Pikana: Leski, Vieras kartanossa & Rikoksia

Lukeminen on kulkenut paremmin kuin bloggaaminen, joten otetaanpa hieman jonon purkua lyhyillä kommenteilla:

Fiona Barton: Leski

Jean Taylorin aviomiestä Gleniä epäiltiin hirveästä rikoksesta mutta hänen syyllisyyttään ei onnistuttu todistamaan. Nyt Glen on kuollut, poissa kontrolloimasta Jeania ja kieltämästä häntä puhumasta toimittajille. Ja toimittajat tosiaan haluavat kilvan hänen juttusilleen. Mitä Jean tiesi? Epäilikö hän miestään? Mitä sellainen mahdollinen epäilys tekee avioliitolle?

Jeanin lisäksi näkökulmansa saavat esiin toimittaja, poliisi ja siepatun pikkulapsen äiti. Kuvio toimii ja teksti kulkee, asiat alkavat selkiintyä ja pariskunnan julkisivun taustat paljastua. Lehdistön vimmaista jutunmetsästystä oli kiinnostavaa seurata. Vaikkei kukaan henkilöistä erityisemmin sytyttänyt, Jeanin elämän monet hukatut vuodet jäivät mietityttämään. Ja oppihan tästä myös taas jotain sellaisista netin ja ihmismielen pimeyksistä joista ei välttämättä haluaisi tietääkään.

Ensimmäinen lause: Pihapolulta kuuluu rahinaa, kun nainen lähestyy.

Englanninkielinen alkuteos: The Widow (2016)

Suomentanut Pirkko Biström

Kustantaja Bazar 2017, 317 s.

Sarah Waters: Vieras kartanossa

1940-luku, Hundreds Hallin kartano Englannin maaseudulla. Ennen komeassa talossa asunut perhe työllisti koko joukon palvelusväkeä, nyt sotavuodet ovat vieneet rahat ja entinen elämäntapa on haihtunut luokkayhteiskunnan muutoksiin. Kun tohtori Faraday päätyy sattumalta kutsutuksi taloon potilaskäynnille, hän kohtaa rapistuneet seinät ja niiden suojissa sinnittelevän kartanon emännän aikuisine lapsineen. Tohtorin elämä lähtee kiertymään perheen ja talon asioihin yhä tiiviimmin, kun paikassa tapahtuu selittämättömiä asioita. Mielikuvituksen tuotetta vai jotain aivan muuta voimaa? Watersin kerronta jättää tilaa lukijan omille tulkinnoille.

Vieras kartanossa on palkittu bloggaajien toimesta vuoden 2011 Globalialla eli parhaan käännöskirjan palkinnolla, ja nautittavaa luettavaa tämä kyllä olikin. Kunnon uppoutuminen tarinaan pitkästä aikaa!

Ensimmäinen lause: Näin Hundreds Hallin ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana.

Englanninkielinen alkuteos: The Little Stranger (2009)

Suomentanut Helene Bützow

Kustantaja Tammi 2012, 2. painos (1. painos 2011), 592 s.

Ferdinand von Schirach: Rikoksia

Saksalainen asianajaja Ferdinand von Schirach kirjoittaa urallaan vastaan tulleista tapauksista ja ihmiskohtaloista, taidolla ja ymmärtäen. Kaikenlaista voi elämässä tapahtua: joku joutuu keksimään ratkaisuja epätoivoiseen tilanteeseen, toinen päätyy tappajaksi rakkaudesta. Järkyttävää julmuuttakin näissä tarinoissa täytyy kohdata, mutta kokoelman viimeinen kertomus palauttaa uskon siihen että hyvääkin voi tapahtua missä ja koska tahansa. Suosittelen!

Saksankielinen alkuteos: Verbrechen (2009)

Suomentanut Raija Nylander

Kustantaja Atena 2012, 210 s.

Tuore maa, Rotko & Ihan tavallisena päivänä

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Tämä novellikokoelma ehti odotella hyllyssä nolostuttavan monta vuotta, mutta pääsipä viimein lukuunkin! Jhumpa Lahirin aiemman, myös bengalilaisiirtolaisista kertovan kokoelman Tämä siunattu koti olen lukenut aikaa sitten ennen blogia. Pidin, mutta kovin suuria ei jäänyt mieleen, ja osaksi samoin taitaa olla tämän kanssa. Nautin kyllä lukiessani laatutekstiä Kersti Juvan laatukäännöksenä, mutta odotin jotain mikä sykähdyttäisi kunnolla. Ja sainkin sellaista vielä, sillä paras oli säästetty loppuun: kolmen novellin sarja Hemasta ja Kaushikista, jotka tapaavat jo lapsina, päätyvät vähäksi aikaa asumaan saman katon alle ja kohtaavat taas vuosia myöhemmin Roomassa. Tämän osan taidan "joutua" lukemaan vielä uudestaan!

Englanninkielinen alkuteos: Unaccustomed Earth (2008)

Suomentanut Kersti Juva


Kustantaja Tammi 2009 (2. painos, 1. painos 2008), 434 s.

Luca D'Andrea: Rotko (äänikirja)

Menestynyt dokumentaristi Jeremiah Salinger muuttaa perheineen joksikin aikaa vaimonsa kotiseudulle, etelätirolilaiseen vuoristokylään. Paikan historiaan liittyy karmiva tapaus muutaman vuosikymmenen takaa, raaka kolmoismurha joka on jäänyt selvittämättä. Salinger päätyy kaivelemaan asiaa, eikä se miellytä kaikkia kyläläisiä.

