Tuore maa, Rotko & Ihan tavallisena päivänä

Jhumpa Lahiri: Tuore maa

Tämä novellikokoelma ehti odotella hyllyssä nolostuttavan monta vuotta, mutta pääsipä viimein lukuunkin! Jhumpa Lahirin aiemman, myös bengalilaisiirtolaisista kertovan kokoelman Tämä siunattu koti olen lukenut aikaa sitten ennen blogia. Pidin, mutta kovin suuria ei jäänyt mieleen, ja osaksi samoin taitaa olla tämän kanssa. Nautin kyllä lukiessani laatutekstiä Kersti Juvan laatukäännöksenä, mutta odotin jotain mikä sykähdyttäisi kunnolla. Ja sainkin sellaista vielä, sillä paras oli säästetty loppuun: kolmen novellin sarja Hemasta ja Kaushikista, jotka tapaavat jo lapsina, päätyvät vähäksi aikaa asumaan saman katon alle ja kohtaavat taas vuosia myöhemmin Roomassa. Tämän osan taidan "joutua" lukemaan vielä uudestaan!

Englanninkielinen alkuteos: Unaccustomed Earth (2008)

Suomentanut Kersti Juva


Kustantaja Tammi 2009 (2. painos, 1. painos 2008), 434 s.

Luca D'Andrea: Rotko (äänikirja)

Menestynyt dokumentaristi Jeremiah Salinger muuttaa perheineen joksikin aikaa vaimonsa kotiseudulle, etelätirolilaiseen vuoristokylään. Paikan historiaan liittyy karmiva tapaus muutaman vuosikymmenen takaa, raaka kolmoismurha joka on jäänyt selvittämättä. Salinger päätyy kaivelemaan asiaa, eikä se miellytä kaikkia kyläläisiä.

D'Andreaa on verrattu mm. Stephen Kingiin, mutta tätä en nyt kyllä allekirjoita. Rotko jäi omalla kohdallani "ihan hyvä" -kirjaksi. Saattaa kyllä osin taas johtua äänikirjaformaatista, tunnun kaipaavan siltä aika kovan tason koukutusta, tai jotain, että kuuntelu etenee kunnolla. Miljööstä ja tunnelmasta pidin kyllä, ja itse arvoituskin kiinnosti! Mutta oi miksi piti käyttää niin paljon aikaa siihen että Jeremiahin vaimo Annelise motkottaa siitä kuinka pitää keskittyä perheeseen tai tulee ero ihan justiin, ja Jeremiah joutuu tekemään tutkimuksiaan salassa? Voi hyvä ihme, anna nyt miehen harrastaa! Clara-tyttären kanssa tapana oleva kuinka monta kirjainta -leikkikin alkoi jo pursuta jostain ulos. Ärsyttikin siis, mutta kokonaisuutena aivan ok. :)

Tähän voisi taas heittää pari positiivisempaa näkemystä Annikalta ja Marilta!

Italiankielinen alkuteos: La sostanza del male (2016)

Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

Kustantaja Tammi 2017, 14 h 51 min, lukija Jukka Pitkänen

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kolme kauheaa tapahtumaa vuosien takaa: kotipihalta jäljettömiin kadonnut 3-vuotias, nuoren perheenisän kirvessurma ja asianajotoimiston apulaisen kuolema puukotuksen uhrina. Sekä yksityisetsivä Jackson Brodie, jonka työpöydälle nämä tapaukset aikanaan ilmaantuvat. (Vaihtelua vanhan kissanaisen kadonneisiin lemmikkeihin.)

Atkison pyörittelee laajahkoa kaartia hyvin luotuja henkilöitä, joilla kaikilla on osansa jossain tarinan haarassa. Kaikki ei pyöri Brodien ympärillä, mikä on mukava ratkaisu vaikka en hänenkään seuraansa moiti ollenkaan. Toimiva paketti, vaikka onkin jo ehtinyt osin haihtua mielestä muutamassa viikossa. Kyllä Atkisonin dekkareita voisi lukea enemmänkin.


Ensimmäinen lause: Ihan uskomaton tuuri.

Englanninkielinen alkuteos: Case Histories (2004)

Suomentanut Kaisa Kattelus

Kustantaja Schildts 2011, 295 s.

Johanna Sinisalo: Kätketyt

Kirjaston tyrkkyvalikoimasta tarttui mukaan pikku kirjanen, jonka olemassaolosta en aiemmin tiennytkään. Se sisältää yhden Johanna Sinisalon novellin joka on alun perin ilmestynyt Me naiset -lehdessä, ilmeisesti jatkokertomuksena. Tarina viihdytti mukavasti pienen lukutuokion ajan.

Kätketyt on geokätköilyjännäri, joka alkaa romanttisena pelinä ja päättyy ihan jonain muuna. Tapahtumien kulusta huolimatta tämä kyllä taas potki ihan oikeasti aloittamaan sitä geokätköilyharrastusta joka on ollut mielessä jo pidempään. Rekisteröidyin jo joskus melkein kymmenen vuotta sitten (!) mutta silloin ei tällä suunnalla juuri ollut kätköjä ja gps-laitekin olisi pitänyt saada aikaiseksi hankkia (nykyään kai pääsee ainakin alkuun älypuhelimellakin) joten homma jäi. Mutta kyllä mä vielä aloitan! :D

Ensimmäinen lause: Mänty on iso, kuoreltaan ja oksiltaan kuparinkarvainen.

Kustantaja Radiant Words 2006, 52 s.

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä

Salaisen palvelun agentti Ethan Burke herää tuntemattomasta pikkukaupungista joen rannalta muistinsa menettäneenä. Vaikka aiemmat tapahtumat pian palaavatkin mieleen ja hän muistaa tulleensa Wayward Pinesiin etsimään kahta kadonnutta kollegaansa, mikään muu ei ala asettua kohdalleen. Kulkiessaan kaupungissa ilman tavaroitaan tai yhteyttä ulkomaailmaan Ethanista alkaa yhä enemmän tuntua siltä että tuossa vuorten ympäröimässä idyllissä on jotain todella pahasti vialla.

