tiistai 28. lokakuuta 2014

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Karen, 83 vuotta, poistuu poikansa talosta yöllä kenellekään kertomatta ja lähtee ajamaan vuoden -56 vaaleansinisellä Plymouth Furyllaan kohti lapsuudenkotiaan Korppoon ulkosaaristossa. On aika ottaa selvää, mitä todella tapahtui Fetknoppenin saarella 65 vuotta aiemmin, kun nuori Kersti löydettiin tanssien jälkeen merestä kuristettuna ja yleisen mielipiteen mukaan syyllinen oli Karenin isoveli Sebastian. Huoltoasemalta kyytiin päätyy odottamaton matkakumppani, iranilaisten vanhempien raskaana oleva tytär Azar, jonka elämä on heittänyt huonoon seuraan.

Pidin hyvinkin paljon Leena Parkkisen esikoisromaanista Sinun jälkeesi, Max. Galtbystä länteen on melko lailla erityylinen ja -henkinen tarina, mutta kerronta on samalla tavalla mukavaa seurattavaa. Teksti lähti heti viemään mukanaan ja tunnelma oli sillä tavalla tuttavallisen turvallinen, että saatoin kahden sivun jälkeen todeta varmana asiastani: minä pidän tästäkin. Lukukokemus oli sukua sille, jota koetin saada kuvailtua kirjoittaessani viimeisimmästä kohtaamisestani Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotannon kanssa. Parkkisestakin taitaa olla tätä menoa tulossa jonkinlainen luottokirjailija.

Pari tarinan sisäistä pikkuruista epäloogisuutta tässä hyppäsi silmille. Azarin äidin mainittiin ensin muuttaneen takaisin Iraniin tytön ollessa kuusivuotias, mutta myöhemmin kerrottiin tyttären kuitenkin toimineen yhdeksänvuotiaana äitinsä tulkkina suomalaisella lääkärillä. Toisaalla puhuttiin Azarin ja Mehranin kahvinjuonnista, ja muutamaa sivua myöhemmin mainittiin Mehranin kieltäneen itseltään kaiken minkä ajatteli olevan pahaksi ruumiilleen - muun muassa kahvin. Sekin vähän häiritsi, että eräässä kohtauksessa kutsuttiin henkilön pitelemää asetta useampaan kertaan vuoronperään sekä haulikoksi että kivääriksi. Mutta nämä nyt ovat onneksi pikkuvikoja. :)

Yhteistä Galtbyssä ja Maxissa on mm. kerronta, joka liikkuu sujuvasti ajassa edestakaisin poimien sieltä täältä palasia kokonaisuuteen, sekä sisaruus yhtenä teemana. Viihdyin erinomaisesti niin Karenin kuin Azarinkin seurassa ja pidin sekä nykyaikaan että menneisyyteen sijoittuvista osista. 1930- ja -40-luvun elämästä suolatuulen piiskaamalla syrjäisellä saarella kertovissa jaksoissa on toki vielä ihan oma, hienosti luotu tunnelmansa. Saaren asukkaiden yhteisö omine käsityksineen ja ennakkoluuloineen on niin elävä, että lukija tuntee kuuluvansa siihen myös.

Parkkinen ei tarjoile huikean jännittävää murhamysteerin ratkaisua tai muutakaan suurta dramatiikkaa, eivätkä ne tässä ole tarpeenkaan. Hienovaraisempaa draamaa lukija sen sijaan löytää runsaasti, pakattuna hyvin toimivaan ja sopivasti viihdyttäväänkin tarinaan.

Ensimmäinen lause: Karen oli ajanut koko yön.

Ulkoasu: Upeat värit, ja kutsuva kansi muutenkin! Päällys: Jussi Karjalainen.