D'Andreaa on verrattu mm. Stephen Kingiin, mutta tätä en nyt kyllä allekirjoita. Rotko jäi omalla kohdallani "ihan hyvä" -kirjaksi. Saattaa kyllä osin taas johtua äänikirjaformaatista, tunnun kaipaavan siltä aika kovan tason koukutusta, tai jotain, että kuuntelu etenee kunnolla. Miljööstä ja tunnelmasta pidin kyllä, ja itse arvoituskin kiinnosti! Mutta oi miksi piti käyttää niin paljon aikaa siihen että Jeremiahin vaimo Annelise motkottaa siitä kuinka pitää keskittyä perheeseen tai tulee ero ihan justiin, ja Jeremiah joutuu tekemään tutkimuksiaan salassa? Voi hyvä ihme, anna nyt miehen harrastaa! Clara-tyttären kanssa tapana oleva kuinka monta kirjainta -leikkikin alkoi jo pursuta jostain ulos. Ärsyttikin siis, mutta kokonaisuutena aivan ok. :)

Tähän voisi taas heittää pari positiivisempaa näkemystä Annikalta ja Marilta!

Italiankielinen alkuteos: La sostanza del male (2016)

Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

Kustantaja Tammi 2017, 14 h 51 min, lukija Jukka Pitkänen

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kolme kauheaa tapahtumaa vuosien takaa: kotipihalta jäljettömiin kadonnut 3-vuotias, nuoren perheenisän kirvessurma ja asianajotoimiston apulaisen kuolema puukotuksen uhrina. Sekä yksityisetsivä Jackson Brodie, jonka työpöydälle nämä tapaukset aikanaan ilmaantuvat. (Vaihtelua vanhan kissanaisen kadonneisiin lemmikkeihin.)

Atkison pyörittelee laajahkoa kaartia hyvin luotuja henkilöitä, joilla kaikilla on osansa jossain tarinan haarassa. Kaikki ei pyöri Brodien ympärillä, mikä on mukava ratkaisu vaikka en hänenkään seuraansa moiti ollenkaan. Toimiva paketti, vaikka onkin jo ehtinyt osin haihtua mielestä muutamassa viikossa. Kyllä Atkisonin dekkareita voisi lukea enemmänkin.


Ensimmäinen lause: Ihan uskomaton tuuri.

Englanninkielinen alkuteos: Case Histories (2004)

Suomentanut Kaisa Kattelus

Kustantaja Schildts 2011, 295 s.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Pitkän päivän illan kehystarina on pääpiirteittäin luultavasti useimmille tuttu: kokenut hovimestari Stevens lähtee muutaman päivän lomallaan vuonna 1956 autoajelulle halki Englannin, aikomuksenaan käydä tapaamassa työpaikkansa Darlington Hallin entistä taloudenhoitajaa, neiti Kentonia. Matkan aikana Stevensin muistot palvelusvuosilta virtaavat mieleen.

Kyseessä on paljon kehuttu, ylistettykin kirja, joten siihen nähden oma lukemiseni lähti liikkeelle hieman takkuillen. Stevensin jaarittelevat pohdinnat hovimestarin suuruuden merkeistä tuntuivat vain jatkuvan ja jatkuvan. Mutta alkoihan se hienous sieltä tulla esiin, kun kaikki rivien välinen sisältö hahmottui paremmin loppua kohti. Työlle uhrattu elämä, sanat jotka olisi pitänyt sanoa, pinnanalainen rakkaustarina. Stevens ja hänen ainainen arvokkuutensa! Höh!

Ajankuva on hienoa. Aiempina vuosikymmeninä Stevens johti isoa palvelusväen joukkoa ja oli jopa eräänlainen maailmanpolitiikan taustavaikuttaja varmistaessaan isäntänsä järjestämien tärkeiden tilaisuuksien sujumisen. Romaanin nykyhetkessä isojen maalaiskartanoiden kulta-aika on ohi, ja jäyheä hovimestari löytää puutteen ammattitaidostaan: Darlingon Hallin uusi omistaja, amerikkalainen liikemies, tuntuu odottavan Stevensiltä sukkeluuksien laukomista, joten sitähän täytyy sitten opetella. Yritykset vain saattavat olla vähän väärällä tavalla hymyilyttäviä.

En lumoutunut, mutta vaikutuin kyllä, lopulta. Ishiguro on kyllä taitava tuomaan asioita lukijan tietoon ilman että niitä ollenkaan sanotaan, minkä huomasin myös Ole luonani aina -romaania lukiessani.


Ensimmäinen lause: Vaikuttaa yhä todennäköisemmältä, että minä todella lähden retkelle, joka on nyt muutamia päiviä kummitellut mielessäni.

Englanninkielinen alkuteos: The Remains of the Day (1989)

Suomentanut Helene Bützow

Kustantaja Tammi 1990, 4. painos, 283 s. 

Paul Auster: Oraakkeliyö

Sairaudesta toipuva kirjailija Sidney Orr osuu päiväkävelyllään hieman erikoislaatuisen miehen omistamaan uuteen paperikauppaan ja ostaa sinikantisen portugalilaisen muistikirjan. Se auttaa häntä pääsemään pitkästä aikaa taas työnteon makuun. Lukija saattaa välillä joutua hieman pinnistelemään tarkkaavaisuuttaan, kun yhdellä tasolla seurataan Sidneyn elämää, toisella edistyy hänen luonnostelemansa tarina johon sekoittuu vaikutteita Sidneyn tuntemista henkilöistä, ja sitten on vielä tarinan päähenkilön käsiinsä saama käsikirjoitus nimeltä Oraakkeliyö, jonka kulku myös kerrotaan - lyhyesti sentään. Lisäksi Sidney sijoittaa toisinaan selventäviä sivuhuomautuksia alaviitteisiin, joiden teksti saattaa jatkua pitkäänkin, niin että parin-kolmen aukeaman verran sivun yläreunassa kulkee yksi tarina ja alareunassa toinen.

Tämä on osin aika samankaltainen kuin Sattumuksia Brooklynissa, siis kokoelma odottamattomia sattumuksia ja tuttavuuksia sekä hienosti luotujen henkilöiden tarinoita. Ihan mitä tahansa voi odottaa tapahtuvaksi -tunnelma taas on tuttu varsinkin Illuusioiden kirjasta. Noissa kahdessa aiemmin lukemassani nuo ominaisuudet kuitenkin ovat täyteläisempiä, ja siksi tämä jää vähän niiden varjoon.

