhaisten kristittyjen luolakirkkoihinsa maalaamia pyhimyksenkuvia, vuoria ja kukkuloita erikoisine pinnanmuotoineen. Mieleenpainuvimpia olivat yksittäisten ihmisten muotokuvat.

Kuvien lomassa on myös runoja, joita ensin luulin paikallisiksi mutta jotka ilmeisesti ovatkin Kovalaisen omia. Niin runot kuin kuvatkin luovat kirjaa selaillessa tunteen siitä, että aika on pysähtynyt. Tuula Sakaranaho on kirjoittanut kirjaan myös kuvia taustoittavan Kappadokian esittelyn, mutta muuten kuvien annetaan puhua puolestaan turhia selittelemättä.

Tätä kirjaa tulen varmasti katselemaan vielä monta monta kertaa uudelleen. Kirjan nimi, ja ilmeisesti alueen kutsumanimi Kauniiden hevosten maa jäi kyllä sikäli arvoitukseksi, että kirjassa hevosia ei juurikaan näkynyt eikä mainittu.

Kustantaja LIKE 2005, tekstien engl. käännökset Mark Waller, Susanne Ådahl, 171 s.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Richard Bach: Lokki Joonatan (valokuvat Russell Munson)


Joonatan on nuori lokki joka rakastaa lentämistä niin paljon että haluaa oppia sen hienoudet täydellisesti, ja muiden lokkien tapellessa ruoasta se harjoittelee veden pintaa hipovaa matalalentoa, hitaita kaarroksia ja hurjia syöksyjä.

Pidin Joonatanin harjoittelusta kertovasta alusta, mutta loppuosa tuhansine elämineen ja aika- ja paikkasiirtymineen ties millä olemisen korkeammalla tasolla oli lähinnä vain turhan korkealentoista höpönlöpöä. Ymmärsin kyllä että pointtina oli oppia omien kykyjensä rajattomat mahdollisuudet, mutta olisin pitänyt tarinasta enemmän simppelimpänä. Hmph!

Kirjan parasta antia olivat lopulta Russell Munsonin lokkivalokuvat, joita oli runsaasti!


Ensimmäinen lause: Oli aamu ja vastasyntynyt aurinko kipunoi kultana hiljaa kareilevan meren pinnalla.

Englanninkielinen alkuteos: Jonathan Livingston Seagull (1970)

Kustantaja Gummerus 2007, 34. painos, suom. Kaija Kauppi, 93 s.

Saira Shah: Tarinankertojan tytär


Saira Shah varttuu Englannissa kuunnellen afganistanilaisen isänsä tarinoita kaukaisesta kotimaastaan: maasta jossa hedelmiä notkuvasta puutarhasta voi katsella alhaalla laaksossa levittäytyvää, hohtelevaa Kabulin kaupunkia, ja jonka asukkaat ovat vieraanvaraisia, huumorintajuisia ja ennen kaikkea ylpeitä juuristaan.

Aikuistuttuaan Saira ryhtyy sotareportteriksi ja lähtee Neuvostoliiton miehittämään Afganistaniin etsimään omaa totuuttaan maasta, kantaen mielessään isän tarinoiden luomaa myyttiä. Nyt puutarhoista on jäljellä vain rippeet, puolet Kabulista on raunioina ja pakolaiset asuvat sairaina ja nälkäisinä tomuisissa leireissä.

Saira palaa Afganistaniin vielä useaan kertaan ja kokee siellä niin Talibanien valtakauden kuin Yhdysvaltain pommituksetkin. Hän näkee siellä paljon sekä kauneutta että kauheuksia: syrjäisiä vuoristokyliä, joiden liepeillä paimenessa olevat lapset juoksevat omaa vuorenrinnettään alas ja ohikulkijoiden rinnettä ylös vain tervehtiäkseen, mutta myös nuoret sisarukset jotka joutuivat kestitsemään Talibaneja kotonaan kaksi päivää heidän äitinsä maatessa tapettuna pihalla.

Vielä, kun maassa on kasvanut yksi sukupolvi joka ei tunne lainkaan rauhan aikaa ja jotkut ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan neljästi, kansan sydämessä sykkii vanha ylpeys joka käy ilmi kun Saira on avustustyöntekijän mukana jakamassa ruokaöljypulloja pakolaisille:

"Sinun isäsi siis on Paghmanista?" pakolaiset huusivat. "Sittenhän sinä olet meidän maanmiehemme! Mistä äitisi on kotoisin? Mikä on isäsi nimi? Mutta sehän on afganistanilainen nimi!"