Kustantaja Teos 2013, 339 s.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kirjaston sunnuntaivierasta kuuntelemassa

Multa jäi nyt vieras haastattelijoineen kuvaamatta, onneksi näpsin ennen keskustelua kirjastosta edes muutaman muuten vaan -kuvan! :)

Seinäjoen pääkirjaston sunnuntaivieras-sarjassa kuunneltiin tänään säveltäjää, Rehupiikles-yhtyeen perustajajäsentä sekä mm. Carl Barksin Roope-tarinoita Etelä-Pohjanmaan murteelle kääntänyttä Joose Tammelinia. Häntä jututti lukutottumuksista ja kirjavinkeistä toimittaja Hely Laurio. Olen nyt muutamaa sunnuntaivierasta ollut kuuntelemassa, ja kummastihan siinä aina alkavat ihan odottamattomat kirjat kiinnostaa, kun niistä tarpeeksi vakuuttavasti kerrotaan! :) Tammelinin vinkkilista oli seuraavanlainen:

  • Suomen runotar 1
  • Ernest Thompson Seton: Rolf salolla
  • Erno Paasilinna: Alamaisten elämää: kootut satiirit
  • Stefan Olivier: Syyttömät syylliset
  • Erik Tawaststjerna: Jean Sibelius 1-5


Minähän en toki pikaisten muistiinpanojeni perusteella pysty olemaan likimainkaan yhtä vakuuttava, mutta jos nyt lyhyesti suositusten perusteita kirjoittelen:
Valtaisan määrän kotimaista runoutta esittelevä Suomen runotar on Tammelinin sanoin iätön klassikko, jossa suomen kieli on kauneimmillaan. Jos ei tämä saa lukijaa murtumaan, niin ei mikään.
Partioliikkeen isän Ernest Thompson Setonin kirja on orpopojan ja intiaanin tarina, jota kehuttiin erittäin vangitsevaksi romaaniksi joka ei päästä näpeistään. Tätä tunnelmallisen hienoa luontokuvausta sisältävää, vuonna 1914 suomeksi ilmestynyttä teosta ilmeisesti löytyy huonosti enää kirjastoistakaan, mutta sähköisen version voi ladata ilmaiseksi Project Gutenbergista.

Paasilinna taas on Tammelinin mukaan kenties älykkäin tässä maassa elänyt ihminen, puoluekannasta viis, ja mainitusta satiirikokoelmasta tulee tavattoman hyvälle tuulelle.
Saksalaista Stefan Olivieria hän vertasi Mika Waltariin, löytäen mm. historiallisesta kuvauksesta paljon yhteistä. Vinkiksi valittu Syyttömät syylliset sijoittuu natsi-Saksaan ja etsii vastauksia siihen, miten senaikaisten tapahtumien absurdius oli mahdollista.
Viisiosaisesta Sibeliuksen elämäkerrasta taas kuultaa läpi se innostuksen palo jolla sen on kirjoitettu, sekä tulee ilmi koko nerouden ympäristö jossa Sibelius eli, luoden mestariteoksiaan vaikeissa oloissa.




Sunnuntaivieraiden vinkkilistat löytyvät kirjaston blogista. Monenlaisia kirjoja on jo tämän melko vähäisenkin kokemukseni perusteella ollut esillä. Muutaman viikon takaisen vieraan, äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorin ja kansalaisopiston kirjallisuuspiirin vetäjän Sirkkaliisa Kankaanpään puheista jäi mieleen erityisesti kuvaus Cormac McCarthyn Veren ääriin -romaanin tarjoamasta hyytävän vahvasta, otteessaan pitävästä lukukokemuksesta. Teki mieli siepata kirja omasta hyllystä lukuun heti kotiin tultuani, vaikka olinkin juuri lukenut Menetetyn maan. Vielä en kuitenkaan ole siihen asti ehtinyt, mutta ehkäpä pian... Viikko sitten en harmikseni ehtinyt kuuntelemaan Etelä-Pohjanmaan opiston rehtoria Kyösti Nyyssölää, joka näkyy olevan kova John Irving -fani! :)

Ensi sunnuntaina vuorossa Antti Tuuri klo 14! Sitä ennen olisi kyllä tarjolla myös aikuisten kirjavinkkipiiri torstaina klo 19. Siihenkin olen haaveillut jo moneen kertaan pääseväni tutustumaan, mutta oma ja miehen vuorotyö, lapsenhoito ja aikainen aamuherätys yhdistettynä 30 km ajomatkaan kaupungille ovat vieneet voiton. Nyt on kuitenkin sellainen tilanne, että taidan päästä hyödyntämään äitiysloman synnytystä edeltävän osan tarjoamaa vapaampaa liikkuvuutta! :)


