Katja Kaukonen: Vihkivedet

Katja Kaukosen romaani Odelma ihastutti kyllä kovastikin, mutta mietin jo silloin, mahtaisiko kirjailijan tyyli silti sopia mulle paremmin novellimitassa. Nyt voin sanoa että kyllä. Moni Vihkivedet-kokoelman novelleista on kyllä tunnelmaltaan ihan erilainen kuin unenomaisen maaginen Odelma, mutta vähintään ripaus samaa tuntua niissä kaikissa on silti vaikka reaalimaailmassa liikuttaisiinkin.

Kirjan kolmetoista tarinaa on jaettu kolmeen osaan kertojien mukaan: ensin lapset, sitten miehet ja lopuksi naiset. Sytyttäviä tekstejä löytyi jokaisesta. Yksi eniten ihastuttaneista novelleista tuli vastaan heti alussa. Lauteille mahtui vain kolme, jossa suvun miehet saunovat ja joki odottaa sulhastaan, yhdistää kutkuttavaa maagisuutta menneen maailman lumoon. Siitä jää vain vähän jälkeen toisena lukemani Ei kivitetty väärintekijää, jossa poika istuu puusta pudonneen, kivikossa vääntyneenä makaavan veljensä vieressä. Se vakuutti pitkälti samoista syistä kuin ensimmäinenkin.

Toisenlainen, eri tavalla viihdyttävä tarina on Kuolinkosto, jossa luulosairaan vaimonsa kanssa tuskaileva mies päätyy kuolinpaitakurssille. Vaimo on aivan uskomattoman turhauttava ihminen! Aurinko ei tänä yönä laske vyöryttää luettavaksi vastentahtoiselle vierailulle tullutta lapsenlasta katselevan vanhan naisen monologin. Mitä yhdestä tyttärestä palaa kertojan lapsuuden kesään, jonka aikana kävi selväksi että oma sisar on äidille tärkeämpi kuin tytär. Kaukonen kirjoittaa kaunista, usein surumielisen sävyistä tekstiä joka upottaa tarinoiden tunnelmiin.

Kustantaja WSOY 2012, 219 s.

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Vuonna 2019 päiväkodin johtaja soittaa Ronille takellellen. On tapahtunut jotakin kummallista: Ronin viisivuotias tytär Silja on saanut nuken kohoamaan ilmaan osoittamalla sitä sormellaan. Myöhemmin outoja asioita tapahtuu lisää. Ronin ja Siljan seuraamisen jälkeen kerronta tekee hypyn taaksepäin, vuoteen 2001, jona Ronin äidin Sannan brasilialainen miesystävä Jaco katoaa jäljettömiin, vain kännykkä löytyy metsäpolun vierestä. Siitä jatketaan yhä kauemmas eri vuosien ja näkökulmien kautta, kohti erästä pakkasyötä jonka kuluessa tyttövauva syntyi, hevonen paleltui ja kulkumies paloi riihen mukana.

Moni tuntuu pitäneen erityisesti kirjan alusta mutta harmitelleen loppuosaa. Oma kokemukseni oli oikeastaan päinvastainen. Pidin kyllä alustakin, mutta Ronin ja Siljan osuutta tuntui vaivaavan jonkinlainen sekavuutta aiheuttava hosuminen. Ikään kuin kirjailija olisi mielessään selvittänyt itselleen Ronin ajatuksenjuoksun mutta jättänyt sen avaamatta lukijalle, siirtyen tekstissä suoraan tekoihin ja johtopäätöksiin. Välillä en meinannut pysyä kärryillä siinä, miksi Roni päätyi mitäkin tekemään. Tosissani aloin nauttia lukemisesta sitten kun siirryttiin ajassa taaksepäin, aiempiin sukupolviin, ja kolmen suvun menneisyys alkoi hiljalleen keriytyä auki. Mitä oikeasti tapahtui, millaisen taakan kanssa kukin elää, kuka vei kenenkin naisen. Muutamasta vähän harmittavasti katkeavasta tarinanpäästä huolimatta käänteinen kronologia on hyvin toimiva ja kirjaan hienosti sopiva ratkaisu.

Henkilöitä on sen verran paljon, että henkilökaavio olisi ollut ihan hyvä lisä. Välillä piti pysähtyä hetkeksi miettimään, että minkäs sukupolven edustaja tässä nyt onkaan äänessä ja mikä onkaan hänen suhteensa muihin. Näkökulmien runsautta pidän silti hyvänä asiana, ja tärkeänä tapahtumien kulun pikkuhiljaa tapahtuvan avautumisen kannalta. Kertojanäänissä olisi kyllä saanut olla enemmän eroa.

Sukujen vaiheisiin kietoutuu maagista realismia, vähän kauhuun vivahtaen. Aika sekoittuu ja aina välillä jossain häivähtää suuri hevonen, rytistellen metsässä tai korskahtaen aidan takana, lähdettyään liikkeelle siitä kylmästä yöstä vuosia sitten. Tuomo Jäntti ei ainakaan aliarvioi lukijaansa, sillä turhan helpolla ei avaudu mistä Talven hallavassa hevosessa oikein on kyse. Vaikka vähän suurempi selko asioista olisikin kelvannut, en valita. Luettuani loppuun palasin taas alkuun, yhdistelemään asioita uusin silmin. Kirja jää kutkuttavasti mieleen pyörimään, ja uskon lukevani sen vielä joskus uudelleen. Ei, en voi sanoa ymmärtäväni miksi Silja sai nuken leijumaan. Mutta pääsin riittävän lähelle. Ehkä se vastauskin on piilossa jossain rivien välissä, ja jos vielä lukisin ja etsisin...