Nimi Wayward Pines hiipi tietoisuuteeni pikkuhiljaa, ja kun viimein tulin ottaneeksi selvää siitä millainen tarina on kyseessä niin alkoihan tämä kiinnostaa. Kirja oli tyrkyllä lähikaupan lehtihyllyssäkin, tarttui siitä mukaan ja pääsi luettavaksi melkein saman tien.

Blake Crouch on saanut inspiraatiota trilogiaansa mm. Twin Peaksista. Omassa sivistyksessäni on sellainen aukko etten ole kyseistä sarjaa nähnyt, ja käsitykseni siitä mitä sen kaltaiseksi kuvatulta kirjalta pitäisi odottaa, ei ole kovinkaan tarkka. Wayward Pinesin lukemisen kannalta se voi olla etukin, joku kun on kirjaan hieman pettynytkin sen vuoksi ettei se nyt niin twinpeaksmainen ollutkaan. Tunnelma on kyllä pahaenteinen ja salamyhkäinen, mutta voisi olla vielä pahaenteisempi ja salamyhkäisempikin. Alku on yllättävänkin hidastempoinen, mutta kyllä tapahtumien tahti siitä lähtee aikanaan kiihtymään.

Ethan Burke on luotu standardisankarin muotilla: Hyvältä näyttävä huippuagentti, jonka täydellisyyteen lyövät säröä mennyt hairahdus ja huono omatunto ainaisesta poissaolosta perheen luota. Hän on myös sen verran kova jätkä, että kykenee varsin reippaisiin suorituksiin moneen kertaan pahasti kolhittuna ja oltuaan useamman päivän syömättä ja juomatta juuri mitään!

Aineksia olisi ollut kunnon wau-elämykseenkin, mutta viihdytti tämä tällaisenakin. Eiköhän trilogian parissa tule jatkettua. Yksi iso salaisuus lopussa jo paljastuikin, mutta epäilemättä niitä on tarjolla lisää.

Ensimmäinen lause: Mies tokeni maatessaan selällään.

Englanninkielinen alkuteos: Pines (2012)

Ulkoasu: Ylösalaisin kiepautettu kuva on kyllä aika hyvä mystinen katseenvangitsija.

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustantaja Tammi 2015, 327 s.

Stephen King: Kuvun alla

Tässä taannoin bloggausta odottavia kirjoja oli kertynyt turhan monta, ja ajattelin tasata tilannetta tarttumalla kunnon tiiliskiveen jonka lukemisen lomassa sitten ehtisin hoidella jonoa pois. Mutta eihän tuollainen suunnitelma toimi alkuunkaan jos erehtyy ottamaan luettavaksi Kingiä - Kuvun alla kun on sen verran koukuttava ja sujuvasti etenevä tarina ettei siitä malta irrottautua. Joten ihan se sama pino oli odottamassa vielä kun pääsin loppuun, sivulle 1113.

Chester's Millin pikkukaupungin ympärille siis ilmestyy eräänä lauantaipäivänä selittämätön kupu, jota ei voi rikkoa ja joka eristää kaupungin muusta maailmasta. Entinen sotilas Dale "Barbie" Barbara, joka on työskennellyt Chester's Millissä jonkin aikaa pikaruokakokkina, on juuri lähdössä pois kaupungista mutta jää kuvun sisäpuolelle. Barbie on joutunut kahnauksiin kaupungin voimahahmon Big Jim Rennien pojan ja tämän kavereiden kanssa. Toisin kuin apteekista löytyvä kaimansa, tämä Rennie aiheuttaa närästystä olemalla ehta kokovartalomulkku, pahis jota on ihanaa vihata. Kaupunginvaltuustossa istuva Rennie manipuloi häikäilemättä heikkoluonteisempia oman etunsa mukaisesti, juonittelee kulissien takana ja on kova selittämään tekemisiään parhain päin niin kaupunkilaisille, itselleen kuin Jumalallekin. Kupukriisissä hän näkee tilaisuuden saada naamansa Timen kanteen. On vain raivattava pois tieltä muutama tyyppi, esimerkiksi Dale Barbara.

Pitkän aikaa pidin kirjasta hyvinkin paljon. Ilkka Rekiaron erinomaisesti suomentama teksti kulki tuttuun tapaan vastustamattomasti eteenpäin, esitellen suuren määrän henkilöitä joiden tekemiset lomittuivat taidolla laaditussa monipolvisessa juonessa. Odotin kiinnostuneena, millaiseen lopputulokseen kaikki kieroilu oikein johtaisi ja saisiko Rennie ansionsa mukaan. Ihailin sitä, kuinka Kingin luoma pikkupaikkakunnan tunnelma heijastui toistuvasti esiin pompahtavista laulun sanoista, joissa puhutaan pienestä kaupungista jossa kaikki kannattavat samaa jalkapallojoukkuetta.

Ja sitten tuli juonenkäänne josta en tykännyt yhtään. Eääääähhhhhhh!! Ei tämä nyt näin voi mennä! Mutta meni se nyt vaan. Ja tuntui kuin koko hyvä alkuosa olisi mennyt hukkaan. Sulateltuani asiaa nyt parisen viikkoa pystyn keskittymään muistikuvissani niihin kirjan plussapuoliin, mutta kyllähän tämä mielestäni lässähti reippaasti. Se kyllä saattaa hyvinkin olla ihan makuasia, joten voisinpa silti suositella tarttumaan kirjaan ja kokeilemaan. Sivumäärää ei kannata säikähtää, tämä tempaisee kyllä mukaansa ja etenee vauhdikkaasti.

Ensimmäinen lause: Kun katsoi kuudensadan metrin korkeudesta, missä Claudette Sanders oli parhaillaan lentotunnilla, Chester's Millin pikkukaupunki kiilsi aamuauringossa uudenkarheana kuin olisi vasta valmistettu.

Englanninkielinen alkuteos: Under the Dome (2009)

Ulkoasu: Näyttävä! Kupu ei tosin tarinassa ole pyöreä kuten kuvassa. Kannen kuva: Platinum FMD represented by Ray Brown.