Kirjan lopetus aiheutti myös pienen pettymyksen. Tähänastisen Auster-kokemukseni perusteella olisin muuten varmaan osannutkin pitää odotukseni oikeanlaisina - siis sellaisina, ettei erityistä loppuhuipennusta ole tulossakaan - mutta kertoja vihjaili tulevista tapahtumista siihen malliin että jotain suurta ja mystistäkin olisi tiedossa. Eikä ollut. Tapahtuihan lopussa toki asioita, mutta sen vihjailun perusteella kuvittelin vielä jotain muuta. Sekin kummastuttaa, mikä pointti on sillä että kertojana toimiva Sidney muistelee tapahtumia kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Tällaisessa tapauksessa kaipaisin jotain vihjettä siitä, miten kerrotut asiat vaikuttivat myöhempiin vuosiin tai mikä tilanne on kertojan nykyhetkessä, jotain syytä sille että tapahtumista kerrotaan niin pitkän ajan kuluttua. En ainakaan muista sellaista kirjassa olleen, joten kai se pitää kuvitella itse.

Vahvuutena tässä sen sijaan on Sidneyn ja Gracen avioliiton kuvaus. Vähän kuin lukisi ronskimpiotteista Carol Shieldsiä! Ja Austerin kerronta sekä Erkki Jukaraisen käännöshän kyllä toimivat taas niin loistavasti että nautinnollista luettavaa tämä oli joka tapauksessa!

Ensimmäinen lause: Olin ollut sairaana pitkään.

Englanninkielinen alkuteos: Oracle Night (2003)

Ulkoasu: Kadunkulman ja muistikirjojen yhdistelmä sopii tähän just hyvin. Päällys: Laura Lyytinen, kannen alkup.kuva: Anna Pena/Getty Images.

Suomentanut Erkki Jukarainen

Kustantaja Tammi 2009, 2. painos (1. painos 2006), 265 s.

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa

Tutustuin Paul Austeriin luettuani aiemmin tänä vuonna Illuusioiden kirjan, ja nyt toisen luetun jälkeen hän alkaa hiipiä suosikkikirjailijoideni joukkoon. Austerin kerronta kulkee niin mielettömän hyvin (mistä tietysti kiitos myös Erkki Jukaraisen loistokkaille käännöksille), että voisin varmaan pitää vaikka tuplalukumaratonin lukien pelkkää Austeria. :) Kuten Illuusioiden kirjan yhteydessä kommentoinkin, kuvittelin aiemmin Austerin tuotannon olevan kuivakkaampaa ja varsinkin totisempaa. Vaan eipä ollut luulo taaskaan tiedon väärti, ja hyvä niin!

Auster kieputtaa tapahtumien käänteitä taidolla luotujen henkilöidensä ympärillä sen verran vauhdikkaasti, että lukija saa varautua suunnilleen mihin tahansa - samoin kuin kirjan kertoja Nathan Glass. Eläkkeelle jäätyään hän suunnittelee vetäytyvänsä lapsuusmaisemiinsa Brooklyniin kuolemaan kaikessa rauhassa, mutta tuo suunnitelma romuttuu Nathanin törmätessä yllätten sisarenpoikaansa Tom Woodiin, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Kohtaaminen johtaa useaan muuhun tapaamiseen ja tutustumiseen, jotka tekevät Nathaninkin loppuelämästä toisennäköisen.

Samaan nippuun kiertyy monta elämää, joista värikkäimmät kuuluvat taidehuijauksesta aiemmin tuomitulle antikvariaatinpitäjä Harry Brightmanille ja Tomin vuosikaudet omilla teillään olleelle Rory-siskolle. On myös Tomin työmatkan varrella asuva, hänen salaa rakastamansa Kaunis Täydellinen Äiti, tyttö joka yllättäen tupsahtaa Tomin luo suostumatta puhumaan mitään ja Harryn kadulta pelastama jamaikalainen drag queen, muiden muassa.

George W. Bushin ja Al Goren presidentinvaalikamppailun aikoihin sijoittuva romaani on myös poliittisesti kantaaottava, mutta tuo puoli sulautuu tekstiin niin hyvin että sitä ei kannata säikähtää vaikkei poliittisuudesta sinänsä välittäisikään. Nyt himottaisi kauheasti lukea lisää Austeria, mutta kun niitä kiinnostavia kirjoja on muutama muukin... :) Kävin joka tapauksessa nappaamassa pari pokkaria hyllyyn siellä ennestään odottelemassa olleiden herran kirjojen lisäksi, nyt siis tyrkyllä olisivat New York -trilogia, Oraakkeliyö, Näkymätön ja Sunset Park.

Ensimmäinen lause: Etsin rauhallista paikkaa jossa kuolla.

Englanninkielinen alkuteos: The Brooklyn Follies (2005)

Ulkoasu: Aika kiva! Tosin tuosta alakulman "Olivia tykkää" - jutusta en oikein tiedä, tekisi toisaalta mieli odottaa Keltaiselta kirjastolta pokkariversionakin tiettyä arvokkuutta. :) Kannen suunn.: Laura Lyytinen.

Kustantaja Tammi 2009, 5. painos (1. painos 2008), suom. Erkki Jukarainen, 363 s.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Lukiessani ensimmäisen Murakamini, Suuren lammasseikkailun, totesin että pidin paljon mutta en hurmioitunut samalla tavoin kuin moni muu Murakamia lukenut. Sama meno jatkui osittain edelleen: pidin Kafkasta rannalla vielä enemmän, mutta se kunnollinen lumoutuminen jäi vieläkin saavuttamatta. Osittain olen sen löytänyt jälkeenpäin kun kirja on saanut hautua mielessä. Heti kirjan päätyttyä päällimmäinen ajatus oli kuitenkin enemmän luokkaa "Anteeksi, mutta nyt en ihan ymmärtänyt".