Siis: vaikka joissakin kohdin parantamisen varaa jäikin, enimmäkseen tämä esikoisromaani kiehtoi, ihastutti ja oli nautinnollinen luettava. Tuomo Jäntin nimi on mielessä ja odotan saavani lukea häntä jatkossakin.

Ensimmäinen lause: Elokuussa päiväkodin johtaja soitti.

Ulkoasu: Nähdessäni tämän kustantamon katalogissa päätin jo kannen ja nimen perusteella, että haluan kirjan lukea, joten ulkoasuakin voinee sanoa onnistuneeksi. Kannen tekijän nimi taitaa olla kirjaston tarran alla jemmassa eikä kustantamon sivuiltakaan löytynyt.

Kustantaja Gummerus 2015, 272 s.

Katja Kaukonen: Odelma

Ensimmäisen TBR-arvonnan tuloksena luettavaksi päätyi hyvin kauniskielistä kotimaista maagista realismia. Hyvä että päätyi, sillä olin tainnut hieman arastella tätä, kuvitellen että kirja vaatisi enemmänkin keskittymistä. Ties koska olisin tähän muuten tullut tarttuneeksi. Mutta Odelmahan paljastui jopa yllättävän koukuttavaksi! Lyhyet luvutkin kutsuivat lukemaan vielä seuraavan, ja seuraavan.

Joen pitkään kuljettama nainen herää sen penkereellä ja raahautuu harmaan pellon poikki tuttuun taloon. Monet yksityiskohdat upottavat lukijaa tarinan maagiseen tunnelmaan; naiselle nimen naukaiseva kettu, pihan vanhaan puuhun sulautuva hahmo, tummat pohjamutaiset kyynelet jotka puhdistavat naisesta joen muistumat, kivistä muodostuva mies, naisen jäljiltä pellolle jäävä kukkavana, syyskesän varjomaiset olennot jotka tulevat suolta ja metsästä, kulkevat seinänvieriä ja hiipuvat pois yöpakkasten tultua.

Nautin suuresti varsinkin kirjan alusta. Mutta ensimmäinen äänen lausuttu repliikki joka yhdisti naisen ympäröivään maailmaan, yksinkertainen "Hei" sivulla 35, teki lumoukseen särön. Hieno oli loppukin, mutta kaipasin alkua joka eli hiljaisuudessa ja muistoissa. En tosin tiedä, olisiko se edes voinut kantaa koko romaanin mittaa, mutta ehkäpä tämä olisi ollut mulle täydellinen novellina?

Kaukosen kieli on kyllä upeaa! Harvoin tulen merkinneeksi itselleni yksittäisiä lauseita ylös, mutta nyt oli pakko.

Suuret äänet astuivat sen [joen] yli, ojahan se niille oli.

Tällaisina hetkinä hän oli lähtenyt, sulkenut hiljaa oven ja seurannut varhaista valoa.

Kylmiä, kolisevia työkaluja, jotka olivat joskus olleet niin kiiltäviä, että niistä oli voinut tarkistaa, oliko varmasti olemassa.

Tämä on suosikkikatkelmani kirjasta:

Kulkijan tavasta käyttää ovea oli tiennyt kaiken. Niin mummo oli kertonut. Oviaukosta kulkiessaan ihmiset jättivät siihen aikeensa. Jotkut piirtyivät silmin nähtäviksi, tarttuivat karmiin kuin ohut silkki tai karhea, raskas sarka. Mummo ei ollut huomaavinaankaan vaan pyysi vierasta kammariin kahville. Hän solmi huivin leukansa alle ja teki lähtöä kellariin, muka hilloa hakemaan. Tyttö katseli mummon perään ja näki, miten vanhus kosketteli oven suuhun tarttunutta kangasta varovasti sormenpäillään, aprikoi oliko luottaminen. Joskus oli, joskus ei. Siitä riippui myös, millaista hilloa hän tulijalle tarjosi. Vihreä, tikkuinen sose sai vieraan lähtemään nopeasti. Joskus he unohtivat kankaansa oven suuhun, mummo kävi huiskimassa niitä harjanvarrella. Toisinaan kangas takertui lähtijöiden kasvoille kuin seitti ja sai heidät kävelemään silmät utuisina kohti metsää. Sinne metsänpeittoon he jäivät, eikä heitä kukaan kaivannut. Mitäs lähtivät talolle, uhkarohkeat. Edes pyöreävatsaiset nuoret naiset eivät itkeneet, eihän moisista ollut isäksi omille lapsillekaan.

Paljon tekstiin kätkettyjä merkityksiä jäi varmasti ymmärtämättäkin, mutta ei se mitään. Kunhan nautiskelin. Syvempää analyysiä kaipaavien kannattaa kurkata Penjamin tekstiä, jossa pohditaan muun muassa henkilöiden nimiä.

Ensimmäinen lause: Joen törmällä makasi nainen kuin kivi, vatsansa alle hän oli piilottanut jalat ja kädet, pää oli taipuneena kohti rintakehää.

Ulkoasu: Täydellinen! Kaunis, tyylikäs, hiottu, sopivasti mystinen kuten kirjan sisältökin. Graafinen suunn.: Anna Makkonen.

Kustantaja WSOY 2011, 155 s.