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustantaja Tammi 2011, 1113 s.

Lincoln Child: Uusi Atlantis

Harhailin kirjastossa kuluttamassa vähän ylimääräistä aikaa ennen kuin piti olla muualla, ja mietin mitä sellaista lainaisin mitä ei kotoa löydy valmiina. Alkoi sitten tehdä mieli lukea jokin reippaasti rymistelevä jännäri pitkästä aikaa, ja lainattavaksi päätyi Lincoln Childin Uusi Atlantis.

Pohjois-Atlantilla sijaitsevalla öljynporauslautalla tehdään havainto, joka johtaa ennen näkemättömään ja rahaa säästelemättömään tutkimusprojektiin. Pari vuotta myöhemmin paikalle kutsutaan entinen laivaston lääkäri Peter Crane, jonka saama tehtävä onkin erikoisempi kuin se sukeltajantaudin hoito josta hänelle ensin on puhuttu. Pikkuhiljaa hänelle selviää koko projektin suuruus sekä se, mitä oikeastaan on löytynyt.

Sain mitä hainkin, eli vetävän suoraviivaisen jännärin. Olisi tällä kyllä ollut varaa olla vähän koukuttavampikin: lukiessani kirjan loppuosaa eräänä iltana aika loppui vähän kesken, mutta yhtään ei häirinnyt mielenrauhaa vaikka jouduinkin jättämään muutaman kymmenen sivun loppuhuipennuksen seuraavalle päivälle. Henkilöihin kirjassa ei turhan syvällisesti pureuduta, mutta enpä sitä odottanutkaan. Paljastuvat salaisuudet kiehtoivat kyllä, mutta vähän maanläheisempikin meininki olisi kelvannut. Mihinköhän jännitystarinat vielä päätyvätkään, jos aina vain pitää keksiä huikeampia, ennen kuulumattomia juonia?

Ensimmäinen lause: Öljynporauslautalla työskentely kysyi tietynlaista miestä, Kevin Lindengood tuumi.

Englanninkielinen alkuteos: Deep Storm (2007)

Ulkoasu: Onhan tuo kansi aika näyttävä. Ja tykkään väreistä! Tekijätiedot kirjastotarran alla...

Suomentanut Kimmo Paukku

Kustantaja Gummerus 2008, 506 s. 

Cormac McCarthy: Menetetty maa

Llewelyn Moss kohtaa metsästysretkellään huumekauppiaiden rumasti päättyneen välienselvittelyn lopputuloksen. Laukausten rei'ittämiä autoja, useampi kuollut, yksi joka vielä hengittää, kuorma huumeita ja salkku täynnä rahaa. Moss vie rahat mukanaan mutta ei saa yöllä rauhaa kuolevan miehen pyynnöltä saada vettä. Paikalle palaaminen on kuitenkin virhe, sillä silloin hän ei enää ole siellä yksin ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää paeta. Hänen peräänsä lähtevät Ed Tom Bell, vanhanajan seriffi joka suree maailman muuttumista, sekä Anton Chigurh, mies joka saa määritelmän "kylmäverinen tappaja" kuulostamaan säälittävältä vähättelyltä.

Menetetty maa ei ole likimainkaan samalla tavalla raastava kuin Tie, mutta rankka kuitenkin, ja jyskyttää eteenpäin vastustamattoman tehokkaasti. Lukija voi vain seurata mukana pahoin aavistuksin, sillä onnellista loppua ei McCarthylta pidä mennä odottamaan.

Teksti ei suuria kikkaile vaan tyytyy toteamaan kuinka asiat ovat, ja pelkistyy usein luetteloiksi henkilöiden tekemisistä. "Hän istuutui ja veti saappaat jalkaan ja otti happisäiliön ja nosti sen olalleen ja tarttui kumiletkun päässä riippuvaan tainnutuslaitteeseen ja meni ulos ja asteli paikantamansa huoneen kohdalle." Vaikuttaa ensisilmäyksellä ehkä tönköltä, mutta toimii. Yhä uusien motellihuoneiden kautta kulkeva takaa-ajo on täynnä raakaa väkivaltaa, mutta senkin kohdalla McCarthy vain yksinkertaisesti kertoo mitä tapahtuu ilman mässäilyn makua.

Kirjan päätyminen elokuvaksi ei ollenkaan yllätä, sillä tarina kulkee lukiessa silmien edessä kuin valmis filmi. Vaikka nyt mielikuvaversion jo näinkin, niin voisinpa katsoa sen oikeankin. Javier Bardem Anton Chigurhina on varsin vakuuttava, kuulemma.

Ensimmäinen lause: Minä passitin yhden pojan Huntsvillen vankilan kaasukammioon.

Englanninkielinen alkuteos: No Country for Old Men (2005)

Ulkoasu: Noh, perus leffakansi.

Suomentanut Raimo Salminen

Kustantaja WSOY 2008, 3. painos (1. painos 2006), 296 s.

Joe Hill: Sarvet

Ig Perrish herää megakrapulassa ja toteaa että hänen päähänsä on kasvanut sarvet. Pian hän huomaa myös, että ne saavat ihmiset kertomaan hänelle synkimmistä ja likaisimmista ajatuksistaan ja toiveistaan. Alkujärkytyksestä selvittyään Ig päätyy käyttämään tilannetta hyödykseen. Hänen tyttöystävänsä Merrin raiskattiin ja tapettiin vuotta aiemmin. Ig vapautettiin todisteiden tuhouduttua mutta lähes kaikki pitävät häntä syyllisenä joka onnistui luikahtamaan vastuusta perheensä rahojen turvin. Nyt on aika etsiä todellinen surmaaja.

Joe Hill ei turhia viivyttele vaan läväyttää oleellisen käänteen, sarvien ilmaantumisen, kehiin heti kättelyssä. Muistelen vastaavasti käyneen myös Sydämenmuotoinen rasia -romaanissa. Vauhtiin päästään siis heti ja kerronta vetää muutenkin hyvin mukanaan. Takaumajakso Igin nuoruudesta saattaa tuntua pieneltä tahdin taantumiselta, mutta se tarjoaa tärkeää taustatietoa henkilöiden suhteista ja historiasta. Epäiltyjä ilmaantuu lukemisen edetessä - kuka vuosien takaisista ystävistä ja vihamiehistä lopulta onkaan vastuussa Merrinin kohtalosta, ja mikä oikein oli hänen oma motiivinsa erääseen käänteeseen?


