Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärven novelleissa tapahtuu kummallisia kohtaamisia ja todellisuuden luisumista sivuraiteille. Mutta mitä muuta tästä osaisin sanoa? En ehtinyt kirjoittaa pari viikkoa sitten lukemastani kirjasta ennen eräpäivää ja joku muukin oli omaksi onnekseen tämän kokoelman varannut. Joten palautin kirjan jo kirjastoon ja nyt löysin itseni tuijottamasta hyvin rajallisia ylös ottamiani tietoja todeten, että enpä muuten oikeastaan muista kirjasta paljoakaan. Tässä tapauksessa se ei todellakaan johdu siitä että teksti olisi ollut niin mitäänsanomatonta ettei edes jäänyt mieleen. Ei, teksti on erinomaista ja muistikuvien hämäryys paremminkin sopii pakettiin. Tällainen olo joidenkin novellien päähenkilöilläkin saattaisi olla tapahtumien jälkeen - tietää, että jotain erikoista tapahtui muttei oikein kunnolla osaa järjestää jutun etenemistä päässään, ja vähän epäilyttää että olisiko koko homma sittenkin ollut vain unta.

Muistan kyllä käänteen novellissa Ullan ja Banskun tuho (Hankalaa sitä olisi unohtaakaan!). Mutta muuten: muistan kiinteistönvälittäjän nimeltä Barbara, morsiuspukuliikkeen sovitushuoneeseen yllättäen pujahtavan naisen sekä Ansan joka pyrki olemaan kuin aito southern belle. Mutta mitä näistä henkilöistä kertovissa tarinoissa oikeastaan tapahtui? Jotain erikoista ja vinksahtanutta. Jotain mitä seurasin lukiessani kiinnostuneena, nauttien Sirkjärven kielestä ja henkilökuvauksesta, ihaillen taitoa luoda uhkaavaa tunnelmaa pienin keinoin. Vai kuvittelinkohan vain, näin kieroa unta nukahdettuani lukiessani jotain tavanomaisempaa kirjaa?

Kustantaja Teos 2018, 236 s.

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja

Novellikokoelma, jossa henkilöiden maailmat nyrjähtelevät tavalla tai toisella paikoiltaan tai näyttäytyvät uudenlaisina.

Kaikki eivät osuneet mutta kyllä Tuuve Aro onnistui iskemään useampaan kertaan. Parhaiten tästä jää varmasti mieleen Heräämö, jossa nainen menee sairaalaan steriloitavaksi ja toinen synnyttämään. Heti lukemisen jälkeen tuo tarina häiritsi mielenrauhaani niin että toivoin etten olisi sitä koskaan lukenutkaan. Sulattelun jälkeen arvostan sitä, kuinka kirjoittaja onnistui tuollaisen tunteen saamaan aikaan. Toisilla tavoin häiritseviä ovat Haju, jonka päähenkilö kärsii äkillisesti ilmaantuvasta karmeasta löyhkästä jota kukaan muu ei huomaa, sekä Lihanleikkaaja, kertomus ikävästi päättyvistä vegaanisista grillijuhlista.


Suosikkihenkilöni kokoelmassa on ehdottomasti Elsa-novellin nimihenkilö, leskirouva joka kulkee Stockmannilla näpistelemässä nauttien kihinästä sisällään ja vertaa näkemiään miehiä menettämäänsä Arvoon etsien tuttuja piirteitä. Sisuskaluja kuristavin henkilö taas Kahdet kasvot -novellin Tomi, poika jonka äiti muuttuu aina toisinaan vieraaksi ja isä käy joskus, joka välillä saa olla rakentamassa lumilinnaa muiden lasten kanssa kunhan pahimmat huutelijat eivät ole paikalla, joka tutustuu pyöräkellarissa oleilevaan vemputtajamieheen ja löytää lopulta kykynsä ottaa tilanne hallintaan.


En ole lukenut Arolta muuta mutta ehkäpä täytyy, novelli tuntuu ainakin olevan hallinnassa!

Ompun novellihaasteeseen kertyi tästä kaksitoista novellia.

Kustantaja WSOY 2017, 153 s.

Johanna Sinisalo: Kätketyt

Kirjaston tyrkkyvalikoimasta tarttui mukaan pikku kirjanen, jonka olemassaolosta en aiemmin tiennytkään. Se sisältää yhden Johanna Sinisalon novellin joka on alun perin ilmestynyt Me naiset -lehdessä, ilmeisesti jatkokertomuksena. Tarina viihdytti mukavasti pienen lukutuokion ajan.

Kätketyt on geokätköilyjännäri, joka alkaa romanttisena pelinä ja päättyy ihan jonain muuna. Tapahtumien kulusta huolimatta tämä kyllä taas potki ihan oikeasti aloittamaan sitä geokätköilyharrastusta joka on ollut mielessä jo pidempään. Rekisteröidyin jo joskus melkein kymmenen vuotta sitten (!) mutta silloin ei tällä suunnalla juuri ollut kätköjä ja gps-laitekin olisi pitänyt saada aikaiseksi hankkia (nykyään kai pääsee ainakin alkuun älypuhelimellakin) joten homma jäi. Mutta kyllä mä vielä aloitan! :D

Ensimmäinen lause: Mänty on iso, kuoreltaan ja oksiltaan kuparinkarvainen.

Kustantaja Radiant Words 2006, 52 s.

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Älä riko pintaa -kokoelman välillä enemmän ja välillä vähemmän kauhuun vivahtavat fantasianovellit sijoittuvat kaikki samaan maailmaan. Ensimmäisessä osassa ollaan Talvilaaksossa, toisessa kaukana vuorten toisella puolella, Kesäsaarilla joista Talvilaaksossa muistetaan vain vanhoja tarinoita. Mahtavatko olla tottakaan?

Talvisemmissa maisemissa suosikeikseni nousivat kahden jo melko vanhaksi ehtineen naisen tarinat. Narvaranin linnuissa jäiseen pohjoiseen matkalla oleva resuisten lintujen parvi laskeutuu Serenen kodin pihapiiriin. Hän muistaa kuinka lapsena aina odotti niiden ylilentoa, mutta myös sen kuinka kaksi hahmoa piileskeli pöydän alla seuraten seinälle piirtyviä kamppailevia varjoja. Väkivalta on seurannut Sereneä näihin päiviin asti. Voisiko siltä paeta? Talviyön tarinan kiertävä tarinankertoja Oaru hiihtää kylien ja kaupunkien välillä, pyytäen palkakseen aterian ja vaatimattoman yösijan, istuen illalla tulisijan ääreen kertoakseen sen tarinan, joka kulloinkin on löytänyt oikean yleisönsä. Kunnes hän päätyy pieneen kylään kertomaan tarinaa jota ei ole aikonut kertoa, tarinaa joka lumoaa kuulijansa väkisin.

Säväyttäviä novelleja löytyi myös Kesäsaarten vihreydestä ja meren tuoksusta. Kuten kokoelman niminovelli Älä riko pintaa, jossa suvun synkkä salaisuus kaataa rakastuneen nuoren parin tulevaisuuden. Tai Kulkija, tarina vanhan kapteenin viimeisistä päivistä ja hänen laivastaan joka on nimetty Amaradiksi, Kulkijaksi, jotta se aina haluaisi ylittää meren vielä kerran. Tai Tee minulle syksy, jossa etsitään omaa elämänpuuta ja tehdään kohtalokas ihmeteko rakkauden tähden.