Helen Oyeyemi: White is for Witching

Vanhassa doverilaisessa talossa asuvat 17-vuotiaat kaksoset Miranda ja Eliot Silver sekä heidän isänsä Luc Dufresne joka pitää talossa bed & breakfast -majoitusta. Kaksosten äiti Lily on hiljattain kuollut, ja hänen poissaolonsa kaikuu jatkuvasti perheenjäsenten mielissä. Talolla on oma tahtonsa. Se eksyttää ihmiset ja pakottaa pihamaan omenapuut kasvattamaan hedelmiä keskellä talvea, ja se haluaa pitää Silverit sisällään ja kaikki muut ulkona.

Jossain talossa, seinien sisällä, elää monta sukupolvea Silverien naisia. Herkkä ja häilyväinen Miranda aistii heidät siellä, alkaa luisua pois Eliotin ja Lucin ulottuvilta ja katoaa eräänä yönä kokonaan.

White is for Witching on kauhuun vivahtavaa maagista realismia. Samaan pakettiin uppoavat sulavasti karibialainen legenda soucouyantista, joka päivisin elää vanhana naisena ja yön tullen riisuutuu nahastaan lähteäkseen tulipallona etsimään uhreja ja imemään verta sekä pica-oireyhtymä, joka saa Mirandan syömään liitua ja hyljeksimään oikeaa ruokaa.

Helen Oyeyemi kirjoittaa kauniisti, eteerisesti, lausein jotka toisinaan katkeilevat tukahtuneesti henkilöiden pakahduttavimpia ajatuksia ilmaistessaan. Kirja etenee neliäänisesti; Mirandaa tarkkailee ulkopuolinen kertoja, minäkertojina taas ovat Eliot, Mirandan opiskelutoveri Ore sekä talo itse. Ratkaisu toimii, vaikka alun jälkeen ei enää luvun tai kohtauksen vaihtuessa ilmoitetakaan kuka on äänessä. Se käy kyllä yleensä nopeasti ilmi.

Alku sen sijaan tuntui hieman sekavalta. Jaksossa, joka on eräänlainen prologi, käydään kertojaa vaihdellen sekä Lilyn kuolemaa edeltävässä ajassa, Mirandan katoamisen jälkeisessä ajassa että siinä välissä, eikä lukija ensin tiedä mikä oikeastaan on ennen, mikä jälkeen ja mikä nyt, ja kuka kukin on. Mutta ei sitä pitkään kestä, ja sen jälkeen Oyeyemin kerronnassa kyllä pysyy mukana. Enkä alkuakaan huonoksi moiti, se vain vaatii kunnon keskittymistä.

Vähän jäin lukiessani kaipaamaan jotain lisää - lisää salaperäisyyttä, enemmän sitä pahantahtoista taloa itseään, kunnon hyytävää kauhua. Nyt viikon verran sulateltuani olen jo tyytyväisempi. Pidin tunnelmasta ja siitä ettei kirjailija liikoja selittele. Ehkä tämän kirjan kuuluikin olla juuri tällainen. Jatkan sulattelua.

Ensimmäinen lause: where is Miranda?

Ulkoasu: Kansi on kaunis ja sopii hyvin tarinaan! Kannen kuvitus: Katie Tooke.

Kustantaja Picador 2009, 245 s.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Lukiessani ensimmäisen Murakamini, Suuren lammasseikkailun, totesin että pidin paljon mutta en hurmioitunut samalla tavoin kuin moni muu Murakamia lukenut. Sama meno jatkui osittain edelleen: pidin Kafkasta rannalla vielä enemmän, mutta se kunnollinen lumoutuminen jäi vieläkin saavuttamatta. Osittain olen sen löytänyt jälkeenpäin kun kirja on saanut hautua mielessä. Heti kirjan päätyttyä päällimmäinen ajatus oli kuitenkin enemmän luokkaa "Anteeksi, mutta nyt en ihan ymmärtänyt".

Nautin kyllä kovasti siitä, että Murakamin kirjoissa voi tapahtua mitä tahansa ilman että kirjan henkilötkään tekevät siitä mitään erityistä numeroa. Ihanaa, että on mies joka osaa puhua kissojen kanssa ja että taivaalta voi ryöpsähtää sadekuurollisen verran sardiineja ja makrilleja. Ei kai kukaan Murakamia täysin ymmärrä, enkä toki pidä sitä kirjasta nauttimisen kannalta tarpeellisenakaan, mutta vähän enemmän olisin halunnut saada asioista kiinni.

Poika, joka on valinnut nimekseen Kafka, karkaa siis kotoaan viidentenätoista syntymäpäivänään, päästäkseen kauaksi isästään ja tämän ennustuksesta, jonka mukaan Kafka tappaisi isänsä ja makaisi sekä äitinsä että siskonsa kanssa. Äiti ja sisko ovat lähteneet Kafkan ollessa nelivuotias. Nakata on vanha mies joka lapsena kokemansa oudon onnettomuden seurauksena ei osaa lukea eikä kirjoittaa eikä ajatellakaan kovin monimutkaisesti, mutta on erikoiskykynsä vuoksi hyvä etsimään kadonneita kotikissoja. Hän päätyy Kafkan isän taloon ja lähtee siellä tapahtuvien asioiden takia pois kaupungista, seuraten samaa reittiä kuin Kafka. Kafka ajautuu komeaan kirjastoon ja tapaa nuorena menettämäänsä rakastettua kaipaavan naisen, Nakata taas etsii erikoisilla ominaisuuksilla varustettua kiveä vaikka ei tiedä mitä sillä oikeastaan pitäisi tehdä...

