torstai 23. maaliskuuta 2017

Ossi Hiekkala: Nimettömien hautojen maa

"Suomessa on satojatuhansia neliökilometrejä koskematonta maata. Yhdelle ruumiille riittää niistä pari neliömetriä." (takakannesta)

Ossi Hiekkalan sarjakuvadebyytti sisältää kolme lyhyttä tarinaa, joissa nimettömiin hautoihin vievät huumekauppoihin sekaantuminen, perheväkivalta ja kosto. Tyyli on finn noir, tunnelma armoa antamaton, piirrokset realistisia ja sivujen sininen sävy hyytävän kylmä.

Nappasin kirjan mukaan ihan summissa, plaraillessani mitä kirjaston sarjakuvahyllystä löytyy. Totesin komeaksi ja toimivaksi rikosviihteeksi, jota olisi mielellään lukenut pidempäänkin.

Kustantaja Arktinen Banaani 2016, 64 s.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Pekka Tuuri: Vedenalainen Suomi

Hyllyssä odotellut Pekka Tuurin Vedenalainen Suomi pääsi viimein tarkemmin tutkittavaksi MarikaOksan luontokirjahaasteen innoittamana. Aihepiirikin istuu sopivasti tänään vietettävään maailman vesipäivään.

Vedenalainen maailma saattaa vaikkapa kesämökin laiturilla olla hyvinkin lähellä, mutta silti useimmille vieras. Tuuri esittelee sitä tekstein ja runsain valokuvin, sammakoiden kutulampareesta mereen ja pikkuisista selkärangattomista uponneeseen sotalaivaan. Silmääni miellyttivät usein eniten ne kuvat, jotka on otettu veden ja ilman rajoilta (lummekuvat toki myös), kiinnostavinta tutkittavaa sitten taas löytyi pinnan alta. Enpäs tiennytkään, että sinisimpukoita voi olla noin tiheässä, enkä muista kuulleenikaan tuollaisesta piiiiiiiiitkästä hoikasta pikku kalasta, joka ei juurikaan osaa edes uida. Vesisammalet hämmästyttävät kyvyllään pysyä pohjassa kiinni kosken hurjassa virtauksessa, lähdekuvissa ihaillaan veden kirkkautta. Selviääpä sekin, miltä kalliorantaan murtuvat aallot näyttävät veden alta katsellessa. Ja tietysti käsittelyssä ovat myös ihmisen toiminnan tulokset. Kun terveen merenpohjan katselun jälkeen törmää kuvaan jossa pohjan on rehevöitymisen jälkiseurauksena vallannut harmaa rikkibakteerien matto, näky on karmiva. Eikä syntilistamme toki siihen jää. Vanhat hylyt ja veden valtaama kaivos sentään tarjoavat sukeltajille hienoja elämyksiä.

Tuuri on ottanut useimmat kuvat alle viiden metrin syvyisessä vedessä, joten ihan hurja extremisti ei tarvitsisi olla päästäkseen näkemään samoja asioita. Laadin jonkin aikaa sitten bucket listin asioista joita haluan tehdä, nähdä ja kokea. Kirjan suljettuani kävin saman tien lisäämässä yhden kohdan: käy sukeltamassa.

Kustantaja WSOY 2013, 158 s.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta

Joukko seurakuntalaisia on perinteisesti matkustanut pääsiäisretriittiin vanhaan eläintentäyttäjän taloon, surkealle ja syrjäiselle Loneyn rantakaistaleelle petollisen vuoroveden äärelle. Kirjan kertoja on tapahtuma-aikaan teini-ikäinen Tonto, jonka mykän ja ikäistään lapsenomaisemman isoveljen Hannyn toivotaan parantuvan pyhäkön lähteen vettä juomalla. Edellisestä käynnistä Loneyssa on muutamia vuosia, sillä jotain tapahtui edellisellä kerralla ankaralle isä Wilfredille, kun tämä oli kävelyllä rannalla. Nyt joukkoa johtaa isä Bernard, nuorempi ja rennompi pappi, joka ei miellytä ainakaan veljesten tiukan linjan uskonnollista ja vanhoihin tapoihin takertuvaa äitiä. Muutenkin tämä vierailu tuntuu menevän monin tavoin pahaenteisesti pieleen.

