William Ritter: Jackaby

Abigail Rookin karkumatka opiskelemasta seikkailemaan ei mennyt alkujaan aivan putkeen, ja hän päätyy puolivahingossa Amerikkaan matkaavaan laivaan. Parempi sekin kuin kotiin meneminen. New Fiddlehamiin saavuttuaan hän törmää pian erikoiseen hahmoon. Herra R. F. Jackaby, selittämättömien tapausten tutkija, osaa hetkisen neiti Rookia tarkasteltuaan kertoa mistä tämä on tullut. Sehän on ilmiselvää koska esimerkiksi hänen hattunsa poimuihin on piiloutunut domovyk, pieni ukrainalainen kodinhenki.

Sattuma yhdistää heidät pian uudelleen sillä Abigail on työpaikkaa ja Jackaby apulaista vailla. Ja tutkittavaa riittää kun kaupungissa ryöstäytyy liikkeelle veristen murhien sarja jonka syyllisen on syytä uskoa olevan jotain muuta kuin ihminen. Epätavallisia olentoja voi tavata muutenkin niin kaupungilla kuin Jackabyn talossakin, joka on melko persoonallinen. Etsivällä itsellään on laaja asiantuntemus eri maiden normaaleille silmille näkymättömästä väestöstä, ja hän on hyvää pataa kaikkien ei-vihamielisten olentojen kanssa.

Kirjan maailma on kyllä rikas, kiehtova ja houkutteleva ja viihdyin lukiessani hyvin. Jokin viimeinen tippa kuitenkin tuntui jäävän puuttumaan, niin etten tunne pakottavaa tarvetta jatkaa sarjan parissa. Neljäs osa on ilmestymässä tänä vuonna, ja vähän silmäilin kuvauksia miettien että pitäisikö, mutta saa nyt nähdä.

Ensimmäinen lause: It was late January, and New England wore a fresh coat of snow as I stepped along the gangplank to the shore.

Kustantaja Algonquin 2014, 299 s.

Jasper Fforde: The Well of Lost Plots

Thursday Next -sarjan kolmas osa, jonka edeltäjistä olen kirjoittanut täällä ja täällä.

Thursday on hankkinut suojaisan hengähdyspaikan erään julkaisemattoman romaanin sisältä, kaukana todellisen maailman ongelmista. Siellä voi kasvattaa vauvamahaa ja miettiä, miten saisi peruttua Thursdayn aviomiehen Landenin kadottamisen, jonka Goliath-suuryhtiö junaili. Kovin rauhallista ei tosin ole Caversham Heightsissäkään. Huonolaatuisen romaanin hahmot pelkäävät että pian heidät puretaan takaisin tekstiksi. Acheron Hadesin pikkusisko Aornis löytää myös paikalle, tosin vain varjonsa muodossa, kostaakseen Thursdaylle veljensä kuoleman kadottamalla Landenin kokonaan hänen muistoistaan. Thursday myös työskentelee kirjamaailman sisäiselle poliisille, JurisFictionille, ja toimintaa riittää silläkin saralla. Uuden mullistavan tarinoiden välittämisen muodon UltraWordin julkaisu lähestyy, mutta jotain siinä on pielessä. Jotain, minkä vuoksi joku on valmis murhiin.

Olen ihmetellyt Jasper Fforden mielikuvituksen tasoa aiemminkin. Tämä ei ollut ihan niin hulvaton kuin edeltäjänsä - tarinassa tapahtuvat kuolemat vetävät väkisinkin tunnelmaa alaspäin - mutta kirjojen sisäisen maailman esittely sen kuin laajenee. Nyt tutustutaan mm. kirjoitusvirhevirukseen, joka äärimmäisestä vaarallisuudestaan huolimatta aiheuttaa huvittuneisuutta samalla kun valloilleen päästyään todella muuttaa fyysistä ympäristöä: carrotista tulee parrot, joka hyppää olkapäälle, floor pehmenee flouriksi ja hospital bed muuntuu hospitable tediksi, joka vilkuttaa ystävällisesti ja kutsuu kyläilemään. Heightsiin on myös majoittunut kaksi "Genericiä", eräänlaista hahmon luonnosta jotka aluksi ovat piirtettömiä, tyhjiä tauluja, joista voi ajan myötä kehittyä persoonallisia henkilöitä jotka saavat heille sopivan osan jostain kirjasta.

Mielikuvituksen lento siis jatkuu. Nyt saatiin myös selitys sille, miksi et oikein lämmennyt sille kirjalle jota kaikki muut ovat kehuneet. Taisit lukea sen silloin kun vakihahmot olivat seuraamassa vuosittaista Bookie-palkintojuhlaa (Heathcliff on voittanut Most Troubled Romantic Lead (Male) -kategorian 77 kertaa putkeen) ja paikalla oli vain vähän laimeampi varamiehitys.

Ensimmäinen lause: Making one's home in an unpublished novel wasn't without its compensations.

Kustantaja Hodder 2003, 360 s.

Lyhyesti: Liukkonen, Fournier, Carter & Bank

Bloggausjonon venyminen häiritsee mielenrauhaa, joten otetaan pika-arviot kehiin.

Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä

Kun Vietnamissa syttyy sota, Lien vie poikansa Dungin luostariin ajatellen tämän olevan siellä paremmassa turvassa. Ja niin hän onkin, mutta sillä on hintansa; äidin ja pojan elämät lähtevät eri teille. Sota muuttaa myös amerikkalaisen sotilaan Carverin elämän. Vaikka hän palaa kotiin, päänsä sisällä hän käy yhä sotaa, eikä tavallinen perhearki onnistu loputtomiin sillä tavalla.

Romaanissa vietnamilaisen kylän kauneus, vanhat tarinat ja buddhalainen seesteisyys yhdistyvät sotilaiden kuvottavaan väkivaltaan. Amerikkalaiset raiskaavat ja tappavat silmittömästi, järjettömästi. Voisin havainnollistaa sitä siteeraamalla - sopivia katkelmia olisi runsaasti tarjolla - mutta en edes halua. Tuollaistako se tosiaan on ollut?

Kirja ei kolahtanut ihan niin kovaa kuin odotin, mutta todella hyvä se on silti.

Ensimmäinen lause: Äiti sanoi tekevänsä kaiken minun hyväkseni.

Kustantaja WSOY 2013, 221 s.

Jean-Louis Fournier: Isi, mihin mennään?

Fournierin kaksi poikaa diagnosoidaan kumpikin vuorollaan kehitysvammaiseksi. Isä joutuu luopumaan monista haaveistaan siitä, mitä tulisi joskus poikiensa kanssa tekemään. He eivät opi koskaan lukemaan, mutta siitä huolimatta, vuosien päästä kun Mathieu on jo kuollut ja Thomas laitoksessa kulkemassa pää pilvissä, hän haluaa silti lahjoittaa heille kirjan - sellaisen, joka kertoo heistä itsestään. Se sisältää rankkaa huumoria, turhautumista, tunnustuksia vajavaisuudesta vanhempana, ja kaiken alla paljon rakkautta kahteen poikaan joista osuvimman diagnoosin lausui lastenhoitaja toruessaan heitä tuhmuuksista: teillähän on päät heinää täynnä. Se on myös puolustuspuhe ihmisarvolle sekä sille, että jos lapsi tekee jotain hassua, kyllä sille voi nauraa siinäkin tapauksessa että lapsi sattuu olemaan vammainen.

Ranskankielinen alkuteos: Où on va, papa? (2008)

Suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen

Kustantaja Siltala 2009, 126 s. 

Angela Carter: Saints and Strangers

Kansantarinoista, synkeydestä ja kuuluisien kirjailijoiden elämistä aineksensa kerääviä novelleja. Päähenkilöinä mm. kirvesmurhaaja, intiaaniheimon luota kodin löytävä prostituoitu ja runoilijan orjansukuinen rakastajatar. Angela Carter tuntuu olevan mulle hankala tapaus. Kirjat kuulostavat ihan loistavilta, omalaatuisen kutkuttavilta, mutta sitten lukiessa saan vain hetkittäin kiinni siitä, mikä hänen tekstissään on niin arvostettua. Jäi tästä nyt kuitenkin enemmän käteen kuin jokunen vuosi sitten lukemastani Maagisesta lelukaupasta. Teksti kulkee kyllä hienosti - jos englannin nyanssien tajuni olisi parempi, ehkäpä ymmärtäisin kuinka hienosti. Ja löytyihän niitä hienouksia sentään sisällöstäkin, vaikken vieläkään Carteria oikein omakseni ottanut.

Kustantaja Penguin 1994 (1. julk. Chatto & Windus 1985), 125 s.

