Hal Duncan: Vellum

Vellumin lukeminen oli (muun muassa) sillä tavalla harvinainen tapaus, että tuntui tarpeelliselta lukea muiden bloggaajien ajatuksia kirjasta juuri ennen kirjan avaamista. Kaikesta kiehtovuudestaan huolimatta kirja myös arvelutti koska muistelin useammankin sanoneen sitä hankalaksi tai hyvin hankalaksi. Halusin siis hieman kerrata marjiksen, Artsin, Tessan ja Meten kommentteja aiheesta saadakseni paremman käsityksen siitä, mitä oikeastaan olisi odotettavissa.

Luulenpa, että se kyllä kannatti! Jos olisin sukeltanut kirjaan ihan sokkona, odottaen tarinaa jossa on järkevä juoni, turhautunut ärtymys olisi hyvinkin saattanut iskeä ennen pitkää kerronnan lähtiessä hyppelemään sinne tänne, katkelmiin joiden yhteys toisiinsa vaikuttaa vähintäänkin kyseenalaiselta. Nyt sen sijaan päätin alussa että luen palan kerrallaan, vaivaamatta päätäni liikaa sillä osaanko yhdistää kaiken, ja katson mitä jää käteen. Ja se toimi! Vaikka en osaa edes arvioida kuinka suuri osa Hal Duncanin sanottavasta jäi ymmärtämättä, voin sanoa (kenties jollain hieman kieroutuneella tavalla) pitäneeni kirjasta ja jopa nauttineeni sen lukemisesta. Siitäkin kai oli pikkuisen apua, että hyllyssäni on mytologiaa käsittelevä teos, josta välillä kurkkasin taustatietoa esiin tulevista hahmoista.

En oikeastaan osaa edes kunnolla selittää, mistä kirjassa on kyse. On olentoja, joita parempien nimitysten puutteessa voi kutsua enkeleiksi ja demoneiksi. Ne valmistautuvat viimeiseen taisteluun ja etsivät käsiinsä kaltaisiaan, jotka eivät ole vielä valinneet puoltaan. Kuten Thomas Messengerin ja tämän siskon Phreedomin, joka veljensä pelastaakseen seuraa tätä Vellumiin, mikä rinnastuu sumerilaisen mytologian hahmon, Inannan, tekemään Manalan matkaan. Toisaalla Reynard Carter viimein löytää sukunsa etsimän Kaikkeuden kirjan, joka legendan mukaan on enkelin kirjoittama ja sisältää kaiken tiedon. Vellumin karttakirja se ainakin vaikuttaa olevan. Välillä käydään tutkimusretkellä Kaukasuksella, välillä ensimmäisessä maailmansodassa, välillä ihan muissa ajoissa ja todellisuuksissa... Samojen henkilöiden jostain Vellumin poimuista pulpahtelevat toisinnot tulevat vastaan siellä sun täällä, ja kyllä tästä kaikesta jonkinlainen kokonaisuus muodostuu, vaikkei aina (tai useinkaan) niin kaikkea lukemaansa tajuaisikaan.

Mikäs se Vellum sitten mahtaa olla? Sitä ei kukaan kirjan henkilöistäkään tyhjentävästi selitä.

"Vellum. Ihan kuin nimi tekisi siitä yhtään ymmärrettävämmän, yhtään järjellisemmän. Maailma toisen maailman alla - tai sen jälkeen tai tuolla puolen, sisällä, ulkona - noista käsitteistä ei ole perkele mitään hyötyä tässä. Missä Vellum on? Maallisen kosmoksen ulkopuolella, kuten antiikin kansat uskoivat, paljon kauempana kuin he osasivat edes kuvitella galaksien ja tähtirykelmien realiteettien surkastuttamien taivaallisten mittapuidensa perusteella? Vai hautautuneena törkyhiukkaseen kynnen alla? Mistä jumalat tulevat? Minne ihmiset menevät kuoltuaan?"

Jonkinlainen kaikkien todellisuuksien ja aikojen yhteensulautuma, kenties. Todellisuuden revenneeksi ihoksi sitä sanotaan yhdessä kohdassa, ihmiskunnan kollektiiviseksi alitajunnaksi toisessa.

Ei niitä ihan tavanomaisimpia kirjoja. En pistäisi suurempaa selkeyttä yhtään pahakseni, mutta kyllä mä lukukokemusta hyväksi sanoisin. Siitä kiitos niin Duncanin kirjoitustaidoille kuin Nina Saikkosen onnistuneelle käännöksellekin! Jatko-osa Muste on odottamassa vuoroaan, ja aion kyllä lukea senkin. Ehkä parasta tehdä se melko pian, niin kauan kuin Vellumin sisältö edes yrittää olla jonkinlaisessa alkeellisessa järjestyksessä päässäni.

Ensimmäinen lause: -Palava kartta.

Englanninkielinen alkuteos: Vellum - The Book of All Hours: I (2005)

Ulkoasu: Komeahan tämä on päällepäinkin! Ei tietoa suunnittelijasta.

Suomentanut Nina Saikkonen

Kustantaja Like 2010, 3. painos, 601 s.