Kyllä tämän mielestäni kauhukirjallisuudeksi voi laskea, vaikka se tulkinnanvaraista onkin enkä tunne mitään erityistä tarvetta tunkea kirjaa tiettyyn lokeroon. Kauhun piiriin kuitenkin mahtuu muutakin kuin suoranaista pelottelua. Tunnelma ainakin on osin goottilaisen kauhistuttava, ja jotain selittämätöntä ja synkkää tässä tapahtuu. Ehkä vähän liiankin selittämätöntä, vaikka itse koenkin päässeeni asiaan kiinni riittävästi ollakseni tyytyväinen.

Hurley on luonut onnistuneen miljöön joka on tarinassa vahvasti läsnä. Tonto mainitsee talon näyttävän siltä että se on hylätty monta kertaa, ja sama tuntu on maisemassakin. Myös veljesten välinen suhde on hienosti kuvattu. Kukaan ei ymmärrä Hannya yhtä hyvin kuin Tonto. Hanny kantaa takkinsa taskussa joukkoa tavaroita joiden avulla hän kommunikoi veljensä kanssa: pieni muovinen dinosaurus tarkoittaa anteeksipyyntöä, nauloja sisältävän purkin ravisteleminen että hänen päätään särkee.


Hylätty ranta valittiin Iso-Britanniassa ilmestymisvuotensa parhaaksi esikoisromaaniksi. Jotain erinomaista tässä kyllä onkin, jotain mitä en saa laitettua sanoiksi ja mikä tuntuu paremmin hiipivän mieleen vasta nyt jälkeenpäin. Laitetaanpa Hurleynkin nimi mieleen.


Jaakko Kankaanpään käännös on hyvä, mutten malta olla ihan pikkuisen mutisematta kirjan viimeistelystä. Olisi helpompaa keskittyä tarinaan jos ei takertuisi tuijottamaan sitä, vaihtuuko koiran nimi tälläkin sivulla Monrosta Munroksi ja takaisin. Sen sijaan kehun kyllä katseen kiinnittävää kantta, jota on liikkeellä sekä mustana että valkoisena versiona.

Tämä oli muuten ensimmäinen puhelimen ruudulta lukemani kirja. Vaihdoin Androidiin vähän aikaa sitten ja sain viimein luettavaa myös laitteeseen joka on mukana niinäkin joutilaina hetkinä kun paperista kirjaa ei ole käden ulottuvilla. Mukavastihan se lukeminen sujui sieltäkin - kyllä kirja on kirja vaikka sen laittaisi mihin!

Ensimmäinen lause: Syksy oli tosiaan saanut hurjan lopun.

Englanninkielinen alkuteos: The Loney (2014)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Kustantaja WSOY 2016, 269 s.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Eeva Heilala: Omenat omasta puusta

Maanläheistä runoutta pohjoispohjalaiselta maatalonemännältä. Eeva Heilala kirjoittaa sukupolvista ja vanhenemisesta, työstä ja maaseudusta, kanssaihmisistä, muuttuvasta maailmasta. Kirjasta piirtyy kuva ihmisestä jolla on ollut hyvä elämä, vaikka matkalle aina raskaitakin asioita mahtuu. Runoissa tulevat esiin perinteiden kunnioittaminen ja rauhoittava vanhan maailman tuntu. Vain pieninä hetkinä tuli sellainen tunne, että kuulun itse jo toiseen aikaan. Muistiin haluan merkitä tämän isoäidin runon:




On vaikea puhua lapsista mitään
ne ovat liian läheltä
kivulla synnytettyjä
ja kiireen keskellä kasvatettuja

Mutta lastemme lapset
miten ihanaa helmikudetta
elämämme kankaassa 

Runohaasteeseen 82 runoa lisää, yhteensä nyt 477.


Kustantaja Tammi 2006, 104 s.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja

Novellikokoelma, jossa henkilöiden maailmat nyrjähtelevät tavalla tai toisella paikoiltaan tai näyttäytyvät uudenlaisina.

Kaikki eivät osuneet mutta kyllä Tuuve Aro onnistui iskemään useampaan kertaan. Parhaiten tästä jää varmasti mieleen Heräämö, jossa nainen menee sairaalaan steriloitavaksi ja toinen synnyttämään. Heti lukemisen jälkeen tuo tarina häiritsi mielenrauhaani niin että toivoin etten olisi sitä koskaan lukenutkaan. Sulattelun jälkeen arvostan sitä, kuinka kirjoittaja onnistui tuollaisen tunteen saamaan aikaan. Toisilla tavoin häiritseviä ovat Haju, jonka päähenkilö kärsii äkillisesti ilmaantuvasta karmeasta löyhkästä jota kukaan muu ei huomaa, sekä Lihanleikkaaja, kertomus ikävästi päättyvistä vegaanisista grillijuhlista.