Melissa Bank: Nyt nappaa!

Romaanin ja novellikokoelman välimaastossa liikkuva teos sisältää tarinoita Janesta, hänen perheestään ja miehistään, välillä vähän naapuriin kurkaten. Melissa Bank esittelee mielenkiintoisen valikoiman parisuhteita omine kiemuroineen. Fiksua viihdettä, varustettuna hauskalla, napakalla dialogilla ja vakavammillakin aiheilla. Tätä oli mukava lukea! Käännöskin on hyvä. Ja hauskaa, että Jane on ammatiltaan kustannustoimittaja! Kirjailijoita vilisee kyllä päähenkilöinä liiankin kanssa, mutta kustiksia harvemmin.

Englanninkielinen alkuteos: The Girls' Guide to Hunting and Fishing (1999)

Suomentanut Titta Leppämäki

Kustantaja Otava 1999, 334 s.

Leela Corman: Unterzakhn

Leela Cormanin sarjakuvaromaani Unterzakhn sisältää siirtolaiselämää 1900-luvun alun New Yorkissa, kasvoille lyöviä elämän karuja tosiasioita, tanssia, laittomia abortteja, huonomaineisia naisia sekä juutalaiset kaksostytöt, joita elämä vie eri suuntiin.

Kehittyvän suurkaupungin kadut ihmisineen vilisevät kuvituksen taustalla, repliikkejä elävöittävät jiddishin sanat. Unterzakhn on rikasta ajankuvaa, elämisen iloa ja tuskaa, eleganssia ja naisten historiaa.

Lukiessani pidin kyllä monesta asiasta mutta ajattelin että jotain tästä vielä puuttuu että tosissani nauttisin. Loppukin tuntui vähän töksähtävältä. Mutta kun kirja on odotellut bloggaamista pari viikkoa, sepä onkin syventynyt mielessäni, sitä loppua myöten. Tarinan kulkua piti palautella muistiin kirjaa selailemalla, mutta tunnelma oli paremmin tallessa. Kyllä, tämä on kuin onkin hieno kirja. Kannattaa tutustua, jos mainitsemieni aiheiden yhdistelmä houkuttaa!

Ulkoasu: Näyttävä kansi ja tyylikäs sisältö. Kannen kuvitus: Leela Corman, kannen suunn. Leela Corman & Brian Barth.

Kustantaja Schocken Books 2012, 204 s.

Helen Dunmore: The Siege

Vuonna 1941 Saksan joukot piirittävät Leningradin. Ainoa, hyvin rajallisia mahdollisuuksia tarjoava yhteys ulkomaailmaan kulkee Laatokan yli. Kaupungissa on kolme ja puoli miljoonaa suuta ruokittavana. Sitten tulee talvi.

Oikeastaan teki mieli lopettaa lukeminen kun ajattelin kaikkea sitä, minkä täytyy olla tulossa. Epätoivoa, muiden ruoanetsijöiden vainoharhaista kyräilyä, hankeen uupuneiden jäätyneitä ruumiita, nälkäänsä itkeviä lapsia. Mutta luin kuitenkin. Seurasin kuinka nuori nainen, Anna, yrittää pitää perheenjäsenensä hengissä. Pienimmillään henkilöä kohti jaettu päiväannos oli 125 grammaa selluloosalla jatkettua leipää. Sen ja omien pienten varastojen tarjoamin voimin Anna kävelee joka päivä jonottamaan uusia leipäpaloja ja hankkii poltettavaa saadakseen kaminan luomaan lämpöä edes muutamaksi tunniksi vuorokaudessa.

Huolimatta siitä mitä kaikkea henkilöiden kanssa koin, en oikeastaan kiintynyt heihin mitenkään erityisesti. Mutta heidän nälkänsä ja kylmänsä kyllä tuntuivat ja tulivat lähelle. Jossain vaiheessa meinasin ottaa kirjan käteen samalla kun söin jotain - kunnes muistin, mitä mulla onkaan luettavana. Olisi ollut loukkaus henkilöitä kohtaan syödä jotain tämän kirjan äärellä.

Tuntui hätkähdyttävän ristiriitaiselta lukea Annan pari kertaa ajattelevan raivoisana suomalaisia, jotka myös lähestyivät kaupunkia. (Wikipedia kertoo, että Suomi ei varsinaisesti aktiivisesti osallistunut piiritysoperaatioon, mutta vähän kumminkin.) Niin. Asiat näyttävät erilaisilta kun vaihtaa näkökulmaa. Ja ne tavalliset ihmisethän sotimisessa tapaavat eniten kärsiä, puhuttiinpa kummasta puolen rintamalinjaa hyvänsä ja lapsen nääntyminen nälkään on hirvittävä tragedia missä tahansa.

Ensimmäinen lause: It's half past ten in the evening, but the light of day still glows through the lime leaves.

Ulkoasu: Talvi on kannessa kohdallaan mutta ehkä kaupunki voisi näyttää vähän vähemmän seesteiseltä.

Kustantaja Penguin 2009 (1. julk. Viking 2001), 291 s.

Shirley Jackson: The Haunting of Hill House

Tohtori Montague tahtoo havainnoida yliluonnollisia ilmiöitä aidossa kummitustalossa. Talo on jo katsottuna; syrjäisessä, synkeässä Hill Housessa ei ole vuosikausiin kukaan viihtynyt muutamaa päivää pidempään. Avustajikseen tohtori saa yksinäisen Eleanor Vancen, taiteilijasieluisen Theodoran ja talon omistavaan sukuun kuuluvan, varasteluun taipuvaisen Luke Sandersonin.

Eleanor, jonka näkökulmasta tapahtumia seurataan, on sukulaistensa väheksymä vähän päälle kolmekymppinen huomaamaton hissukka. Kirjan alussa, kehitellessään kuvitelmia lumotuista palatseista, hän tuo mieleen Sinisen linnan Valancyn. Ystävystyttyään nopeasti muiden taloon saapuneiden kanssa hän nauttii vapaudestaan ja ihmettelee, onko se todella hän joka sopii näin hyvin porukkaan ja juttelee nauraen vasta tapaamiensa ihmisten seurassa.

Kummittelun alkaessa alkaa myös todellisuudentajun hämärtyminen, niin Eleanorin kuin lukijankin. Hiljalleen asiat alkavatkin näyttää erilaisilta. Eivät kai muut vain juonittele Eleanoria vastaan? Ehkä se on synkeä talo, yksi hahmo itsekin, joka vaikuttaa henkilöiden välisiin suhteisiin ja sekoittaa sitä, miten kukin asiat näkee. Onko kummittelukaan lopulta todellista vai vain yhteistä harhaa?

Odotin löytäväni kirjasta kunnon kummitustalon vimmaista ryöpytystä, mutta se jäi vähiin. Pidän kyllä psykologisestakin kauhusta, mutta tällaiset todellisuudentajuongelmat eivät yleensä ole makuuni vaan niistä lukeminen tuntuu jostain syystä lievästi ärsyttävältä (siis ainakin jos ne johtuvat yliluonnollisuuksista tms, oikeat mielenterveydelliset ongelmat ovat oma lukunsa). Tarina ei lopulta suuremmin pelottanut, ja sen päätyttyä ajattelin että jaa, tähänkö tämä nyt jäi. Jonkinmoinen pettymys siis, joka kuitenkin johtuu puhtaasti makuasioista eikä siitä, että laadussa olisi puutteita. The Haunting of Hill House on monen mielestä kauhuromaaninen aatelia, ja jos tuo kirjan kuvailuni herättää kiinnostusta, tämä kannattaa ilman muuta lukea. Ja vielä enemmän suosittelen toista Shirley Jacksonin kirjaa We Have Always Lived in the Castle. Se ei ole kauhua vaan muuten vaan outo. :)

(Kyllä tämä sen verran kuitenkin jänskätti että voin sijoittaa kirjan lukuhaasteen kohtaan "a book that scares you". :)

Ensimmäinen lause: No live organism can continue for long to exist sanely under conditions of absolute reality; even larks and katydids are supposed, by some, to dream.

Ulkoasu: Tämä Penguinin Modern Classics -sarja näyttää yleensäkin hyvältä, ja onhan tuo kansikuva sopivasti karmiva.

Kustantaja Penguin 2009 (1. kerran julk. Viking Penguin 1959), 246 s.