Ehkä tätä kaikkea ja erinäisiä muita seikkoja sitoo yhteen jokin jota en vain tajunnut. Tai sitten ei. Murakami ei ainakaan aliarvioi lukijoitaan. :) Helppolukuinenhan kirja kuitenkin on tekstin tyylin puolesta, ja henkilöiden seurassa kyllä viihdyin. Varsinkin Nakata on hahmo joka varmasti jää mieleen asumaan. Onnistuneita ovat myös Kafkan ja Nakatan seurakseen löytämät henkilöt, kirjastonhoitaja Oshima joka ei ole sitä miltä ensin näyttää ja rekkakuski Hoshino joka tuskin jatkaa loppuelämäänsä ihan samanlaisena Nakatan kanssa viettämiensä päivien jälkeen.

Ymmärryksen puutteesta huolimatta Murakamin luomassa maailmassa on jotain niin vastustamattoman maagista, ettei tarvitse edes miettiä jaksanko jatkaa sen lumouksen tavoittelua vielä hänen muiden kirjojensa parissa. Totta kai! Täytynee kokeilla vähemmän kummallista Norwegian Woodia. Tämäkin jää hyllyyn odottamaan että yritän uudelleen, vielä joskus.

Ensimmäinen lause:"Rahaako sinulla siis on riittävästi?" poika nimeltä Varis kysyy raukealla äänellään.

Japaninkielinen alkuteos: Umibe no Kafuka (2002)

Ulkoasu: Täydellinen! Utuinen mutta heleän värinen, ja taivaalta sataa kaloja... Päällys: Kazuko Otsuka.

Kustantaja Tammi 2009, englanninnoksesta Kafka on the Shore suom. Juhani Lindholm, 639 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Kustantaja Olli Suomisen elämä menee sekaisin hänen nuoruudenrakastettunsa Kerttu Karan kirjoittaman Elokuvallisen elämänoppaan myötä.

Päätin jo joskus marraskuussa aloittavani uuden kirjavuoden niin että se tuntuu juhlalta: nimittäin sukeltamalla viimeinkin Harjukaupungin salakäytäviin. Sateenvarjon alle, päärynämekossa, etsimään M-hiukkaskeskittymiä (Miten helppoa onkaan uskoa että sellaisia tosiaan on!). Jääskeläinen on kahdella edellisellä kirjallaan tehnyt itsestään suosikkikirjailijani, ja hänen tekstiinsä palaaminen oli nautinnollista. Toisaalta kirja tuntui alusta lähtien kuin vanhalta tutulta, toisaalta taas kutkutti ajatus siitä, että saan taas lukea uuden mielikuvituksellisen, arkisen maailman paikaltaan vinksauttavan tarinan enkä yhtään tiedä, mitä edessä mahtaa olla.

No, on mulla moitelistakin, joka ei tosin liity kirjan laatuun vaan siihen että kirja ja omat mieltymykseni eivät joka asiassa onnistuneet kohtaamaan. En esimerkiksi pidä siitä, jos kirjassa selostetaan usein ja pitkään henkilöiden näkemiä unia, ja yleensä vain silmäilen ne melko pikaisesti. Tässä tapauksessa ne olivat sentään Jääskeläisen kirjoittamia unia ja jaksoin ne kyllä lukea, mutta olisin pärjännyt vähemmälläkin. :) Toinen ongelma oli Facebook. Vaikka sen osuus tarinaan hyvin istuikin, niin vierastan kirjan sitomista tiettyyn aikaan tuollaisen "muotivillityksen" kautta. Mahtaako kirja tuntua vanhentuneelta, jos sen lukee kymmenen vuoden päästä? Ehkä kirjailija on halunnutkin kirjoittaa tämän ajan romaanin vähät välittäen mahdollisesta vanhentumisesta, mihin hänellä toki onkin oikeus, mutta itseäni asia silti häiritsee. Ja vielä kolmantena: koska lapset ja aivan erityisesti pikkupojat ovat nykyään heikko kohtani, Ollin epämääräisen välinpitämätön suhtautuminen poikaansa ärsytti välillä aika reilusti.

Ihan yhtä lumoutunut en ollut tätä lukiessani kuin aiempien kirjojen kohdalla, mutta nautin kyllä moitteista huolimatta. Ja kyllä se siltä juhlalta tuntui. Kadoksissa ollut lumouskin alkaa hiipiä mieleen nyt, runsas viikko lukemisen jälkeen. Sitä vain harmittelen että tunnen Jyväskylää niin onnettoman huonosti!

Vaihtoehtoisista lopuista omaan kappaleeseeni osui blanc, mutta rougenkin kävin lukemassa. Vaikka molemmat toki ovatkin hyvin elokuvallisia, niin kyllä mulle se oikea on blanc. Karri oli aivan oikeassa. Niin sen kuului mennä.

EDIT. P.S. lokakuussa 2017: Jälkimaku kirjasta on edelleen erinomainen, lähes kuusi vuotta lukemisen jälkeen, ja harmittelen hieman sitä että tämä teksti tuntuu nyt nuivemmalta kuin olisi tarpeenkaan. Ihme mussutusta Facebookistakin! :P Tutustuin kesällä viimein Jyväskylään hieman paremmin ja kävin ihan fiiliksissä monilla kirjassa mainituilla paikoilla. Kyllä maagisuuden tunne on lukukokemuksesta päällimmäisenä mielessä.