Suosikkihenkilöni kokoelmassa on ehdottomasti Elsa-novellin nimihenkilö, leskirouva joka kulkee Stockmannilla näpistelemässä nauttien kihinästä sisällään ja vertaa näkemiään miehiä menettämäänsä Arvoon etsien tuttuja piirteitä. Sisuskaluja kuristavin henkilö taas Kahdet kasvot -novellin Tomi, poika jonka äiti muuttuu aina toisinaan vieraaksi ja isä käy joskus, joka välillä saa olla rakentamassa lumilinnaa muiden lasten kanssa kunhan pahimmat huutelijat eivät ole paikalla, joka tutustuu pyöräkellarissa oleilevaan vemputtajamieheen ja löytää lopulta kykynsä ottaa tilanne hallintaan.


En ole lukenut Arolta muuta mutta ehkäpä täytyy, novelli tuntuu ainakin olevan hallinnassa!

Ompun novellihaasteeseen kertyi tästä kaksitoista novellia.

Kustantaja WSOY 2017, 153 s.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Mhairi McFarlane: Sinusta kaikki alkoi

Historian asiantuntija Anna Alessi on muuttunut kouluaikojen jälkeen melkoisesti, mutta vuosien kiusaamisen traumoista hän ei pääse eroon. Kun James Fraser ilmestyy taas Annan turhauttavia nettideittejä sisältävään elämään, Anna huomaa että joku muukin vaikuttaa muuttuneen. Viimeisen kiusaamistapauksen takana ollut tyyppi tuntuukin nyt mukavalta seuralta. Mutta uskaltaako siihen tunteeseen - ja Jamesiin - todella luottaa?

Ajattelin aiemmin ettei chick lit ole mua varten, mutta mielessä on jonkin aikaa pyörinyt että voisihan sitäkin kokeilla jos jotain riittävän kiinnostavaa osuu kohdalle. Tämä nyt sitten pääsi kirjastosta kotiin ja kuinkas kävi - jäin saman tien niin koukkuun että melkein myöhästyin töistäkin kun en olisi malttanut lopettaa lukemista! Vaikka juoni onkin suurelta osin ennalta-arvattava niin mitä sitten, juttuhan meni just niin kuinka mä sen halusinkin menevän!


Hyvin siis viihdyin, ensinnäkin siksi että halusin jo äkkiä saada tietää kuinka seuraava käänne oikein tapahtuukaan, ja toiseksi siksi että Annan ja Jamesin sanailu on oikeasti hauskaa. Siihen kun sitten vielä laitetaan sekaan vakavampaakin ajateltavaa niin hyvä paketti on kasassa. Voipa olla että luen tämän vielä uudestaankin. :)

Ensimmäinen lause:  - Hyvät naiset ja herrat... Elton John!

Englanninkielinen alkuteos: Here's Looking at You (2013)

Suomentanut Anja Lindqvist

Kustantaja HarperCollins 2016

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Tore Renberg: Huomenna nähdään

Tore Renbergin romaanissa on iso joukko henkilöitä joiden näkökulmista seurataan tapahtumia kolmena syyskuun päivänä öljyllä rikastuneessa Stavangerissa. Kahden teinitytön yh-isä Pål, joka on onnistunut järjestämään itsensä syvälle ongelmiin. Pålin tyttäret, tunnollinen voimistelijalahjakkuus Malene ja kiukkuinen Evanescence-fani Tiril. Sisarusten koulutoveri Sandra, uskovaisen perheen kiltti tyttö joka on rakastunut ja käy salaa metsikössä tapaamassa Danielia. Tämä taas on koulun komein mutta myös vaarallisimpana pidetty poika, jonka menneisyydestä ennen lastenkotiin päätymistä liikkuu hurjia huhuja. Paikallinen pikkurikollisporukka, jolta Pål pyytää apua kun ei keksi enää muutakaan. Siihen kuuluvat ylipainoinen kauhuleffafanaatikko Jan Inge, tämän jatkuvasti samana jatkuvaan elämäänsä jumiin jäänyt sisko Cecilie - jota Jan Inge myi kaupungin pojille sisarusten jäätyä taloon kahdestaan 80-luvulla - ja kaksimetrinen, arvaamaton ja taukoamatta pälpättävä Rudi, joka on seurustellut Cecilien kanssa pian kolmekymmentä vuotta. Porukan neljäs jäsen, "hullu korealainen" Tong on vapautumassa vankilasta ihan kohta.