Nautin kyllä kovasti siitä, että Murakamin kirjoissa voi tapahtua mitä tahansa ilman että kirjan henkilötkään tekevät siitä mitään erityistä numeroa. Ihanaa, että on mies joka osaa puhua kissojen kanssa ja että taivaalta voi ryöpsähtää sadekuurollisen verran sardiineja ja makrilleja. Ei kai kukaan Murakamia täysin ymmärrä, enkä toki pidä sitä kirjasta nauttimisen kannalta tarpeellisenakaan, mutta vähän enemmän olisin halunnut saada asioista kiinni.

Poika, joka on valinnut nimekseen Kafka, karkaa siis kotoaan viidentenätoista syntymäpäivänään, päästäkseen kauaksi isästään ja tämän ennustuksesta, jonka mukaan Kafka tappaisi isänsä ja makaisi sekä äitinsä että siskonsa kanssa. Äiti ja sisko ovat lähteneet Kafkan ollessa nelivuotias. Nakata on vanha mies joka lapsena kokemansa oudon onnettomuden seurauksena ei osaa lukea eikä kirjoittaa eikä ajatellakaan kovin monimutkaisesti, mutta on erikoiskykynsä vuoksi hyvä etsimään kadonneita kotikissoja. Hän päätyy Kafkan isän taloon ja lähtee siellä tapahtuvien asioiden takia pois kaupungista, seuraten samaa reittiä kuin Kafka. Kafka ajautuu komeaan kirjastoon ja tapaa nuorena menettämäänsä rakastettua kaipaavan naisen, Nakata taas etsii erikoisilla ominaisuuksilla varustettua kiveä vaikka ei tiedä mitä sillä oikeastaan pitäisi tehdä...

Ehkä tätä kaikkea ja erinäisiä muita seikkoja sitoo yhteen jokin jota en vain tajunnut. Tai sitten ei. Murakami ei ainakaan aliarvioi lukijoitaan. :) Helppolukuinenhan kirja kuitenkin on tekstin tyylin puolesta, ja henkilöiden seurassa kyllä viihdyin. Varsinkin Nakata on hahmo joka varmasti jää mieleen asumaan. Onnistuneita ovat myös Kafkan ja Nakatan seurakseen löytämät henkilöt, kirjastonhoitaja Oshima joka ei ole sitä miltä ensin näyttää ja rekkakuski Hoshino joka tuskin jatkaa loppuelämäänsä ihan samanlaisena Nakatan kanssa viettämiensä päivien jälkeen.

Ymmärryksen puutteesta huolimatta Murakamin luomassa maailmassa on jotain niin vastustamattoman maagista, ettei tarvitse edes miettiä jaksanko jatkaa sen lumouksen tavoittelua vielä hänen muiden kirjojensa parissa. Totta kai! Täytynee kokeilla vähemmän kummallista Norwegian Woodia. Tämäkin jää hyllyyn odottamaan että yritän uudelleen, vielä joskus.

Ensimmäinen lause:"Rahaako sinulla siis on riittävästi?" poika nimeltä Varis kysyy raukealla äänellään.

Japaninkielinen alkuteos: Umibe no Kafuka (2002)

Ulkoasu: Täydellinen! Utuinen mutta heleän värinen, ja taivaalta sataa kaloja... Päällys: Kazuko Otsuka.

Kustantaja Tammi 2009, englanninnoksesta Kafka on the Shore suom. Juhani Lindholm, 639 s.

Yann Martel: Piin elämä

"Onko mahdollista että nuori poika elää pelastusveneessä aavalla merellä yhdessä bengalintiikerin kanssa 227 vuorokautta? Tämä kirja saa lukijan uskomaan uskomattomaan."

Näin sanotaan takakannessa, ja ainakin minut kirja tosiaan saa uskomaan uskomattomaan. Piin elämä on yksi suosikkikirjoistani. Sen ensimmäisen lukemisen aikaan pidin jo lukupäiväkirjaa paperilla, joten kerrankin osaan kertoa tarkemman ajankohdan: kesäkuu 2008. Silloin kirjoitin päiväkirjaani näin: "Uskomaton, surullinen, hauska, ihana ja unohtumaton, kaupanpäällisiksi mielenkiintoisia ajatuksia uskonnoista ja eläintarhoista." Aivan samaa voin sanoa edelleen. Tämä tarina iskee minuun täysillä, osaltaan varmasti sen takia että ihmisen ja eläimen yhteisymmärrys on aina ollut mielestäni todella kiehtova asia. Vaikka hieman hempeilevämpikin versio aiheesta saatta joskus iskeä, parasta tässä on se että tiikeri on tiikeri, eikä sille yritetä tuputtaa inhimillisiä piirteitä. Pidän paljon myös Piin persoonallisesta kertojanäänestä.

No, on yksi juttu josta en niin välitä: se lopun vaihtoehtoinen kertomus jonka Pii latelee japanilaisille tutkijoille jotka eivät usko ensimmäistä versioita. (Alusta asti on siis tiedossa että Pii selviää, joten tämä ei ollut spoileri. :) Ensimmäisellä kerralla ajattelin että se on kamala, ja varsinkin aivan tarpeeton, ja luin sen vain harppoen koska se tuntui suorastaan saastuttavan mielikuvani rakastamastani kirjasta. Olen tainnut hieman suurennella asiaa mielessäni koska muistin kyseisen kohdan jatkuvan sivu sivun perään ties kuinka kauan. Tällä kertaa päätin etukäteen että nyt luen sen vaikka väkisin. Eihän se onneksi ollutkaan läheskään niin pitkä kuin muistin, eikä kai ihan niin kamalakaan, mutta turhalta se edelleen tuntui. Olkoon niin tulvillaan symboliikkaa kuin vain ikinä tahtoo, minä en kykene pitämään siitä eikä sen pointti itselleni aukene. Omassa mielessäni tämä tarina päättyy Meksikon rantaviivalle, siihen hetkeen kun Richard Parker juoksee viidakkoon. Miten ihanan mutuhuttuista. ;)

Ensimmäinen lause: Kärsimys teki minusta surullisen ja synkän.