Pidin kyllä. Teksti kulkee, henkilöt tuntuvat eläviltä ja kohtalot koskettavat. Pidin siitäkin, että kaikki tapahtuu samassa maailmassa, ja siitä että kahdella eri seudulla on selvästi omanlaisensa tuntu. Kyllähän komeaa kotimaista fantasiaa on ilo lukea.


Kustantaja Vaskikirjat 2016, 218 s.

Katja Kaukonen: Vihkivedet

Katja Kaukosen romaani Odelma ihastutti kyllä kovastikin, mutta mietin jo silloin, mahtaisiko kirjailijan tyyli silti sopia mulle paremmin novellimitassa. Nyt voin sanoa että kyllä. Moni Vihkivedet-kokoelman novelleista on kyllä tunnelmaltaan ihan erilainen kuin unenomaisen maaginen Odelma, mutta vähintään ripaus samaa tuntua niissä kaikissa on silti vaikka reaalimaailmassa liikuttaisiinkin.

Kirjan kolmetoista tarinaa on jaettu kolmeen osaan kertojien mukaan: ensin lapset, sitten miehet ja lopuksi naiset. Sytyttäviä tekstejä löytyi jokaisesta. Yksi eniten ihastuttaneista novelleista tuli vastaan heti alussa. Lauteille mahtui vain kolme, jossa suvun miehet saunovat ja joki odottaa sulhastaan, yhdistää kutkuttavaa maagisuutta menneen maailman lumoon. Siitä jää vain vähän jälkeen toisena lukemani Ei kivitetty väärintekijää, jossa poika istuu puusta pudonneen, kivikossa vääntyneenä makaavan veljensä vieressä. Se vakuutti pitkälti samoista syistä kuin ensimmäinenkin.

Toisenlainen, eri tavalla viihdyttävä tarina on Kuolinkosto, jossa luulosairaan vaimonsa kanssa tuskaileva mies päätyy kuolinpaitakurssille. Vaimo on aivan uskomattoman turhauttava ihminen! Aurinko ei tänä yönä laske vyöryttää luettavaksi vastentahtoiselle vierailulle tullutta lapsenlasta katselevan vanhan naisen monologin. Mitä yhdestä tyttärestä palaa kertojan lapsuuden kesään, jonka aikana kävi selväksi että oma sisar on äidille tärkeämpi kuin tytär. Kaukonen kirjoittaa kaunista, usein surumielisen sävyistä tekstiä joka upottaa tarinoiden tunnelmiin.

Kustantaja WSOY 2012, 219 s.

3x Osuuskummaa: Pimeää pimeämpi, Hirviöasiakaspalvelu & Joen jumala

Kaksi ensimmäistä olen saanut kustantajalta sähköisinä arvostelukappaleina. Kiitos!

Pimeää pimeämpi - Kummalinnun munia 2

Ilokseni pääsin taas nautiskelemaan raapaleista eli sadan sanan mittaisista mininovelleista, kun osuuskummalaiset julkaisivat toisen Kummalinnun munia -antologiansa. Ja kyllä onkin taas kaikkea keksitty lukijan viihdykkeeksi, järkytykseksi ja ties miksi muuksi. Jälleen täytyy hämmästellä sitä, mitä kaikkea niihin sataan sanaan voi saada sovitettua.

Säväyttäneissä teksteissä on sen verran ylitarjontaa että kaikkia en tässä ryhdy luettelemaan, mutta otetaan joitakin esiin: Eniten muistiinmerkintöjä kerääntyi J. S. Meresmaan tarinoista, joista jäivät mieleen mm. puistattava Vihaaja, erästä sanontaa hauskasti taustoittava Päätös ja jotenkin suloinen Lisääntymisoppia, jossa utelias lapsi löytää kiihdyttävän kirjan. Maria Carolen Lahja-tarinan kaupassa kävisin heti ostoksilla jos se vain olisi olemassa, Magdalena Hain Viimeinen pala helvettiin taas herätti palapeli-intoilijan mielikuvituksen hyrräämään. Janos Honkonen onnistuu hyytävän kauhun luomisessa tarinallaan Veli veli veli veikkonen, ja Maija Haavisto saa Luonnon mullistuksessa aikaan pahaenteisen tunnelman hyvin yksinkertaisella entä jos -ajatuksella.

Mutta eivätpä nuo tosiaan tuohon jää, vaan monta monta muutakin kiinnostavaa, hätkäyttävää, hymyilyttävää tekstiä ovat saaneet aikaan sekä jo mainitut että antologian muut kirjoittajat Jussi Katajala, Anu Korpinen, Taru Kumara-Moisio, Mixu Lauronen, Erkka Leppänen, Olli Lönnberg, Hanna Morre, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Shimo Suntila, Christine Thorel ja Kari Välimäki. Ilmestyyhän seuraavakin osa joskus?

Kustantaja Osuuskumma 2015, 123 s.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

Lisää raapaleita! Muutama Hirviöasiakaspalvelu-tarina esiintyikin jo ylläolevassa antologiassa, mutta tässä mainiossa pikku kirjasessa niitä on enemmän. Hirviöasiakaspalveluun voi ottaa yhteyttä esimerkiksi siinä tapauksessa, että naapurin kerberoksenpennun räkötys käy hermoille tai kauhukutsujen vetonaulaksi tilatulla päättömällä ratsumiehellä onkin pää tallella. Anni Nupponen on kasannut asiakaspalvelutilanteista hauskan ja oivaltavan kokoelman, jonka lukaisemisesta jää hymy huulille.

Kustantaja Osuuskumma 2016, 29 s.



Anni Nupponen: Joen jumala

Lisää Anni Nupposen tuotantoa, tällä kertaa ihan norminovellimitassa. Ensin, ryhtyessäni kirjoittamaan tätä ajattelin ettei kokoelmasta oikein löytynyt yhtään sellaista tajunnanräjäyttäjätarinaa joka saisi ihan tosissaan haltioitumaan kirjoittajan mielikuvituksen rikkaudesta. Sitten katselin sisällysluetteloa ja muistin että niin olihan mukana tosiaan tuo ja tuo ja tuo, ja oikeastaan novellit olivat lähes järjestään tosi hyviä. Eivät niinkään mitään spefin huikeimpien visioiden tykitystä, vaan hitaammin lämmittäviä, tunnelmaltaan yleensä hieman haikeita tai surumielisiä kertomuksia joissa käsitellään monenlaisia, suuriakin kysymyksiä. Taidolla rakennettuja tekstejä joita näköjään piti vähän haudutella mielessä. Nyt sitten tekisikin mieli nostaa erikseen esiin melkein kaikki.

Jos nyt vähän kuitenkin vielä valikoidaan niin mainitaanpa galaktisilla mittakaavoilla leikittelevä Maailman pienin, pariskunnan elämää yksinäisellä planeetalla tutkaileva Kirjaimet lumessa, ruumiinpesijän matkassa kulkeva Marha sekä niminovelli Joen jumala, jossa tyttö pyrkii kaikin keinoin yhteyteen nuorena kohtaamansa olennon kanssa. Taidanpa palata muutamiin vielä uudestaankin.