Sarvet on kauhun kanssa flirttailevaa (ei tosin juurikaan pelottavaa), hyvää ja pahaa pohtivaa jännitystä, jossa huumorikin välillä onnistuneesti pilkahtelee. Henkilöt ovat hyvin luotuja, ja Igin seurassa viihtyy - ja ahdistuu, kun tilanne tuntuu johtavan umpikujaan koska kaikki joiden puoleen hän yrittää kääntyä, alkavat vain ladella omia salaisuuksiaan joita Ig ei välttämättä haluaisi kuulla. Kelpo viihdettä, mutta jotain potkua jäin hommaan kaipaamaan jotta olisin syttynyt kunnolla. Novellikokoelma Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia säilyy edelleen kirkkaasti parhaana Hilliltä lukemanani teoksena.

Ensimmäinen lause: Ignatius Martin Perrish vietti yön tehden humalassa kauheita asioita.

Englanninkielinen alkuteos: Horns (2010)

Ulkoasu: Soveliaan synkeä ja pirullinen. :) Kansi: J. Karjalainen.

Suomentanut Kari Salminen

Kustantaja Tammi 2011, 430 s. 

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

Perinteikkäässä, yksityisessä St. Oswaldin poikakoulussa alkaa uusi lukukausi, joka vaikuttaa edistyvän yhä kaoottisemmissa merkeissä. Vanha latinanopettaja Roy Straitley tuntee että häntä ollaan savustamassa ulos, samalla kun eräs tulokasopettaja on yksityisellä kostoretkellään laittaakseen koko koulun maksamaan siitä, mitä siellä tapahtui kolmetoista vuotta aiemmin.

Olen lukenut Harrisilta aiemmin romaanin Sarkaa ja samettia, joka viihdytti kelvollisesti mutta ei herättänyt erityistä innostusta. Tätä on kuitenkin sen verran kehuttu että halusin kokeilla.

Ja viihdyinhän minä. Kirja vei nopeasti mukanaan sujuvalla ja koukuttavalla kerronnalla. Syyllisen tosin onnistuin (Kerrankin!) aavistamaan jo melko varhain. Mukavaa luettavaa, jonka parissa tuli vietettyä aika tarkkaan jokainen joutilas hetki. Vähän jäin silti vielä epäröimään sen suhteen, ihastuinko vai enkö. Ehkä ripaus "sitä jotakin" jäi edelleenkin puuttumaan. Häikäilemätön kostosuunnitelmakin keikkui välillä uskottavuuden rajamailla, mutta varmaankin sen suorittaja oli alun perinkin hieman tasapainoton. Harrisin kirjoihin palaaminen ei ole tämä jälkeen poissuljettua mutta ei kovin todennäköistäkään, muut kun vaikuttavat muutenkin vähemmän kiinnostavilta.

Paikkaan kyllä rakastuin! St. Oswald taisi nielaista palan minustakin osaksi itseään ja historiaansa, niin kuin se tekee kaikille jotka sinne astuvat. Rapistuvalla koulurakennuksella kellotorneineen ja laajoine kattoineen on tarinassa oma osansa, joten tämä sopii mainiosti suoritukseksi Kiinteistöhaasteeseen.

Ensimmäinen lause: Jos minä olen oppinut jotakin menneen viidentoista vuoden aikana, niin sen, ettei murha ole mikään iso juttu.

Englanninkielinen alkuteos: Gentlemen & Players (2005)

Ulkoasu: Harris-kansien asetelmateema on kyllä aika kiva idea! Kannen kuva: Stuart Haygarth.

Kustantaja Otava 2006, 2. painos, suom. Satu Leveelahti, 527 s.

William Golding: Kärpästen herra

Viimeinen viime vuoden puolella lukemani kirja oli klassikko englantilaisista koulupojista, jotka päätyvät keskenään autiolle Tyynenmeren saarelle toisen maailmasodan aikana kun heitä kuljettava lentokone ammutaan alas. Aluksi saarella olo on jännittävää leikkiä, mutta kun valtapeli etenee ja sivistys murenee, osa pojista muuttuu suorastaan villi-ihmisiksi jotka käyttäytyvätkin sen mukaisesti.

Tapahtumien lähtökohta hieman häiritsi, koska en ainakaan näin yhtäkkiä keksi mitään syytä, miksi poikajoukkoa jonka nuorimmat ovat vain kuusivuotiaita, lennäteltäisiin toisella puolen maapalloa ilman vanhempiaan sodan aikana. Ehkä asialle löytyisi jotain todellisuuspohjaa Googlen uumenia tutkimalla mutta olkoon nyt, en taida olla ihan niin kiinnostunut että jaksaisin vaivautua. :)

Olihan se hätkäyttävää, millä tavalla muutos saarella tapahtui, mutta ei kirja silti järkyttänyt läheskään niin paljon kuin olisi voinut - ja paljonko sen olisi ehkä pitänyt. Johtunee pitkälti siitä, että en oikein päässyt yhdenkään henkilön lähelle enkä usko kenenkään jäävän erityisemmin mieleen. Homma meni lähinnä ulkokohtaiseksi läpilukemiseksi. Voi kyllä mennä osaksi senkin piikkiin, että kirja oli roikkunut muiden kiireiden vuoksi keskeneräisenä koko joulukuun ja lopulta halusin lähinnä vain päästä siitä viimein eroon.

Sama ongelma vaivaa tätä tekstiäkin: tavoitteena on pääasiassa saada viimeinenkin viime vuoden kirja blogiin asti niin että pääsen vihdoin tekemään yhteenvetoa, eikä kirjan tapahtumien suuremmalle mietiskelylle oikein riitä energiaa vaikka ainesta sellaiseen teoksessa kyllä olisikin. Tyydyn nyt ohjaamaan asiasta kiinnostuneet vaikkapa Joken luo! :)


Tästä omasta nuivanpuoleisesta suhtautumisestani huolimatta suosittelen kirjaan tutustumista. Jonain toisena ajankohtana olisin saattanut saada tästä irti hyvinkin paljon ajattelemisen aihetta.

