perjantai 12. elokuuta 2016

Enimmäkseen entisen kirjaennakkoluuloisen tunnustuksia

Joskus ajattelin että klassikko tarkoittaa tylsää. Sittemmin olen huomannut että klassikoksi päätymisen syynä saattaa useinkin olla se, että kirja on aivan huippuhyvä.

Olen tuominnut myös Nobel-palkittujen kirjailijoiden teokset sekä Keltaisen kirjaston kirjat sellaiseksi kuivakkaaksi hienosteluksi, ettei niistä normaali ihminen mitään ymmärrä. Ihan hukkaan meni tämäkin hyvä ennakkoluulo, kunhan tulin kurkistaneeksi kansien sisäpuolelle.

Oli jopa sellainenkin aika, että arvelin kotimaisen kirjallisuuden olevan niin ankeaa, tai jotain, ettei sellaista jaksa lukea. Tähän liittyi myös jokin epämääräinen olettamus teennäisestä dialogista, joka ei miellytä sen kummemmin kirjakielisenä kuin puhekielisenäkään. Kuinka väärässä ihmisen on mahdollista olla?

Ja scifi. Siinähän vain lennellään avaruusaluksilla. Ei kiinnosta. Paitsi että scifin sisälle mahtuu huikea kirjo ties minkälaisia kuvitelmia, jotka saavat katsomaan nykymaailmaakin uusin silmin.

No mutta se avaruusscifi. Ei sitä nyt kumminkaan. Toistaiseksi kokemukseni rajoittuu muutamiin novelleihin, mutta tosiaankin - siellä avaruusaluksessakin on ihmisiä, tai muita olentoja, joilla on omat tarinansa. Yhtä lailla kiinnostavia kuin maan pinnallakin.

Novelleista puheen ollen, nehän ovat sellaisia ärsyttäviä pätkiä jotka jäävät ihan kesken. Jossain vaiheessa jotain naksahti päässä, ja opin arvostamaan sitä että saan novellin kautta kurkistaa johonkin elämään, jäämättä kaipaamaan enempää. Ja novellejakin on monenlaisia, välillä niissä on isokin tarina.

Entäs runot. Ne nyt ainakin ovat niin vaikeaselkoisia ja tulkintaa vaativia, ettei lukemisesta selviä ilman pään raapimista. No, niitä "enhän mä ymmärrä tästä yhtään mitään" -hetkiäkin on joskus osunut kohdalle, mutta huomattavasti useammin olen saanut ihastella, kuinka joku onkin saanut tuonkin asian tai ajatuksen kiteytettyä noihin muutamiin sanoihin.

Sarjakuvat. Tähän ei oikeastaan liittynyt ennakkoluuloja, en vain tullut tosissani ajatelleeksi että on olemassa sellainenkin asia kuin sarjakuvaromaani.

Nuortenkirjat. Olivat mukavaa luettavaa silloin aikoinaan, mutta että vielä aikuisena lukisin...? Olipa tainnut jäädä havaitsematta, kuinka monenlaisia hienoja ja kiinnostavia, aikuisellekin paljon antavia kirjoja sinne nuortenhyllyyn mahtuukaan.

Elämäkerrat. Eivät nyt vain oikein tunnu olevan mua varten, tuskin jaksavat kiinnostaa. Minkähän takia olen sitten viihtynyt kahden toistaiseksi testaamani urheilijaelämäkerran parissa huippuhyvin?

Sotarintamakuvaukset. Vaikka sodan aikaan sijoittuvia kirjoja olenkin lukenut niin ne varsinaiset rintamakuvaukset.... ääh. Vieläkö joku yllättyy jos sanon tulleeni toisiin ajatuksiin tutustuttuani asiaan mututuntumaa paremmin?

Sitten on tietysti joukko yksittäisiä teoksia, tai yksittäisten kirjailijoiden tuotantoja, joihin olen liittänyt sekalaisia, usein ihan tuulesta temmattuihin mielikuviin perustuvia ennakkoluuloja ja ollut sitä mieltä että eivät nuo ole mulle. Kunnes jokin, yleensä blogipostaus, on herättänyt kiinnostuksen, ja luettuani olen todennut että wau.

Tässähän saattaa jo alkaa ihmetyttää, että mitä oikein olen lukenut ennen näiden heräämisten alkamista. Ilmeisesti dekkareita, kauhua, vähän fantasiaa sekä joitakin muita ulkomaisia romaaneja. Näitä en toki ole unohtanut myöhemminkään, niiden rinnalle on vain tullut paljon, paljon muuta.

Olen ollut ennakkoluuloinen myös ääni- ja e-kirjoja kohtaan, ja sittemmin päätynyt käyttämään molempia formaatteja tyytyväisenä paperikirjojen rinnalla.