Ensimmäinen lause: Syyssateiden aikaan kustantaja Olli Suominen osti sateenvarjoja ja unohti niitä ympäri Jyväskylää.

Ulkoasu: Juuri oikea kansi tälle kirjalle! :) Bonuspisteitä juurakkoteeman vilahtamisesta myös osien alussa ja sisäkansien karttakuvioista. Kansi ja välilehdet: Jussi S. Karjalainen.

Kustantaja Atena 2010, 372 s.

Sean Stewart: Matkijalintu

Kun asiaa ajatellaan pullonpohjaa myöten - kuten Mammalla oli tapana sanoa - tämä on tarina siitä, kuinka minusta tuli äiti. Sen minä haluan sanoa heti alkuun. On tietenkin totta, ettei kyseessä ollut mikään ihan tavanomainen raskaus. Siihen oli sekoittunut noituutta, muutaman miljoonan dollarin edestä öljyalan keinottelua, muutamia kuolemantapauksia ja muutamia kuolleita, jotka eivät pysyneet erityisen kuolleina. Olisi valehtelemista väittää, ettei siihen liittynyt ennustusta, henkien manaamista tai hurrikaania, ja minä inhoan valehtelemista. Mutta jos jokainen tarina on matka, niin tässä on kyseessä pisin koskaan tekemäni reissu - tyttärenä olemisesta tyttären saamiseen.


Elena Beauchamp oli noita. Hän käytti hyväkseen jumaliaan, kuutta Ratsastajaa jotka ottivat hänet valtaansa, ja ne käyttivät hyväkseen häntä. Elenan kuoltua hänen tyttärensä Toni uskoo pääsevänsä eroon noituudesta jota on aina inhonnut, mutta asia ei ole niin yksinkertainen.

Pidin mutta en ihastunut täysillä. Sean Stewart kuvaa helteistä Teksasia niin elävästi että lukija huomaa melkein hikoilevansa itsekin, ja rehevä kieli sopii kuvaan erinomaisesti, samoin maaginen realismi tuntuu suorastaan kuuluvan asiaan. Eläviä ja kiinnostavia ovat henkilötkin. Parhaiten mieleeni taitaa jäädä Tonin Candy-siskon meksikolaista sukua oleva poikaystävä Carlos, joka on tuunannut ruumisautosta itselleen varsin erikoisen ajopelin.

Silti kirjaa lukiessa tuntui puuttuvan jotain. Jokin pointti, syy miksi tämä kirja on kirjoitettu. Asiat tuntuivat liian irrallisilta. Kun tajusin palata tuohon lainaamaani kirjan alkuun, huomasin että siinähän se on kerrottu: tämä on tarina siitä kuinka Tonista tuli äiti. En vain ole ihan varma siitä, riittääkö se sitomaan koko jutun yhteen. Mutta mitä enemmän kirjaa nyt ajattelen, sitä enemmän huomaan olevani sitä mieltä että kyllä riittää, ja kirja on hyvä juuri tällaisena.

Kuittaan tällä suoritetuksi Kirsin haasteen lintubongareille ja himolukijoille!

Ensimmäinen lause: Kun asiaa ajatellaan pullonpohjaa myöten - kuten Mammalla oli tapana sanoa - tämä on tarina siitä, kuinka minusta tuli äiti.

Englanninkielinen alkuteos: Mockingbird (1998)


Ulkoasu: Kaunis!! Kannen suunnittelu: Sakari Tiikkaja/Radiant Graphics Oy


Kustantaja Karisto 2007, suom. J. Pekka Mäkelä, 288 s.

José Saramago: Oikukas kuolema

Uuden vuoden ensimmäisenä päivänä eräässä kuningaskunnassa kukaan ei enää kuole. Vaikuttaa ehkä ensi kuulemalta hyvältä asialta, mutta ei ole sitä.

Oikukas kuolema on "perussaramagomainen": lauseita ketjuttava ja asian sivussa haahuileva. Siis todella hieno! ;) Teksti kulkee niin hyvällä rytmillä ettei välimerkkien puuttumista edes huomaa. Kiitos siitä myös kääntäjä Erkki Kirjalaiselle! Asiassa pysymättömyyteen Saramago taas suhtautuu ihastuttavan itseironisesti, pannen välillä kertojansa toteamaan esimerkiksi että "Ytimekkyyden, lyhytsanaisuuden ja säästeliään kielenkäytön ystävät varmasti kummeksuvat, miksi kaikki tämä jaarittelu oli tarpeen, ennen kuin lopulta päästiin kriittiseen pisteeseen, kun asia kerran oli näin perin yksinkertainen".


Saramagon huumori iskee myös. Kansiliepeessä mainitaan kirjailijan sanoneen että lukijan on tarkoitus nauraa katketakseen. No ihan niin ei käynyt mutta hihittelin kyllä välillä joillekin yllättäville huomautuksille ja hymyilin ainakin sisäisesti tekstin sävylle koko lukemisen ajan.

Kirja tuntuu jakautuvan kahteen osaan: alussa kuvataan satiirisesti äkillisen kuolemattomuuden yhteiskunnassa aiheuttamaa hämminkiä, loppupuolella esiin astuu itse naispuolinen tuoni, sekä sellisti jonka kaltaista hän ei ole koskaan kohdannut. En ole ihan varma pidänkö loppuratkaisusta vai en, mutta ainakin se pääsi yllättämään.