Aluksi vastustelin - selitin, että olen vain puoliksi afganistanilainen, mutta ihmiset pysyivät tiukkoina: "Ei, ei. Isäsi on Paghmanista. Se tekee sinusta täysin afganistanilaisen. Sinä olet meidän maastamme." Ihmiset olivat aidosti riemuissaan ja ylpeitä nähdessään afganistanilaisen naisen seisomassa siinä kuormurin lavalla jakamassa avustuksia. Silmäni sumentuivat kyynelistä. Kun väki viimein hiljeni, James sanoi ilkikurisesti: "Mutta hänhän on Paghmanista."

"Paghman!" pakolaiset puhkesivat taas huutamaan. "Mutta sehän on Afganistanissa. Hän on afganistanilainen!" Ja koko touhu alkoi uudestaan.


Kirja valaisee kiinnostavasti maan lähihistoriaa, sekä kansaa josta ei uutisia lukemalla voi juurikaan oppia mitään hyvää. Tällaisen lukeminen saa taas kerran miettimään, mikä ihme oikein ajaa ihmiset sotimaan. Voin vain toivoa afganistanilaisille rauhaisampaa tulevaisuutta, sen he, kuten kaikki muutkin, ovat ansainneet.

Ensimmäinen lause: Olen kolmevuotias.


Englanninkielinen alkuteos: The Storyteller's Daughter (2003)


Kustantaja WSOY 2004, suom. Liisa Paakkanen, 285 s.

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Susanna Kearsley: Mariana


Kun Julia Beckett näki ensimmäisen kerran Englannin maaseudulla sijaitsevan, 1500-luvulta peräisin olevan talon, hän tiesi asuvansa siinä jonain päivänä. Kun se aika vuosia myöhemmin koittaa, Julia alkaa kokea outoja: hän tuntee elävänsä kohtauksia talossa vuonna 1665 asuneen Marianan elämästä. Nuo väläykset paljastavat hänelle Marianan salaisen suhteen kartanonherraan - suhteen joka häneltä oli ehdottomasti kielletty. Julian täytyy selvittää kuinka Marianalle kävi, ennen kuin voi jatkaa omaa elämäänsä nykyhetkessä.

Kingin kohdalla kaipailin lisää jonkun muun valitsemaa lukemista ja sainkin sellaista pian kun työkaveri toi lainaksi tämän kirjan josta oli ollut puhetta. Kiitos siitä hänelle koska vahvahkon hömppäallergian vaivaamana en olisi tähän tullut oma-aloitteisesti tarttuneeksi. Olen satunnaisesti kiinnostunut hömpästä jos siinä on jokin muukin pointti kuin "ah, onpas ihana mies" - ja pieni aikamatkailuhan on toki aina paikallaan! :)

Teksti on sujuvaa, helppolukuista ja viihdyttävää ja luin kirjan oikein mielelläni. Ja olen kateellinen Julian talosta! Teimme kymmenisen vuotta sitten lukiosta matkan Lontooseen ja kävimme katsomassa myös Stonehengeä bussilla jonka ikkunoista ihailin ympäröivää maaseutua. Saattaapa olla että sinne täytyy vielä joskus päästä uudestaan!

Ensimmäinen lause: Näin talon ensi kertaa samana kesänä jona täytin viisi.

Englanninkielinen alkuteos: Mariana (1994)

Kustantaja Gummerus 1996, suom. Marja Alopaeus, 390 s.

Markus Zusak: Kirjavaras


Sain Kirjavarkaan luettua jo joskus viikko sitten mutta olen tullut lykänneeksi siitä kirjoittamista; jostain syystä tuntuu etten osaa sanoa siitä oikein mitään. Kirjaa itseään ei todellakaan voi mitäänsanomattomuudesta moittia mutta en saa sen herättämiä ajatuksia järjestykseen edes omassa päässäni, niiden tekstiksi saattamisesta puhumattakaan.