Lisää kirjastokuvia kiinnostuneille parin vuoden takaisessa postauksessani, jonka kirjoitin käytyäni tuohon uuteen kirjastorakennukseen tutustumassa. Uutta juttua aiheesta luvassa sitten joskus kun vanhan osan remontti valmistuu ja se yhdistetään uuteen puoleen!

torstai 23. lokakuuta 2014

Katja Kettu: Kätilö

Sotavuosi 1944, pohjoisessa lähellä Jäämerta. Villisilmä, kätilö Jumalan armosta, nainen kuin luonnonvoima, johon kukaan mies ei ole vielä koskenut, ottaa ja rakastuu saksalaisupseeri Johann Angelhurstiin, jonka perässä on naisia enemmänkin. Ei ehkä pitäisi, mutta ei sille voi mitään.

"Sillä aikaa nuuhkin. Haisit niin tuskaisen hyvälle. Hirvaan turkkiin sivellylle linnunmaidolle. Karkeaksileikatulle virginialaiselle ja nurkantakuselle. Suopursuihin hierotuille lapsensormille. Jumalan paidalle. Silkalle mulkulle etkä millekään."

Katja Ketun voimakas ja murteinen, rujokin kieli on upeaa, eikä erikoisesta sanastostaan huolimatta tunnu kikkailevalta vaan vyöryy eteenpäin kuin luonnostaan. Kätilössä riittää eritteitä, emättimen monenlaisia hajuja ja karvaisia palleja, ja kaikki tuntuu kuuluvan paikalleen, vaikka niiden voisi kuvitella alkavan jossain vaiheessa jo tympiäkin.

Pisteet myös esille nostetuista aiheista; saksalaissotilaiden suomalaisista morsiamista ja pohjoisten vankileirien julmuuksista. Valaisevaa, kiinnostavaa, tärkeää, ei niin kovinkaan kaukaista historiaa. Kirjan henkilötkin päätyvät sodassa tekemään varsin kyseenalaisia asioita.

Niin vahvasti en tarinaa kuitenkaan kokenut kuin moni muu. Kätilö ei hiipinyt ihon alle, vaan oli yksi hyvä kirja muiden joukossa. Harvinaisen himokas kyllä! Usein silmäilen kirjojen seksikohtaukset läpi puoliksi haukotellen, mutta en tällä kertaa. :)

Se vähän häiritsi välillä, että kaikki sopi liiankin nätisti yhteen henkilöiden ollessa järjestään linkittyneitä toisiinsa milloin sukulaisuuden, milloin vanhan tuttavuuden kautta. Ja koska olen allerginen mustasukkaisuudelle, jotkin Villisilmän omistavaisemmat sanat ja teot ottivat hieman päähän, mutta ehkä ne täytyy hänelle taustasta ja tilanteesta johtuen sallia.

Välillä oli hyvä päästä myös Johanneksen pään sisään hänen astuessaan toisinaan kertojaksi. Hän osoittautui paljon moniulotteisemmaksi hahmoksi kuin ensisilmäykseltä vaikutti.

Ensimmäinen lause: Rakas tyttäreni, toivon että annat minulle anteeksi.

Ulkoasu: Vähän outo. Enpä voi oikeastaan sanoa pitäväni kannesta, mutta ei tähän toisaalta ainakaan mikään normaalin nätti sopisikaan. Päällys: Marjaana Virta, päällyksen kuva: Daniela Lombard/Arcangel Images/Fennopress.

Kustantaja WSOY 2011, 344 s.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Stephen King: Joutomaa

Musta torni -sarjan kolmannessa osassa Roland löytää edellisessä kirjassa saamiensa matkakumppanien Eddien ja Susannahin kanssa Säteen, reitin joka kulkee maailman laidan metsästä suoraan kohti tornia, vieden heidät matkan varrella rappioituneeseen Ludin kaupunkiin ja arvoituksia rakastavan Blaine-junan luo. Samalla Jake etsii New Yorkissa maailmojen välistä ovea päästäkseen takaisin Rolandin luo ja saadakseen mielensä taas kokonaiseksi. Häntä raastaa kahtia sama paradoksi kuin Rolandiakin, jakautunut menneisyys jonka toisessa versiossa Jake kuoli, toisessa ei.