Tämä oli kolmas Saramagolta lukemani kirja, ja vakuutti entisestään siitä että hän on ansainnut paikkansa suosikkikirjailijoideni listalla. Aiheestaan huolimatta tämä tuntui hyvin elämänmyönteiseltä kirjalta.

Ensimmäinen lause: Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut.

Portugalinkielinen alkuteos: As Intermitências da Morte (2005)


Ulkoasu: Raikkaan värinen ja hienosti sommiteltu. Pidän! Päällys: Timo Mänttäri.

Kustantaja Tammi 2008, suom. Erkki Kirjalainen, 244 s.

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

"Kuinka se saattoi olla kuollut sinä, jos se kerran oli rotta?"


Yllä olevan kaltaisia virkkeitä sisältävä kirja on todennäköisesti kohtalaisen kummallinen. Niin se onkin. Mikä ei suinkaan tarkoita että se olisi huono. Ei, vaan se on mielikuvituksellinen, vauhdikas ja mukaansatempaava.

Tarina alkaa varsin normaalisti, miehen iskiessä naista, mutta alkaa mennä kieroon melko pian. Mitä jos saisit kuulla olevasi kuollut ja palautettu elämään, etkä tietäisi minkä vuoksi etkä ylipäätään muistaisi koko jutusta yhtään mitään? Tällaiseenkin tilanteeseen voi päätyä, mikäli sattuu olemaan henkilö Jonathan Carrollin kirjassa. En pitänyt tästä ihan yhtä paljon kuin Naurujen maasta, lähinnä siksi että juoni, kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta, liikkui vähän turhan korkealentoisissa sfääreissä makuuni, ja ehkä sekavuuttakin oli ihan pikkuisen liikaa.


Siitä kuitenkin pidin että kirjat ovat keskenään mukavasti erilaisia, enkä siis yhtään osaa arvata mitä Carrollin muista (suomentamattomista) teoksista mahdankaan löytää! Henkilöistäkin pidin: Vincent Ettrich on parantumaton naistenmies mutta on sitä mukavalla tavalla, ei ollenkaan ärsyttävästi tai iljettävästi. Hänen rakastettunsa Isabelle on kiinnostava yhdistelmä eteerisyyttä, omalaatuisuutta, lujuutta ja pelkuruutta. Ja vielä siitäkin pidin, että tekstiin oli ripoteltu sellaisia ajatuksia kuin "Syksy alkaa usein yöllä ja siksi vain harvat huomaavat sen tulon." Positiivisia asioita kyllä riittää, ja vaikka tämä ei itselleni ihan napakymppi ollutkaan niin kirja kyllä vain lisäsi kiinnostusta tutustua Carrolliin enemmän!

Ensimmäinen lause: Makuuhuonetta valaisivat aina kynttilät.


Englanninkielinen alkuteos: White Apples (2002)


Ulkoasu: Pidän kannen vaaleista sävyistä, mustia kansia kyllä näkee aivan tarpeeksi. Ei hullumpi! Kansi: Jari Paananen.

Kustantaja Loki-Kirjat 2006, suom. Laura Lahdensuu, 317 s.

Jonathan Carroll: Naurujen maa

Jonathan Carroll oli vielä vähän aikaa sitten vain etäisesti tuttu nimi, jonka tuotannon tyylistä ei ollut mitään käsitystä. Linnea kuitenkin mainitsi hänet 30 days of books -haasteen yhteydessä useampaan kertaan niin houkuttelevaan sävyyn, että kiinnostukseni heräsi. Kiitokset siitä, sillä Carrolliin todella kannatti tutustua!

Naurujen maa sisältää kuuluisan filmitähden pojan joka ei oikein tiedä mitä elämältään haluaisi, menestyneen lastenkirjailijan jonka elämäkertaa hän päättää ryhtyä kirjoittamaan, kirjailijan pienen kotikaupungin jossa kaikki ei ole sitä miltä näyttää, Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannosta tuttua vinksahtaneisuutta, sekä kepeyttä että synkkyyttä, maagisuutta, taitavaa tekstiä, napakan lopun ja...kaikenlaista. Parempi kun en höpise liikaa. Lukekaa itse, suosittelen. :)

On sellainen kutina, että Carroll voi myöhemmin tulla mainituksi yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Ei vielä, mutta kunhan tutustun hänen tuotantoonsa vähän lisää (ja lisää lisää lisää todella jäin kaipaamaan), niin ehkäpä... Harmi että häneltä on suomennettu tämän lisäksi vain yksi kirja, Valkoiset omenat, mutta täytyy sitten jatkaa englanniksi.

Ensimmäinen lause: "Thomas, sinulta on varmaan kysytty tätä samaa asiaa miljoona kertaa, mutta millaista oli olla Stephen Abbeyn..."


Englanninkielinen alkuteos: The Land of Laughs (1980)

Ulkoasu: Kansi on näyttävä, omaperäinen ja sisältää juttuja joiden merkityksen tietää vastan kirjan luettuaan. Hyvä! Pidin paljon myös siitä, että lukujen alkukirjaimet ovat eläinhahmoja. :) Kansi: Jari Paananen.

Kustantaja Loki-Kirjat 2005, suom. Laura Lahdensuu, 279 s.

Shane Jones: Light Boxes

Light Boxes vaikuttaa jo ulkoasunsa vuoksi hyvin herkulliselta: pikkuinen kirja, jonka sivuilta paljastuu lyhyitä lukuja - toisinaan sivulla on vain yksi lause - joiden fonttikoko välillä vaihtelee, ja joiden väliin on silloin tällöin sijoitettu listoja milloin mistäkin.