Entä vieläkö joitakin harhakuvitelmia on jäljellä? Ehkä jotain voi olla, mutta ainakin selkeästi pienemmässä mittakaavassa. Vaikka on asioita, jotka ovat siellä kiinnostuslistan häntäpäässä, en enää sulje mitään kirjallisuudenlajia, genreä tai muuta kirjallisuuden osa-aluetta yksiselitteisesti pois lukemistostani, vaan pyrin seurailemaan avoimin mielin josko siihen liittyen vaikka tulisi jotain houkuttelevaa vastaan.

Ennakkoluulojen elättelyn sijaan keskityn mieluummin nauttimaan siitä uskomattomasta monimuotoisuudesta jota kirjojen kansien väliin (ja niihin muihinkin formaatteihin ;) oikein mahtuukaan!

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Helka-Maria Kinnunen: Minä olen pamfletti

Ehdin jo ajatella että taidan olla ihan väärä lukija tälle teokselle, koska runousmakuni on huomattavasti rajoittuneempi kuin kirjamakuni muuten. Kokoelman kaksi ensimmäistä osaa huljuivat pääni läpi melko lailla jälkiä jättämättä, vaikka laitoinkin merkille joitakin taidokkaita yksittäisiä ilmaisuja sekä nelisivuisen Hän ajattelee -proosarunon vyöryvän tajunnanvirran. Vika oli niiden tyylistä tuskastuvassa lukijassa, ei runoissa. Näin niissä kyllä potentiaalia värisyttää, mikä ettei järisyttääkin jotakuta muuta.

Vaan löysin sentään väristykseni itsekin: vaikka ikäni puolesta voisi kai olla odotettavissa että löytäisin enemmän kosketuspintaa naisen elämän kuvauksiin muualla kirjassa, selkeästi vaikuttavimpana pidän osiota Kolme kuollutta naista, jossa käsitellään vanhuutta ja kuolemaa monin hienoin tavoin. Muutama sitaattipoiminta sieltä ja täältä:

"On se jännä miten
jaksaa joka kesä
vähemmän.
Niin tuttua kaikki.
Ei me puhuta siitä."

"Miten kulutetaan aikaa, kun ei odoteta mitään?"

"olen vanha mutta vielä kapinoin"

"unohtelen asioita ei se haittaa katson googlesta"

"tästäkin kuulaasta kesäaamusta sinun on luovuttava"

Ja sitten on tietysti kokoelmalle nimensäkin antanut Minä olen pamfletti. Runo, jonka puhuja toteaa että "se mitä tässä näet kiikkumassa on ehkä otanta vanhenevaa naisihmisyyttä" - mutta ei, hän onkin pamfletti, joka kertoo, huutaakin vahvan näkemyksensä siitä että vääryyttä ei pidä mennä sietämään. Tästä runosta saa lukijakin voimaa nousta vastustamaan vastaan tulevia vääryyksiä.

Kaksijakoinen lukukokemus siis, mutta niistä teksteistä joista pidin, pidin sen verran paljon että kyllä plussan puolella mennään. Ja todellakin, ne muutkin varmasti iskevät oikeaan lukijaan tosissaan. Vahvan runouden ystävien kannattaa siis tutustua.

Kustantaja Noxboox 2015, 78 s.

maanantai 8. elokuuta 2016

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

Viktor, varaton ja turhautunut kirjailija, tarjoaa tarinaansa sanomalehteen ja päätyy kirjoittamaan aivan uudentyyppisiä muistokirjoituksia, joista tekee entistä erikoisempia se seikka että niiden kohteet ovat vielä elossa. Siihen asti hänen ainoa ystävänsä ja seuralaisensa on ollut Miša, surumielinen pingviini jonka hän otti luokseen kun eläintarha rahanpuutteessaan tarjosi joitakin eläimiä lemmikeiksi. Ristien kirjoittaminen johtaa kuitenkin paitsi useammankin ihmisen ilmestymiseen hänen elämäänsä, myös muihin odottamattomiin seurauksiin varsinkin siinä vaiheessa kun kirjoitusten päähenkilöt alkavat yksi toisensa jälkeen kuolla.

Kuolema ja pingviini on musta komedia joka sijoittuu Ukrainaan melko pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Muistelen että tätä on hauskaksikin kehuttu, mutta ilmeisesti ei omaan huumorintajuuni iskenyt koska en muista suupielissä tapahtuneen minkäänlaisia nytkähdyksiä. Alussa viihdyin kyllä kirjan parissa aivan mukavasti, sittemmin alkoi lievästi kyllästyttää ja loppupäätelmä on "ihan ok". Pingviini on kyllä kiinnostava tapaus, mutta ei se aivan riittänyt.