Cormac McCarthy: Tie

Isä ja poika vaeltavat kylmissään ja nälissään pitkin loputonta tietä kohti mantereen etelärannikkoa, läpi kuolleen ja tuhkaisen maiseman ja ohi kuivuneiden ruumiiden.

Tie oli ehtinyt odottaa hyllyssäni jo melko pitkään, toisaalta houkutellen ja toisaalta pelottaen. Odotin tämän olevan yksi rankimmista kirjoista, ja luultavasti lohduttomin mitä koskaan olen lukenut, ja niinpä kiinnostuksesta huolimatta ei ikinä tuntunut olevan sopiva hetki tähän tarttumiseen. Kunnes äkkiä vain päätin että nythän minä tuon luen, istuin sohvalle ja avasin kirjan ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni, ja totesin pian olleeni odotuksineni ihan oikeassa.

Jos lukiessa tuntuu että paras loppu, jota realistisesti uskaltaa odottaa, on sellainen jossa isä käyttää pistoolin viimeisen luodin poikaansa ja keksii sitten kivuttomimman keinon mennä itse perässä, täytyy kirjan maailman olla melkoisen kova. Tämä kyllä ravisteli kunnolla. Isä yrittää epätoivoisesti huolehtia lapsestaan maailmassa, jossa ruokaa löytyy satunnaisesti, jos on tuuria, harmaaseen aamunkoittoon herätessä ympärillä on likaisia, haisevia peitteitä, sateelta suojaava pressu ja kuollut, kylmä metsä, talvi on tulossa ja harvat vastaantulijat yrittävät luultavasti viedä sen vähänkin mitä toisilla on. Poika ei ole muunlaista elämää ehtinyt koskaan tunteakaan.

McCarthyn niukka teksti lyhyine lauseineen sopii tunnelmaan täydellisesti. Kaikkein niukimpia ovat dialogit, jotka vähäeleisesti välittävät isän ja pojan ajatukset. Rakenne toimii myös: kirjaa ei ole jaettu lukuihin vaan teksti koostuu pätkistä, joita mahtuu yleensä aukeamalle useampi. Tämä houkuttelee lukemaan aina "vielä yhden" pätkän, vaikka ei oikeastaan kestäisikään enää enempää.

Maailmanlopun maailma on karu, mutta kirja hieno. Onneksi viimein luin!

Ensimmäinen lause: Kun hän heräsi öisin pimeässä ja kylmässä metsässä hän aina haki kädellään vieressä nukkuvan lapsen.

Englanninkielinen alkuteos: The Road (2006)

Ulkoasu: No leffakannet nyt harvemmin ovat ykkössuosikkeja, mutta ihan hyvähän tuo on. Kannen kuva: Scanbox Entertainment Finland Oy.

Kustantaja Loisto/WSOY 2009, 2. painos (1. painos 2008), suom. Kaijamari Sivill, 239 s.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa

Intiasta, Cambaynlahden pohjalta on löytynyt raunioita, joiden tutkimisen avuksi meriarkeologi Amrita Desai saa venäläisen Sergei Savelnikovin sukellusveneineen. Mikä upotti kaupungit 10000 vuotta sitten? Näyttää siltä, että myytti vedenpaisumuksesta on totta. Ja kun Grönlannin mannerjäätiköllä alkaa tapahtua kummallisia, alkaa vaikuttaa siltä että vedenpaisumuksen uhka on todellinen myös 2000-luvulla. Sergei ja jäätikkötutkija Kari Alanen yrittävät muuttaa tapahtumien suuntaa, mutta heillä ei ehkä ole paljon aikaa.

Isomäki kehittelee ekotrillerissään melkoisen kauhuskenaarion, jossa kamalinta on se, ettei se ole mistään tuulesta temmattu. Kirja toimiikin erinomaisena ilmastonmuutoksen ehkäisyn motivaattorina. On niin turhaa väitellä siitä, onko muutos ihmisen aiheuttamaa vai ei. Vaikka sitä ei voisi varmasti tietää, niin onko meillä muka varaa olla toimimatta, kaiken varalta?

Lukisin mielelläni välillä tietokirjoja, mutta yleensä kaikista ovista ja ikkunoista pursuava kiinnostava kaunokirjallisuus onnistuu varastamaan huomioni. Senpä takia kirjan tieteellisyys olikin virkistävää vaihtelua. Isomäki tarjoilee myös mielenkiintoista tietoa siitä, miten monet asiat, jotka eurooppalaiset kuvittelevat itse keksineensä, on tiedetty jo ajat sitten jossain muualla.

Vedenpaisumusmyytti on muuten kiinnostava juttu: huomasin itsekin eri kansojen mytologiaa käsittelevää kirjaa lukiessani, että se on levinnyt todella laajalle. Ja se taas herättää epäilyksen siitä, että siinä on jotain perää!

Ensimmäinen lause: Taru Atlantiksesta, uponneesta mantereesta, oli kiehtonut ihmisten mieliä niin pitkään, että Atlantiksen löytymisellä olisi luullut olevan merkittävä uutisarvo.


Kustantaja Loisto/Tammi 2009, 9. painos (1. painos 2005), 314 s.