Kustantaja Osuuskumma 2014, 133 s.

Kummalinnun munia 1

Osuuskummalta sai tilata viime vuodeksi Kummalinnun munia -palvelun, jossa sähköpostiin ilmestyi kahdesti viikossa raapale eli satasanainen tarina. Omasta puolestani jouduin toteamaan ettei mun oikein tule luettua näin lyhyttäkään kirjallisuutta sähköpostista, mutta enpä vaivannut asialla päätäni koska tiesin tämän painetun version saapuvan lopulta postilaatikkooni.

Vaikutuin suuriakin tarinoita lyhyeen mittaan mahduttavista raapaleista jo lukiessani Shimo Suntilan kokoelmaa Sata kummaa kertomusta, ja aloittelinkin tätä antologiaa pian sen jälkeen. Samaisen Suntilan lisäksi tarinoita ovat kirjoittaneet Maria Carole, Maija Haavisto, Magdalena Hai, Janos Honkonen, Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Anne Leinonen, Erkka Leppänen, J. S. Meresmaa, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Christine Thorel ja Kari Välimäki. Siinäpä aika monta kotimaisen spefin taitajaa! Joiltain mukana on vain raapale tai pari, toisilta pitkäkin lista.

Kun tarinoita on runsas sata ja kirjoittajia iso joukko, mahtuu aihevalikoimaankin vaatimattomasti lähes kaikkea. Kansanperinteestä avaruuteen, lohikäärmeistä arkitodellisuuden kieroutumiin. Merkkailin lukiessani ylös mielestäni parhaimmistoon kuuluvia tekstejä. Merkintöjä kertyi lopulta parikymmentä, eivätkä siinä tietenkään olleet edes läheskään kaikki joista voin sanoa pitäväni. Jos vielä vähän kärkeä tiivistetään niin nämä haluan erikseen mainita: Magdalena Hain Rasmuksen puhelin lyö lukijasta ilmat pihalle, Emilia taas on haikean kaunis, steampunkahtava tarina sammuneesta rakkaudesta. Yksittäisiä kirjailijoita katsoessa Christine Thorelin tekstit vakuuttivat parhaiten. Niistä voisin poimia esiin vaikka uusiksi ajatellun prinsessa ja lohikäärme -kertomuksen He sopivat hyvin yhteen ja huikean toisenlaisen todellisuuden ajatusleikin Sanastajat. Hihityttävämmältä osastolta parhaiten mieleen jäivät Kari Välimäen Harrastelija ja Mixu Laurosen Avaimet hukassa. Shimo Suntilan Tulevaisuuden toivo saa miettimään, mitä itse toivoisin jos olisin yksi niistä jotka tarinassa löydetään. Jussi Katajalan Kiertoradalla aiheuttaa pahaenteisen kylmiä väreitä, Pyhä sukeltaja taas vie seuraamaan vanhaa rituaalia, joka olisi joskus jossain voinut olla totta.

Nautin tosiaankin tästä monipuolisesta mielikuvituksen lennosta, ja kirjan lukemisen jälkeen olen entistä vakuuttuneempi raapaleiden mahdollisuuksista. Ja olihan tämä myös mukava tapa tutustua taas muutamaan ennenlukemattomaan kirjoittajaan!

Ulkoasu: Kansi ihan semmoinen perushyvä, sivujen vaihtelevat koristekuviot mukavasti elävöittäviä! Taitto: Maria Carole, kansi: Magdalena Hai.

Kustantaja Osuuskumma 2014, toim. Mixu Lauronen & Christine Thorel, 116 s.

Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja

Kokoelma novelleja eri puolilta spekulatiivisen fiktion kenttää. Kolme ensimmäistä tarinaa (Pienen rasian jumala, Talo jota en näe ja Kutsuvat sitä kuolemaksi) eivät mua erityisemmin puhutelleet eivätkä oikein jääneet mieleenkään. Mutta ei se mitään sillä loput kuusi sitten tykittivät senkin edestä.

Nahat-novellin vanha kulkijanainen odottaa sitä lyhyttä aikaa, kun hänen ihonsa taas saa tuntea jotakin. Sen kaipuussa hän laittaa pesijät jynssäämään nahkaansa niin pitkään että veri vuotaa. Mitä tahansa, kun vain tuntisi. Sanojen mahti vie tulevaisuuden siirtokuntaan, planeetalle jossa ääni on vaarallinen voima. Ken vainajia muistelee ja Tuonenkalma, surmansuitset muistuttavat taas kerran, miten mahtava, vahva ja täydellisen sopiva pohja suomalainen mytologia onkaan spefille. Ensin mainittu esittelee kiehtovan todellisuuden kolkan, jossa kuolleet tosiaan unohdetaan. Jälkimmäinen taas tarjoilee jälleen yhden tuoreen ja omaperäisen version ihmissusitarinasta. Tilastollisesti syyllinen hyppää maailmaan, jossa tilastolliset todennäköisyydet saavat päähenkilön elämästä liian suuren otteen. Kokoelman päättävä Oliverin kirja näyttää kirjojen ystävälle painajaismaisen tulevaisuuden, jossa luetaan vain sähköisen "läpyskän" kertomia uutisia ja kirjoista on tullut rikkaiden himoitsemia keräilyharvinaisuuksia.

Suurimmaksi osaksi nautin kirjan lukemisesta paljon tai todella paljon. Ihailin mielikuvituksellisia ideoita, vakuuttavia henkilöitä ja sujuvaa kieltä, ja luen Anne Leinosta ihan varmasti jatkossakin.

Ulkoasu: Kaukaisuuteen jatkuva tie voi johtaa minne vain, eikä kirjan tarinoita aloittaessaankaan voi arvata, minne päätyy. Tuntuupa siis kansikin sopivan kokonaisuuteen. Kannen suunn.: Laura Noponen.

Kustantaja Atena 2015, 228 s.

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila vietti vuoden kirjoittaen joka päivä raapaleen eli tasan sadan sanan tarinan, ja niistä tarinoista sata on kerätty tähän kirjaan. Teos on pieni, mutta tarjoaa komean valikoiman sijoiltaan niksahtaneita todellisuuksia monenlaisista spekulatiivisen fiktion maisemista. Luin tätä hiljalleen muutama tarina kerrallaan. Matkan varrella virnistelin, oivalsin, liikutuin ja löysin huimaavia häivähdyksiä ajan ja avaruuden laajuuksista.

Kuten kirjaan päätyneiden tarinoiden valintaprosessissakin kävi selväksi, jokaisella on omat suosikkinsa raapaleiden moninaisessa joukossa. Eivät itseänikään kaikki puhutelleet, mutta kokonaisuutena kirja oli oikein positiivinen kokemus. Oma top kolmoseni: Hengityksen pysäyttävä Aamu, Duunimatka jonka idean hoksatessani taisin naurahtaa ääneen ja haikea, kaunis Kiertoratakirje.

Suntilan tarinoista siis pidin, mutta raapale on kyllä yleensä ottaenkin hieno ja kiinnostava kirjallisuudenlaji. Sata sanaa lukaisee nopeasti, mutta asiansa osaava kirjoittaja voi saada niihin mahdutettua hyvinkin hätkähdyttävän kertomuksen. Otinkin tämän perään lukuun ensimmäisen Kummalinnun munia -antologian, enkä pistäisi ollenkaan pahakseni jos saisin lukea raapaleita muiltakin kuin spefikirjailijoilta!