Ensimmäinen lause: Ensin metrin päähän hänen jalastaan putosi kivi.

Venäjänkielinen alkuteos: Smert postoronnego (1996)

Suomentanut Eero Balk

Kustantaja Otava 2006, 270 s.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Zeina Abirached: Pääskysen leikki

Zeina Abirached vietti varhaislapsuutensa keskellä Libanonin sisällissotaa. Sarjakuvaromaani Pääskysen leikki sijoittuu pääasiassa yhden vajaan vuorokauden ajalle vuonna 1984, aikaan jolloin arkielämää hallitsivat tarkka-ampujat, betonimuurit ja pommitukset. Perhe on hiljalleen siirtynyt käyttämään lähinnä vain asuntonsa eteistä, joka on talon turvallisin paikka. Pommitusten alkaessa sinne kerääntyvät rapun muutkin asukkaat.

Tarinan alussa lasten vanhemmat juuttuvat isoäidin luo. Matkaa kotoa on vain kivenheiton verran, mutta normaalistikin siitä selviäminen vaatii tarkkaa ja monimutkaista koreografiaa. Pommitusten aikana ei kannata edes yrittää. Lapset ovat kahdestaan kotona, mutta pian saapuvat naapurit värikkäine persoonineen. Abirached käyttää ruuduissaan paljon toistoa, joka kuvaa tehokkaasti pommikoneiden rytmittämää yötä, sitä kun odotetaan että jotain tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Pelosta huolimatta tunnelma on varsinkin lapsen silmin enemmänkin kepeä kuin painostava. Tarinoidaan, leivotaan, esitetään katkemia Cyrano de Bergeracista, muistellaan häitä joihin juostiin luotien pelossa ja jälkeenpäin tanssittiin railakkaasti. Elämä jatkuu ja lapset ovat lapsia, sodasta huolimatta, vaikka kaikkeen tietysti limittyy myös surua ja menetyksiä.

Lukiessa tämä tuntui jäävän vähän etäiseksi, saatoin ehkä huidella läpi turhan nopeasti. Jälkeenpäin selatessa pistää silmiin asioita joiden vuoksi osaan arvostaa enemmän. Piirrostyyli ja lapsuus sotivassa Lähi-idässä tuovat varmasti monille mieleen Marjane Satrapin tuotannon. Pääskysen leikki seisoo kyllä ihan omalla vahvalla perustallaan, mutta Satrapin ystäville sitä on silti helppo suositella!

Ranskankielinen alkuteos: Mourir partir revenir - Le de jeu des hirondelles (2007)

Suomentanut Aura Sevón

Kustantaja LIKE 2011, 184 s. 

lauantai 6. elokuuta 2016

Katja Kaukonen: Vihkivedet

Katja Kaukosen romaani Odelma ihastutti kyllä kovastikin, mutta mietin jo silloin, mahtaisiko kirjailijan tyyli silti sopia mulle paremmin novellimitassa. Nyt voin sanoa että kyllä. Moni Vihkivedet-kokoelman novelleista on kyllä tunnelmaltaan ihan erilainen kuin unenomaisen maaginen Odelma, mutta vähintään ripaus samaa tuntua niissä kaikissa on silti vaikka reaalimaailmassa liikuttaisiinkin.

Kirjan kolmetoista tarinaa on jaettu kolmeen osaan kertojien mukaan: ensin lapset, sitten miehet ja lopuksi naiset. Sytyttäviä tekstejä löytyi jokaisesta. Yksi eniten ihastuttaneista novelleista tuli vastaan heti alussa. Lauteille mahtui vain kolme, jossa suvun miehet saunovat ja joki odottaa sulhastaan, yhdistää kutkuttavaa maagisuutta menneen maailman lumoon. Siitä jää vain vähän jälkeen toisena lukemani Ei kivitetty väärintekijää, jossa poika istuu puusta pudonneen, kivikossa vääntyneenä makaavan veljensä vieressä. Se vakuutti pitkälti samoista syistä kuin ensimmäinenkin.

Toisenlainen, eri tavalla viihdyttävä tarina on Kuolinkosto, jossa luulosairaan vaimonsa kanssa tuskaileva mies päätyy kuolinpaitakurssille. Vaimo on aivan uskomattoman turhauttava ihminen! Aurinko ei tänä yönä laske vyöryttää luettavaksi vastentahtoiselle vierailulle tullutta lapsenlasta katselevan vanhan naisen monologin. Mitä yhdestä tyttärestä palaa kertojan lapsuuden kesään, jonka aikana kävi selväksi että oma sisar on äidille tärkeämpi kuin tytär. Kaukonen kirjoittaa kaunista, usein surumielisen sävyistä tekstiä joka upottaa tarinoiden tunnelmiin.