Moni heistä vaikuttaa ehkä ensinäkemältä turhan stereotyyppiseltä, mutta Renberg tekee kyllä jokaisesta kiinnostavan eikä kukaan ole vain yhdenlainen. Teksti kulkee hyvin ja jäin siihen kiinni heti alkusivuilla kun Pålin hiljainen epätoivo puski esiin rivien välistä. Ajattelin, että pliis, selviä tästä, mistä ikinä onkin kyse. Ja kun henkilöitä esiteltiin lisää ja yksi jos toinenkin tunki selvittämään asioitaan samaan pieneen metsikköön, ajattelin, että voi paska, tästä tulee vielä helvetillinen sotku, ja haluan tosiaankin tietää millainen. Ja siitä tuli sotku, ja runsaat kuusisataa sivua alun jälkeen olin edelleen kiinnostunut tietämään miten homma oikein päättyy - vaikka henkilöt tässä tuntuivatkin tärkeämmiltä kuin juoni. Pålin lisäksi ehkä eniten symppasin Cecilietä. Kai hänen voisi määritellä edustavan "white trashia". Hän miettii, miten elämästä oikein tuli sellaista ettei hänellä ole koskaan ollut yhtäkään naispuolista ystävää. Että on vain veli, ainaiset samanlaiset aamiaiset ja Rudi ja Rudin jatkuvat naintihalut ja vielä jatkuvampi pälätys josta Cecilie haluaisi eroon.

Renberg kirjoittaa sujuvaa dialogia, käyttää kerronnassa hienosti myös henkilöiden musiikkimakua ja tuo esiin sellaisiakin tyyppejä, jotka eivät kovin usein näyttäydy kirjojen pääosissa. Aikakaan mun lukemieni. Kannatti napata kirjastosta hetken mielijohteesta kirja, joka ei ensivaikutelmaltaan ehkä ollut niin mun juttuni.

Ensimmäinen lause: Silmät, ihan kuin niissä olisi hiekkaa.

Norjankielinen alkuteos: Vi ses i morgen (2013)

Suomentanut Outi Menna

Kustantaja Like 2016, 653 s.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (äänikirja)

Neuvostoliiton loppuaikoina suomalainen tyttö ja venäläinen mies päätyvät hyttitovereiksi junamatkalla halki valtavan Siperian. Mies juo vodkaa, kaivaa ruokatavaroita ilmeisen pohjattomasta repustaan, kertoo laajasta Venäjänmaasta ja sen kansasta, omasta elämästään myös, ehdottelee toisinaan törkeyksiä kun tekee niin kovasti pillua mieli ja pyytää sitten anteeksi. Tyttö kuuntelee, piirtää, kieltäytyy vodkasta, ajattelee Moskovaan jäänyttä Mitkaa ja tämän äitiä, ja pakenee välillä käytävään saatuaan tarpeekseen. Hiljalleen heidän välilleen muodostuu erikoinen ystävyys.


Muistelen, että aiemmin kirjaa googlaillessani törmäsin jossain tietoon - vai olikohan pelkkä huhu - siitä, että Rosa Liksomin tytär pyysi äitiään selittämään mikä oli Neuvostoliitto, ja selityksenä syntyi tämä kirja. En siis mene vannomaan että tämä pitää paikkansa, mutta pidän ajatuksesta. Eikä kirja ole huono selitys ollenkaan, uskoisin. Ainakin Neuvostoliitto on kuvattu niin, että koin sen äänikirjaa kuunnellessanikin kaikilla aisteilla. Nyt pitäisi olla käden ulottuvilla sivuja joita voisi selailla ja palauttaa mieleen, kuinka hienoa Liksomin kieli oikein onkaan. Symboliikkaakin kirjassa taitaa olla niin paljon etten edes yritä alkaa setvimään sitä erittäin puutteellisella asiantuntemuksellani. Ilmeisesti myös junan kulkema reitti on loppupäästään todellisuudessa mahdoton, mutta en usko tämänkään olevan Liksomilta vahinko.