Englanninkielinen alkuteos: Life of Pi (2001)

Ulkoasu: Pidän paljon kannestakin, se sopii tähän just hyvin - ja antaa muuten kirjasta paljon paremman kuvan kuin tuo surkeutta uhkuva ensimmäinen lause. :) Kannen kuva: Andy Bridge.

Kustantaja Tammi 2003, suom. Helene Bützow, 394 s.

José Saramago: Oikukas kuolema

Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä eräässä kuningaskunnassa kukaan ei enää kuole. Vaikuttaa ehkä ensi kuulemalta hyvältä asialta, mutta ei ole sitä.

Oikukas kuolema on "perussaramagomainen": lauseita ketjuttava ja asian sivussa haahuileva. Siis todella hieno! ;) Teksti kulkee niin hyvällä rytmillä ettei välimerkkien puuttumista edes huomaa. Kiitos siitä myös kääntäjä Erkki Kirjalaiselle! Asiassa pysymättömyyteen Saramago taas suhtautuu ihastuttavan itseironisesti, pannen välillä kertojansa toteamaan esimerkiksi että "Ytimekkyyden, lyhytsanaisuuden ja säästeliään kielenkäytön ystävät varmasti kummeksuvat, miksi kaikki tämä jaarittelu oli tarpeen, ennen kuin lopulta päästiin kriittiseen pisteeseen, kun asia kerran oli näin perin yksinkertainen".


Saramagon huumori iskee myös. Kansiliepeessä mainitaan kirjailijan sanoneen että lukijan on tarkoitus nauraa katketakseen. No ihan niin ei käynyt mutta hihittelin kyllä välillä joillekin yllättäville huomautuksille ja hymyilin ainakin sisäisesti tekstin sävylle koko lukemisen ajan.

Kirja tuntuu jakautuvan kahteen osaan: alussa kuvataan satiirisesti äkillisen kuolemattomuuden yhteiskunnassa aiheuttamaa hämminkiä, loppupuolella esiin astuu itse naispuolinen tuoni, sekä sellisti jonka kaltaista hän ei ole koskaan kohdannut. En ole ihan varma pidänkö loppuratkaisusta vai en, mutta ainakin se pääsi yllättämään.

Tämä oli kolmas Saramagolta lukemani kirja, ja vakuutti entisestään siitä että hän on ansainnut paikkansa suosikkikirjailijoideni listalla. Aiheestaan huolimatta tämä tuntui hyvin elämänmyönteiseltä kirjalta.

Ensimmäinen lause: Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut.

Portugalinkielinen alkuteos: As Intermitências da Morte (2005)


Ulkoasu: Raikkaan värinen ja hienosti sommiteltu. Pidän! Päällys: Timo Mänttäri.

Kustantaja Tammi 2008, suom. Erkki Kirjalainen, 244 s.

Italo Calvino: Paroni puussa

Eräänä päivänä vuonna 1767 12-vuotias Cosimo Piovasco di Rondó, paronin arvonimen perijä, kieltäytyy syömästä etanoita, karkaa puuhun ja vannoo ettei tule enää koskaan alas.

Katja mainitsi tämän, kun Jenni kyseli kirjoja, jotka ovat sekä hyviä että mukavia. Ja sellainen tämä kyllä on: hyvin kirjoitettu, ajattelemaan laittava mutta myös helposti lähestyttävä kirja, jota on mukavaa lukea. Ensimmäinen Calvinoni, mutta ei varmasti viimeiseni. Pidin hänen varsin epäryppyotsaisesta tyylistään.

Cosimo elää kiinnostavan elämän - ja koska, kuten olen useammassakin yhteydessä tullut maininneeksi, olen puufani, seurasin usein suorastaan kateellisena hänen siirtymistään jykeväoksaisesta rautatammesta jalavaan, siitä silkkiäispuuhun ja niin edelleen... :) Kirjan teemoina ovat mm. erilaisuus ja oman tien kulkeminen, ja varmasti paljon muutakin mikä meni ajatuksiltani ohi siinä Cosimon tarinaan keskittyessä.


(Eiköhän tämä ole jo tarpeeksi klassikko niin että voin laskea tämän klassikkohaastetta varten luetuksi - se lista nimittäin alkaa kaivata täytettä... :) Edit: Niin tosiaan, minihaasteeseenkin osallistuin tällä kirjalla!

Ensimmäinen lause: Kesäkuun 15. päivänä 1767 istui veljeni Cosimo Piovasco di Rondó keskuudessamme viimeisen kerran.


Italiankielinen alkuteos: Il barone rampante (1957)


Ulkoasu: Joskus aiemmin tämän kannen nähdessäni en ollut erityisen ihastunut, mutta sittemmin olen muuttanut mieleni ja pidän siitä. Tyyli tuntuu sopivan kirjaan hyvin. Sekin on kiva juttu, että Cosimolla on kannessa juuri tarkalleen kirjassa kuvattu alkuaikojen asunsa. Kansi: Martti Mykkänen.

Kustantaja Tammi 2004, 4. painos (1. painos 1960), suom. Pentti Saarikoski, 248 s.

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Luin minihaasteen ensimmäistä osaa varten Alice Munron Kerjäläistytön. Tämä kertomuskokoelma on uskoakseni romaanimaisuudessaan vähän epätyypillinen Munron teos, eikä tainnut ainakaan omalla kohdallani olla paras mahdollinen vaihtoehto kirjailijaan tutustumiseen. Mutta tämän olin tullut hankkineeksi hyllyyni, ja senpä vuoksi tämän nyt myös luin.

Kaikki tarinat kertovat Rosesta, joka kasvaa Hanrattyn pikkukaupungin köyhemmässä puoliskossa ja päätyy epäonnistuneen avioliiton jälkeen näyttelijäksi ja tv-tähdeksi, pysyen sydämessään kerjäläistyttönä jonka elämässä ei ole oikein mitään selkeää kiintopistettä. Kirja häilyy jossain novellikokoelman ja romaanin rajamailla: kaikki tarinat kertovat kyllä selkeästi oman kokonaisuutensa ja varmasti ne osittain toimisivat yksittäisinäkin, mutta luulen että ne kuitenkin jäisivät aika orvoiksi ilman muita siinä ympärillä.