Jasper Fforde: Lost in a Good Book

Vaihtoehtoisen 1980-luvun Englannissa elävä kirjallisuusetsivä Thursday Next tuli The Eyre Affairin tapahtumien aikana hyppineeksi useidenkin tahojen varpaille, ja seuraukset kasaantuvat kaikki samaan rytäkkään. Erikoiset yhteensattumat (kuten seitsemän samaan vaunuun osuvaa Irma Cohen -nimistä naista) ennakoivat hengenvaarallisia onnettomuuksia. Thursdayta odottaa oikeudenkäynti jonka syytä hän ei tiedä ja josta hänelle kertoo tuntematon asianajaja todellisuuden alaviitteissä(!). Hänen ajasta toiseen kulkeva isänsä on saanut selville, että mystinen vaaleanpunainen mönjä on lähipäivinä leviämässä kaikkialle ja tuhoamassa elämän maapallolta. Mutta sekään ei ole pahinta - sillä Thursdayn tuore aviomies Landen on kadonnut koska joku on käynyt muuttamassa menneisyyttä niin, että tämä on kuollut jo vuosia sitten. Ja toki on vielä kaikki se SpecOpsin pr-työ, jota Eyre-jupakan vuoksi julkkikseksi muuttunutta Thursdayta vaaditaan tekemään. Varsinainen riesa.

"Miten voi jollakin olla tällainen mielikuvitus?" on kysymys, joka tulee mieleen Jasper Ffordea lukiessa. Kirjasta pulpahtelee vähän väliä esiin lukijaa ilahduttavia kummallisuuksia, sekä pieninä yksityiskohtina että isompina kuvioina. Välillä saa naurahtaa, ja tunnelma on yleensä ottaen sopivan hulvaton. Mutta kaikkein parasta on ehkä se, millaisena kirjallisuus tässä sarjassa esiintyy. Kyllä, kirjoillasi on sisäinen elämä, vilkkaampi kuin voit kuvitellakaan. :) Tässä kakkososassa tutustutaan myös kirjastoon, joka saa Unohdettujen kirjojen hautausmaan vaikuttamaan lähestulkoon tylsältä paikalta!

Fforde myös viittailee useisiin muihin kirjoihin, lähinnä klassikoihin. Tällä kertaa millään yksittäisellä kirjalla ei ollut niin suurta asemaa kuin Kotiopettajattaren romaanilla viimeksi, eikä menoa haitannut vaikka kaikki esiin tulleet teokset ovatkin itselläni lukematta. Olisihan siitä varmasti lisähupia saanut jos paikat ja henkilöt olisivat olleet ennestään tuttuja. Inspiroiduin kyllä lukemaan kyseisiä kirjoja nyt jälkeenpäin! Muistin, että lukulaitteessanihan odotteleekin sopivasti Project Gutenbergista napattu Great Expectations, jonka lukemista jo aloittelin. En tosin tiedä, pystynkö enää näkemään erästä henkilöä pelkästään sellaisena millaiseksi Dickens hänet kirjoitti, kunhan hänet ehdin tapaamaan. :)

Ensimmäinen lause: I didn't ask to be a celebrity.

Ulkoasu: Kansikuvan esittämä tilanne ei nyt kyllä liity yhtään mihinkään, mutta kyllähän tuo muuten ilmeeltään sopii kirjan meininkiin.

Kustantaja Hodder & Stoughton 2002, 372 s.

Heikki Hietala: Tulagi Hotel

(Ilmestynyt suomeksi nimellä Hotelli Tulagi, Sitruuna Kustannus 2014, suom. Seppo Raudaskoski)

Jack McGuire taisteli toisessa maailmansodassa hävittäjälentäjänä Tyynenmeren yllä. Sodan loputtua elämän suunta on vähän hukassa, ennen kuin Jack päättää palata takaisin tuttuihin maisemiin ja perustaa hotellin Salomosaarille. Tasapainoa ilmestyy kuitenkin keikauttamaan Jackin parhaan ystävän, taistelussa kuolleen Donin leski Kay, jonka olemassaolosta Jack ei ollut tiennytkään.

Kirja odotteli lukemistaan turhankin kauan, osaksi sen vuoksi että aloin epäillä, mahdanko sittenkään olla tarpeeksi kiinnostunut aiheesta. Mutta kun tähän viimein tartuin, ei sellaisia tarvinnut enää miettiä sillä sain nopeasti huomata että Hietalan teksti vie erittäin hyvin mukanaan. Tulagi Hotel on siis kirjoittajan suomalaisuudesta huolimatta julkaistu alun perin englanniksi. En toki osaa arvioida kielen vivahteita englantia äidinkielenään puhuvan tavoin, mutta kyllä tämä ainakin omiin silmiini näyttää kaikkine lentäjien slangeineen todella vakuuttavalta suoritukselta. Muutenkin aina välillä kirjaa lukiessani muistin vähän hätkähtäen että niin tosiaan, tämä on suomalaisen kirjoittama. En siksi, että suomalaisen kirjailijan pystyminen komean kansainväliselle markkinoille kelpaavan tekstin tuottamiseen olisi sinänsä mitenkään yllättävää, lähinnä siksi että tarina oli niin helppo nähdä mielessään suuren budjetin Hollywood-elokuvana.

Jackin vaiheiden rinnalla tulee kerrotuksi monen sotilastoverinkin kohtalo, osin sodanaikaisten takaumien kautta, osin taas henkilöiden vieraillessa Jackin hotellissa. Kokonaisuus toimii hyvin; siihen mahtuu sekä sopivasti lentämisen teknistä puolta että myös monia viisaita ajatuksia. Taistelukohtauksetkin ovat kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja, vauhti tuntuu lukiessakin. Pisteet myös siitä, että kirjan rakkaustarina-osuus ei etene sitä suorinta ja ennalta-arvattavinta tietä. Lopun lähestyessä en juuri uskaltanut arvailla, olisiko se onnellinen vai ei.

Kiitos arvostelukappaleesta kirjailijalle ja kustantajalle!

Ensimmäinen lause: "Jack!"

Ulkoasu: Meri on kyllä kaunis, mutta tarinan eri osasia on tungettu kanteen vähän väkinäisen tuntuisesti. Suomalaisessa kannessa samat elementit ja vähän lisääkin on onnistuttu yhdistelemään tasapainoisemmin!

Kustantaja Fingerpress 2012, 424 s.

Ransom Riggs: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children

Ilmestynyt suomeksi nimellä Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (Schildts & Söderströms 2012, suom. Virpi Vainikainen).

Jakob Portmanin tavallinen elämä päättyy hänen isoisänsä väkivaltaiseen kuolemaan ja sen aiheuttamiin painajaisiin. Vähitellen alkaa vaikuttaa siltä, että isoisän kertomissa tarinoissa syrjäisen saaren orpokodista ja sen merkillisistä asukkaista saattaa sittenkin olla jotain perää.

Kirjan alku tuntui lupailevan kunnon "miksi ihmeessä kidutan itseäni lukemalla tällaisia kirjoja" -kauhua, ja Jakobin tutkiessa ensimmäistä kertaa romahtanutta orpokotia saaren sumuisilla laitamilla olin lähes valmis mönkimään jonnekin piiloon. Nämä ainekset kuitenkin hukattiin nopeasti tarinan lähtiessä aivan toisenlaiseen suuntaan, mikä ehkä juuri sillä hetkellä tuntui helpotukselta mutta pitemmän päälle oli kuitenkin enemmän harmitus. Tällaisenaan ihan ok ja omaperäinenkin fantasiakirja, mutta kun tästä olisi voinut saada niin paljon paremmankin! Viimeiset sata tai 150 sivua lähinnä toivoin että pääsisin jo loppuun. Jatko-osa Hollow City on ilmestynyt tänä vuonna, mutta enpä tunne tarvetta sitä lukea.

Sehän tässä on kyllä hienoa ja ainutlaatuista, että tarina rakentuu vanhojen valokuvien ympärille. Nuo usein varsin häiritsevän tuntuiset kuvat rytmittävät kerrontaa ja luovat tunnelmaa. Kuvat ovat oikeastaan kirjan parasta antia, ja siksipä kiinnostuinkin kun nyt löysin Ransom Riggsin kotisivuilta tiedon kirjasta nimeltä Talking Pictures, joka keskittyy juurikin vastaaviin vanhoihin kuviin ja niille luotuihin pieniin tarinoihin. Sen voisi vaikka laittaa ostoslistalle!

Ensimmäinen lause: I had just come to accept that my life would be ordinary when extraordinary things began to happen.

Ulkoasu: Ulkoasusta 10+! Mahtavaa, kun kirjoja maltetaan suunnitella upeiksi paketeiksi sisäsivuja, paperilaatua ja kansipaperin alustaa myöten. Suunn.: Doogie Horner, kannen kuva Yefim Tovbisin kokoelmasta.

Kustantaja Quirk 2011, 349 s.