Enpä tunnu joka osasta erikseen keksivän mitään uutta sanottavaa, mutta kylläpä oli nautinnollista taas pidellä käsissään kirjaa jota teki mieli vain lukea, lukea, lukea koko ajan. Edellisen osan loputtoman rannalla vaeltamisen jälkeen tämä tuntui taas vauhdikkaammalta, ja jäi vielä sellaiseen kohtaan että neljäs kirja vetää puoleensa aika vahvasti! Ah, King ja sen mielikuvitus ja tarinankertojan lahjat!

Ensimmäinen lause: Susannah piteli kolmatta kertaa toimintavalmiita ammuksia sisältävää asetta... mutta ensimmäistä kertaa hän veti sen kotelosta jonka Roland oli antanut hänelle.

Englanninkielinen alkuteos: The Waste Lands. The Dark Tower III (1991)

Ulkoasu: Komea kyllä, mutta ei Blaine tuolta näytä! Se on vaaleanpunainen eikä sillä ole pääkallonaamaa, ja pirullisuus tulee ihan jostain muusta kuin ulkonäöstä. Kannen kuva: Steve Stone.

Suomentanut Kari Salminen

Kustantaja Tammi 2013 (1. kerran suom. julk. Book Studio 1993), 599 s.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Steampunk! Koneita ja korsetteja

Kotimaisten steampunk-novellien antologia, jonka esipuheessa avataan genren olemusta ja historiaa niitä tuntemattomille.

Oma steampunk-kokemukseni ennen tätä muodostui pääosin Gail Carrigerin The Parasol Protectorate -sarjasta, joka yhdistelee vaihtoehtohistoriaan ja höyrykoneisiin myös runsain mitoin vampyyreita, ihmissusia ja viktoriaanista pukudraamaa. Sitä vasten peilaten tuntui aluksi hieman hankalalta suhtautua tällaiseen "normaalimpaan" steampunkiin, jossa esiintyy enemmänkin mekaanisia raajoja ja erikoisia kulkuvälineitä. En tarkoita että näissä novelleissa keskityttäisiin vain koneisiin. Ei tietenkään - näissä on ihmisiä, kohtaloita, kokemuksia, ajatuksia, niin kuin nyt yleensä tarinoissa tapaa olla. Carrigerin pursuavan runsauden jäljiltä vain tuntui ettei se ehkä riitä, jotain puuttuu. Pikkuhiljaa pääsin kuitenkin tuosta tunteesta onneksi eroon ja aloin hyväksyä novellit paremmin sellaisinaan.

Osa tarinoista jäi kiinnostavista elementeistään huolimatta melko etäisiksi, osa oli mukavaa luettavaa jäämättä kuitenkaan erityisesti mieleen, ja kolme nousi suosikeikseni. Heikki Nevalan Hevostuhatjalkainen istuttaa steampunkin eteläpohjalaisille lakeuksille niin sujuvasti, ettei sellaista osaisi ensin yhdistelmän kuullessaan kuvitella. Kustavi Nätyrin ohjastama höyryävä puimakonehirviöhän on täällä äkkijyrkkien miesten keskellä ihan kotonaan, ja novelli rullaa muutenkin komiasti kaameaan loppuunsa saakka. Shimo Suntilan Kruunun vihollinen taas tarjoilee vauhtiin päästyään mukaansatempaavan, hienonkin tarinan ilmalaivan kostonhimoisesta kaapparikapteenista ja tämän vangitsijasta. Kokoelman päättää sen ajatteluttavin novelli, Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää, jossa pohditaan elinikää säätelevien elinrattaiden tuottamia eettisiä ongelmia. Novellin pääasiallinen tapahtumaympäristö, Hyödyllisten esineiden museo, on sekin jo itsessään kiehtova paikka. Muut mukana olevat kirjoittajat ovat Magdalena Hai, Markus Harju, Saara Henriksson, Jani Kangas, J. S. Meresmaa ja Christine Thorel.

Kävi siis kuten novellikokoelmien ja -antologioiden kanssa useimmiten tapaa käydä: löytyi niitä helmiä ja vähemmän mieluisia. Osuuskumman toinenkin Steampunk!-antologia on hyllyssä, sen sisältöä selvittelen joskus myöhemmin!

Ulkoasu: Novellien alussa on komeat anfangit! Eipä tuo kansikaan toki hullumpi ole. Kannen kuva: J. S. Meresmaa, taitto & typografia: Jani Laatikainen.

