tiistai 25. elokuuta 2015

Paul Auster: New York -trilogia

New York -trilogian ensimmäinen osa Lasikaupunki kertoo jännityskirjailijasta nimeltä Quinn. Tämä vastaa väärään numeroon tulleeseen puheluun, jossa kysytään yksityisetsivä Paul Austeria ja päätyy sekaantumaan todella erikoiseen juttuun. Toinen osa Aaveita sisältää myös yksityisetsivän. Tällä kertaa hänen nimensä on Blue, ja mies nimeltä White antaa hänelle tehtäväksi varjostaa miestä nimeltä Black. Kokonaisuuden päättävän Lukitun huoneen päähenkilö päätyy yllättäen kadonneen lapsuudenystävänsä kirjallisen perinnön vaalijaksi ja sukeltamaan tämän elämään muutenkin.

Trilogia leikittelee identiteeteillä. Siinä kuljetaan pitkin New Yorkin katuja enemmän tai vähemmän epätodellisessa tunnelmassa, päädytään henkisiin umpikujiin ja häivytetään ajan kulkua niin ettei yhtäkkiä enää tiedäkään, puhutaanko viikosta vai vuodesta, tai ehkä useammasta. Se kiertää kehää itsensä ympäri samoja teemoja muunnellen. Kirjailija itsekin on henkilö tarinassaan. Ja minä en tiedä mitä koko jutusta oikein pitäisi ajatella. Taidokas se on, ehdottomasti. Elementtejä, joihin olen Austerin myöhemmässä tuotannossa ihastunut, on jo nähtävissä tässä läpimurtotyössä. Hän on mestari "odottamattoman odottamisen" tunnelman luomisessa. Austeria lukiessa mikään ei oikeastaan yllätä, koska vaikka ei tiedäkään mikä erikoinen sattumus tarkalleen ottaen on tulossa, sen tietää silti ennen pitkää tulevan. Mutta kirjailijan taitojen arvostamisesta huolimatta lukemisesta ei suuria jäänyt käteen. Hidastempoinen varjostaminen oli hetkittäin puuduttavaa, ja varsinkin kahdessa ensimmäisessä osassa tarina tuntui vaan katoavan, haipuvan jonnekin hämärään epämääräisyyteen, jättämättä jälkeensä oikein mitään mistä saisi enää kiinni.

Tulipa luettua. Ja varmaan taas jätettyä joitakin hienouksia ymmärtämättä ja tavoittamatta. Austeria kyllä suosittelen, mutta useimmille jokin muu kirja taitaa olla parempi aloituspiste. Lue vaikka Illuusioiden kirja tai Sattumuksia Brooklynissa ja kokeile tätä joskus myöhemmin!

Ensimmäiset lauseet: Kaikki alkoi väärästä numerosta, kun puhelin soi kolmesti yön hiljaisuudessa ja linjan päässä kysyttiin jotakuta joka hän ei ollut. / Ensiksi on Blue. / Nykyään minusta tuntuu että Fanshawe oli aina läsnä.

Englanninkieliset alkuteokset: City of Glass (1985), Ghosts (1986), The Locked Room (1986)

Ulkoasu: Ehkä tuota kantta voisi vähän vaisuksikin moittia, mutta onnistuu se silti tavoittamaan jotain trilogian tunnelmasta. Kansi: Timo Mänttäri.

Suomentaneet Jukka Jääskeläinen (osat 1-2) sekä Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola (osa 3)

Kustantaja Tammi 2007 (trilogian 4. painos, osien 1. suom. painokset 1988, 1989, 1989), 145 + 86 + 125 s.

lauantai 15. elokuuta 2015

Elokuun lukumaraton


Blogistaniassa lukumaratoonataan jälleen kimpassa juuri nyt. Melkoinen joukko bloggaajia onkin ilmoittautunut mukaan maratonia emännöivässä Oksan hyllyltä -blogissa! Omaa osallistumistani olen jahkaillut ja aioin jo jättää väliinkin, mutta jos nyt kuitenkin koettaisin lähteä hakemaan edes vähän parempaa suoritusta kuin viimekertaisella tyngäksi jääneellä maratonilla. :D Muun elämän ehdoilla taas mennään mutta eiköhän välillä ehdi lukeakin! Aloitan 18:30 ja päivitän tähän kuulumisia välillä. Jospa ensin saisin luettua loppuun Paul Austerin New York -trilogian viimeisen osan nimeltä Lukittu huone.