Ja ulkoasu tuntuu olevan sopusoinnussa mielikuvitusta kutkuttavan alkuasetelman kanssa: Nimettömässä, aiemmin onnellisessa pikkukaupungissa talvi on kestänyt jo yli kolmesataa päivää. Metsässä kaupungin ulkopuolella asuu itse Helmikuu, seuranaan tyttö joka tuoksuu hunajalta ja savulta. Helmikuu on kieltänyt kaiken lentämisen: leijat eivät nouse ilmaan, ja linnutkin vain istuvat puissa. Lapsia on alkanut kadota.

Kerronta ei varsinaisesti seuraa suoraviivaista juonta vaan poimii tarinasta palasia, kronologisesti kylläkin. Asioita ei juuri selitetä eikä henkilöitäkään esitellä vaan hypätään suoraan mukaan heidän tekemisiinsä. Kaikki tämä sai kirjan tuntumaan aluksi melko sekavalta, mutta tunne hälveni onneksi jo muutamien sivujen jälkeen, kunhan sain selkoa esimerkiksi päähenkilö Thaddeuksen perhesuhteista - ja ylipäätään siitä että Thaddeus on päähenkilö - ja pääsin mukaan tapahtumien kummallisuuteen. Kunhan vauhtiin pääsee, niin kerrontatapa sopii tarinaan erinomaisesti.

Light Boxes on lumoavan maaginen ja siinä voi tapahtua mitä tahansa. Joihinkin käänteisiin petyin ihan pikkuisen, enkä olisi pistänyt pahakseni vaikka outoutta olisi ollut ihan vähän vähemmän, mutta pidin kyllä kirjasta kovasti. Se on sekä kaunis, surullinen että paikoitellen myös julma ja raaka, mutta ennen kaikkea kiehtovan omaperäinen!

Ensimmäinen lause: We sat on the hill.


Kustantaja Hamish Hamilton 2010 (alkuteos 2009 USA), 168 s.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Kertoja, kolmikymppinen tokiolaismies, tutustuu naiseen jolla on ihmeellisen kauniit korvat. Nainen ennustaa kertojan joutuvan pian aikamoiseen seikkailuun, johon liittyy lammas. Ja näin käykin.

Luin tätä välillä työpaikalla tauoilla, mutta Murakamin tyyli ei selvästikään tykännyt lievästi hälyisestä lukuympäristöstä (Joidenkin kirjojen kanssa siis töissä lukeminen onnistuu oikein hyvin.). Kun luin rauhassa kotona, teksti tuntui selkeämmältä ja kiinnostavammalta, kerronta humoristisemmalta, ja osasin ylipäätään arvostaa kirjaa paljon enemmän.

Pidin varsinkin kirjan "mitä tahansa voi tapahtua" -henkisyydestä. Murakami ei takerru realismiin tai uskottavuuteen. Kertojan apaattinen otekin sopi tähän yhteyteen hyvin: kun tapahtui jotain kummallista, hän ei alkanut sitä turhaan ihmettelemään vaan otti asian sellaisena kuin se vastaan tuli.

Suuri lammasseikkailu oli ensimmäinen Murakamilta lukemani kirja. Ihan samalla tavoin en hurmioitunut kuin monet muut häneen tutustuttuaan, mutta pidin kyllä, paljonkin, ja tahdon lukea lisää. Harmi että mieheltä on suomennettu tämän lisäksi vain kaksi kirjaa, Sputnik - rakastettuni sekä Kafka rannalla, ja suomennokset yleensäkin on tehty englanninkielisten käännösten kautta.

Ensimmäinen lause: Se oli lyhyt yhden kappaleen juttu aamulehdessä.


Japaninkielinen alkuteos: Hitsuji o meguru bõken (1982)


Kustantaja Tammi 2009, 2. painos (1. painos 1993), suom. Leena Tamminen Alfred Birnbaumin englanninnoksesta A Wild Sheep Case, 351 s.

Mia Couto: Plumeriaveranta

Napataanpas selostus takakannesta kun en oikein lyhyemminkään osaa muotoilla:

"Tarinan kertoja Ermelindo Mucanga on haudattu 'väärään paikkaan' plumeriapuun juurelle, siirtomaavallanaikaisen linnoituksen verannan viereen. Linna toimii nyt vanhainkotina, joka on asukkeineen unohtunut viidakon ja miinakenttien keskelle.

Koiran virkaa täyttävä muurahaiskäpy neuvoo rauhatonta vainajaa palaamaan takaisin eläviin, jotta tämä voisi kuolla uudelleen ja saada oikeaoppiset hautajaiset. Niinpä Ermelindo asettuu poliisikomisario Izidine Naítaan, joka tulee tutkimaan tyrannimaisen vanhainkodin johtajan murhaa.

Kuulustelut muuttuvat vanhainkodin asukkien elämäntarinoiksi, joissa käydään läpi Mosambikin siirtomaavallan ja itsenäisyyden jälkeistä aikaa. Elämän taika on vahvasti läsnä arjessa vauvan varttuessa vanhukseksi päivässä ja käärmeiden ratsastaessa taivaalla."

Paikalliset uskomukset, humoristinen ote, kiinnostavat henkilöt, ripaus maagisuutta sekä entisten siirtomaaisäntien ja syntyperäisten mosambikilaisten väliset näkemyserot yhdistyvät ihan mukavan mehukkaaksi kokonaisuudeksi. Ei huippu mutta tarjoaa virkistävää vaihtelua - afrikkalaista kirjallisuutta kun ei ihan riesaksi asti ole tarjolla!