Munro osaa kirjoittaa, siitä ei ole epäilystäkään. Ihmisten tekojen vaikuttimet on huomioitu tarkkanäköisesti ja tyylikkäästi, heidän suhteensa kuvattu hienovireisesti. Teksti kulkee sujuvasti. Mutta ongelmaksi muodostui se, että Rose jäi minulle liian etäiseksi - ja koska en ollut tosissani kiinnostunut hänen kohtalostaan, koko tarinan hohto himmeni. Perinteisempi novellikokoelma olisi ollut siinä mielessä parempi luettava, että mahdollisen epäkiinnostavan henkilön tai kertomuksen jälkeen olisin päässyt siirtymään seuraavaan, mutta nyt sitä mahdollisuutta ei ollut.

En siis rakastunut Munroon ainakaan vielä ensilukemalla, harmillista kyllä, mutta ihan näin helpolla en aio luovuttaa vaan lukea myöhemmin jotain muuta. Varsinkin tuorein suomennos Liian paljon onnea kiinnostaa blogiarvioiden perusteella kovasti!

Englanninkielinen alkuteos: The Beggar Maid (1977) (ilm. ensin nimellä Who Do You Think You Are?)

Kustantaja Tammi 2009, 2. painos (1. painos 1985), suom. Kristiina Rikman, 259 s.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

31-vuotias Kathy H. kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jotka hän vietti viihtyisässä, ulkomaailmalta enimmäkseen suljetussa Hailshamin sisäoppilaitoksessa yhdessä ystäviensä Ruthin ja Tommyn ja muiden oppilaiden kanssa. Idyllissä on eräs särö. Hailshamin kasvattajien puheista ja Kathyn kerronnan lähimenneisyyttä väläyttävistä pilkahduksista lukijalle selviää pikkuhiljaa oppilaiden tausta ja heidän Hailshamissa olonsa todellinen syy.

Kathyn kertojanääni on selkeästi omantyylinen. Hän liikkuu vuodesta toiseen, eteenpäin ja taaksepäin, poiketen välillä selittämään jotain minkä tietäminen on tarpeen juuri mainitun asian ymmärtämiseksi. Tämä toimii hyvin, vaikka saattaakin vaatia lukijalta toisinaan ihan pikkuisen ylimääräistä keskittymistä.

Ishiguro luo melko eleettömin keinoin tarinan joka hätkäyttää ja tekee vaikutuksen. Kathy kertoo elämästään hyväksyvään sävyyn, tavallaan jopa aika laimean toteavaan. Kyseenalaistaminen jää lukijan tehtäväksi, ja sille on todella tarvetta kun kaikki selviää.

Kathyn havaintojen kautta selviää monenlaista myös Ruthin ja Tommyn ajatuksista, teoista ja kasvamisesta. Kolmikon keskinäiset suhteet eivät ole lainkaan selkeän mutkattomat. Olen merkinnyt tunnisteeksi myös "scifin", mutta ei kannata jättää kirjaa väliin siksi ettei yleensä sellaista lue. Eräs scifihenkinen asia liittyy oleellisesti tarinaan, mutta ennen kaikkea Ole luonani aina on kertomus ihmisistä. Täytynee lisätä muutakin Ishiguron tuotantoa loputtomiin kasvavalle lukutoivelistalleni...

Ensimmäinen lause: Nimeni on Kathy H.


Englanninkielinen alkuteos: Never Let Me Go (2005)


Kustantaja Tammi 2005, suom. Helene Bützow, 394 s.

Orhan Pamuk: Nimeni on Punainen

Haa! Sain kuin sainkin luettua tämän loppuun! :) Kirja on siis lojunut pahasti keskeneräisenä kesäkuun lopulta asti; välillä se oli kuukauden pakkolomalla kirjastolainojen eräpäivien pukatessa päälle, välillä se jäi vain muiden lukemisten jalkoihin koska ei oikein meinannut vetää mukanaan. Kunnes viime viikolla sain jonkin äkillisen inspiraation sen lukemiseen ja hoidin homman loppuun.

Nimeni on Punainen on kirja, jossa ei toisinaan tunnu tapahtuvan juuri mitään, mutta joka sisältää paljon.

Se sijoittuu Istanbuliin vuonna 1591. Sulttaani teettää Venetsian dogelle lahjaksi kirjaa joka on kuvitettu länsimaiseen tyyliin islamilaisen miniatyyritaiteen perinteiden vastaisesti, eikä ajatus sellaisen hankkeen mahdollisesta jumalanpilkasta miellytä edes kaikkia sen toteuttajia. Kirjan tekoa johtaa Enoksi kutsuttu mies, joka on värvännyt sen kuvien maalaamiseen neljä sulttaanin ateljeen miniatyristimestaria. Yksi heistä kuitenkin murhataan, ja murhaajan epäillään olevan joku kolmesta muusta maalarista.

Kaupunkiin palaa kahdentoista vuoden poissaolon jälkeen Kara, Enon tyttären Şeküren nuoruudenrakastettu, joka alkaa Enon pyynnöstä selvittää murhaa. Jos hän onnistuu, hän ehkä saa kauniin Şeküren omakseen. Tämän mies on lähtenyt neljä vuotta sitten sotaan eikä hänestä ole kuulunut sen jälkeen, minkä vuoksi Şeküre on muuttanut kahden poikansa kanssa takaisin isänsä luo.

Kerrontaratkaisu on kätevä ja toimii hienosti. Tarinaa vievät vuorotellen eteenpäin lähes kaikki sen henkilöt sekä myös elottomat kuvat. Usein kertoja vaihtuu kesken kohtauksen, keikauttaen näkökulman sujuvasti toisaalle. Kaikilla on oma äänensä, mutta joukosta erottuu varsinkin kirpakka Şeküre.