Lukudiplomi-haasteesta kuittaan tällä kategorian Ihmisiä. Puolet suoritettu!

Ensimmäinen lause: Vaaleatukkainen poika hivuttautui alas kalliolta ja lähti pyrkimään laguunia kohti.

Englanninkielinen alkuteos: Lord of the Flies (1954)

Ulkoasu: Ei hullumpi! Sopivan alkukantainen. Kansi: Hans Andersson.

Kustantaja Otava 2003 (suomennoksen 1. painos 1960), suom. Juhana Perkki, 264 s.  

Taavi Soininvaara: Valkoinen kääpiö (äänikirja)

Leo Kara -sarjan päätösosassa selviää monta kohtaloa: Kati Soisalon ja Vilma-tyttären, Jukka Ukkolan, Betha Gilmartinin, Manasin, Andrei Rostovin, Mundus Novuksen... Lopulta Karakin saa tietää perheestään koko totuuden.

Sarjan mittakaava on kyllä niin huikea, sisältäen ties mitä henkilökohtaisista traumaattisista kokemuksista kansainväliseen politiikkaan, vakoiluun ja avaruuden valloitukseen, että on pakko ihailla Soininvaaran aikaansaannosta. Ei tällaista ihan kuka sattuu saisi kasaan.

Loppuratkaisu onnistui yllättämään useammankin henkilön osalta, ja joissakin tapauksissa sympatiani kääntyivät tahoille, joista en aiemmin olisi sitä osannut odottaa. Toisaalta ihan kaikki paha ei saa palkkaansa. Kaiken kaikkiaan sarja oli erittäin viihdyttävä ja vauhdikas kokemus, joka myös avasi silmiä useallekin asialle.

Aiemmista osista poiketen tämän lukijana toimi Kari Ketonen. Ensin Ketosen ääni, joka vaikutti tasaisuudessaan vähän turhankin apaattiselta, häiritsi jonkin aikaa, mutta totuinpa taas siihenkin.

Ulkoasu: Edellisten osien kohdalla jo jotain mutisin näistä äänikirjakansista... Eivätpä sarjan kannet muutenkaan erityisen persoonallisia ole, mikä kyllä taitaa olla genressä yleistä. Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Otava 2012 (alkuperäisteos 2012), lukija Kari Ketonen, 13 h 1 min

Dan Brown: Kadonnut symboli (äänikirja)

Robert Langdon sukeltaa tällä kertaa Washingtonin ja vapaamuurareiden salaisuuksiin.

Pidin aika paljonkin Da Vinci -koodista, ja Enkelit ja demonitkin luin mielelläni. En siksi että ne olisivat huikean laadukkaita merkkiteoksia, vaan siksi että historialliset nippelitiedot ja arvoitusten ratkaiseminen johtolankoja seuraten ovat mielestäni hyvin hyvin kiehtovia juttuja. :) Kuten oli odotettavissa, lisää samaa tarjoiltiin runsaasti myös Kadonneessa symbolissa, ja kirja toimikin viihdykkeenä oikein hyvin. Ehkä paperilta lukiessa olisi tullut lievä tunne ajan hukkaamisesta, mutta äänikirjana tämä meni mukavasti koska sille listalle on huomattavasti vähemmän tunkua.

Tässä kyllä huomasin, kuinka kirjailijan nimi välillä vaikuttaa odotuksiin. Koska alun perinkin ryhdyin tätä kuuntelemaan "Dan Brownin kirjana" - jollaisiin siis yleensä liitetään tiettyjä laadullisia puutteita :) - en missään vaiheessa edes vaivautunut ajattelemaan mahdollisia juonen epäuskottavuuksia tms, vaan hyppäsin vain mukaan. Paremminkin ärsytti kun Brown yritti rakentaa Langdonista uskottavampaa henkilöä tekemällä tästä johdonmukaisen skeptisen. Lukijalle (tai siis kuuntelijalle) kun oli selvää että muinainen portti ynnä muut arvoitukselliset systeemit tulevat muodossa tai toisessa jostain löytymään, sillä tuskin Brown muuten olisi tätä kirjaa kirjoittanut, mutta pahuksen Langdon vain hidastaa tapahtumien kulkua hokemalla että eeeeeeei, ei sellaista voi olla olemassakaan, se on kuulkaa ihan myytti vaan. :)

Englanninkielinen alkuteos: The Lost Symbol (2009)


Ulkoasu: Mjaah, aika perustavaraa, ei säväytä erityisemmin.

Kustantaja WSOY 2010 (painettu julk. 2009), suom. Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi, lukija Lars Svedberg, 22 h 45 min

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen

Nyt on ilmeisesti jokin novellikausi menossa, koska luin toisen kokoelman putkeen ja eilen kirjastossa käydessäni nappasin mukaan vielä kolme lisää. Auringonlaskun jälkeen kyllä vähän kärsi herkullisen Taivaalta pudonneen eläintarhan perään lukemisesta - normaalisti tuskin moittisin Kingin tarinoita turhan tavanomaisiksi, mutta nyt ne ainakin alussa tuntuivat juuri sellaisilta. Odotin vain että olisi tapahtunut jotain kieroutuneempaa ja mielikuvituksellisempaa. Mutta kunhan sain pääni käännettyä oikealle vaihteelle, nautin kyllä paljon tämänkin kokoelman lukemisesta.

Varsinaista kauhua kirja sisältää hyvin vähän, mutta yksi Kingin vahvuuksista onkin se, miten hän saa aivan tavalliset asiat ja tilanteet tuntumaan siltä että niissä on jotain. Tarinoiden aihepiirien skaala on laaja, mutta silti jokainen niistä on jollakin tavoin hyvin kingmäinen. Ei tämä nyt ehkä miehen tuotannon kirkkaimpaan kärkeen kuulu, mutta ei se mitään sillä King on keskinkertaisimmillaankin hyvä.