Kirja on ollut sen verran paljon esillä että idea lienee monille tuttu: kertojana toimiva kuolema kohtaa Natsi-Saksassa asuvan Liesel-tytön ensimmäisen kerran saapuessaan noutamaan tämän pienen veljen sielua, ja veljen hautajaisissa Liesel varastaa myös ensimmäisen kirjansa. Myöhemmin kirjoja kertyy lisää, ja sanojen mahdin tunteva Liesel lukee niitä paitsi itsekseen, myös kellarissa piileskelevän juutalaisen ja pommisuojaan kokoontuvien naapurien lohduksi ja iloksi. Aina kiireinen kuolema säilyttää muutamien ihmisten tarinoita mielessään jaksaakseen itse, ja Lieselin tarinasta tulee yksi niistä.

Olin lukenut Kirjavarkaasta etukäteen niin paljon kehuja että pelkäsin sen osoittautuvan lieväksi pettymykseksi liian suurien odotusteni vuoksi. Ehkä joskus alkupuoliskolla saattoi siltä tuntuakin, mutta ei enää nyt, jälkeenpäin. Juuri äsken kirjaa muutaman sivun verran selaillessani olin hetkessä taas täysillä sen maailmassa.

Kuoleman käyttäminen kertojana oli hyvä ratkaisu: pidin sen olemuksesta ja kerrontatavasta ja se toi välillä tapahtumiin myös kiinnostavia näkökulmia. Kaiken kaikkiaan Kirjavaras on erinomainen, vaikuttava, mieleenpainuva tarina!

Ensimmäinen lause: Ensin värit.


Englanninkielinen alkuteos: The Book Thief (2005)


Kustantaja Otava 2008, suom. Pirkko Biström, 556 s.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

Stephen King: Liseyn tarina


Lisey ehti olla naimisissa Yhdysvaltojen tunnetuimpiin kirjailijoihin kuuluneen Scott Landonin kanssa 25 vuotta. Nyt Scottin kuolemasta on kulunut kaksi vuotta, ja Lisey alkaa viimein siivota miehensä työhuonetta. Hän joutuu vähitellen kohtaamaan muistonsa siitä osasta Scottin elämää jonka on mielessään piilottanut purppuranvärisen verhon taakse - Lumokuusta, Scottin toisesta todellisuudesta. Paikasta, josta hän sai inspiraationsa mutta joka oli myös vaarallinen. Liseystä alkaa tuntua kuin Scott olisi aavistanut kuolemansa jä jättänyt Liseylle vihjeitä jotka johdattavat hänet palaamaan muistoihinsa ja Lumokuuhun sekä kuulemaan lopulta sen mikä Scottilta jäi kertomatta.

Nuorempana luin Kingiä melko paljonkin mutta nyt monen vuoden ajalta on kokemusta vain Kuoleman käytävästä ja novellikokoelmasta Maantievirus matkalla pohjoiseen. Ensinmainitun olen kyllä lukenut useampaankin kertaan, se on yksi suosikkikirjoistani. Useimmat uudemmat tuotokset on kuitenkin tullut sivuutettua ja niin olisi varmasti käynyt tällekin ellen olisi saanut tätä lahjaksi. Onneksi sain!

Tarina tuntuu lähtevän liikkeelle vähän hitaasti, sekavastikin, mutta loppuun päästyäni totesin pitäneeni siitä paljon. Samoin kävi Kingin kirjoitustyylin kanssa; ensin ärsytti, pian jo ihastutti. Teksti on rikasta ja runsasta. Kääntäjäkin on saanut kaivella sanavaraston laaria isolla lapiolla ja keksiä vähän uuttakin.

En oikein tiennyt takakannen perusteella, olisiko odotettavissa kauhua vai jotain aivan muuta. Lähinnä kirja oli yliluonnollisuudella höystetty rakkaustarina, vain ripaus kauhua mausteenaan. Mutta tuo odotuksettomuus jäi mieleen jotenkin virkistävänä; tuntui kuin olisin lukenut kirjaa vähän normaalia avoimemmin mielin. Ei varmasti olisi pahitteeksi lukea useamminkin jonkun muun valitsemaa kirjaa josta ei tiedä juuri mitään, se saattaisi avata aivan uusia maailmoja.

Liseyn tarinalle vielä bonuspisteitä siitä, että kansipapereiden alta löytyy ihan jotain muuta kuin se ainainen nuivan yksivärinen pahvi! :)

Ensimmäinen lause: Kuuluisien kirjailijoiden puolisot ovat julkisuuden silmissä lähes näkymättömiä, ja Lisey Landon jos kuka tiesi sen.

Englanninkielinen alkuteos: Lisey's Story (2006)


Kustantaja Tammi 2008, suom. Ilkka Rekiaro, 541 s.