Kirja on rikas historiasta ja vanhoista tarinoista sekä myös tapahtuma-aikansa elämästä. Ja varsinkin miniatyyritaiteesta. Sen perinteistä, maalarien sielunmaisemasta, muutoksen ja uudistusten uhasta, kaikesta. Kuvista, joille elämänsä antaneet kunnioitetuimmat mestarit palkittiin vanhoina Jumalan lahjoittamalla sokeudella.

Jos kulutan kirjan lukemiseen aikaa kuukausikaupalla, on ehkä arvattavissa ettei se ole ihan mikään uusi suosikkini. Pitkästyin välillä vahvastikin liian hitaaseen tempoon. Mutta silti kokonaisuus on upea; nyt jälkeenpäin vasta tajuan kuinka upea!

Ensimmäinen lause: Minä olen kuollut, olen kalmo ja virun kaivon pohjalla.


Turkinkielinen alkuteos: Benim Adım Kırmızı (1998)


Kustantaja Tammi 2007, 5. painos (1. painos 2000), suom. Tuula Kojo, 584 s.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Kertoja, kolmikymppinen tokiolaismies, tutustuu naiseen jolla on ihmeellisen kauniit korvat. Nainen ennustaa kertojan joutuvan pian aikamoiseen seikkailuun, johon liittyy lammas. Ja näin käykin.

Luin tätä välillä työpaikalla tauoilla, mutta Murakamin tyyli ei selvästikään tykännyt lievästi hälyisestä lukuympäristöstä (Joidenkin kirjojen kanssa siis töissä lukeminen onnistuu oikein hyvin.). Kun luin rauhassa kotona, teksti tuntui selkeämmältä ja kiinnostavammalta, kerronta humoristisemmalta, ja osasin ylipäätään arvostaa kirjaa paljon enemmän.

Pidin varsinkin kirjan "mitä tahansa voi tapahtua" -henkisyydestä. Murakami ei takerru realismiin tai uskottavuuteen. Kertojan apaattinen otekin sopi tähän yhteyteen hyvin: kun tapahtui jotain kummallista, hän ei alkanut sitä turhaan ihmettelemään vaan otti asian sellaisena kuin se vastaan tuli.

Suuri lammasseikkailu oli ensimmäinen Murakamilta lukemani kirja. Ihan samalla tavoin en hurmioitunut kuin monet muut häneen tutustuttuaan, mutta pidin kyllä, paljonkin, ja tahdon lukea lisää. Harmi että mieheltä on suomennettu tämän lisäksi vain kaksi kirjaa, Sputnik - rakastettuni sekä Kafka rannalla, ja suomennokset yleensäkin on tehty englanninkielisten käännösten kautta.

Ensimmäinen lause: Se oli lyhyt yhden kappaleen juttu aamulehdessä.


Japaninkielinen alkuteos: Hitsuji o meguru bõken (1982)


Kustantaja Tammi 2009, 2. painos (1. painos 1993), suom. Leena Tamminen Alfred Birnbaumin englanninnoksesta A Wild Sheep Case, 351 s.

Sarah Waters: Yövartio

Yövartio kulkee pommitetussa 1940-luvun Lontoossa ajassa taaksepäin, seuraten neljän ihmisen tarinaa. Vivien roikkuu naimisissa olevassa miehessä, Helen suhtautuu omistushaluisesti tyttöystäväänsä Juliaan, Duncan vietti sota-ajan vankilassa ja sodassa ambulanssikuskina toiminut Kay yrittää täyttää tyhjiä päiviään.

Rakenne toimii hienosti, menneisyys ja henkilöiden suhteet avautuvat pikkuhiljaa ja asioita jätetään tyylikkäästi myös lukijan mielikuvituksen varaan. Watersin yhtenä vahvuutena pidetään taitavaa aikakausien henkiin herättämistä, eikä syyttä, sillä niin Lontoo raunioineen kuin henkilöiden arkielämän yksityiskohdatkin todella tuntuivat hyvin eläviltä. Hienoa on sekin miten Waters käsittelee lesbosuhteita: luonnollisesti, tekemättä asiasta numeroa - siis juuri niin kuin pitääkin. Vaikka ympäristö ei välttämättä suhtaudukaan henkilöihin mutkattomasti, kirjailija - ja myös lukija - tekee niin.

Waters on erittäin mielenkiintoinen kirjailijatuttavuus, jonka toisen suomennetun kirjan, Silmänkääntäjän, ajattelin lukea kesälomalla (joka alkaakin jo tämän kuun lopulla). Englanniksi on julkaistu myös kolme muuta teosta.

Ensimmäinen lause: Tällainen ihminen sinusta on siis tullut, Kay sanoi itselleen, ihminen jonka kellot ovat pysähtyneet, ja joka päättelee ajan siitä milloin joku tietty rampa ilmestyy vuokraisännän oven taakse.


Englanninkielinen alkuteos: The Night Watch (2006)


Kustantaja Tammi 2007, suom. Helene Bützow, 509 s.

José Saramago: Kertomus sokeudesta

Ensin yksi mies sokeutuu odottaessaan autossa liikennevalojen vaihtumista, alkaen nähdä pelkkää valkoista. Pian sokeutuu myös muita hänet tavanneita henkilöitä ja selviää että kyseinen sokeus on erittäin tarttuvaa. Hallitus yrittää pysäyttää epidemian etenemisen keräämällä sairastuneet eristykseen ja heidät suljetaan vanhaan mielisairaalaan oman onnensa nojaan, joukossaan vain yksi näkevä, silmälääkärin vaimo joka teeskenteli sokeaa voidakseen seurata miestään ja jonka silmin tapahtumia seurataan.

Kun eristyksessä tapellaan liian vähästä ruoasta ja kärsitään surkeasta hygieniasta, ihmisten todelliset luonteet pääsevät valloilleen ja joukosta löytyy tietysti myös roistoja. Pian olosuhteet ovat sellaiset että kaikenlaisista inhimillisyyden osoituksista tulee ilonaiheita. Eikä epidemia suinkaan pysy sairaalan seinien sisällä.