Miestä on kai monikin pitänyt vastenmielisenä tyyppinä, mutta omasta mielestäni hän on kiinnostava henkilö josta halusin jatkuvasti tietää lisää. Tyttö jäi vähän etäisemmäksi. Toisinaan kaipasin kuuntelusta taukoa, mutta lopulta viihdyin tällä rujon tunnelmallisella matkalla varsin hyvin.

Kustantaja WSOY 2012, 6 h 50 min, lukija Pertti Sveholm

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Caj Westerberg: Yönmusta, sileä

Caj Westerbergin runoissa puhutaan veneen kevätkunnostuksesta, lentoon lähtevästä koskelosta, villeistä kukista, vanhoista tuttavista, hippiäisen piirroksista männikön hiljaisuuteen. Mulla on paha tapa huidella runokokoelmien läpi turhan nopeasti, malttamatta aina antaa yksittäisille runoille tarpeeksi tilaa päässäni. Yönmusta, sileä kuitenkin pakotti jarruttamaan moneen kertaan. Yleensä sen saivat aikaan kaikkein lyhyimmät tekstit, vain rivin tai kahden mittaiset toteamukset jostain luonnossa havaitusta.

Kun lukee sivulta sanat

Saaren liepeet karehtivat

tai

Varjot hiekkatiellä, tuulessa

täytyy nostaa katse kirjasta, tai ehkä laittaa silmät kiinni, ja kuvitella näky mielessään. Sitten olo on vähän seesteisemmän rauhallinen kuin ennen lukemista.

Kirja on ihana, ja sen palauttaminen kirjastoon ja eroaminen sen tarkkanäköisestä, hyvää tekevästä sisällöstä alkoi tuntua niin vastentahtoiselta että päädyin etsimään netistä omaa kappaletta ostettavaksi kesken tämän postauksenpätkän kirjoittamisen. Löysin.


Runohaasteeseen 48 runoa lisää, saldo nyt 395.

Kustantaja Otava 2011, 66 s.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäen runouteen tutustuminen on ollut ajatuksissa esikoiskokoelman ilmestymisestä asti, mutta aloitinpa nyt tästä toisesta jonka sain kirjastosta napattua haltuuni. Kansiliepeessä Kytömäen esitellään olevan keski-ikäinen tamperelaispoika, mikä tuntuukin tiivistävän hyvin tämän hymyilyttävän ja sanoilla leikittelevän mutta myös ajatusta täynnä olevan kirjan hengen. Tämän kirjoittaja ei nimittäin ole vahingossa erehtynyt kasvamaan liian aikuiseksi. Olisipa ikävää, jos ei enää ehtisi pysähtyä katselemaan elämän ja maailman kiinnostavia pieniä yksityiskohtia.

Kytömäki runoilee kissoista, metsästä, rakkaudesta ja maailmanmenosta. Tiesin jo etukäteen tykkääväni, eikä tarvinnut yhtään pettyä. Tässä esimerkkinä tarjolle mielestäni hymyilyttävin runo:

"Kävellessäni
milloin missäkin
näen usein rusakon
ja kuvittelen sen
aina samaksi.

Harva rusakkokaan erottaa
runopoikia toisistaan." 

Runoihin ihastumisen lisäksi lukemisen jälkeen on mielessä se, että kyllä vain, alkaa olla korkea aika ryhtyä taas kissanomistajaksi. Mieluummin kahden. Minäkin haluan taas saada rystyset verille leikkisistä kynsistä, katsella nukkuvien saalistajien nykiviä tassuja ja lukea sateella runoja kissaseurassa.

Runohaasteeseen kertyi 59 runoa lisää, yhteensä koossa 347.

Kustantaja Sanasato 2016, 76 s.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Arto Lappi: Kukko puussa & Oravan portaat

Viime vuonna näihin aikoihin luin Arto Lapin
runokokoelmaa, joista varsinkin Harakan pajaan ihastuin. Nyt vuorossa oli pari aikaisempaa teosta. Nämäkin sisältävät haikujen ja tankojen mittoihin tiivistettyjä ajatuksia ja havaintoja monenlaisista isoista ja pienistä asioista. Kuten esimerkiksi tähtien valaisemasta illasta joka on mentävä tuhlaamaan niitylle, metsästä jonka ovet ovat avoinna tuulen kulkea, siitä kun lähtee kaikista risteyksistä eri suuntaan kuin yleensä, rakkaan hymystä joka tuntuu varpaissa asti ja tuhatjalkaisesta joka kenties saisi itsensä solmuun jos ryhtyisi miettimään jalkojensa järjestystä niitä siirrellessään.


