sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Jasper Fforde: The Well of Lost Plots

Thursday Next -sarjan kolmas osa, jonka edeltäjistä olen kirjoittanut täällä ja täällä.

Thursday on hankkinut suojaisan hengähdyspaikan erään julkaisemattoman romaanin sisältä, kaukana todellisen maailman ongelmista. Siellä voi kasvattaa vauvamahaa ja miettiä, miten saisi peruttua Thursdayn aviomiehen Landenin kadottamisen, jonka Goliath-suuryhtiö junaili. Kovin rauhallista ei tosin ole Caversham Heightsissäkään. Huonolaatuisen romaanin hahmot pelkäävät että pian heidät puretaan takaisin tekstiksi. Acheron Hadesin pikkusisko Aornis löytää myös paikalle, tosin vain varjonsa muodossa, kostaakseen Thursdaylle veljensä kuoleman kadottamalla Landenin kokonaan hänen muistoistaan. Thursday myös työskentelee kirjamaailman sisäiselle poliisille, JurisFictionille, ja toimintaa riittää silläkin saralla. Uuden mullistavan tarinoiden välittämisen muodon UltraWordin julkaisu lähestyy, mutta jotain siinä on pielessä. Jotain, minkä vuoksi joku on valmis murhiin.

Olen ihmetellyt Jasper Fforden mielikuvituksen tasoa aiemminkin. Tämä ei ollut ihan niin hulvaton kuin edeltäjänsä - tarinassa tapahtuvat kuolemat vetävät väkisinkin tunnelmaa alaspäin - mutta kirjojen sisäisen maailman esittely sen kuin laajenee. Nyt tutustutaan mm. kirjoitusvirhevirukseen, joka äärimmäisestä vaarallisuudestaan huolimatta aiheuttaa huvittuneisuutta samalla kun valloilleen päästyään todella muuttaa fyysistä ympäristöä: carrotista tulee parrot, joka hyppää olkapäälle, floor pehmenee flouriksi ja hospital bed muuntuu hospitable tediksi, joka vilkuttaa ystävällisesti ja kutsuu kyläilemään. Heightsiin on myös majoittunut kaksi "Genericiä", eräänlaista hahmon luonnosta jotka aluksi ovat piirtettömiä, tyhjiä tauluja, joista voi ajan myötä kehittyä persoonallisia henkilöitä jotka saavat heille sopivan osan jostain kirjasta.

Mielikuvituksen lento siis jatkuu. Nyt saatiin myös selitys sille, miksi et oikein lämmennyt sille kirjalle jota kaikki muut ovat kehuneet. Taisit lukea sen silloin kun vakihahmot olivat seuraamassa vuosittaista Bookie-palkintojuhlaa (Heathcliff on voittanut Most Troubled Romantic Lead (Male) -kategorian 77 kertaa putkeen) ja paikalla oli vain vähän laimeampi varamiehitys.

Ensimmäinen lause: Making one's home in an unpublished novel wasn't without its compensations.

Kustantaja Hodder 2003, 360 s.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Tuomas Kyrö: Urheilukirja (äänikirja)

Kyrö, elinikäinen joka lajin urheiluhullu, kirjoittaa jutustelevaan sävyyn aiheesta laajalla skaalalla, usein entisten vuosikymmenten urheilijasuuruuksia ja -tapahtumia nostalgisesti muistellen. Mainituksi tulee noin puoli miljoonaa urheiluun liittyvää tai sitä sivuavaa asiaa, kuten neuvostoliittolaisten jääkiekkoilijoiden asenne, kuusivuotiaan silmää miellyttäneen logon perusteella valittu suosikkijoukkue, Markku Uusipaavalniemen housut sekä isoisä, jonka näkemys oli että jos F1 olisi urheilua, Keke Rosbergin viiksiin olisi kisan jälkeen jäätynyt räkää.

Erinomaisen viihdyttävää ja siinä sivussa urheilumaailmaa monelta kantilta ajattelemaan laittavaa tekstiä! En olisi pistänyt pahakseni jos sitä olisi riittänyt vähän vielä pidemmällekin. (Onneksi on olemassa myös "jatko-osa" Uusi urheilukirja!) Yksi miinus vain: luulisi, että vuosikausien penkkiurheilulla muistiin olisi tarttunut myös jokunen säväyttävä naisurheilijan suoritus, mutta kovin on miehinen Kyrön esiin nostamien urheilijoiden lista. Osittain tämän toki voi laittaa sen piikkiin, että monet laajemmassa käsittelyssä olevista lajeista ovat varsinkin aiempina vuosina olleet vahvasti miesvaltaisia.