23:50
Kyllä nyt täytyy mennä nukkumaan! Lukittu huone eteni illan mittaan 32 sivun verran. Eihän tuolla vielä kuuhun mennä, mutta 32 on selkeästi enemmän kuin ei mitään! Ja muistuttaa samalla viime marraskuisesta 30 sivua päivässä -lukuhaasteesta ja siitä, kuinka tuon verran sivuja saa lopulta aika helposti mahdutettua päivään kuin päivään, kun lukee muutaman sivun aina kun ehtii. Suunnittelin kyseisen haasteen jäljiltä ottavani 30 sivun tavoitteen ihan normikäytännöksi, mutta unohtumaanhan se on päässyt. Uusi yritys olisi varmaan paikallaan.

14:15
Pätkälukeminen on jatkunut tämän päivän mittaan, ja sain juuri luettua Lukitun huoneen loppuun. Luettuna on nyt yhteensä 70 sivua, ja seuraavaksi ajattelin tarttua Anne Leinosen tuoreeseen novellikokoelmaan Pienen rasian jumala.

18:30
Kaksi novellia ehdin Anne Leinoselta lukea, tarinat nimeltä Pienen rasian jumala ja Talo jota en näe. Kokonaissivumääräksi jäi 104, mikä on siis jopa vähemmän kuin viimeksi, mutta ei se mitään! Eipä tämä toki kilpailu ollutkaan edes itseä vastaan. :) Tulipa vähän kartutettua osallistujien yhteispottia, ja lukeminenhan on toki kivaa vähäisempinäkin määrinä! 

perjantai 14. elokuuta 2015

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä

Janus Rockin majakkasaari sijaitsee kaukana Australian rannikosta, siellä missä Intian valtameri ja Eteläinen meri yhtyvät. Majakanvartija Tom ja hänen vaimonsa Isabel ovat toivoneet lasta pitkään, mutta keskenmenot seuraavat toisiaan. Pian kaikkein traagisimman tapauksen jälkeen saaren rantaan ajautuu vene. Siellä on kuollut mies sekä pieni tyttövauva, johon Isabel kiintyy välittömästi. Tom aikoo tehdä asiasta ilmoituksen kuten sääntöihin kuuluu, mutta Isabel pyytää häntä odottamaan vähän. Seuraavaan aamuun asti vain. Mitä haittaa siitä voisi olla? Mutta aamulla se onkin jo paljon vaikeampaa. Tomin omatunto kolkuttaa, mutta miten hän voisi viedä Isabelin sylistä tämän kauan kaipaaman lapsen? Vauva oli käärittynä naisen villatakkiin. Äiti oli varmasti veneessä mutta on nyt hukkunut eikä lapsella ole enää ketään. Niinhän asian täytyy olla, täytyyhän?

Valo valtameren yllä on kaunis ja koskettava, hyvin mukanaan vievä kertomus valintojen seurauksista ja vanhempien rakkaudesta lapseensa, oli se lapsi sitten biologisesti oma tai ei. Monelta osin tarina on melko ennalta-arvattava mutta se ei haittaa, sillä kiinnostavaa on sekin, miten ne odotettavissa olevat asiat oikein lopulta tapahtuvat. Sellainen kirja jota omassa kielenkäytössäni sopii nimittää hyväksi lukuromaaniksi (pahoittelut niille jotka saavat sanasta allergisen reaktion :D): vetävästi etenevä, helppolukuinen tarina joka herättää ajatuksiakin, ei ole höttöinen mutta ei myöskään elämää suurempi lukukokemus.