Parhaiten mieleen jäi painostavatunnelmainen novelli N kivikehineen ja pakko-oireineen. Luin kirjaa usein ennen nukkumaanmenoa ja N taisi hiipiä vähän uniinkin. :) Muita mainitsemisen arvoisia novelleja oli useita, mutta poimitaanpa vaikka puistattava Piru kissaksi - pidän kyllä kissoista hyvinkin paljon mutta on silti helppoa kuvitella kissa jossa todella on jotain pirullista. Hyvä idea siis kirjoittaa sellaisesta kauhunovelli. Kiinnostavia olivat myös kirjailijan saatesanat joissa kerrottiin taustoja siitä miten kukin novelli on saanut alkunsa. Ja pidin siitäkin, kuinka King vielä saatesanojen viimeisillä riveilläkin vetää lukijan vastustamattomasti omaan maailmaansa! :)

Englanninkielinen alkuteos: Just After Sunset (2008)


Ulkoasu: Aika ovela - äkkivilkaisulla kannessa näyttää olevan vain mustaa tekstiä valkoisella pohjalla mutta lähemmässä tarkastelussa paljastuu monenlaisia synkeitä yksityiskohtia. Kansi: Juri Patrikainen.


Kustantaja: Tammi 2010, suom. Ilkka Rekiaro, 384 s. 

Ilkka Remes: Hiroshiman portti (äänikirja)

Vanha KGB-aineisto vie sekä Suomen presidentin hämärän menneisyyden että jonkin paljon suuremmankin salaisuuden jäljille. Jälkimmäisen perässä ovat niin Kiinan kuin Yhdysvaltainkin häikäilemättömät huipputiedustelijat, ja siinä välissä seikkailee Antti Korpi joka haluaa totuuden tulevan julki.

Tämän toisen kokeiluni myötä olen entistä positiivisemmin yllättynyt kotimaisen jännityskirjallisuuden vetävyydestä. Hiroshiman portissa suihkitaan ympäri Eurooppaa sen verran vauhdikkaasti että välillä hengästyttää. Asiat etenevät sellaisiin sfääreihin että toisinaan mieleen hiipii epäilys koko jutun uskottavuutta kohtaan, mutta tarinan kiehtovuutta tämä epäkohta ei lainkaan vähennä. Tarjolla on myös mielenkiintoisia ajatuksia mm. ydinvoimasta ja arkeoastronomiasta.

Äänikirjan lukija-asiasta täytyy sanoa että ei näköjään mikään kelpaa: Ebola-Helsingin kohdalla moitin Jarmo Mäkisen tekstiin sopimatonta leppoisuutta, nyt taas päinvastoin Lars Svedbegin miehekäs möreys oli suorastaan liiallista. :) Mutta jälleen totean että kaikkeen tottuu, ei häirinnyt enää toisella levyllä.

Kustantaja WSOY 2004 (alkuteos 2004), lukija Lars Svedberg, 13 h

Taavi Soininvaara: Ebola-Helsinki (äänikirja)

Ebola-virus saapuu Helsinkiin Korkeasaaren uusien filippiiniläisten apinoiden mukana. Nuori tutkija onnistuu löytämään vastalääkkeen mutta joutuu takaa-ajetuksi ja murhista epäillyksi, kun hankaluuksiin joutunut kiero tiedustelu-upseeri tahtoo kääntää koko tilanteen omaksi hyödykseen.

Enpä ole aiemmin tainnutkaan tutustua kotimaiseen jännityskirjallisuuteen, mutta tämä ensikosketus oli kyllä oikein positiivinen! Ihan kaikkia tehoja ei otettu irti jännityksen tiivistämisessä ja lopussa jotkut seikat jäivät vähän auki, mutta suurta moittimista ei todellakaan ole. Tasokas paketti!

Oudoksuin alussa vähän lukijana toimivan Jarmo Mäkisen ääntä; äänensävy tuntui olevan aivan liian leppoinen tekstin sisältöön nähden. Mutta kaikkeen tottuu, ei tainnut häiritä enää toisellakaan levyllä! :)

Kustantaja Tammi 2006 (alkuteos 2000), lukija Jarmo Mäkinen, 9h 40 min

Rebecca Stott: Korallivaras

Pariisi 1815. Napoleon on juuri lähetetty pitkälle matkalleen kohti Saint Helenaa, kun anatomian opiskelija Daniel Connor saapuu kaupunkiin työskennelläkseen kuuluisassa Jardin des Plantesissa. Hänen loistava tulevaisuutensa tuntuu kuitenkin murenevan käsiin jo alkumetreillä, kun hän menettää muistiinpanonsa ja arvokkaat korallinäytteensä kauniille varkaalle.

Korallivarkaassa on vähän Tuulen varjoa, vähän Intohimoa ja paljon omaa yhdistettynä Zarafan kuvaamaan maailmaan. (Ja kyseinen kirahvikin tarinassa vilahtaa.) Jotain odottava, muutoksen kourissa oleva, kiistellyn evoluutioteorian syntyhistoriaa todistava Pariisi on upeasti ja tunnelmallisesti kuvattu.

Alussa ärsyynnyin Danielin heikkoudesta naiskauneuden edessä, mutta tunne katosi tapahtumien edetessä. Stott yhdistää sujuvasti monenlaista: tiedettä, kysymyksiä kaiken alusta, maailmankuvan muutosta, kaupungin ja sen asukkaiden traagista historiaa, romantiikkaa, jännitystä, taitavia varkaita.

Korallivarkaaseen kannattaa tutustua! En yllättyisi jos kuulisin että elokuvaoikeudet on myyty, niin helppoa tarina on nähdä mielessään valkokankaalla. Bonuspisteitä vielä kauniista kannesta! :)

Mutta jopa kaupungissa hän omien sanojensa mukaan kaipasi Pariisiin. Manon valitti hänen puhuvan jatkuvasti Pariisista: Jardinista, viimeisimmistä mikroskoopeista, museoista, kiistoista joita voi käydä vain siellä. Pariisissa oli hänen kaipaamiaan asioita, hän sanoi, eivätkä ne olleet asioita jollaisia naiset tavallisesti kaipaavat, kuten hattuja tai hansikkaita tai pitsiä, vaan hän kaipasi kuriositeettikauppoja ja keräilijöitä, museoita ja ihmisiä.