Ulkoasu: Kansi sopii tähän hyvin! Runsas kummallisuuksien valikoima joka ei ota itseään liian vakavasti. Kansi: Arren Zherbin.

Kustantaja Kuoriaiskirjat 2013, 108 s.

Valkoiset varpaat - kauhutarinoita

Valkoiset varpaat -kauhunovelliantologian lukemiseen liittyi kutkuttavaa uteliaisuutta. Millaista jälkeä ovat saaneet aikaan kirjailijat, joista vain antologian toimittanut Marko Hautala ja ruotsalaisvahvistus Anders Fager ovat ennestään kauhun parista tunnettuja? Mukana olevista kirjailijoista olin aiemmin ehtinyt lukea vain Sami Hilvoa, mutta kaikkien tyylistä oli jonkinlainen käsitys. Pidän tällaisesta rajojen häivyttämisestä, ja lukisin mielelläni vastaavaa muihinkin genreihin liittyen.

Eikä valikoiman kiinnostavuus onneksi lopu vain ideaan, vaan mukana on koko joukko onnistuneita tarinoita. Kirjan avaa Virpi Hämeen-Anttilan kirjastoon sijoittuva novelli Suljettu osasto. Se on lähimpänä sitä, mikä monille varmaankin ensimmäiseksi tulee mieleen sanasta kauhutarina. Erityisen mieleenpainuva se ei ole, mutta toimivaa ja viihdyttävää luettavaa kyllä. Essi Kummun Vapaapäivä taas lähtee taiteellisempaan suuntaan. Nautin paljon novellin kielestä sekä siitä miten kauhuelementti jää ilmaan leijumaan (myös sananmukaisesti ;). Henkilöille sen sijaan en juuri lämmennyt, eikä heidän seksielämänsä jaksanut suuremmin kiinnostaa - mikä kyllä epäilemättä on ihan vaan oma ongelmani, koska jostain syystä seksistä lukeminen on mielestäni useimmiten muulloinkin lähinnä haukotuttavaa.

Anders Fagerin Kuolema saapuu Bodskäriin (suom. Satu Grönroos) jättää jälkeensä epätodellisen olotilan. Seurasin öisellä saarella suoritettua sotilasoperaatiota iltamyöhällä, vähän jo väsyksissä, ja seuraavana päivänä oli pakko palata tarkistamaan, mitä ihmettä siellä oikein tapahtui vai tapahtuiko mitään. Tehokasta tavaraa, mutta ehkä novelli olisi saanut olla vähän lyhyempi. Alkuosa, jossa lähestytään kohdetta pikkuhiljaa, toimii kyllä toisaalta hyvin odottavan tunnelman nostattajana, mutta ehtii myös tarjota mahdollisuuden lukijan pitkästymiseen.

Sami Hilvon Kehdosta hautaan ja Satu Grönroosin Älä yötä pelkää kuuluvat suosikkeihini. Molemmissa toivoisi päähenkilön voivan paeta pois, pois, pois - mutta kahdesta aivan erilaisesta ympäristöstä. Hilvo vie lukijan kaameaan dystopiaan, jossa ihmiskunta elää tarkasti ohjelmoituja päiviään valtavan kaupunkinsa kammioissa. Grönroosin tarinassa nuori nainen, seuranaan pieni avioton poikansa, saa työtä kotiapulaisena. Hiljalleen merenrantatalon tunnelma hiipii niin ahdistavaksi, että hengittäminenkin alkaa tuntua vaikealta.

Jaakko Yli-Juonikkaan Komentaja Kalm yhdistää kansalaissodan ja salatieteet. Tarina jäi itselleni etäisimmäksi, mutta kieltä sain taas ihailla. Tekstissä on vanhahtava sävy, jonka vuoksi kuulin sen jatkuvasti päässäni luettuna sellaisella vuosikymmenten takaisella, vähän rahisevalla radioäänellä, joka ponnekkaasti selostaa sotatapahtumia. Antologian päättävä Marko Hautalan Varpaat taas on klaustrofobinen tarina matkailevasta pariskunnasta, luolasta - ja varpaista. Novelli nousi myös suosikkieni joukkoon. Puistattavan kiehtovaa.

Monipuolinen, kiinnostava valikoima siis on kyseessä ja jokaisesta tarinasta löysin jotain itseäni puhuttelevaa, oli se sitten juoni, kieli, tunnelma tai parhaimmillaan kaikki yhdessä. Ja tosiaan - minkäs genren pariin haastettaisiin kirjailijoita seuraavaksi? :)

Ulkoasu: Ensivilkaisulla näin kannessa vain kaupungin, ennen kuin huomasin että ohoh, siinähän on kasvotkin. Yksi yllätys siis siinäkin vaikkeivät ne kasvot varsinaisesti piilossa olekaan. :) Pidän myös punaisen ripauksella tehostetusta mustavalkoisuudesta. Kannen kuvat: Ivi Rebova.

Kustantaja Haamu 2015, 129 s.

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät

Vampyyri, ihmissusi, maahisia, Tukholman metro, Antarktis ja avaruusasema. Jussi Katajalan kauhunovellikokoelma Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita sisältää sekä hyvin perinteisiä aiheita että ihan jotain muutakin. Niin pohjoismaista kuin kauempaakin kotoisin olevaa mytologiaa on käytetty monin paikoin, onnistuneesti.

Kokoelman avaava Kymmenen kuvaa kuolemaan edustaa "peruskummitusjuttua", ja aiheutti ainoana varsinaisia hyi olkoon -väristyksiä. Myöhemmissä tarinoissa kauhu saa toisenlaisia muotoja. Saattaa olla, että muistan kyseisen novellin kun otan kuvia ensi juhannuksen mökkireissulla. Saattaa olla myös, että joudun vilkaisemaan niitä hieman normaalia tarkemmin, ettei vaan...

Ihmissudet ja vampyyrit on ehkä jonkun mielestä jo niin nähty, mutta yhä niistä tuntuu uutta kerrottavaa irtoavan. Pidin sekä Jos lähtee sutta karkuun -novellista, jonka metsäntuoksuisuus on itselleni aina mieluista, että tyylikkään tunnelmallisesta Verenperinnöstä. Muiksi suosikeiksini nousivat Vuoronvaihto ja Korkea kiertorata. Ensin mainittu tuo vainajat metroon, joka kieltämättä sopiikin kauhutarinan kulissiksi erinomaisesti, jälkimmäistä taas voisi sanoa scifiksikin. Molemmat ovat omalla tavallaan hyytävän hienoja.

Sellaisia novellikokoelmia ei juuri tule vastaan joissa jokaisesta tarinasta pitäisi, eikä niin käynyt nytkään. Tällä kertaa kuitenkin ihan jokaisessa oli jokin kiinnostava elementti, jonka löytäminen lukiessa ilahdutti niissäkin (harvoissa) tapauksissa kun kokonaisuus ei ollut niin mieleinen. Koko paketista jäi siis oikein hyvä maku!

Ulkoasu: Näyttävä ja soveliaan synkeä on kansikin. :) Kannen kuva: Jarno Kantelinen.

Kustantaja Osuuskumma 2015, 172 s.