Kirjassa tulee kauniisti esiin elämä syrjäisellä Janusilla, tähtien alla, majakan tutusti välähtelevässä valossa. Tarina tuoksuu mereltä ja tuulelta.

Ensimmäinen lause: Sinä päivänä, kun ihme tapahtui, Isabel oli polvistunut rantakallion reunalle hiljattain ajopuista kyhätyn ristin äärelle.

Englanninkielinen alkuteos: The Light Between Oceans (2012)

Ulkoasu: Kaunis kansi! Pidän varsinkin väreistä. Kannen suunn.: Anne Rusanen.

Suomentanut Leena Perttula

Kustantaja Karisto 2013, 421 s. 

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Helen Dunmore: The Siege

Vuonna 1941 Saksan joukot piirittävät Leningradin. Ainoa, hyvin rajallisia mahdollisuuksia tarjoava yhteys ulkomaailmaan kulkee Laatokan yli. Kaupungissa on kolme ja puoli miljoonaa suuta ruokittavana. Sitten tulee talvi.

Oikeastaan teki mieli lopettaa lukeminen kun ajattelin kaikkea sitä, minkä täytyy olla tulossa. Epätoivoa, muiden ruoanetsijöiden vainoharhaista kyräilyä, hankeen uupuneiden jäätyneitä ruumiita, nälkäänsä itkeviä lapsia. Mutta luin kuitenkin. Seurasin kuinka nuori nainen, Anna, yrittää pitää perheenjäsenensä hengissä. Pienimmillään henkilöä kohti jaettu päiväannos oli 125 grammaa selluloosalla jatkettua leipää. Sen ja omien pienten varastojen tarjoamin voimin Anna kävelee joka päivä jonottamaan uusia leipäpaloja ja hankkii poltettavaa saadakseen kaminan luomaan lämpöä edes muutamaksi tunniksi vuorokaudessa.

Huolimatta siitä mitä kaikkea henkilöiden kanssa koin, en oikeastaan kiintynyt heihin mitenkään erityisesti. Mutta heidän nälkänsä ja kylmänsä kyllä tuntuivat ja tulivat lähelle. Jossain vaiheessa meinasin ottaa kirjan käteen samalla kun söin jotain - kunnes muistin, mitä mulla onkaan luettavana. Olisi ollut loukkaus henkilöitä kohtaan syödä jotain tämän kirjan äärellä.

Tuntui hätkähdyttävän ristiriitaiselta lukea Annan pari kertaa ajattelevan raivoisana suomalaisia, jotka myös lähestyivät kaupunkia. (Wikipedia kertoo, että Suomi ei varsinaisesti aktiivisesti osallistunut piiritysoperaatioon, mutta vähän kumminkin.) Niin. Asiat näyttävät erilaisilta kun vaihtaa näkökulmaa. Ja ne tavalliset ihmisethän sotimisessa tapaavat eniten kärsiä, puhuttiinpa kummasta puolen rintamalinjaa hyvänsä ja lapsen nääntyminen nälkään on hirvittävä tragedia missä tahansa.

Ensimmäinen lause: It's half past ten in the evening, but the light of day still glows through the lime leaves.

Ulkoasu: Talvi on kannessa kohdallaan mutta ehkä kaupunki voisi näyttää vähän vähemmän seesteiseltä.

Kustantaja Penguin 2009 (1. julk. Viking 2001), 291 s.

maanantai 10. elokuuta 2015

Herman Koch: Illallinen

Tunnettu poliitikko ja todennäköinen seuraava pääministeri Serge Lohman, hänen vaimonsa Babette, Sergen pikkuveli Paul ja tämän vaimo Claire ovat kalliissa ravintolassa illastamassa. On tapahtunut jotain heidän teini-ikäisiä lapsiaan koskevaa, josta on tarpeen keskustella.