Muuten ei sitten mitään moittimista olekaan. Kyrö laittaa itsensäkin likoon yhdistäessään urheilijoiden voittojen ja tappioiden seuraamisen omiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiinsa. Jos urheilu ei pahemmin kiinnosta niin sitten tuskin kannattaa tähän kirjaankaan tarttua, mutta suosittelen, mikäli esimerkiksi tuossa viimeisimpien olympialaisten aikaan huomasit valvovasi ihan liian myöhään koska halusit nähdä kuinka florettiottelussa käy, ja kappas, sittenhän tulikin jousiammuntaa perään, tai mahdollisesti jopa nukuit sohvalla voidaksesi näppärästi herätä keskellä yötä katsomaan yleisurheilun parhaat palat.

Kustantaja BTJ/Teos 2012 (alkuteos julk. 2011), lukija Antti L. J. Pääkkönen, 5 h 52 min

torstai 1. syyskuuta 2016

Minihaasteiden paluu: 1/16 - I niin kuin...

Joku ehkä muistaa, että pyöritin muutama vuosi sitten sarjaa minihaasteita. Idea oli varsin yksinkertainen: kaksi kuukautta aikaa lukea yksi kirja kulloinkin keksimästäni aiheesta. Uudella innolla aloittaminen on käynyt mielessä aina välillä, ja koska inspiraatio iski just nyt ja kuun vaihdekin osui sopivasti kohdalle niin annetaanpa mennä!

Syys-lokakuun haaste:

Lue kirja, jolla on jotain tekemistä jonkin I:llä alkavan maan kanssa!

Ehkäpä kirja vaikka sijoittuu sinne tai kirjailija on sieltä kotoisin. Ja mitäs niitä nyt on: Islanti, Irlanti, Italia, Iso-Britannia, Itävalta, Irak, Iran, Israel, Intia, Indonesia, Itä-Timor. Unohtuiko jokin? Tarjolla on siis sekä mahdollisuuksia pysytellä todennäköisesti tutummissa kirjallisissa maisemissa että suunnata jonnekin ihan muualle. Fiktiiviset I-valtiot lasketaan toki myös! :D




Kaikki kirjallisuudenlajit ja formaatit käyvät. Haastepostaukset voi linkittää tämän jutun kommentteihin, mutta ilman blogia voi myös osallistua ja kertoa vaikka lukemastaan kirjasta lyhyesti samaisessa paikassa.

perjantai 12. elokuuta 2016

Enimmäkseen entisen kirjaennakkoluuloisen tunnustuksia

Joskus ajattelin että klassikko tarkoittaa tylsää. Sittemmin olen huomannut että klassikoksi päätymisen syynä saattaa useinkin olla se, että kirja on aivan huippuhyvä.

Olen tuominnut myös Nobel-palkittujen kirjailijoiden teokset sekä Keltaisen kirjaston kirjat sellaiseksi kuivakkaaksi hienosteluksi, ettei niistä normaali ihminen mitään ymmärrä. Ihan hukkaan meni tämäkin hyvä ennakkoluulo, kunhan tulin kurkistaneeksi kansien sisäpuolelle.

Oli jopa sellainenkin aika, että arvelin kotimaisen kirjallisuuden olevan niin ankeaa, tai jotain, ettei sellaista jaksa lukea. Tähän liittyi myös jokin epämääräinen olettamus teennäisestä dialogista, joka ei miellytä sen kummemmin kirjakielisenä kuin puhekielisenäkään. Kuinka väärässä ihmisen on mahdollista olla?

Ja scifi. Siinähän vain lennellään avaruusaluksilla. Ei kiinnosta. Paitsi että scifin sisälle mahtuu huikea kirjo ties minkälaisia kuvitelmia, jotka saavat katsomaan nykymaailmaakin uusin silmin.

No mutta se avaruusscifi. Ei sitä nyt kumminkaan. Toistaiseksi kokemukseni rajoittuu muutamiin novelleihin, mutta tosiaankin - siellä avaruusaluksessakin on ihmisiä, tai muita olentoja, joilla on omat tarinansa. Yhtä lailla kiinnostavia kuin maan pinnallakin.

Novelleista puheen ollen, nehän ovat sellaisia ärsyttäviä pätkiä jotka jäävät ihan kesken. Jossain vaiheessa jotain naksahti päässä, ja opin arvostamaan sitä että saan novellin kautta kurkistaa johonkin elämään, jäämättä kaipaamaan enempää. Ja novellejakin on monenlaisia, välillä niissä on isokin tarina.

Entäs runot. Ne nyt ainakin ovat niin vaikeaselkoisia ja tulkintaa vaativia, ettei lukemisesta selviä ilman pään raapimista. No, niitä "enhän mä ymmärrä tästä yhtään mitään" -hetkiäkin on joskus osunut kohdalle, mutta huomattavasti useammin olen saanut ihastella, kuinka joku onkin saanut tuonkin asian tai ajatuksen kiteytettyä noihin muutamiin sanoihin.