Ensimmäinen lause: Kun eräänä kuumana heinäkuun aamuyönä vuonna 1815 istuin postivaunujen ulkopenkillä muutaman kilometrin päässä Pariisista, havahduin pimeässä ranskaa puhuvaan naisen ääneen, jossa oli syvyyttä ja kalkkikiven karheutta.


Englanninkielinen alkuteos: The Coral Thief (2009)


Kustantaja Avain 2010, suom. Arto Schroderus, 357 s.

Romain Sardou: Kolmastoista kylä

Syrjäisessä Draguanin hiippakunnassa Etelä-Ranskassa kärsitään talvella 1284 hirmupakkasista. Draguania koetellaan muutenkin: edellisenä vuonna paljastui kammottavien tapahtumien seurauksena, että hiippakuntaan kuuluu myös kolmastoista kylä. Soiden ympäröimä, monen päivämatkan päässä muusta asutuksesta sijaitseva Heurteloup on ollut unohtuneena kymmeniä vuosia. Draguanin piispa Haquin on pestannut kylään nuoren papin nimeltä Henno Gui, mutta kuolee salaperäisen vieraan murhaamana ennen tämän saapumista. Kolmastoista kylä tuntuu kätkevän salaisuuden joka herättää kiinnostusta Vatikaanissa asti.

Mjaah...tämä menee luokkaan "ihan ok". Keskiaikainen tunnelma on sopivan synkeä ja ajatus eristyneestä kylästä kiehtova, mutta tarina on vähän tasapaksu ja lopulta juonessa ja paljastuvassa salaisuudessa on pieni tekemällä tehdyn ja kaukaa haetun maku. Lisäksi varoitus väkivaltaisuuksia kaihtaville, koska tässä oli muutamia aika raakoja kohtia.

Ensimmäinen lause: Otteita Foixin pyhän inkvisitiotuomioistuimen säilyttämistä pöytäkirjoista.


Ranskankielinen alkuteos: Pardonnez nos offenses (2002)


Kustantaja Bazar 2010, suom. Anna-Maija Viitanen, 366 s.

Steven Hall: Haiteksti

Voihan epätila ja käsitteelliset kalat! Sainpas loistavan opetuksen siitä ettei pitäisi tuomita kirjaa ensivaikutelman tai tuulesta temmattujen mielikuvien takia. Olin kyllä nähnyt tämän kirjakaupassa monet kerrat mutta en varmaan ikinä tullut edes poimineeksi kirjaa käteeni lukeakseni takakansitekstin. Kansi ja nimi vain tuntuivat huokuvan "ei tuo ole mua varten" -fiilistä. Ei siis tullut mieleen lukea tätä, ennen kuin anni.m painokkaasti suositteli tekemään juuri niin. Kiitokset siitä, kirja on nimittäin todella hyvä!

Vähintään yhtä paljon kuin se on hyvä, se on myös erikoinen ja omaperäinen. Kirjailijalla, jonka päästä tällainen idea on putkahtanut, täytyy olla melkoinen mielikuvitus - vaikka tässä Hesarin jutussa kerrottua Steven Hallin ajatuskulkua seuraamalla lopputuloksesta toisaalta muodostuukin hyvin looginen.

Tarina alkaa siitä, kun Eric Sanderson herää makuuhuoneensa lattialta muistinsa menettäneenä. Hän ei tiedä edes nimeään ennen kuin löytää lompakkonsa. Psykiatri sanoo hänen kärsivän harvinaisesta tilasta jonka syynä on rakkaan ihmisen järkyttävä kuolema, mutta Ericin saamissa kirjeissä väitetään muuta. Kirjeiden kirjoittajan luulisi tietävän mistä puhuu, hän on nimittäin Ericin aiempi minä. Ja se kirjeissä selitetty muistinmenetyksen syy on paitsi varsin mielikuvituksellinen, myös hyvin vaarallinen.

Haiteksti herättää uteliaisuuden jo pikaisella plarauksella (kunhan sen siis ensin tajuaa ottaa käteensä, hmph...), koska tekstin lomassa esiintyy mm. sanoista muodostuvia kuvia. Ja mitä taidokasta mahtaakaan olla kohdassa, jossa on ensin seitsemän aivan tyhjää sivua, sitten sivu sivulta hiljalleen hahmottuva kuva? Lue ja ota selvää! :)

Hall antaa sanoille ja merkityksille aivan uusia ulottuvuuksia. Henkilöt (kissa mukaanluettuna) ovat särmikkäitä, teksti sujuvaa ja koukuttavaa sekä ajatukset avartavia. Ainoastaan loppunäytöksen suhteen en osaa päättää mielipidettäni: sen Tappajahai-yhteys on aika hauska, mutta toisaalta myös pitkästyttävä - tosin tämä moite taitaa johtua vain siitä että olen nähnyt elokuvan liian monta kertaa. :)

Ensimmäinen lause: Olin tajuton.


Englanninkielinen alkuteos: The Raw Shark Texts (2007)


Kustantaja WSOY 2008, 4. painos (1. painos 2007), suom. Kaijamari Sivill, 514 s.

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Nuori kirjailijalupaus, jännityskertomuksia tehtaileva David Martín saa tarjouksen salaperäiseltä pariisilaiskustantajalta Andreas Corellilta. Corelli on mies jolla on nälkäisen suden hymy, ja hän lupaa palkita Davidin sillä mitä tämä eniten haluaa, jos itse saa tältä tarvitsemansa.

Enkelipelistä puhuttaessa taitaa lähes väistämättä tulla esiin vertailu sen supersuosittuun edeltäjään Tuulen varjoon. Mielipiteet Enkelipelistä ovat vaihdelleet melkoisesti, mutta omani on tämä: vaikka Tuulen varjon huikeudesta ja monisyisyydestä vähän jotain jääkin puuttumaan, en missään tapauksessa voi sanoa olevani pettynyt! Tallella ovat niin tunnelma ja jännityskin, ja tietysti kaupunki. Sama maaginen Barcelona levittäytyy nyt Davidin tornihuvilan ikkunoiden alla kuiskien hänelle salaisuuksiaan.