Steampunk! Koneita ja korsetteja

Kotimaisten steampunk-novellien antologia, jonka esipuheessa avataan genren olemusta ja historiaa niitä tuntemattomille.

Oma steampunk-kokemukseni ennen tätä muodostui pääosin Gail Carrigerin The Parasol Protectorate -sarjasta, joka yhdistelee vaihtoehtohistoriaan ja höyrykoneisiin myös runsain mitoin vampyyreita, ihmissusia ja viktoriaanista pukudraamaa. Sitä vasten peilaten tuntui aluksi hieman hankalalta suhtautua tällaiseen "normaalimpaan" steampunkiin, jossa esiintyy enemmänkin mekaanisia raajoja ja erikoisia kulkuvälineitä. En tarkoita että näissä novelleissa keskityttäisiin vain koneisiin. Ei tietenkään - näissä on ihmisiä, kohtaloita, kokemuksia, ajatuksia, niin kuin nyt yleensä tarinoissa tapaa olla. Carrigerin pursuavan runsauden jäljiltä vain tuntui ettei se ehkä riitä, jotain puuttuu. Pikkuhiljaa pääsin kuitenkin tuosta tunteesta onneksi eroon ja aloin hyväksyä novellit paremmin sellaisinaan.

Osa tarinoista jäi kiinnostavista elementeistään huolimatta melko etäisiksi, osa oli mukavaa luettavaa jäämättä kuitenkaan erityisesti mieleen, ja kolme nousi suosikeikseni. Heikki Nevalan Hevostuhatjalkainen istuttaa steampunkin eteläpohjalaisille lakeuksille niin sujuvasti, ettei sellaista osaisi ensin yhdistelmän kuullessaan kuvitella. Kustavi Nätyrin ohjastama höyryävä puimakonehirviöhän on täällä äkkijyrkkien miesten keskellä ihan kotonaan, ja novelli rullaa muutenkin komiasti kaameaan loppuunsa saakka. Shimo Suntilan Kruunun vihollinen taas tarjoilee vauhtiin päästyään mukaansatempaavan, hienonkin tarinan ilmalaivan kostonhimoisesta kaapparikapteenista ja tämän vangitsijasta. Kokoelman päättää sen ajatteluttavin novelli, Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää, jossa pohditaan elinikää säätelevien elinrattaiden tuottamia eettisiä ongelmia. Novellin pääasiallinen tapahtumaympäristö, Hyödyllisten esineiden museo, on sekin jo itsessään kiehtova paikka. Muut mukana olevat kirjoittajat ovat Magdalena Hai, Markus Harju, Saara Henriksson, Jani Kangas, J. S. Meresmaa ja Christine Thorel.

Kävi siis kuten novellikokoelmien ja -antologioiden kanssa useimmiten tapaa käydä: löytyi niitä helmiä ja vähemmän mieluisia. Osuuskumman toinenkin Steampunk!-antologia on hyllyssä, sen sisältöä selvittelen joskus myöhemmin!

Ulkoasu: Novellien alussa on komeat anfangit! Eipä tuo kansikaan toki hullumpi ole. Kannen kuva: J. S. Meresmaa, taitto & typografia: Jani Laatikainen.

Kustantaja Osuuskumma 2012, toim. J. S. Meresmaa & Markus Harju, 311 s.

Granta 1 - Ruoka

Aikakauskirja Grantan konsepti on hyvin lupaava ja houkutteleva: Monipuolinen valikoima erityyppisiä, tuoreita ja vanhempia tekstejä kotimaisilta ja ulkomaisilta kirjailijoilta, saman teeman ympärillä pyörien. Siksipä olin ihan valmis pitämään tästä Ruoka-teemaisesta ensimmäisestä numerosta, ja kyllä harmittaa etten pitänytkään!

Aivan ensimmäinen, Antti Tuurin täydellisen leipäreseptin etsinnästä kertova teksti oli kyllä mieleeni. Melkein jo tunsin vastaleivotun leivän suussani! Mutta sen jälkeen itseäni puhuttelevat tekstit olivat pitkän aikaa kateissa. Kirja lojui puoliksi luettuna pari kuukautta, kun fiilis oli lähinnä luokkaa jaa jaa ja blaah blaah, ja teki mieli jättää sikseen koko homma. Se olisi kuitenkin tuntunut aika epäreilulta tällaisessa tapauksessa, jossa kaikki tekstit ovat eri kirjailijoiden käsialaa. Halusin siis antaa mahdollisuuden vielä niille lopuillekin. Mitään erityisen suurenmoista en kyllä olisi menettänyt vaikken olisi antanutkaan. Taiye Selasin novelli Afrikkalaistyttöjen seksielämä on kyllä hyvä ja vahva, Pirjo Hassisen Äyriäisbuffetkin kovasti lukemisen arvoinen, ja Georges Perecin Suuntaa-antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäneljä aikana hupaisan mielenkiintoinen sinänsä. Yksikään teksti ei kuitenkaan sytyttänyt ihan tosissaan.

Höh! Outo-teemainen Granta 2 löytyy jo omasta hyllystä, joten sitä ainakin vielä kokeilen, mietitään jatkoa sitten. Ehkä nyt oli vain tosi huono tuuri - onhan se nyt kumma ettei näin monipuolisesta tarjonnasta muka yhtään kunnon helmeä löydä (sen Leivän jälkeen siis ainakaan)!

Ulkoasu: Kannesta edes pidän, raikas väri ja kiva grafiikka! :) Kansi ja kuvitukset: Emmi Kyytsönen.

Kustantaja Otava 2013, päätoimittaja Aleksi Pöyry, 301 s.

Anne Leinonen: Valkeita lankoja

Tarinoita toisista todellisuuksista, alaotsikon mukaisesti. Monen novellin voimakkaana ympäristönä toimii pohjoinen luonto. Suo, jolla noitanaiset elävät karkotettuina, metsä, jossa piilee jotain mikä kadottaa suunnistajatytön mystisesti. Mutta paljon kauempanakin käydään: Avaruudessa, planeetalla jota asuttava kärsivällinen kansa mukautuu kulloisenkin vierailevan rodun toiveisiin oppiakseen heistä, ja saa lopulta vieraakseen ihmisen. Tulevaisuudessa, maailmassa josta kaikki naiset ovat vuosikymmeniä sitten kadonneet.

Lupaavaa, lupaavaa, ajattelin muutamia ensimmäisiä novelleja lukiessani, mutta en vielä ihastunut kunnolla. Kunnes viides, Umpipuun lapsi, pahaenteisine metsineen ja sisarkateuksineen sitten sytytti, ja hienoja kokemuksia olikin sen jälkeen vielä monta tarjolla. Valkeita lankoja tarjoilee eläviä henkilöitä ja heidän vahvoja kokemuksiaan, ihmisyyttä monesta näkökulmasta sekä sitä loputtoman kiehtovaa todellisuuden vinksahtamista, josta suuresti nautin. Ihanaa, että joidenkin ihmisten päät toimivat siten että he voivat kirjoittaa tällaisia tarinoita meidän muiden luettaviksi!

Ulkoasu: Ihan tuommoinen perusfiksu. Päällys: Sami Saramäki.

Kustantaja WSOY 2006 (novelleja julkaistu aiemmin mm. Portti-lehdessä), 304 s.