Sarjakuvat. Tähän ei oikeastaan liittynyt ennakkoluuloja, en vain tullut tosissani ajatelleeksi että on olemassa sellainenkin asia kuin sarjakuvaromaani.

Nuortenkirjat. Olivat mukavaa luettavaa silloin aikoinaan, mutta että vielä aikuisena lukisin...? Olipa tainnut jäädä havaitsematta, kuinka monenlaisia hienoja ja kiinnostavia, aikuisellekin paljon antavia kirjoja sinne nuortenhyllyyn mahtuukaan.

Elämäkerrat. Eivät nyt vain oikein tunnu olevan mua varten, tuskin jaksavat kiinnostaa. Minkähän takia olen sitten viihtynyt kahden toistaiseksi testaamani urheilijaelämäkerran parissa huippuhyvin?

Sotarintamakuvaukset. Vaikka sodan aikaan sijoittuvia kirjoja olenkin lukenut niin ne varsinaiset rintamakuvaukset.... ääh. Vieläkö joku yllättyy jos sanon tulleeni toisiin ajatuksiin tutustuttuani asiaan mututuntumaa paremmin?

Sitten on tietysti joukko yksittäisiä teoksia, tai yksittäisten kirjailijoiden tuotantoja, joihin olen liittänyt sekalaisia, usein ihan tuulesta temmattuihin mielikuviin perustuvia ennakkoluuloja ja ollut sitä mieltä että eivät nuo ole mulle. Kunnes jokin, yleensä blogipostaus, on herättänyt kiinnostuksen, ja luettuani olen todennut että wau.

Tässähän saattaa jo alkaa ihmetyttää, että mitä oikein olen lukenut ennen näiden heräämisten alkamista. Ilmeisesti dekkareita, kauhua, vähän fantasiaa sekä joitakin muita ulkomaisia romaaneja. Näitä en toki ole unohtanut myöhemminkään, niiden rinnalle on vain tullut paljon, paljon muuta.

Olen ollut ennakkoluuloinen myös ääni- ja e-kirjoja kohtaan, ja sittemmin päätynyt käyttämään molempia formaatteja tyytyväisenä paperikirjojen rinnalla.

Entä vieläkö joitakin harhakuvitelmia on jäljellä? Ehkä jotain voi olla, mutta ainakin selkeästi pienemmässä mittakaavassa. Vaikka on asioita, jotka ovat siellä kiinnostuslistan häntäpäässä, en enää sulje mitään kirjallisuudenlajia, genreä tai muuta kirjallisuuden osa-aluetta yksiselitteisesti pois lukemistostani, vaan pyrin seurailemaan avoimin mielin josko siihen liittyen vaikka tulisi jotain houkuttelevaa vastaan.

Ennakkoluulojen elättelyn sijaan keskityn mieluummin nauttimaan siitä uskomattomasta monimuotoisuudesta jota kirjojen kansien väliin (ja niihin muihinkin formaatteihin ;) oikein mahtuukaan!

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Helka-Maria Kinnunen: Minä olen pamfletti

Ehdin jo ajatella että taidan olla ihan väärä lukija tälle teokselle, koska runousmakuni on huomattavasti rajoittuneempi kuin kirjamakuni muuten. Kokoelman kaksi ensimmäistä osaa huljuivat pääni läpi melko lailla jälkiä jättämättä, vaikka laitoinkin merkille joitakin taidokkaita yksittäisiä ilmaisuja sekä nelisivuisen Hän ajattelee -proosarunon vyöryvän tajunnanvirran. Vika oli niiden tyylistä tuskastuvassa lukijassa, ei runoissa. Näin niissä kyllä potentiaalia värisyttää, mikä ettei järisyttääkin jotakuta muuta.

Vaan löysin sentään väristykseni itsekin: vaikka ikäni puolesta voisi kai olla odotettavissa että löytäisin enemmän kosketuspintaa naisen elämän kuvauksiin muualla kirjassa, selkeästi vaikuttavimpana pidän osiota Kolme kuollutta naista, jossa käsitellään vanhuutta ja kuolemaa monin hienoin tavoin. Muutama sitaattipoiminta sieltä ja täältä:

"On se jännä miten
jaksaa joka kesä
vähemmän.
Niin tuttua kaikki.
Ei me puhuta siitä."

"Miten kulutetaan aikaa, kun ei odoteta mitään?"

"olen vanha mutta vielä kapinoin"

"unohtelen asioita ei se haittaa katson googlesta"

"tästäkin kuulaasta kesäaamusta sinun on luovuttava"

Ja sitten on tietysti kokoelmalle nimensäkin antanut Minä olen pamfletti. Runo, jonka puhuja toteaa että "se mitä tässä näet kiikkumassa on ehkä otanta vanhenevaa naisihmisyyttä" - mutta ei, hän onkin pamfletti, joka kertoo, huutaakin vahvan näkemyksensä siitä että vääryyttä ei pidä mennä sietämään. Tästä runosta saa lukijakin voimaa nousta vastustamaan vastaan tulevia vääryyksiä.