Olen vähän yllättynyt etten muista lukeneeni kenenkään moittivan Ruiz Zafónia itsensä toistamisesta, sillä tarinoissa on useita varsin samankaltaisia piirteitä. En aio tosin moittia itsekään, koska viihdyin kirjan parissa aivan liian hyvin antaakseni moisen häiritä lukunautintoani! :)

Suomennoksesta sen sijaan muistan olleen puhetta suunnilleen jokaisessa arviossa, ja syystä. Kahden suomentajan käyttö molempien kääntäessä omaa osuuttaan kirjasta vaikuttaa omituiselta, ja toivon että siihen on ollut jokin parempi syy kuin jumalaton kiire saada kirja ulos. Kiireeseen viittaa kyllä sekin, että tekstiin on jäänyt joitakin kömpelyyksiä, jotka lisähiomisella olisivat voineet kadota.

Monelle Tuulen varjoon ihastuneelle oleellinen kysymys lienee se, pääseekö tällä takaisin samaan maailmaan. Minä pääsin, mutta mitään en voi tietenkään muiden osalta luvata. Ei auta kuin kokeilla itse. :)

Ensimmäinen lause: Kirjailija ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen kerran saa muutaman kolikon tai kehut tarinan vastineeksi.


Espanjankielinen alkuteos: El juego del ángel (2008)


Kustantaja Otava 2009, suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen, 607 s.

Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle

18-vuotias Mary Katherine Blackwood, alias Merricat, asuu suvun vanhassa talossa sisarensa Constancen ja setänsä Julianin kanssa heitä hyljeksivän kylän laitamilla. Muut perheenjäsenet ovat kuolleet kuusi vuotta aiemmin arsenikilla myrkytettyinä.


We Have Always Lived in the Castle on herkullisen outo ja omalaatuisen karmiva pikku kirja. Epävakaa Merricat on kiehtovin päähenkilö johon olen vähään aikaan tutustunut. Hänen ajatuksenjuoksunsa on välillä huolestuttavaa, välillä virkistävää. Hän on iästään huolimatta hyvin lapsenomainen ja harrastaa itse kehittelemäänsä noituutta, haudaten tavaroita maahan suojelemaan taloa ja valiten suojasanoja, jotka estävät muutoksia talon asukkaiden elämässä kunhan niitä ei koskaan sanota ääneen.

Murhista syytetty mutta todisteiden puutteessa vapautettu Constance ei koskaan poistu talosta puutarhaansa kauemmas ja Julian-setä, joka selvisi myrkytyksestä hengissä mutta sairastui loppuiäkseen, muistelee lakkaamatta "sen viimeisen päivän" yksityiskohtia kirjoittaakseen tapahtumista kirjan. Merricatin käydessä asioilla kyläläiset rallattavat perään:

Merricat, said Connie, would you like a cup of tea?
Oh no, said Merricat, you'll poison me.
Merricat, said Connie, would you like to go to sleep?
Down in the boneyard ten feet deep!

Kaiken tämän ja vähän muunkin lopputuloksena on kertomus, joka on osittain synkästäkin sisällöstään huolimatta absurdin kepeä. Ja myös hankalasti luokiteltava - sellaiset ovat muuten usein hyviä! Alatunnisteen "jännitys" ei tuo kirjan omalaatuiselle tyylille oikeutta, mutta en nyt tiedä mitä muutakaan siihen laittaisin. Suosittelen tutustumaan itse!

Ensimmäinen lause: My name is Mary Katherine Blackwood.


Kustantaja Penguin 2009 (1. kerran julk. The Viking Press 1962), 146 s.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Intiasta, Cambaynlahden pohjalta on löytynyt raunioita, joiden tutkimisen avuksi meriarkeologi Amrita Desai saa venäläisen Sergei Savelnikovin sukellusveneineen. Mikä upotti kaupungit 10000 vuotta sitten? Näyttää siltä, että myytti vedenpaisumuksesta on totta. Ja kun Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua kummallisia, alkaa vaikuttaa siltä että vedenpaisumuksen uhka on todellinen myös 2000-luvulla. Sergei ja jäätikkötutkija Kari Alanen yrittävät muuttaa tapahtumien suuntaa, mutta heillä ei ehkä ole paljon aikaa.

Isomäki kehittelee ekotrillerissään melkoisen kauhuskenaarion, jossa kamalinta on se, ettei se ole mistään tuulesta temmattu. Kirja toimiikin erinomaisena ilmastonmuutoksen ehkäisyn motivaattorina. On niin turhaa väitellä siitä, onko muutos ihmisen aiheuttamaa vai ei. Vaikka sitä ei voisi varmasti tietää, niin onko meillä muka varaa olla toimimatta, kaiken varalta?

Lukisin mielelläni välillä tietokirjoja, mutta yleensä kaikista ovista ja ikkunoista pursuava kiinnostava kaunokirjallisuus onnistuu varastamaan huomioni. Senpä takia kirjan tieteellisyys olikin virkistävää vaihtelua. Isomäki tarjoilee myös mielenkiintoista tietoa siitä, miten monet asiat, jotka eurooppalaiset kuvittelevat itse keksineensä, on tiedetty jo ajat sitten jossain muualla.

Vedenpaisumusmyytti on muuten kiinnostava juttu: huomasin itsekin eri kansojen mytologiaa käsittelevää kirjaa lukiessani, että se on levinnyt todella laajalle. Ja se taas herättää epäilyksen siitä, että siinä on jotain perää!

Ensimmäinen lause: Taru Atlantiksesta, uponneesta mantereesta, oli kiehtonut ihmisten mieliä niin pitkään, että Atlantiksen löytymisellä olisi luullut olevan merkittävä uutisarvo.


Kustantaja Loisto/Tammi 2009, 9. painos (1. painos 2005), 314 s.