Neil Gaiman: The Sandman vol. 1-10 + 2

Viime vuoden keväällä rakastuin kolmeen ensimmäiseen Sandman-albumiin, jotka siinä vaiheessa olivat hallussani. Tänä kesänä luin viimein sekä nuo kolme uudestaan muistin virkistykseksi, loput alkuperäisistä kuukausittain ilmestyneistä sarjakuvista kootuista kymmenestä albumista ja vielä pari myöhemmin lisättyä bonusta. Koko lista on siis tämän näköinen:




Vol 1. Preludes & Nocturnes
Vol 2. The Doll's House
Vol 3. Dream Country
Vol 4. Season of Mists
Vol 5. A Game of You
Vol 6. Fables & Reflections
Vol 7. Brief Lives
Vol 8. World's End
Vol 9. The Kindly Ones
Vol 10. The Wake
Endless Nights
The Dream Hunters

Että mistäkö on kyse? Neil Gaiman kertoo Endless Nightsin alkusanoissaan eräästä kerrasta, kun häntä pyydettiin tiivistämään sarjan tarina korkeintaan kahteenkymmeneenviiteen sanaan:

" 'The Lord of Dreams learns that one must change or die, and makes his decision', I said. It's true, as far as it goes, although it leaves out quite a lot. Introductions always do."

Erinomainen tiivistys, mutta jättää tosiaan pois paljon. Siis tarkoitan, että PALJON. Sandman on niin monihyväinen kokonaisuus että täytyy vain ihastellen ihmetellä, millainen mielikuvitus tämän takana oikein on. Tuntuu epätoivoiselta edes yrittää ryhtyä selittämään, mitä kaikkea sarja sisältää, mutta jos nyt jotain mainitsisin: On seitsemän sisarusta, ikuista, jotka ovat olleet odottamassa ensimmäistä ihmistä, ja jatkavat olemassaoloaan niin kauan kuin on yksikin ihminen heitä tarvitsemassa. Destiny, Death, Dream, Destruction, Despair, Desire ja Delirium. He ovat kukin hallitsemansa elämänalueen ruumiillistumia - eivät jumalia, sillä he ovat olemassa riippumatta siitä, uskooko heihin kukaan vai ei. Sarjan keskushahmo on unia hallitseva Dream, salaperäinen, hieman surumielisen synkeäkin hahmo, joka ei lakkaa kiehtomasta lukijaa joka kerta kun ilmestyy näkyviin.

Dreamin ympärille on kiedottu huikea määrä tarinoita, joissa esiintyy välillä nykypäivän ihmisiä, välillä historiallisia henkilöitä kuten William Shakespeare tai keisari Augustus tai myyttisiä hahmoja keijuista demoneihin. Ja ne tarinat ovat täynnä kaikenlaisia kohtaloita, kaunista toivoa ja pohjattomia suruja, uskomattomia tapahtumia. Raakaa väkivaltaakin kyllä toisinaan.


Suosikkihahmojani Dreamin itsensä lisäksi ovat säkenöivä isosisko Death, joka on sisaruksista Dreamille läheisin ja laittaa toisinaan itsepäisen pikkuveljensä järjestykseen, sekä Hob Gadling, mies joka elää vuosisatoja koska ei vieläkään halua kuolla.

Sarjasta voisi selittää vaikka kuinka pitkät pätkät kun vain tietäisi mistä päästä tarttuisi kiinni! Koska en tiedä, tyydyn sanomaan että lue kokeile itse, jos haluat nähdä unien valtakunnan, vierailla helvetissä ja kuunnella tarinoita kentaurin ja 1900-luvun alussa merille karanneen pojan seurassa, tavernassa maailmojen risteyskohdassa kun todellisuusmyrsky raivoaa ulkona sekoittaen aikojen ja paikkojen rajat. Kaiken muun muassa.


Sarjalla on ollut iso joukko piirtäjiä, joiden kynänjäljet erottuvat toisistaan välillä enemmän ja välillä vähemmän, tehden kokonaisuudesta entistä rikkaamman. Hieman ahdistaa jättää heidät tässä epäkunnioittavasti nimiltä mainitsematta, mutta siitä tulisi vähän turhan pitkä luettelo. Ja sitten olisivat vielä värittäjät ja tekstaajat ja...

The Sandman on sellainen teos, että siihen tosiaan kannattaa tutustua. Lainaan Peter Straubia Brief Livesin jälkisanoista: "If this isn't literature, nothing is."

Ulkoasu: Komea kokonaisuus! Selkämyksistä vielä muodostuu hämyinen naamankuva.

Kustantaja DC Comics 2009-2013, vol. 1-10 sisältö alun perin julkaistu vuosina 1988-1996, Endless Nights 2003 ja The Dream Hunters 2009. 1-10 sivunumeroimattomia, EN 152 s. ja TDH 126 s.

Eva Talmadge & Justin Taylor: The Word Made Flesh - Literary Tattoos from Bookworms Worldwide

Miltä tuntuisi Ulysseksen viimeinen rivi rintakehässä, E. E. Cummingsin runo kulkemassa pitkin selkärankaa, kuva Eric Carlen Pikku toukka paksulaisesta käsivarressa tai Potter-loitsut ranteissa? Muiden muassa nämä esimerkit esiintyvät kirjassa, johon on kerätty kirjallisia tatuointeja kirjojen ystäviltä ympäri maailmaa (suurin osa kylläkin yhdysvaltalaisilta, jotka ilmeisesti ovat aktiivisimmin keruuseen osallistuneet). Useimmissa on mukana lyhyt teksti siitä, miten tatuointien kantajat ovat päätyneet ne ottamaan tai mitä ne heille merkitsevät.

Ajatus kirjallisesta tatuoinnista on houkutellut jo muutaman vuoden, oikeastaan siitä asti kun idea ensimmäisen kerran putkahti päähäni. Se taas taisi tapahtua törmäämällä aihetta esittelevään Contrariwise-blogiin, jota käyn aina silloin tällöin ihaillen selailemassa, samoin kuin tämän kirjan kanssa samaa jatkumoa olevaa The Word Made Flesh -blogia. Aiemmin mietin, että joo, tatuointi olisi sinänsä kiva, mutta mikä oikein olisi sellainen juttu jonka tosiaan haluaisin pysyvästi iholleni. Kun sitten tajusin että kirjallisuus, tietysti, palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. Se tässä lähinnä jarruttelee, että mulla on nykyään ihan liikaa ideoita, ja pelkään että homma lähtee heti lapasesta jos päästän itseni alkuun. Itsekuri kun ei ole vahvimpia puoliani. :)

Vaikka tässä kirjassa esiteltyjen tatuointien joukkoon ei ollut eksynyt kovin montaa jotka tosissaan olisivat itseäni sykähdyttäneet niin sehän ei toki alenna niiden arvoa omistajilleen. Ja kirjan lukemisesta ja kuvien katselusta tuli joka tapauksessa hymyilyttävän hyvä mieli - ihanaa, että kirjallisuus on ihmisille niin merkityksellistä, että he haluavat tallentaa palasia siitä tällä tavalla itseensä!

Ulkoasu: Tekstit ovat enimmäkseen valkoista mustalla pohjalla, mikä ei ole se kaikkein silmäystävällisin vaihtoehto, mutta ihan tyylikäs kyllä. En oikein tiedä mitä mieltä olen perinteisempien tatuointiaiheiden, kuten pääkallon ja ankkurin käyttämisestä kannessa, ne kun eivät tavallaan kuitenkaan liity sisältöön mitenkään. Kannen typografia: Jessica Hische, kannen suunn.: Robin Bilardello.

Kustantaja Harper Perennial 2010, 165 s.

Bloggausmoottorin käynnistelyä pika-arvioin

Edellinen varsinainen kirjapostaukseni näkyy ilmestyneen 18. maaliskuuta. Kaksi ja puoli kuukautta sitten!!!!! Alkaa tämä bloggausjumitus pikkuhiljaa riittää, joten lienee aika käynnistellä rutiinia istumalla alas ja kirjoittamalla muutamasta kirjasta lyhyet kommentit vaikka väkisin. :)

Mari Saat: Lasnamäen lunastaja

Vironvenäläinen Natalja Filippovna menettää työnsä, eikä 45-vuotiaana ja valtionkieltä osaamattomana ole helppoa löytää uutta. Mutta kun tyttären hammasraudatkin on maksettava etteivät leukalihakset jäykisty niin ettei viidentoista vuoden päästä saa suuta auki, on otettava huomioon epätoivoisemmatkin ratkaisut - kuten prostituutio.