Ihan niin vahvasti en näitä kokenut kuin noita aiemmin lukemiani vaan aika moni runo tuntui kulkevan pääni läpi jälkiä jättämättä. Jotkut ainakin siksi että ne tuntuivat liian itsestäänselviltä toteamuksilta joista en saanut irti mitään mikä olisi liikauttanut ajatuksia.  Mukavaa näitä silti oli lukea, ja tokihan välillä osui kohdalle myös niitä helmiä, jotka kiinnittävät katseen ja ajatukset vähäksi aikaa puoleensa ja pakottavat odottamaan ennen kuin voi siirtyä seuraavalle sivulle. Nämä haluan merkitä itselleni muistiin:

"Tämäkin polku
yhtyy toisiin polkuihin:
kompastun toisten
jättämiin jälkiin, toiset
taas minun jättämiini."

Kukko puussa, s. 76

"Silmut liekkeinä:
ruskean kyynen alta
vihreät lehdet
minä hetkenä hyvänsä,
minä hetkenä hyvänsä."

Oravan portaat, s. 62

Lapin runoja päätyy kyllä varmasti luettavaksi jatkossakin. Ompun runohaastetta varten näistä kertyi runoja jo peräti 149 + 139 = 288 kappaletta!

Kustantaja Sammakko 2002/2004, 153/151 s.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Kirja alkaa klo 5.50 eräänä aamuna kun 19-vuotias Simon Limbres herää lähteäkseen kavereidensa kanssa surffaamaan ja loppuu 5.49 seuraavana aamuna. Siinä välissä Simon on joutunut onnettomuuteen ja todettu aivokuolleeksi, hänen vanhempansa ovat yrittäneet hyväksyä sen että Simon on kuollut vaikka sydän vielä lyökin, samalla kun ovat jo joutuneet keskustelemaan elinsiirron mahdollisuudesta, sydän on pysäytetty, irrotettu, kuljetettu toiselle puolen maata ja siirretty Claire Méjeanille, joka saa käsittämättömän lahjan jonka antajaa ei koskaan pääse kiittämään.

De Kerangal käsittelee asiaa monelta kannalta: paitsi Simonin perheen suruna ja Clairen ristiriitaisina ajatuksina, myös esittelemällä kuinka sydämensiirto tapahtuu juridisesti ja käytännössä. Välillä ehditään tutustua hoitohenkilökunnan yksityiselämäänkin. Monella lailla mielenkiintoinen ja vaikuttava kirja, joka ei sitten kuitenkaan jättänyt mieleen niin vahvaa jälkeä kuin aiheenkin puolesta olisi voinut kuvitella. De Kerangalin kirjoitustyylistä kyllä tykkäsin, ja nimi on laitettu tarkasti mieleen jos vaikka suomennoksia saataisiin lisääkin. Tämä käännös on Ville Keynään ja Anu Partasen laadukasta yhteistyötä. Anna Makkosen suunnittelemaa näyttävää kanttakin pitää vielä kehaista!


(Pääsenpä viimein purkamaan blogattavien kirjojen sumaa uuden tietokoneen omistajana... Moni teksti jo kirjastoon palautuneista kirjoista jäänee tämän tavoin vähän tyngäksi mutta jääköön, tulevatpa ainakin merkityiksi muistiin. :)

Ensimmäinen lause: Simon Limbresin sydämestä on lähes mahdotonta sanoa mitään varmaa; tuosta ihmissydämestä jonka syke tiheni hänen syntymänsä hetkellä, yhdessä toisten tapahtumaa todistavien sydänten kanssa, siitä mikä sai tuon sydämen sykkimään, oksentamaan, lihomaan, tanssahtelemaan keveänä kuin höyhen tai vajoamaan raskaana kuin kivi, rakkaudesta joka huumasi sen ja sulatti sen... (ja niin edelleen, aina seuraavalla sivulla odottavaan pisteeseen saakka)

Ranskankielinen alkuteos: Réparer les vivants (2016)

Suomentaneet Ville Keynäs & Anu Partanen

Kustantaja Siltala 2016, 255 s.