Ai niin, ei sillä että asialla olisi varsinaisesti mitään merkitystä, mutta pakko mainita koska yllätyin niin nähdessäni kansiliepeen kuvan: Mia Couto onkin mies!

Ensimmäinen lause: Ollaan tässä vainaita.


Portugalinkielinen alkuteos: A Varanda do Frangipani (2004)


Kustantaja LIKE 2006, suom. Sanna Pernu, 170 s.

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Nuori kirjailijalupaus, jännityskertomuksia tehtaileva David Martín saa tarjouksen salaperäiseltä pariisilaiskustantajalta Andreas Corellilta. Corelli on mies jolla on nälkäisen suden hymy, ja hän lupaa palkita Davidin sillä mitä tämä eniten haluaa, jos itse saa tältä tarvitsemansa.

Enkelipelistä puhuttaessa taitaa lähes väistämättä tulla esiin vertailu sen supersuosittuun edeltäjään Tuulen varjoon. Mielipiteet Enkelipelistä ovat vaihdelleet melkoisesti, mutta omani on tämä: vaikka Tuulen varjon huikeudesta ja monisyisyydestä vähän jotain jääkin puuttumaan, en missään tapauksessa voi sanoa olevani pettynyt! Tallella ovat niin tunnelma ja jännityskin, ja tietysti kaupunki. Sama maaginen Barcelona levittäytyy nyt Davidin tornihuvilan ikkunoiden alla kuiskien hänelle salaisuuksiaan.

Olen vähän yllättynyt etten muista lukeneeni kenenkään moittivan Ruiz Zafónia itsensä toistamisesta, sillä tarinoissa on useita varsin samankaltaisia piirteitä. En aio tosin moittia itsekään, koska viihdyin kirjan parissa aivan liian hyvin antaakseni moisen häiritä lukunautintoani! :)

Suomennoksesta sen sijaan muistan olleen puhetta suunnilleen jokaisessa arviossa, ja syystä. Kahden suomentajan käyttö molempien kääntäessä omaa osuuttaan kirjasta vaikuttaa omituiselta, ja toivon että siihen on ollut jokin parempi syy kuin jumalaton kiire saada kirja ulos. Kiireeseen viittaa kyllä sekin, että tekstiin on jäänyt joitakin kömpelyyksiä, jotka lisähiomisella olisivat voineet kadota.

Monelle Tuulen varjoon ihastuneelle oleellinen kysymys lienee se, pääseekö tällä takaisin samaan maailmaan. Minä pääsin, mutta mitään en voi tietenkään muiden osalta luvata. Ei auta kuin kokeilla itse. :)

Ensimmäinen lause: Kirjailija ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen kerran saa muutaman kolikon tai kehut tarinan vastineeksi.


Espanjankielinen alkuteos: El juego del ángel (2008)


Kustantaja Otava 2009, suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen, 607 s.

Ali Shaw: The Girl with Glass Feet

EDIT: Ilmestynyt suomeksi Atenan kustantamana vuonna 2011 nimellä Tyttö joka muuttui lasiksi.

Ohessa näette hyllyni kenties kauneimman kirjankannen! Se teiltä valitettavasti jää näkemättä, että sivuissa on kiiltävän hopeiset reunat. :)

Mutta tärkeintä on tietysti se, että myös sisältö on taianomaisen kaunis. St Hauda's Landin saarilla tapahtuu asioita joista vain harvat tietävät: metsissä kulkee olento joka muuttaa valkoiseksi kaiken mihin katsoo, syrjäisessä mökissä asuu mies joka huolehtii oudoista pikku eläimistä - ja toisinaan joku alkaa muuttua lasiksi.

Niin on käynyt myös saarilla vierailleelle Ida Maclairdille, joka palaa etsimään miestä jonka uskoo tietävän parannuskeinon. Hän tapaa erakkoluonteisen, sulkeutuneen Midas Crookin joka vastoin odotuksiaan huomaa alkavansa rakastua. Midas tarvitsee aikaa voittaakseen läheisyyden pelkonsa, mutta sitä heillä ei ehkä ole koska lasi Idan jaloissa kasvaa koko ajan ylöspäin.

Tarina on siis kaunis, ja pidin siitä. Silti viimeinen silaus lumouksesta jäi puuttumaan; olisin halunnut uppoutua vielä paljon syvemmälle paikan erikoisuuteen. Jotkut juonen elementit, jotka olivat kyllä kiehtovia, tuntuivat myös jäävän lopulta melko irrallisiksi kokonaisuudesta. Kehumiseen on kuitenkin enemmän syytä kuin moittimiseen!

Lukemistani häiritsi välillä se, että tekstin sanavarasto huiteli reippaasti omani yläpuolella, mutta voiko siitä nyt sitten kirjailijaa syyttää? :) Shaw, jonka esikoisromaani tämä on, on muuten syntynyt 1982. Harvemmin saan lukea oman sukupolveni tuotantoa!

Ensimmäinen lause: That winter there were reports in the newspaper of an iceberg the shape of a galleon floating in creaking majesty past St Hauda's Land's cliffs, of a snuffling hog leading lost hill-walkers out of the crags beneath Lomdendol Tor, of a dumbfounded ornithologist counting five albino crows in a flock of two hundred.


Kustantaja Atlantic Books 2009, 292 s.