Kustantaja WSOY 2012, 219 s.

perjantai 5. elokuuta 2016

Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautalan aiempia romaaneja olisi kyllä odottanut omassakin hyllyssä, mutta tulin kuitenkin aloittaneeksi kirjailijan tuotantoon tutustumisen tästä kirjastosta mukaan tarttuneesta, jo kannellaan pelottelevasta ja vanhan paikallisen tarinan henkiin herättävästä Kuokkamummosta.

Kuokkamummo. Se tappaa lapsia. Se kulkee rantametsissä paljain varpain, sillä on musta kieli, se odottaa että jäät jälkeen, käännät selän ja iskee kuokan lapaluiden väliin. Jos huomaat puussa pahkan jota siinä ei ennen ollut, jos metsätiellä alkaa haista perunakellarilta, juokse.

Lähiössä on perinne: nuoret kokoontuvat vuorollaan pommisuojaan kuulemaan Saarnaa Kuokkamummosta. Ja siitä ei puhuta muille. Tarina ei jätä rauhaan seudulta pois muuttaneita, jo aikuisiksi ehtineitä Maisaa ja Samueliakaan. Maisa tulee tekemään tutkimusta vuosikymmeniä jatkuneesta perinteestä, Samuel joutuu palaamaan isänsä kuoleman vuoksi. Molemmilla on omat nuoruustraumansa joihin liittyy lähistöllä sijaitseva autio huvila. Se on saarella aivan merenrannan lähellä, sinne pääsee kiviä pitkin hypellen mutta sinne ei saa mennä.

Eipä tarvitse harmitella että olen Hautalan kirjoja haalinut hyllyyni, sen verran hyvin kulkee ainakin tämä. Teksti vie sujuvasti eteenpäin, asioita selviää mutta kaikkea ei selitetä auki. Henkilöt kiinnostavat ja sekä 80-luvulle että nykyaikaan sijoittuvat jaksot vakuuttavat yhtä lailla. Ja jännitettäväähän toki löytyy. Olin ennakkoon siinä käsityksessä että sitä kuokkaa heiluteltaisiin vähän enemmänkin, mutta piinaavampaahan se odottelu ja varjojen säikkyminen tietysti onkin. Odotin myös olevani enemmän kauhuissani, mutta se puoli pysyi hyvinkin siedettävissä mitoissa. Saattaa tietysti osaltaan johtua siitä, että luin kirjaa pääasiassa aurinkoisina kesäpäivinä. (Tosin, kuten Maisa toteaa eräässä kohdassa pimeyttä arastellessaan: mitä apua valoisuudesta hänelle muka oli silloin yhtenä päivänä, kaikki tapahtui silti.)

Jostain syystä kirjaan ei kuitenkaan tehnyt erityisemmin mieli tarttua aamupalan yhteydessä ennen aamuöistä töihinlähtöä ja hämärään autokatokseen astelemista. Ei pelottanut, ehei, ei missään tapauksessa. Ei vaan aina voi huvittaa. Ettäs tiedätte. Yhtään ei mielenrauha häiriintynyt siinäkään vaiheessa kun yhtenä aamuna ovesta ulos astuttuani totesin että täällähän haisee ihan...perunakellarilta.

Ensimmäinen lause: Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee.

Kustantaja Tammi 2014, 328 s.

torstai 4. elokuuta 2016

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja

Aiemmin lukemani Lukupiirien aika käsitteli Suvi Aholan väitöstutkimuksessa esiin tullutta tietoa suomalaista lukupiireistä. Ystäviä ja kirjoja jatkaa samaa teemaa, mutta on enemmänkin lukupiiriläisten vinkkikirja. Tutkimustietoa kerrataan hieman johdannoksi ennen kuin siirrytään vierailemaan kymmenen lukupiirin luona, tutkimaan niiden eri kirjoihin ja teemoihin soveltuvia reseptejä sekä tietysti kuulemaan suosituksia teoksista joissa on ainesta hyviin keskusteluihin.

Kivahan tätä oli lukea vaikken lukupiiriläinen olekaan! Kirja- ja ruokavinkit tietysti sopivat sinällään kenelle tahansa. Ja toki tässä taas lievä lukupiirinkaipuu iski, vaikka realistisesti ajatellen kokemus on kyllä osoittanut ettei mulle oikein sovi se että tietty kirja "pitää" lukea tiettyyn aikaan. Ehkäpä siis haaveilen vain sellaisesta "kokonnutaan höpisemään siitä mitä kukin on viimeksi lukenut" -tyyppisestä lukupiiristä. :)

Kustantaja Avain 2015, 214 s.