Bargum, Repo, Carlson, Dovlatov & Hautala

Etten taas onnistuisi jumittamaan itseäni bloggaamattomien kirjojen loukkuun, ajattelin urakoida yhteispostauksen lukutaitokampanjan aikana lukemistani kirjoista.

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Harald ja Olof lähtevät syksyn viimeiselle purjehdukselle, jolta palaa vain toinen. Miehet eivät ole puhuneet vuosiin, eivätkä välit ole koskaan olleet lämpimän mutkattomat. Molemmat ovat olleet saman naisen kanssa naimisissa ja on muutakin mikä menneisyydessä hiertää.

Ensin versionsa kertoo Olof, jota lukijan on helppo uskoa - kunnes ääneen pääsee kirjeensä kautta Harald, joka kertoo toisenlaisen, mutta yhtä uskottavan tarinan. Lukija ei voi tietää, mikä on totta, mutta ei sillä ole lopulta väliä. Väliä on syksyisen meren raikkaudella ja hämärän laskeutumisella tyynelle lahdelle, purjeiden nostamisella, rakkaudella ja sen alkamisella ja loppumisella, ihmisten kohtaamisella ja kohtaamattomuudella, kauniilla kielellä ja kerronnalla. Tämän voisi hyvin lukea joka syksy, tuskin teksti siitä kuluisi.

Ensimmäinen lause: Sinä päivänä, jolloin me, Harald ja minä, päätimme lähteä purjehtimaan, puhalsi sopiva lounainen.

Ruotsinkielinen alkuteos: Seglats i september (2011)

Ulkoasu: Kaunis, ihanan syvänsininen kansi! Kannen kuva: Roland Schneider/Plainpicture/Fennopress, päällys: Helena Kajander.

Kustantaja Tammi 2012, käsikirjoituksesta suom. Marja Kyrö, 120 s.

Niina Repo: Miehen kuolema

Matildan ja Laurin suhteella ei ole enää pitkään aikaan mennyt kovin hyvin, ja Lonka-koiran kuoleminen Laurin huolimattomuuden seurauksena on Matildalle viimeinen pisara. Hän ottaa vastaan kutsun lähteä viettämään pari viikkoa taiteilijatätinsä Viktorian ja tämän miehen Anteron luona. Maaseutukartano tuntuu sopivalta paikalta miettiä uutta alkua. Ensin paikka tuntuukin paratiisilta, mutta tapahtumien edetessä idyllin alta alkaa nousta esiin yhä synkempiä sävyjä.

Pidin kirjan alusta ja uskottavista kuvauksista parisuhdeongelmista ja Matildan humalasekoiluista. Siinä vaiheessa olin hänen puolellaan, mutta myöhemmin Matilda alkoi käyttäytyä jokseenkin järjettömästi samalla kun koko homma ajautui vähän turhan kajahtaneeksi. Loppu toi tuolle kajahtaneisuudelle osittaisen oikeutuksen, mutta ei se ihan riitä. Tärkeitä asioita tässä kyllä käsiteltiin, kuten salattua väkivaltaa, ja hyviäkin hetkiä sain tekstin parissa viettää, mutta kokonaisuus silkkibokseripaketteineen ja kyläpoliiseineen ei oikein vakuuttanut. Revon kirjoitustyyli noin muuten kyllä miellytti, teksti kulki mukavasti ja säilytti sisällön tummetessakin sopivan keveyden.

Ensimmäinen lause: Lonka kuoli.

Ulkoasu: Ihan ok. Tarinan totuuden kanssa ristiriidassa oleva maalaisidylli sopii kyllä kanteen. Tekijätiedot varmaankin kirjaston tarrojen alla.

Kustantaja WSOY 2000, 120 s.

Kristina Carlson: William N. Päiväkirja

Jäkälätutkija William Nylander, kärttyisänpuoleinen ukko joka toteaa olevansa perin ikävä ihminen jopa omaksi seurakseen, elää pölyn ja papereiden täyttämässä kylmässä pariisilaisasunnossaan ja kirjoittaa päiväkirjaansa 1800-luvun viimeisinä vuosina.

Kaikessa ikävyydessään Nylander on silti myös hymyilyttävän sympaattinen. Hän puhisee (useista!) vanhoista välirikoista, joista osa on tieteellisten erimielisyyksien vuoksi ja osa ties mistä syystä tapahtuneita ja jupisee vuosia sitten saamatta jääneestä virka-asunnosta. Mutta hän myös iloitsee keväällä maasta nousevista krookuksista, ihailee yllättäen saamaansa kukkakimppua, joka vielä kuivuneenakin kaunistaa viereisen rakennuksen pimentämää asuntoa ja ostaa hetken päähänpistosta koristenuket kaikille pitsipuodin nuorille neideille.

Yhtä lähelle tämä ei tullut kuin Herra Darwinin puutarhuri, joka oli mulle suorastaan hengästyttävä lukukokemus, mutta taidokas kirja on tämäkin. Carlson on luonut Nylanderin todellisen elämän käännekohtien lomaan fiktiivisen henkilön, jolla on oma selkeä persoonansa ja äänensä. Kielikin on edelleen hienoa.

Ensimmäinen lause: Pariisi 15. marraskuuta 1897 Constance kaiketi osti tämän vihon kotitalousasioitaan varten, mutta unohti lähtiessään, joten minä otan vihon käyttööni, enkä minä aio repiä yhtäkään sivua, sillä paperi on hyvälaatuista ja kannet ovat kluuttia.

Ulkoasu: Ei herätä suuria intohimoja, mutta yksinäinen hahmo plus Nylanderin ihaileman Seurat'n tuotanto on toki kelpo yhdistelmä. Kannen kuva: Georges Pierre Seurat.

Kustantaja Otava 2011, 2. painos, 153 s.

Sergei Dovlatov: Matkalaukku

Homman idea on ilmaistu niin selkeästi takakansitekstissä että pöllin sen tähän: "Vain yksi matkalaukku mukanaan Sergei Dovlatov lähtee Neuvostoliitosta. Asetuttuaan New Yorkiin hän työntää laukun kaappiin ja unohtaa sen. Vuosien päästä hän löytää laukun jälleen ja avaa sen: paljastuu omituinen kokoelma tarpeettomia esineitä. Mutta jokaisella niistä on tarina..."

Esine kerrallaan Dovlatov kertoo nuo tarinat; miten hänen haltuunsa on päätynyt upseerinvyö, entä miten suomalaiset kreppisukat tai puolue-eliitin puolikengät. Samalla tulee kerrotuksi paljon muutakin. Neuvostoliitosta, sen arjesta ja asukkaista, perheestä ja tuttavista, absurdeista sattumuksista. Tyyli on sama, johon Meikäläisissä ihastuin. Aina ei voi tietää, mitä uskoa - vaimonkin kohtaamisesta kuullaan tässä aivan erilainen tarina. Niin vakuuttavasti Dovlatov silti kaiken kertoo, että haluan edelleen uskoa joka sanan.

Ensimmäinen lause: Se viisumi- ja rekisteröintitoimiston ämmä sanoi minulle: -Jokaiselle lähtijälle sallitaan kolme matkalaukkua, se on vakiintunut käytäntö.

Venäjänkielinen alkuteos: Чемодан (1983)

Ulkoasu: Mukavan pirteä ja selkeä! Graafinen muotoilu: Varpu Eronen.