Lasnamäen lunastaja on sekä kirpeä että lempeä, tekstin pienen leikkisän sävyn tuottaessa hyvää mieltä silloinkin kun käsiteltävät asiat eivät ole ihan kevyimmästä päästä. Lyhyen mittansa ja nopealukuisuutensa vuoksi välipalakirjaksi sopiva, mutta kuitenkin ajatteluttava, hyvin eläviltä tuntuvia henkilöitä sisältävä kurkistus virolaiseen yhteiskuntaan. Ensimmäinen lukemani virolainen kirja, muuten!

Ensimmäinen lause: Natalja Filippovna oli syystäkin tyytyväinen elämäänsä: hänen palkkansa oli virolaista keskitasoa, joskus ylikin.

Vironkielinen alkuteos: Lasnamäe lunastaja (2009)

Ulkoasu: Ei hullumpi, tavallaan aika näyttäväkin. Pienet kultaiset tähdet eivät taida juuri tuosta skannauksesta erottua. Päällys: Marjaana Virta.

Kustantaja WSOY 2011, suom. Tuula Friman, 141 s.

Gail Carriger: Heartless & Timeless

The Parasol Protectorate -sarjan päättävät osat neljä ja viisi. Teksti saattaa spoilata aiempia osia, joista voit lukea täältä ja täältä.

Alexia setvii kuningatarta uhkaavaa murhajuonta ja matkustaa Egyptiin ottamaan selvää isänsä salaisuuksista, saaden siinä sivussa tietää paljon muutakin mielenkiintoista. Sekä synnyttää lapsen, jonka kaltaista ei ihan joka päivä näe. Mutta miten asiaan mahtaa liittyä asuminen Lord Akeldaman toiseksi parhaassa vaatekomerossa?

Vaikka Alexian ja Conallin jatkuvat kiihkeät syleilyt alkoivatkin välillä jo hieman tympiä, jaksan edelleen ihastella Carrigerin luoman hahmovalikoiman toimivuutta! Viimeisen kirjan suljettuani jäin kaipaamaan jokaisen seuraa. Lopussa kirjailija vielä pyörittelee kuvioita mukavasti, ja monen henkilön tulevaisuus pääsee yllättämään. Olen sarjaa suositellut aiemminkin ja tyrkytän edelleen luettavaksi, jos humoristinen, steampunkahtava paranormaali romantiikka yhtään vaikuttaa houkuttavalta!

Ensimmäiset lauseet: "Five months!" / "I said no such thing", grumbled Lord Maccon, allowing himself, begrudgingly, to be trussed in a new evening jacket.

Ulkoasu: Kannet alkavat kyllä loppua kohti olla hieman kökköjä ja teennäisiä. Varsinkin livenä vaikutelma on sellainen että naisen kuva on vaan hätäisesti copy-pastella heitetty taustan päälle. Kansien suunn.: Lauren Panepinto, kuvat: Derek Caballero, malli: Donna Ricci.

Kustantaja Orbit 2011/2012, 311/328 s.

Ernest Cline: Ready Player One

Vuonna 2044 todellisuus on kurjistunut siihen pisteeseen, että suurin osa ihmiskunnasta viettää päivänsä mieluummin kirjautuneena valtavan laajaan virtuaalimaailma OASISiin. Sen luojan James Hallidayn testamentti käynnistää kilpailun, jossa palkintona on koko OASISin hallinta, ja jonka voittaakseen on ratkaistava ensimmäisenä sinne kätketyt arvoitukset. Siinä onnistuakseen taas on syytä tietää kaikki tietämisen arvoinen 1980-luvun populaarikulttuurista - kuten tietää Wade Watts, 18-vuotias nörtti köyhältä parakkialueelta.

Omaperäinen tämä ainakin on, ja toimiva seikkailu muutenkin! Moneen kertaan suorastaan harmittelin etteivät vanhat klassikkopelit ynnä muut enimmäkseen ole kovinkaan tuttuja, sillä jos olisivat, tämä olisi varmasti myös erittäin herkullinen nostalgiamatka. Kirjasta nauttimista niiden tuntemattomuus ei toki kuitenkaan estä. Alkupuolella käännökseen jääneet kömpelyydet/huolimattomuudet ("vetäydyin sitten kauemmakseni", "kallisteli päätään vasemmalta oikealleen") tökkivät silmään, mutta kai ne jossain vaiheessa loppuivat koska en muista minkään myöhemmin häirinneen - ja aiheeseen liittyvän sanaston puolesta käännös kyllä tuntui onnistuneelta!

Ensimmäinen lause: Koko minun ikäpolveni muistaa, missä oli ja mitä teki kuullessaan kilpailusta ensi kertaa.

Englanninkielinen alkuteos: Ready Player One (2011)

Ulkoasu: Kiva! Sopii kirjaan loistavasti. Kansi: Tuomo Parikka.

Kustantaja Gummerus 2012, suom. J. Pekka Mäkelä, 508 s.

Annie Proulx: Maan tomua

Wyoming-novellikokoelmatrilogian osa kaksi. Laatutekstiä on tämäkin ja sisältää kiinnostavia seikkoja ja tuttua vahvaa tunnelmaa, mutta mikään yksittäinen kertomus ei tällä kertaa tullut samalla tavoin lähelle kuin jotkut Lyhyt kantama - ja Näin on hyvä -kokoelmien sisältämät novellit. Useat Elk Toothin pikkukaupunkiin sijoittuvat novellit kyllä muodostavat mukavan kokonaisuuden, jossa samat nimet ponnahtelevat esiin useampaan kertaan samalla kun paikkakunnan elämää katsellaan eri näkökulmista. Pidän myös Proulxin tavasta sijoittaa tarinoihinsa toisinaan myös pieniä spefi-elementtejä.

Englanninkielinen alkuteos: Bad Dirt (2004)

Ulkoasu: Kannen karussa maisemassa on samaa henkeä kuin Proulxin tekstissäkin. Kannen kuva: Jason Fulford.

Kustantaja Otava 2008 (1. painos 2007), suom. Hanna Tarkka, 265 s.

Fred Vargas: Ikimetsän sydän

Ihanan omituisten Adamsberg-dekkarien sarjaa ja taattua Vargas-laatua. Komisario yhdistelee tuttuun tapaansa seikkoja, jotka eivät ensin kiinnosta ketään eivätkä tunnu liittyvän mitenkään mihinkään, mutta, kas kummaa, johtavat lopulta murhaajan jäljille. Nautinnollisen koukuttavaa! Tällä kertaa koko murharyhmä (kissaa myöten) erilaisine persoonallisuuksineen tuntui pääsevän entistä paremmin esille, mikä oli mukavaa. Jos olisin ollut kotona, olisin varmaan vetäissyt toisenkin Vargasin perään, mutta tämä oli reissulukemisena joten se ei onnistunut ja seuraavan kirjan kanssa alkuun pääsemisessä kyllä hieman hiersi se, että olin vielä henkisesti Pariisissa ratkomassa rikoksia.

Ensimmäinen lause: Lucio nipisti ikkunaverhon pyykkipojalla syrjään voidakseen tarkkailla uutta naapuriaan hyvistä asemista.

Ranskankielinen alkuteos: Dans les bois éternels (2006)

Ulkoasu: Joo, ihan tuommoinen ok peruskansi. Kannen suunn.: Sampsa Voutilainen.

Kustantaja Gummerus 2010, 2. painos (1. painos 2008), suom. Marja Luoma, 588 s.

Jean-Christophe Valtat: Aurorarama

Arktiksen helmi, New Venicen kaupunkivaltio, kulkee kohti vallankumousta kummastellen kaupungin yllä leijuvaa salaperäistä mustaa ilmalaivaa. Jean-Christophe Valtat laittaa samaan pakettiin anarkiaa, politiikkaa, revontulten taikaa, runsaasti lunta, huumeita, pientä kummittelua, eleganssia, steampunkia, reviirikahnauksia inuitien kanssa, kuolleen rakastajan kutsun saapua pohjoisnavalle tiettynä päivänä ynnä muuta. Kuulostaa melko herkulliselta ja sitä toisaalta onkin, mutta kokonaisuudessa tökki useampikin seikka.