Miten oikein kuvailisin kirjaa? Hätkähdyttävä se ainakin on, pelottavakin. Miten nopeasti yhteiskunta voikaan murentua? Lukeminen myös ahdistaa. Mihin kaikki johtaakaan elleivät ihmiset saa näköään takaisin?  Ajattelun aiheita löytyy monia, kuten se, oliko lääkärin vaimo onnekas nähdessään edelleen vai päinvastoin epäonninen joutuessaan näkemään koko kurjuuden. Ja vaikka edelläolevan jälkeen tuntuu tökeröltä sanoa tarinaa nautittavaksi, niin oli se sitäkin, omalla tavallaan. Suosittelen lukemista.

Nautittavaa on ehdottomasti ainakin Saramagon kieli! Näköjään riittää kun hänen loputtomiin pilkutettuun tekstiinsä on kerran tottunut, koska tällä kertaa lukeminen oli sujuvaa alusta asti. Saramago kirjoittaa juuri niin kuin itse haluaa, välittämättä siitä kuinka asiat yleensä tavataan tehdä. Pidän erityisesti hänen tavastaan sirotella tekstiin täysin asiaankuulumattomia sivuhuomautuksia, koska halusin aina itsekin harrastaa sellaista kouluaineissa, mutta luulenpa että opettajat eivät pahemmin olisi asialle lämmenneet. Tuottaa siis suurta tyydytystä nähdä, että sivuhuomautuksillakin voi päästä nobelistiksi! :D

Ensimmäinen lause: Keltainen pyörylä syttyi.


Portugalinkielinen alkuteos: Ensaio sobre a Cegueira (1995)


Kustantaja Tammi 2007, 3. painos (1. painos 1997), suom. Erkki Kirjalainen, 372 s.

Jayne Anne Phillips: Kiuru ja Termiitti

Korean sodan kaaoksessa vuonna 1950 nuori korpraali Robert Leavitt, tuore aviomies ja tuleva isä, joutuu omien väijytykseen johdattaessaan pakolaisia turvaan. Yhdeksän vuotta myöhemmin Leavittin Termiitiksi kutsuttu poika, joka ei pysty kävelemään eikä puhumaan, elää länsi-virginialaisessa pikkukaupungissa isosisarpuolensa Kiurun ja heidän Nonni-tätinsä kanssa. Kaikki neljä kertovat tarinaa vuorotellen, ja puheissa ja ajatuksissa elää mukana myös lasten äiti Lola.

Kiurun ja Termiitin elämän käännekohdaksi muodostuu kotikaupungin valtaava suuri tulva, jonka aikana menneet selviävät ja tulevaisuus saa uuden suunnan.

Lukukokemukseni oli vähän ristiriitainen. Välillä kirja ehti jo haukotuttaakin, mutta lopulta sain silti todeta sen olevan hieno. Jokaisella henkilöllä on oma kertojanäänensä. Leavittin osuuksissa sodan sekasortoisuus vyöryy päälle, Termiitti kokee maailman erityisesti äänten kautta. Salaperäisestä, tyhjästä ilmestyvästä sosiaalityöntekijästä olisin mielelläni lukenut enemmän ja samanlaisia kommentteja olen lukenut muualtakin!

Ensimmäinen lause: Hänet laivattiin miehitettyyn Japaniin joulukuussa -49, lapsenalku oli nypykänkokoinen siemen Lolan sisällä.

Englanninkielinen alkuteos: Lark and Termite (2009)

Kustantaja Tammi 2009, suom. Kersti Juva, 314 s.

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Vanha kalastaja on ollut jo kahdeksankymmentäneljä päivää ilman saalista. Seuraavan päivän aamuna hän tuntee itsensä onnekkaaksi, lähtee kauas ulapalle ja saakin koukkuunsa kalan - suurimman koskaan näkemänsä miekkakalan joka ei antaudu suosiolla vaan aloittaa pitkän uuvutustaistelun vanhusta vastaan.

Hemingwayn tekstiä on kehuttu siitä että rivien välissä sanotaan paljon, ja kertomus kasvaakin paljon näennäistä yksinkertaisuuttaan suuremmaksi. Karua, vähäeleistä kerrontaa ilman turhia selittelyjä, ja sellaisena vaikuttavaa. Tämä lukemani kappale oli kirjastosta peräisin mutta aion hankkia kirjan omaankin hyllyyni, sillä tahdon palata vanhuksen veneeseen vielä.

Ensimmäinen lause: Hän oli vanha mies ja kalasteli yksinään soutuveneellä Golfvirrassa.

Englanninkielinen alkuteos: The Old Man and The Sea (1952)

Kustantaja Tammi 2004, 22. painos, suom. Tauno Tainio, 133 s.

José Saramago: Toinen minä

Elämäänsä kyllästynyt historianopettaja vuokraa kollegansa kehotuksesta elokuvan ja huomaa erään sivuosanäyttelijän olevan hänen täydellinen kaksoisolentonsa ääntä ja eleitä myöten. Hän alkaa selvittää kuka tämä oikein on ja kumpi heistä onkaan alkuperäinen, kumpi kopio.

Ensimmäinen Saramagoni - ja tämä olikin rakkautta ensi rivillä! Pidin todellakin hänen sivuhuomautusten ja kuivan huumorin sävyttämästä tekstistään. Vaikka se alussa tuntuikin ajoittain raskaslukuiselta loppumattomine pilkkuineen, tyyliin tottui pian. Normaalia enemmän keskittymistä kirja kuitenkin vaati ja senpä takia lukeminen kesti melko kauan kun riittävän rauhallisia hetkiä siihen ei meinannut löytyä. Mutta joka tapauksessa kaikin puolin kiehtova tuttavuus, tätä tahdon lisää!!

Ensimmäinen lause: Videokasettia vuokraamaan tulleen miehen henkilökortissa komeili kaikkea muuta kuin tavallinen nimi, sangen klassisväritteinen mutta ajasta pahoin jälkeen jäänyt kummajainen Tertuliano Máximo Afonso.

Portugalinkielinen alkuteos: O Homem Duplicado (2002)

Kustantaja Tammi 2005, suom. Erkki Kirjalainen, 374 s.