Kustantaja Idiootti 2012, suom. Pauli Tapio, 160 s.

Turkka Hautala: Kansalliskirja

Tämänkin takakansi tiivistää sisällön sen verran hyvin että annetaanpa mennä toinenkin lainaus:
"Lapsuuden kesinä suomalainen istuu arkkupakastimen päällä ja lukee Nykypostista iskelmälaulajan hankaluuksista. Vastaa mummin kysymyksistä joka toiseen ja miettii helpointa tapaa päästä Ennätysten kirjaan. Puhuu asioita, jotka eivät kiinnosta mutta jotka muistaa kolmenkymmenen vuoden päästä.
  Suomalainen varttuu mäkihyppytornien ja automarkettien varjossa aikuiseksi, juottaa kiinalaisen naapurin humalaan ja opettaa poikansa heittämään leipiä vaikka jo viluttaakin. Vanhoilla päivillään se murahtelee kahvioissa ja menehtyy rakkaalle soffalleen kesken prinsessa Victorian häiden."

Kansalliskirja koostuu noin viidestäkymmenestä lyhyestä, yleensä parisivuisesta tekstistä, jotka ovat tarinoita tai kirjallisia muotokuvia suomalaisista. Niissä vilahtelevat hävitty ja voitettu arvokisafinaali, silloin tällöin moikkaileva naapuri, ensikohtaaminen appiukon kanssa, kaupan peliautomaatit, navetan vintti ja Tangomarkkinat. Hautala muuntelee kirjoitustyyliään tarinan ja puhujan mukaan ja sanoo paljon vähillä sanoilla. Tekstit ovat monesti hieman surumielisiä, tai ankeitakin, mutta lämmöllä kirjoitettuja. Hautala tuntuu olevan täällä kotonaan, ja niin minäkin.

Rakastuin muuten tätä lukiessani taas niihin ihan tavallisiin suomalaisiin miehiin. Siihen, joka heitteli leipiä ensin isänsä ja sitten poikansa kanssa, toiseen joka kirjoitti listoja asioista ex-vaimolleen ja pojalleen, ja siihenkin joka makasi yksiössään toivomassa ja kaipaamassa. (Jälkimmäisen kohdalla ei tosin tarkennettu henkilön olevan mies, mutta oletan hänen olevan.) ♥!

Ulkoasu: Hyvin sisältöön sopiva, bonuspisteitä siitä että sisäkansissakin on nostalgiset valokuvat. Kansi: Tuomo Parikka.

Kustantaja Gummerus 2012, 112 s.

Tero Liukkonen: Toivomuspuu

Kokoelma monologinovelleja, esittäjinään mm. isänsä uutta suhdetta vastaan kapinoiva teinityttö, alkoholisoitunut runoarvostelija, leskeksi jäänyt kehitysvammaisen aikuisen pojan isä ja pornotähden palvova tyttöystävä.

Ihastuin Toivomuspuuhun vähän jälkijättöisesti; lukiessani sitä muiden kirjojen lomassa pidin kyllä lukemastani, mutta en arvellut tekstistä jäävän mieleeni mitään pysyvämpää jälkeä. Kunnes sitten kirjan luettuani silmäilin sisällysluetteloa, selailin novelleja uudelleen ja muistin että niin tosiaan, tässähän oli tuokin ja tuokin, hoksasinkin lukeneeni aika hienon, elämää monelta kantilta katselevan kokoelman.

Senkin hoksasin, miten Liukkonen tavoittaa uskottavasti koko monenkirjavan henkilöjoukkonsa ajatukset ja kieli elää puhujan mukana. Vastakohtia on sopivasti, on terävyyttä ja pehmeyttä, välillä lukija näkee mielessään rujon krapula-aamuisen naimisen, välillä hyvin kauniin muiston siitä kun pieni tyttö nukkuu veneessä isänsä sylissä, isän jonka isoon käteen tytön käsi uppoaa käsivartta myöten yhdessä kävellessä. Usein tarinoissa välähtelee elämän epävarmuus ja odottamattomuus. Tasapainoisen oloinen kuusitoistavuotias hyppää parvekkeelta. Vaimon kuoltua paljastuu tämän tekemä synti ja miehen loppuelämältä putoaa pohja kun hän ei enää voikaan olla varma että näkee rakkaansa kuoleman jälkeen.

Enimmäkseen ollaan Suomessa ainakin kohtalaisen lähellä nykypäivää, mutta välillä käydään mm. Itä-Saksassa ja jatkosodan rintamalla. Joku voisi varmaan kaivata kokoelmaan selkeämpää yhteistä teemaa, mutta minä yleensäkin nautin siitä että seuraavan novellin mukana voin päätyä ihan mihin tahansa.

Ulkoasu: Puun oksien lomaan on sijoitettu sitaatteja novelleista, ja sama teema jatkuu takakannessa. Onnistunut ratkaisu, tykkään! Kannen suunn.: Sanna-Reeta Meilahti.

Kustantaja Gummerus 2009, 192 s.

Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit

Antologia, joka on tulosta kirjailijoille heitetystä haasteesta kirjoittaa hyvin lyhyitä novelleja.

Muutamista suosikeistani, Rosa Meriläisen kansalaissodasta ja kaartinkirjan syömisestä, Anu Holopaisen lapsuuden kesäpäivästä ja heinäladosta sekä Tiina Raevaaran maagisesta ruusupensaasta ja sisaruksista, kirjoitinkin jo aiemmin. Niiden lisäksi mieleen jäi Taija Tuomisen Elämä ei ole kebab-passi, joka on mainio esimerkki siitä, että lyhytkin teksti voi sisältää kokonaisen tarinan. Vain kahdeksassa pienessä sivussa huolettomasta nuoruudesta, ystävyydestä ja ensirakkaudesta vuosikymmenien syyllisyyteen, kaipuuseen ja tyhjyyteen. Ei siihen välttämättä niin kauhean montaa sanaa tarvita.

Tuomas Kyrön Kaksijakoiseen Raimoon harmikseni petyin monen muun tavoin. Se ei ollut sen kummemmin hauska kuin vakavakaan, eikä sen olemassaolon pointti oikein auennut. Häh-fiilis jäi myös Tommi Musturin sarjakuvanovellista Musta kappale, joka aukeni vielä vähemmän. Siitä huolimatta hauskaa, että mukana on sarjakuvanovelli!

Muuta yhteistä teemaahan näillä ei ole kuin lyhyys, mutta en sellaista kaivannutkaan. Yhdenkin kirjoittajan kokoelmia lukiessa tykkään jos mukana on monenlaista, niin ettei yhtään voi arvata mihin seuraava teksti vie. Kaikista en siis pitänyt (no harvoinpa niin käy muutenkaan) mutta kyllä kokonaisuus jäi plussan puolelle. Tällaisiä lyhyiden tekstien kokoelmia saisi olla olemassa enemmänkin - mukavaa ja virkistävää ryhtyä lukemaan kun uskaltaa olla varma että ehtii loppuun asti vaikka aikaa olisi vain ihan vähän!

Ulkoasu: Ihanan värikäs kansi! Taitostakin pidän, sen on raikas ja ilmava. Kansi: Tommi Musturi, taitto: Sakari Tiikkaja/Radiant Graphics Oy.

Kustantaja Karisto 2013, 137 s.