Yksi ongelma oli lievä sekavuus; jos yrittäisin selittää kirjan juonen, saisin ihan tosissani järjestellä palikoita päässäni ennen mitään järjellistä aikaansaannosta. Ja vaikka jotain kaiken aikaa tapahtuikin, alku vaikutti hieman laahaavalta - tahti parani myöhemmin jopa jonkinasteiseen koukuttavuuteen asti, mutta jos 400-sivuisesta kirjasta pitää lukea 200 sivua ennen kuin homma alkaa kunnolla vetää niin onhan se hiukkasen liikaa. Meinasin jo jättää puolessa välissä kesken mutta sen verran kiinnosti että jatkoin vielä, ja siitähän se sitten lähtikin vauhdikkaammin edistymään. Henkilöistäkin oli hankalaa saada kunnon otetta, en esimerkiksi päässyt koko aikana käsitykseen siitä, minkä ikäisiä päähenkilöt oikeastaan olivat. Kielikin tuntui varsinkin alussa vähän vaikeaselkoiselta. Tämä on ranskaa äidinkielenään puhuvan Valtat'n ensimmäinen englanniksi kirjoittama kirja, ja välillä sanavalinnat vaikuttivat tarpeettoman erikoisilta. (Törmäsin aiemmin googlaillessani jonkun englanninkielisen vastaavaan kommenttiin, joten ainakaan kokonaan ongelma ei mene oman puutteellisen sanavarastoni piikkiin. :) Ja sitten olivat vielä ne muutaman seikat, jotka heitettiin lukijalle itsestäänselvyyksinä, ilman kaipaamaani selvitystä niiden taustoista. Ikään kuin olisi olemassa aiempikin osa joka on jäänyt lukematta. Mutta ei, vaan tämä on nimenomaan sarjan aloittava teos.

Tulipa maristua! Ei Aurorarama sentään ihan noin huono ole. :) Siinä on paljon kiehtovia pikkujuttuja, ja miljööstä pidin kovasti. Elegantti, kulturelli, luminen kaupunki kanavineen pimeällä arktisella alueella, jonkinlaisen ilma-arkkitehtuurin ympäristön pahimmilta pakkasilta suojaamana. Siellä voisin mielelläni käydä toistekin! Saattaapa olla että kakkososa Luminous Chaos jää kuitenkin lukematta.

Ensimmäinen lause: In New Venice, every year around February 15, when the sun goes up for the first time after four months of polar night, it is customary for the inhabitants to gather on the bridges and embankments and take off their mittens and hats to salute the benevolent star.

Ulkoasu: Kansi on ihana, mutta harhaanjohtava: sen perusteella kuvittelisi saavansa enemmän lapsenmielistä taianomaisuutta (Ja jääkarhuja!) ja vähemmän huumeita ja politiikkaa. Sisäkannetkin ovat kauniit, valkoisia tähtiä raikkaalla turkoosilla taustalla. Kannen suunn.: Kelly Blair, kannen kuva: Mary Evans Picture Library.

Kustantaja Melville House 2010, 411 s.

Jasper Fforde: The Eyre Affair

'Would you care to have the honour?' he asked. 'The first human being to step inside a Wordsworth poem?'

On vuosi 1985, muttei kuitenkaan ihan se sama josta Eput laulavat ja jona minä täytin neljä vuotta. Tämän vuoden 1985 Lontoossa elää kirjallisuusrikoksiin erikoistunut etsivä Thursday Next, jolle jossain ajan ulkopuolella piileskelevä isä ja kloonattu lemmikkidodo ovat arkipäivää. Thursdayn maailmassa kirjallisuus on Iso Juttu; baconistit kiertävät ovelta ovelle pyrkien vakuuttamaan ihmisille että Francis Bacon todellisuudessa kirjoitti Shakespearen näytelmät, ja oman nimen muuttaminen esimerkiksi John Miltoniksi on niin suosittua, että kuuluisien runoilijoiden kaimat on täytynyt vielä erikseen numeroida.

Thursdayn työpäivät täyttyvät pääasiassa väärennettyjen ensipainosten paljastamisesta ynnä muusta vähemmän dramaattisesta ja vaarallisesta, mutta siihen tulee muutos kun megapahis Acheron Hades kaappaa Charles Dickensin Martin Chuzzlewitin alkuperäiskäsikirjoituksen pahat mielessään. Todellisuuden ja fiktion rajat venyvät ja horjuvat kun ihmiset astuvat Thursdayn Mycroft-sedän keksinnön avulla kirjoihin ja niistä ulos. Välillä romaanihenkilöt kaipaavat apua Thursdaylta ja välillä toisinpäin, ja kun siinä sivussa pitäisi vielä saada lopetettua toista sataa vuotta jatkunut Krimin sota ja selvitettyä välit ex-kihlattuun, niin kyllä tekemistä riittää.

Tämä oli hyvä lukea nyt kun Kotiopettajattaren romaanin tapahtumat olivat tuoreessa muistissa, sillä Brontën klassikkokin sekoittuu lopulta asiaan hyvinkin vahvasti. Toki tästä voi varmaan nauttia vaikka se olisikin lukematta, mutta selkeästi enemmän saa irti jos Janen ja Rochesterin tarina on tuttu. Kannattaa myös huomioida että tämä spoilaa monia kyseisen romaanin tapahtumia!

The Eyre Affair on riemastuttava, sopivalla romantiikkaripauksella höystetty scifin, dekkarin, vaihtoehtohistorian ja erinäisten ihmeellisten asioiden seos joka ei ota itseään turhan vakavasti. Sekä myös kunnianosoitus kirjallisuudelle ja kirjahulluudelle! Suosittelen, mutta lue omalla vastuullasi: tälle on olemassa jo kuusi jatko-osaa ja ainakin yksi vielä tietääkseni tulossa, joten jos jäät koukkuun niin siinähän jäät. ;) Mähän tietysti tilasin jo muutaman...

Ensimmäinen lause: My father had a face that could stop a clock.

Ulkoasu: Mukavan värikäs, ja "valmiiksi kuluneet" reunat, jotka eivät taida kuvasta kunnolla erottua, näyttävät hauskoilta myös. Kannen kuvitus: Mark Thomas.

Kustantaja Hodder 2001, 373 s.

Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree

Kokoelma Nick Hornbyn yhdysvaltalaiseen kirjallisuuslehti Believeriin kirjoittamia kolumneja, joissa hän kertoo kuukauden aikana lukemistaan kirjoista.

Hornby tuntuu selvästi olevan kirjabloggaajien hengenheimolainen. Ihan tavallinen kirjojen ystävä, joka voisi lörpötellä kaiken päivää lukemisistaan. Kertoa niistä huikeista elämyksistä ja välillä niistä jotka eivät niin innostaneet, ihastella sitä kuinka taidokkaasti monenlaisia asioita kirjoissa kerrotaankaan, miettiä kuinka yhden kirjan lukeminen joskus johtaa toiseen ja kolmanteen, harmitella sitä kuinka muut asiat toisinaan vievät liikaa aikaa ja huomiota. Kokoelman lukeminen tuntuikin siltä kuin olisi lukenut pitkiä, hyviä blogitekstejä.

Jokaisen kolumnin alussa Hornby listaa kuukauden aikana ostamansa ja lukemansa kirjat. Kirjoja ostellessaan hän vaikuttaa välillä olevan niin mielijohteidensa vietävissä, että tunsin siinä rinnalla itsenikin suorastaan hillityksi ja harkitsevaiseksi! ;) Gabriel Zaidin teoksessa So Many Books hän törmää niin itseään, minua kuin varmasti useaa muutakin kirjanhamstraajaa ilahduttavaan kohtaan:

"Zaid's finest moment, however, comes in his second paragraph, when he says that 'the truly cultured are capable of owning thousands of unread books without losing their composure or their desire for more'.
That's me! And you, probably! That's us! 'Thousands of unread books'! 'Truly cultured'!"

Aluksi en meinannut päästä Hornbyn tekstin ja huumorin makuun ja parin ensimmäisen kolumnin jälkeen pidinkin lukemisessa pitkänpuoleiset tauot, mutta kunhan lopulta pääsin vauhtiin, en olisi malttanut lopettaa. (Ja näitä tekstejähän onkin tarjolla vielä lisää, joten laitetaanpa tilaukseen...) Hornbyn käsittelemät kirjat olivat enimmäkseen mulle entuudestaan tuntemattomia ja melko pitkälti eri tyyppisiäkin kuin mitä tykkään lukea, mutta eipä se haitannut hänen jutustelustaan nauttimista. Tällaisilla kirjoilla on yleensä taipumus venyttää lukulistaa entisestään, ja kyllähän useampikin teos tämänkin jäljiltä alkoi kiinnostaa. Ainakin toistaiseksi olen kuitenkin hankkinut Hornbyn innostamana vain yhden kirjan, jota ei edes mainittu missään muualla kuin vain nimeltä jonkin kuukauden ostettujen listalla, mutta sen nimen perusteella jo totesin että tuon mä haluan. (Niin mitäs niistä mielijohteista juuri olikaan puhetta, khöhhöm...) Kyseessä on Katharine Harmonin You Are Here - Personal Geographies and Other Maps of the Imagination. Vähän sentään googlailin ennen ostopäätöstä, mutta olin sen jälkeenkin samaa mieltä. ;)

Ulkoasu: Pirteän näköinen, kelpaa mulle! Suunnittelu: gray318.