Näkökulma on Paulin, ja aluksi lukijan onkin helppo olla hänen puolellaan, ärsyyntyen veljen pätemisestä ja annoksia pikkurillillään osoittelevan hovimestarin selostuksista. Hiljalleen kuitenkin paljastuu, millainen Paulin oma historia on ja miten Claire siihen vaikuttaa suhtautuvan. He tuntuvat tosiaan sopivan toisilleen, mikä yleensä on iloinen asia, mutta tässä tapauksessa jotenkin...pöyristyttävää. Kirjan päätyttyä jäin kulmiani kohotellen ajattelemaan että ohhoh, jopas...jopas nyt jotakin.

Paulin ajatuksissa toistuu Anna Kareninan kuuluisa aloitus: Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Paul on päättänyt pitää oman perheensä onnellisten joukossa, mitä se sitten vaatiikin. Ihan tavanomaiseksi onnellisuudeksi en sitä kuitenkaan sanoisi. Moraaliset ongelmat eivät ole kaikille ongelmia ollenkaan.

Vaikutuin Herman Kochin karmaisevasta psykologisesta tarkkanäköisyydestä, pidin kirjan jaottelusta ruokalajien mukaan ja Sanna van Leeuwenin käännöstäkin oli ilo lukea. Tykkäsin siis, mutta jostain syystä en silti tunne mitään välttämätöntä tarvetta lukea lisää Kochia. Katsotaan, tuleeko muihin jossain vaiheessa tartuttua.

Ensimmäinen lause: Menimme syömään ravintolaan.

Hollanninkielinen alkuteos: Het diner (2009)

Ulkoasu: En olisi tätä kannen perusteella valinnut luettavakseni, mutta nyt jälkeenpäin täytyy myöntää että jollain tapaa tuo sopii tunnelmaan.

Suomentanut Sanna van Leeuwen

Kustantaja Siltala 2012, 340 s.

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Miten ihmisestä tulee kouluampuja? Yksi mahdollinen tie esitellään Pärttyli Rinteen esikoisromaanissa. Viimeinen sana pyrkii ymmärtämään sellaista, mikä on suurimmalle osalle ihmisistä mahdoton ajatus. Ja ymmärtäminen on tärkeää. Ei tietenkään siksi että voisi hyväksyä, vaan siksi että voisi estää.

Lukiota käyvä Franz on vakuuttunut siitä, että hänestä tulee maan suurin ajattelija joka täyttää luentosalit vapauden filosofiansa kuulijoilla. Franzilla on yksi kaveri, hän on rakastunut Virpiin joka käyttää häntä hyväkseen eivätkä vanhemmat kai ole saaneet hänestä otetta enää aikoihin. Hänen päähänsä mahtuu vain oma näkökulma, jonka mukaiseksi hän kääntää kaiken. Vaan entä sitten kun hänen filosofiansa ei saakaan vastakaikua?

Viimeinen sana on kunnianhimoinen, rohkeaan aiheeseen tarttuva romaani jossa vaikuttavinta on itse Franz, moniulotteinen hahmo. Toisaalta pelottava hullu, toisaalta nuoruuden epävarmuuteen eksynyt poika. Tunteeton hän ei ole, paremminkin kai tuntee liikaakin. Vieläkö jokin olisi voinut kääntää hänet toisaalle, palauttaa tavallisten ihmisten elämään?

Franzin runsaat filosofoinnit eivät sinänsä lukiessa kovin suuresti kiinnostaneet, mutta kuuluvat toki asiaan eikä kirjaa kannata niiden pelossa väliin jättää. Ihan niin kovaa Viimeinen sana ei lopulta jysähtänyt tajuntaan kuin olisi voinut, mutta kyllähän tämä ajatuksia herätti. Kirja kaikille, jotka haluavat ymmärtää, kuten takakannessa sanotaan. En voi luvata että ymmärrät kirjan luettuasikaan, mutta olet ainakin saanut uuden näkökulman.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta!

Ensimmäinen lause: Franz ja Kolehmainen menivät ampumaan.

Ulkoasu: Kansi on kyllä huikean tehokas! Sanoista muodostuva ase levittää verenpunaisen purkauksen pitkälle takakannen liepeeseen. Kansi ja ulkoasu: Janne Lehtinen.

Kustantaja Noxboox 2014, 213 s.