Kaksijakoinen lukukokemus siis, mutta niistä teksteistä joista pidin, pidin sen verran paljon että kyllä plussan puolella mennään. Ja todellakin, ne muutkin varmasti iskevät oikeaan lukijaan tosissaan. Vahvan runouden ystävien kannattaa siis tutustua.

Kustantaja Noxboox 2015, 78 s.

maanantai 8. elokuuta 2016

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

Viktor, varaton ja turhautunut kirjailija, tarjoaa tarinaansa sanomalehteen ja päätyy kirjoittamaan aivan uudentyyppisiä muistokirjoituksia, joista tekee entistä erikoisempia se seikka että niiden kohteet ovat vielä elossa. Siihen asti hänen ainoa ystävänsä ja seuralaisensa on ollut Miša, surumielinen pingviini jonka hän otti luokseen kun eläintarha rahanpuutteessaan tarjosi joitakin eläimiä lemmikeiksi. Ristien kirjoittaminen johtaa kuitenkin paitsi useammankin ihmisen ilmestymiseen hänen elämäänsä, myös muihin odottamattomiin seurauksiin varsinkin siinä vaiheessa kun kirjoitusten päähenkilöt alkavat yksi toisensa jälkeen kuolla.

Kuolema ja pingviini on musta komedia joka sijoittuu Ukrainaan melko pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Muistelen että tätä on hauskaksikin kehuttu, mutta ilmeisesti ei omaan huumorintajuuni iskenyt koska en muista suupielissä tapahtuneen minkäänlaisia nytkähdyksiä. Alussa viihdyin kyllä kirjan parissa aivan mukavasti, sittemmin alkoi lievästi kyllästyttää ja loppupäätelmä on "ihan ok". Pingviini on kyllä kiinnostava tapaus, mutta ei se aivan riittänyt.

Ensimmäinen lause: Ensin metrin päähän hänen jalastaan putosi kivi.

Venäjänkielinen alkuteos: Smert postoronnego (1996)

Suomentanut Eero Balk

Kustantaja Otava 2006, 270 s.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Zeina Abirached: Pääskysen leikki

Zeina Abirached vietti varhaislapsuutensa keskellä Libanonin sisällissotaa. Sarjakuvaromaani Pääskysen leikki sijoittuu pääasiassa yhden vajaan vuorokauden ajalle vuonna 1984, aikaan jolloin arkielämää hallitsivat tarkka-ampujat, betonimuurit ja pommitukset. Perhe on hiljalleen siirtynyt käyttämään lähinnä vain asuntonsa eteistä, joka on talon turvallisin paikka. Pommitusten alkaessa sinne kerääntyvät rapun muutkin asukkaat.

Tarinan alussa lasten vanhemmat juuttuvat isoäidin luo. Matkaa kotoa on vain kivenheiton verran, mutta normaalistikin siitä selviäminen vaatii tarkkaa ja monimutkaista koreografiaa. Pommitusten aikana ei kannata edes yrittää. Lapset ovat kahdestaan kotona, mutta pian saapuvat naapurit värikkäine persoonineen. Abirached käyttää ruuduissaan paljon toistoa, joka kuvaa tehokkaasti pommikoneiden rytmittämää yötä, sitä kun odotetaan että jotain tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Pelosta huolimatta tunnelma on varsinkin lapsen silmin enemmänkin kepeä kuin painostava. Tarinoidaan, leivotaan, esitetään katkemia Cyrano de Bergeracista, muistellaan häitä joihin juostiin luotien pelossa ja jälkeenpäin tanssittiin railakkaasti. Elämä jatkuu ja lapset ovat lapsia, sodasta huolimatta, vaikka kaikkeen tietysti limittyy myös surua ja menetyksiä.

Lukiessa tämä tuntui jäävän vähän etäiseksi, saatoin ehkä huidella läpi turhan nopeasti. Jälkeenpäin selatessa pistää silmiin asioita joiden vuoksi osaan arvostaa enemmän. Piirrostyyli ja lapsuus sotivassa Lähi-idässä tuovat varmasti monille mieleen Marjane Satrapin tuotannon. Pääskysen leikki seisoo kyllä ihan omalla vahvalla perustallaan, mutta Satrapin ystäville sitä on silti helppo suositella!

Ranskankielinen alkuteos: Mourir partir revenir - Le de jeu des hirondelles (2007)

Suomentanut Aura Sevón

Kustantaja LIKE 2011, 184 s.