Kustantaja Penguin 2007 (1. julk. Viking 2006), 273 s.

Helen Oyeyemi: White is for Witching

Vanhassa doverilaisessa talossa asuvat 17-vuotiaat kaksoset Miranda ja Eliot Silver sekä heidän isänsä Luc Dufresne joka pitää talossa bed & breakfast -majoitusta. Kaksosten äiti Lily on hiljattain kuollut, ja hänen poissaolonsa kaikuu jatkuvasti perheenjäsenten mielissä. Talolla on oma tahtonsa. Se eksyttää ihmiset ja pakottaa pihamaan omenapuut kasvattamaan hedelmiä keskellä talvea, ja se haluaa pitää Silverit sisällään ja kaikki muut ulkona.

Jossain talossa, seinien sisällä, elää monta sukupolvea Silverien naisia. Herkkä ja häilyväinen Miranda aistii heidät siellä, alkaa luisua pois Eliotin ja Lucin ulottuvilta ja katoaa eräänä yönä kokonaan.

White is for Witching on kauhuun vivahtavaa maagista realismia. Samaan pakettiin uppoavat sulavasti karibialainen legenda soucouyantista, joka päivisin elää vanhana naisena ja yön tullen riisuutuu nahastaan lähteäkseen tulipallona etsimään uhreja ja imemään verta sekä pica-oireyhtymä, joka saa Mirandan syömään liitua ja hyljeksimään oikeaa ruokaa.

Helen Oyeyemi kirjoittaa kauniisti, eteerisesti, lausein jotka toisinaan katkeilevat tukahtuneesti henkilöiden pakahduttavimpia ajatuksia ilmaistessaan. Kirja etenee neliäänisesti; Mirandaa tarkkailee ulkopuolinen kertoja, minäkertojina taas ovat Eliot, Mirandan opiskelutoveri Ore sekä talo itse. Ratkaisu toimii, vaikka alun jälkeen ei enää luvun tai kohtauksen vaihtuessa ilmoitetakaan kuka on äänessä. Se käy kyllä yleensä nopeasti ilmi.

Alku sen sijaan tuntui hieman sekavalta. Jaksossa, joka on eräänlainen prologi, käydään kertojaa vaihdellen sekä Lilyn kuolemaa edeltävässä ajassa, Mirandan katoamisen jälkeisessä ajassa että siinä välissä, eikä lukija ensin tiedä mikä oikeastaan on ennen, mikä jälkeen ja mikä nyt, ja kuka kukin on. Mutta ei sitä pitkään kestä, ja sen jälkeen Oyeyemin kerronnassa kyllä pysyy mukana. Enkä alkuakaan huonoksi moiti, se vain vaatii kunnon keskittymistä.

Vähän jäin lukiessani kaipaamaan jotain lisää - lisää salaperäisyyttä, enemmän sitä pahantahtoista taloa itseään, kunnon hyytävää kauhua. Nyt viikon verran sulateltuani olen jo tyytyväisempi. Pidin tunnelmasta ja siitä ettei kirjailija liikoja selittele. Ehkä tämän kirjan kuuluikin olla juuri tällainen. Jatkan sulattelua.

Ensimmäinen lause: where is Miranda?

Ulkoasu: Kansi on kaunis ja sopii hyvin tarinaan! Kannen kuvitus: Katie Tooke.

Kustantaja Picador 2009, 245 s.

Gail Carriger: Changeless & Blameless

The Parasol Protectorate -sarjan osat kaksi ja kolme, ykkösosasta Soulless kirjoitin täällä.

Alexia Tarabotti, nykyinen Lady Maccon, selvittelee kummallista ilmiötä joka tekee Lontoon vampyyreista ja ihmissusista tilapäisesti kuolevaisia, matkustaa Skotlantiin ja Italiaan, saa aseistetun päivänvarjon, joutuu mekaanisten myrkkyleppäkerttujen hyökkäyksen kohteeksi, päätyy hyvin yllättäviin ongelmiin ja Lontoon seurapiirien kauden suurimmaksi skandaaliksi sekä ihastuu pestoon, mikä on kovin ikävää sillä sille ovat allergisia niin ihmissudet kuin vampyyritkin.

Gail Carrigerin steampunkin, paranormaalin romantiikan ja viktoriaanisten seurapiirien seos ilkikurisella huumorilla höystettynä maistuu edelleen herkulliselta. Alexia ja Conall kuuluvat kirjallisuuden suosikkipariskuntiini - selkeästi luodut toisilleen mutta molempien temperamenttisuuden vuoksi kovin monia seesteisen harmonisia hetkiä ei ole odotettavissa. :) Onnistuneen henkilökaartin muita jäseniä ovat mm. Alexian pinnallisen omahyväiset sisarpuolet Evylin ja Felicity Loontwill, hänen ystävänsä, katastrofaalisella hattumaulla varustettu Ivy Hisselpenny ja Lord Akeldama, Lontoon tehokkainta tiedustelukoneistoa pyörittävä vampyyri jonka hienostuneen kukkaiskielisen olemuksen alla piilee terävä äly, miesten vaatteilla hätkähdyttävä nerokas ranskalaiskeksijä Madame Lefoux sekä kovaäänisen alfansa Conall Macconin kurissa pitävä ihmissusilauman beeta, professori Lyall. Minä olen viihtynyt tässä seurassa erinomaisesti ja voin suositella tutustumista muillekin!

  Lady Blingchester was not to be forestalled. "Or you should have hidden your shame from the world. Imagine dragging your poor family into the mire with you. Those lovely Loontwill girls. So sensible, with so much promise, so many prospects, and now your behavior has ruined them as well as yourself!"
 "You couldn't possibly be talking about my sisters, could you? They have been accused of many things, but never sense. I think they might find that rather insulting."
  Lady Blingchester leaned in close and lowered her voice to a hiss. "Why, you might have done them a favor by casting yourself into the Thames."
  Alexia whispered back, as if it were a dire secret, "I can swim, Lady Blingchester. Rather well, actually."

(Blameless)

Ensimmäiset lauseet: "They are what?" / "How much longer, Mama, must we tolerate this gross humiliation?"

Ulkoasu: Pidän kansityylistä edelleen, vaikka toteutus tuntuukin lievästi huononevan loppua kohti. Kansien suunn.: Lauren Panepinto, kuvat: Derek Caballero, malli: Donna Ricci.

Kustantaja Orbit 2010/2012 (1. painos 2010), 374/294 s.

Charlaine Harris: Dead Ever After

Viimeisen Sookie Stackhouse -kirjan ilmaannuttua postilaatikkoon kaikki muu lukeminen meni jäähylle siksi aikaa että sain selvitettyä kuinka tässä oikein käy. Odotin lukemista lievästi pelonsekaisella innostuksella. Kuinka Harris mahtaisi onnistua saattamaan kuvion päätökseen ja tyydyttäisikö hänen valintansa minua?

No kyllä se tyydytti. Hieman yllättäenkin! Moni muu on käsittääkseni pettynyt enemmän tai vähemmän. Spoilaavammat kommenttini saat esiin hiirellä maalaten:
Loppuratkaisuun tyytymistä auttoi varmasti se, että vaikka Eric toki onkin hottis ja erittäin onnistunut, kiehtova hahmo, niin romanttisemmassa mielessä en ole koskaan ollut hänen ykkösfaninsa. En tosin Saminkaan, mutta nyt taisin alkaa nähdä hänet sekä hänen ja Sookien välisen kiintymyksen hieman eri valossa jo kirjan alussa. Suosikkini Sookien kosijoista on alusta loppuun ollut Bill, mutta kai Samin kanssa yhteen päätyminen on Sookielle tulevien vuosien kannalta parempi vaihtoehto. Onhan lopussa tosin myös pikku ripaus avoimuutta, mistä tykkäsin.

Sookie ja kumppanit eivät tälläkään kertaa selvinneet ilman hengenvaaraan joutumista, ja ryminää riitti. Sookien ihmissuhdeasioista olisin mielelläni voinut lukea enemmänkin. Eipä tämä ehkä juonellisesti ollut sarjan parhaimpia osia, mutta kelpaa kyllä mulle päätökseksi. Näyttämöllä käy monia edellisistä osista tuttuja henkilöitä, niin hyviksiä kuin pahiksiakin, joten samaan pakettiin mahtuu usean kohtalon selviäminen.