Viikon novelli x 5

Parin väliin jääneen viikon vuoksi olen entistä pahemmin jäljessä Kide-novellihaasteen aikataulustani, joten nyt täytyy vähän kiriä!

Rosa Meriläinen: Pieni naiskaartilainen (antologiasta Taskunovellit)

"Eräs äiti Tampereen Johanneksen kirkolla söi tyttärensä kaartinkirjan. Äidin piti tehdä tehty tekemättömäksi: pelastaa tyttärensä henki." Näin alkaa eräs tarina kansalaissodan ratkaisuhetkiltä, sivumäärältään pieni mutta henkilöilleen suurtakin suurempi. Kengänpohjanpaksuisen pahvin palat juuttuvat kurkkuun, tykkituli kajahtelee kirkon parvelle, koska tahansa portaita pitkin voi tulla joku sormi liipaisimella. Tyttö, laiha ja kuumeinen, on sittenkin vielä lapsi, ei vielä akka, vaikka on työikäinen ja äsken juossut pyssyn kanssa rumasti huutaen. Meriläisen kielessä on sopivasti ronskiutta joka vie tekstiä voimalla eteenpäin. Vaikutuin, ja samaa aikaa ja aihepiiriä käsittelevä esikoisromaani Nainen punainen heilahti saman tien lukulistalle.

Anu Holopainen: Yksi kaksi kolme neljä viisi NYT! (antologiasta Taskunovellit)

Holopainen vangitsee novelliinsa täydellisesti kuuman lapsuuden kesäpäivän maalla. Kaksi tyttöä, pitkien kesäpäivien melkein siskoiksi yhteen hitsaamat, rupiset ja mustelmaiset polvet, hiekkatie, paljaat jalkapohjat, hyttyset ja paarmat, uteliaan lehmän karhea kieli, hyppääminen heinäkasaan kattohirren päältä. Ja vielä vähän jotain, mitä ei kannata aikuisille kertoa. Lämmitti, hengästytti ja hymyilytti.

Johanna Sinisalo: Hanna (kokoelmasta Kädettömät kuninkaat)

Hanna on pieni tyttö, joka näkee asioita. Omista hiuksistaan, sirkkelin halkaiseman nallen puolikkaista, koulun seinälaudoista. Kun hän katsoo tarpeeksi tarkkaan, hän näkee, ja tietää mitä on tapahtunut. Hanna ei ole paha, päinvastoin, mutta melko kammottavaa hänen kanssaan keskusteleminen voi kyllä olla, kun hän katse vakaana kertoo mitä on nähnyt. Ja sen Hanna tietää että koulu on paha, ja isona hän polttaisi koulun ja pahan sen mukana. Tämä uhkaavan tunnelman viattomaan lapsuuteen ja huolettomiin päiviin yhdistävä novelli on hieno esimerkki Sinisalon kyvystä tönäistä todellisuus sivuraiteelle!

Gao Xingjian: Tiellä (kokoelmasta Vaarin onkivapa)

Itsepäinen hölmöys saa palkkansa, kun kaupunkilainen osastonjohtaja nahkatakkeineen ja kalliine tupakoineen komentaa väen väkisin tiibetiläisen autokuskin ajamaan vuoristoteitä yön pimeydessä. Autohan siinä hajoaa kesken matkan, ja osastonjohtajakin joutuu tarpomaan tuulessa ja pakkasessa etsimässä tiepartion mökkiä. Mutta läksy ei mene perille vielä silläkään, vaan hän sinetöi oman kohtalonsa sillä ettei usko mitä sanotaan. Kaupunki ja maaseutu kohtaavat useassakin Gaon novellissa, mutta niistä kohtaamisista tämä lienee dramaattisin - tosin myös hupaisin sen sävyn vuoksi, jolla asia on kerrottu.

Tiina Raevaara: Puutarhurin tyttäret (antologiasta Taskunovellit)


Novelli kahdesta sisaresta ja ruusujen peittämästä vanhasta talosta. Tästä tuli mieleen niin Raevaaran tiivistunnelmainen, metsäinen ja dystooppinen esikoisromaani Eräänä päivänä tyhjä taivas kuin perinteiset sadutkin rumine ja kauniine sisarineen. Tarina ei turhia selittele vaan sieppaa mukaansa maagisuuden tunnullaan.

Viikon novelli: Baby Doll

Pikkutytöille myydään jo topattuja bikinejä ja koulussa saatetaan käydä juuri ja juuri takapuolen peittävissä shortseissa. Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -kokoelmasta löytyvä Baby Doll pysäyttää tehokkaasti miettimään, mihin tässä vielä päädytäänkään jos asiat jatkavat samaan suuntaan kehittymistä. Novellin maailma tuntuu irvokkaalta, mutta onko se kuitenkaan kovin kaukaa haettu? Jos lisätään tarinan tyttöjen ikään joitakin vuosia ja laimennetaan sopivasti pisimmälle meneviä juttuja, ei olla enää niinkään kaukana tämän päivän todellisuudesta. Mutta novellissakaan se tosiasia ei ole muuttunut mihinkään, että lapset ovat edelleen lapsia - sisälläpäin. Toivottavasti he saisivat tulevaisuudessakin olla sellaisia ihan kokonaan.

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Kokoelma todellisuuden kieroon vääntäviä novelleja. Kirjan nimen "häiritseviä tarinoita" on osuva kuvaus, sillä häiritsemään näistä moni tosiaan jää, tavalla tai toisella. Tuo todellisuuden nurin kääntely tapahtuu välillä dystopian, välillä muinaisten riittien kautta, toisinaan se taas värittää nykyajan arkipäivää. Kaikki tämä limittyy sujuvasti yhteen monipuoliseksi kokonaisuudeksi, jota lukiessa ei tosiaankaan voi arvata millaiseen maisemaan heitetyksi mahtaakaan seuraavaksi päätyä.

Teksti kulkee hyvin ja sen kyytiin on helppo päästä. Miksi ihmeessä ajattelinkaan, silloin joskus kun en juurikaan lukenut kotimaista kirjallisuutta, olevani allerginen puhekieliselle tekstille? Tästäkin höpöhöpö-ennakkoluulosta olen sittemmin jo ehtinyt päästä eroon, mutta tätä kokoelmaa lukiessa sen kumoutuminen sai reippaasti lisää vahvistusta. Sinisalo nimittäin käyttää puhekieltä runsaasti, ja hyvin toimii.


Kädettömien kuninkaidenkin sisältöön aion palata vielä muutamaan kertaan yksittäisten novellien kautta, joten lopetan nyt lyhyeen. Suosituksen kera: Jos mielesi tekee sopivasti "häiriintyä", Sinisalon novellit ovat erinomainen valinta. ;) Minä pidin, ja aion tutustua tarkemmin myös hänen romaanituotantoonsa aiemmin lukemani Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen lisäksi.

Lukudiplomin Lyhytproosaa-kategoria suoritettu!

Ulkoasu: Pidän väreistä! Varsinkin selkämyksessä ja takakannessa on ihanan raikasta vihreää. Kansi: Miika Immonen, kannen kuva: Hannu Mänttäri.

Kustantaja Teos 2008, 2. painos (1. painos 2005). Novellit julkaistu Grande Randonnéeta lukuun ottamatta muualla vuosina 1985-2004. 482 s.