We Have Always Lived in the Castle on herkullisen outo ja omalaatuisen karmiva pikku kirja. Epävakaa Merricat on kiehtovin päähenkilö johon olen vähään aikaan tutustunut. Hänen ajatuksenjuoksunsa on välillä huolestuttavaa, välillä virkistävää. Hän on iästään huolimatta hyvin lapsenomainen ja harrastaa itse kehittelemäänsä noituutta, haudaten tavaroita maahan suojelemaan taloa ja valiten suojasanoja, jotka estävät muutoksia talon asukkaiden elämässä kunhan niitä ei koskaan sanota ääneen.
Murhista syytetty mutta todisteiden puutteessa vapautettu Constance ei koskaan poistu talosta puutarhaansa kauemmas ja Julian-setä, joka selvisi myrkytyksestä hengissä mutta sairastui loppuiäkseen, muistelee lakkaamatta "sen viimeisen päivän" yksityiskohtia kirjoittaakseen tapahtumista kirjan. Merricatin käydessä asioilla kyläläiset rallattavat perään:
Merricat, said Connie, would you like a cup of tea?
Oh no, said Merricat, you'll poison me.
Merricat, said Connie, would you like to go to sleep?
Down in the boneyard ten feet deep!
Kaiken tämän ja vähän muunkin lopputuloksena on kertomus, joka on osittain synkästäkin sisällöstään huolimatta absurdin kepeä. Ja myös hankalasti luokiteltava - sellaiset ovat muuten usein hyviä! Alatunnisteen "jännitys" ei tuo kirjan omalaatuiselle tyylille oikeutta, mutta en nyt tiedä mitä muutakaan siihen laittaisin. Suosittelen tutustumaan itse!
Ensimmäinen lause: My name is Mary Katherine Blackwood.
Kustantaja Penguin 2009 (1. kerran julk. The Viking Press 1962), 146 s.
Arviosi muistuttaa jotenkin siitä Eganin the Keep kirjasta josta postasin taannoin. Kiinnostuin tästä! Mutta hommaa sinä myös tuo Egan käsiisi, uskon että tykkäät!
VastaaPoistaLaitoinkin Eganin toivelistalle silloin kun siitä blogistasi luin, vaikutti hyvinkin kiinnostavalta!
VastaaPoista