Tässä kohtaa pitäisi varmaan yrittää sanoa jotain suunnilleen järkevää koko sarjasta. Paranormaali romantiikka tuntuu olevan täydellisesti omaan makuuni sopiva viihteen laji, ja tässä vielä erityisesti miellyttävät sopivan humoristinen ote, onnistunut henkilögalleria ja kieli jota on mukavaa lukea. Siitäkin pidän, että vaikka Sookie osaakin lukea ajatuksia ja hänellä on varsin eksoottisia ystäviä, hän näyttäytyy lopulta silti aika tavallisena. Sookien arkipuuhien kuvailu tasoittaa mukavasti kirjojen villimpää toimintaa.

Vähän on haikea fiilis, mutta onneksi Harris sentään osaa lopettaa johonkin, toisin kuin jotkut muut. :) Ja ainahan nämä voi lukea uudestaan!

Ensimmäinen lause: The New Orleans businessman, whose gray hair put him in his fifties, was accompanied by his much younger and taller bodyguard/chauffeur on the night he met the devil in the French Quarter.

Ulkoasu: No minähän tykkään raikkaista ja pirteistä väreistä, joten kyllä tämä oranssi sähäkkyys kelpaa oikein hyvin. Kannen suunn.: Patrick Knowles.

Kustantaja Gollancz 2013, 338 s.

Katherine Howe: The Lost Book of Salem

Tyhjentäessään isoäitinsä taloa myyntiä varten historioitsija Connie Goodwin törmää nimeen Deliverance Dane. Paljastuu, että nimi liittyy Salemissa vuonna 1692 käytyihin oikeudenkäynteihin, joissa tuomittiin kuolemaan useita noidiksi kuviteltuja. Deliverance Dane näyttää jättäneen jälkeensä myös jonkinlaisen resepti- ja ohjekirjan. Connieta ohjaava professori painostaa häntä hankkimaan ainutlaatuisen lähteen tutkimustaan varten, ja Deliverancen kirjassa tuntuu olevan ainesta - kunhan sen vain onnistuu löytämään. Ja kenties jokin noituudessa on jopa totta ja auttaa selviämään eräästä suvussa kulkevasta kirouksesta?

The Lost Book of Salem menee kategoriaan "ihan kiva". Kirja vei mukavasti mukanaan ja ihan mielelläni sen kyllä luin, mutta en saanut mitään suurempaa irti enkä luultavasti muista kirjaa kovinkaan pitkään. Juoni on monin paikoin aika ennalta-arvattava. Kirjan voisi kuvailla olevan jonkinlaista "turvallista viihdettä", sellaista jota lukiessa voi vähän välillä jännittää, samalla kun uskaltaa olla kohtuullisen varma siitä että loppu on onnellinen. Ei toki sinänsä mikään hullumpi ominaisuus sopivaan lukuhetkeen osuvana!

Salemin noitapaniikki on kyllä kiinnostava aihe, jota kirjailija taustoittaa jälkisanoissaan vielä hieman lisää. Nuorten tyttöjen oudot kokemukset laittoivat liikkeelle tapahtumat jotka johtivat kahdenkymmenen ihmisen kuolemaan. Katherine Howe itse on sukua kahdellekin aikoinaan noidaksi syytetylle naiselle. Kirjassa käydään välillä menneisyydessä katsomassa Deliverancen sekä tämän tyttären ja tyttärentyttären silmin, mitä silloin oikein tapahtuikaan. Plussaa siitä, että noiden osuuksien repliikit sekä Connien tutkimat päiväkirjamerkinnät on kirjoitettu tuonaikaisen englannin kielen äänne- ja kirjoitusasua mukaillen. (Oletettavasti ainakin, mistäs minä tiedän miltä englanti oikeasti silloin kuulosti. :)

Miinuspuolelle taas menee se, että juonessa olisi saanut olla jokin yllättävämpikin koukku ja pahiksessa vähän enemmän potkua. Se kirouksesta vapautuminenkin jäi lopulta jokseenkin kyseenalaiseksi.

Ensimmäinen lause: Peter Petford slipped a long wooden spoon into the simmering iron pot of lentils hanging over the fire and tried to push the worry from his stomach.

Ulkoasu: Kansi on kyllä kaunis! Sama tyyli jatkuu selkämykseen, takakanteen ja vähän kansien sisäpuolillekin. Kannen kuvat: The Royal Collection, kalligrafia: Carol Kemp.

Kustantaja Penguin 2009 (julkaistu USA:ssa nimellä The Physick Book of Deliverance Dane), 456 s.

Neil Gaiman: The Sandman vol. 1-3

Neil Gaimanin käsikirjoittama sarjakuvasarja The Sandman ilmestyi alun perin kuukausittain vuosina 1988-1996 ja on sittemmin julkaistu useampaankin kertaan kymmenenä albumina. Näistä kaksi ensimmäistä, Preludes & Nocturnes sekä The Doll's House, olivat odotelleet hyllyssäni jo jonkin aikaa. Ne viimein luettuani koukutuin kuitenkin niin, että kun kolmas osa Dream Country ilmaantui postilaatikkoon, istahdin saman tien sohvalle sitä lukemaan. Ja sitten tulikin sellainen kaikkimullehetinyt-fiilis, etten malttanut olla tilaamatta loppujakin... :)

Wauwauwau! Näiden myötä upposin jo niin syvälle unien, myyttisyyden ja mielikuvituksen seokseen että tuskin maltan odottaa nähdäkseni mihin myöhemmät osat vievät. Sarjan päähahmo on Dream, unien hallitsija ja ruumiillistuma, yksi seitsemästä ikuisesta. Hänen sisaruksistaan ehditään näissä niteissä tavata myös Death ja Desire, joista ensinmainittu on taatusti sähäkin versio Kuolemasta johon olen kirjallisuudessa törmännyt. Dream itse on vähän synkeä ja yksinäinen, salaperäisen kiehtova hahmo, jonka pään sisään tekee kovasti mieli päästä paremminkin. Morre mainitsi hiljattain olevansa ehkä rakastunut, ja olen valmis liittymään kerhoon. ;)

Tarinoissa on niin paljon kaikkea, etten oikein tiedä mistä aloittaisin. Nämä eivät myöskään kertalukemisella tyhjene, vaan tähän sarjaan tulen varmasti palaamaan vielä useampaan kertaan. Ollaan uni- ja valvemaailmoissa, käydään Helvetissäkin, Dream on vuosikymmenet vangittuna odottaen vangitsijansa kuolemaa, joutuen sen jälkeen etsimään varastetut työkalunsa ja selvittämään asiat unimaailmasta lähteneiden painajaisten kanssa. Seurataan Shakespearen Juhannusyön uni -näytelmän ensimmäistä esitystä varsin erikoisessa seurassa ja nähdään kuinka tuhat kissaa yrittää uneksia muutosta maailmaan. Mies elää monta sataa vuotta, kirjailija käyttää hyväksi vangittua muusaa, uneksijoita uhkaa vortex joka voi häivyttää unien rajat sulauttaen kaikki unet hallitsemattomasti yhteen. Välillä vieraillaan jopa sarjamurhaajien konferenssissa (!). Näin kerrottuna vaikuttaa kenties sekavalta, mutta kaikki linkittyy yhteen. Ikään kuin Gaimanin luoman maailman eri laidoilta lähtisi säikeitä jotka kiertyvät keskellä Dreamin ympärille.

Sarjalla on ollut useita piirtäjiä, mikä elävöittää vielä lisää muutenkin monimuotoista kokonaisuutta. Aukeamien rakentelua ei voi yksitoikkoisuudesta moittia. Ainakin näissä albumeissa eri piirtäjien tyylit silti sopivat niin hyvin yhteen, etten oikeastaan tekijätietoja katsomatta olisi juuri osannut eritellä mikä on kenenkin kädenjälkeä.

Lisää odotellessa, siis. Gaimanista piste Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen, ja Seitsemän sarja -sarjishaaste edistyi myös.

Ulkoasu: Näyttävää tavaraa niin sisältä kuin ulkoakin. Nämä niteet ovat täysin uudelleenväritettyä painosta, mutta alkuperäisiin versioihin en toki osaa verrata kun en ole sellaisia nähnyt. Tekijöitä onkin pitkä rimpsu: Piirtäjät: Sam Kieth, Mike Dringenberg, Malcolm Jones III, Chris Bachalo, Michael Zulli, Steve Parkhouse, Kelley Jones, Charles Vess & Colleen Doran. Väritys: Daniel Vozzo, Zylonol & Steve Oliff. Tekstit Todd Klein & John Constanza. Kannet: Dave McKean & Richard Bruning.

Kustantaja DC Comics 2010