Kustantaja Osuuskumma 2012, toim. J. S. Meresmaa & Markus Harju, 311 s.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Andreï Makine: Ruhtinattaren rikos

Venäjältä paennut, ylhäisöpiireistä irtautunut ruhtinatar Olga Arbelina on asettunut verenvuototautisen poikansa kanssa pikkukaupunkiin lähelle Pariisia. Eräänä päivänä hänet löydetään joen rannalta läpimärkänä, seuranaan hukkunut mies jonka kallo on murtunut. Miten hän on siihen päätynyt, onko hän murhaaja ja mitä tekemistä hänellä yleensä oli tuon miehen kanssa, jonka kanssa vaikuttaa niin epäsuhtaiselta parilta? Kaikkeen on syynsä, joita kerronta alkaa avata edeltävän talven tapahtumista ja kauempaakin.

Suhteeni Andreï Makinen kirjoihin alkaa muodostua jotenkin hankalaksi. Ensimmäiset kaksi lukemaani, Maa ja taivas sekä Vera, jotka esittelin aivan blogini alkumetreillä viisi ja puoli vuotta sitten, saivat aikaan suurta ihastusta. Julistin jossain vaiheessa jo Makinen kuuluvan suosikkikirjailijoideni joukkoon. Kolmas, Venäläisiä unelmia, tökki aluksi mutta vakuutti silti lopulta. Ranskalainen testamentti oli vielä kaksijakoisempi kokemus, vaikka nautinnon puolelle näkyy bloggaukseni perusteella kääntyneenkin. Tämä viides sitten paikoitellen suorastaan vähän tympäisi. Ruhtinattaren rikoksessa oli ongelmana sekin, että tapahtumien vuoksi kirja tuntui niin likaiselta.

Kyllähän Annikki Sunin suomentama teksti kaunista on, mutta onkohan kirjamakuni ehtinyt hienoisesti muuttua? Siksikö ihastuin ensimmäiseen Haahtelaanikin, mutta en ole sen jälkeen tavoittanut samaa hurmosta? Olikohan mulla jokin herkän ja kauniin tekstin arvostusvaihe, joka meni ohi, vai satuinko vaan lukemaan ne itselleni sopivimmat kirjat ensimmäisinä? Viime aikoina tämäntyylisten kirjojen kohdalla olen enemmänkin turhautunut liikaan haahuiluun ja vatulointiin. Ei vaan jaksaisi.

Onneksi ei ole pakko, voinhan jättää lukemattakin. Mutta kun en siltikään ole ihan varma, pitäisikö kokeilla vielä. Makinen kirjojakin odottaa hyllyssä vielä neljä lukematta, kun aiemmassa innostuksessani niitä haalin... Jos siellä onkin vielä jokin johon ihastun kunnolla?

Ensimmäinen lause: Ensiksi tulleet tarkkailevat hänen puheitaan kuin salaisuuksia varastaakseen.

Ranskankielinen alkuteos: Le crime d'Olga Arbélina (1998)

Ulkoasu: Kaunis, kuten muutkin Makinet! Päällys: Martti Ruokonen, päällyksen kuvat: Fennopress.

Suomentanut Annikki Suni

Kustantaja WSOY 2000, 259 s.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Ransom Riggs: Miss Peregrine's Home for Peculiar Children

Ilmestynyt suomeksi nimellä Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille (Schildts & Söderströms 2012, suom. Virpi Vainikainen).

Jakob Portmanin tavallinen elämä päättyy hänen isoisänsä väkivaltaiseen kuolemaan ja sen aiheuttamiin painajaisiin. Vähitellen alkaa vaikuttaa siltä, että isoisän kertomissa tarinoissa syrjäisen saaren orpokodista ja sen merkillisistä asukkaista saattaa sittenkin olla jotain perää.

Kirjan alku tuntui lupailevan kunnon "miksi ihmeessä kidutan itseäni lukemalla tällaisia kirjoja" -kauhua, ja Jakobin tutkiessa ensimmäistä kertaa romahtanutta orpokotia saaren sumuisilla laitamilla olin lähes valmis mönkimään jonnekin piiloon. Nämä ainekset kuitenkin hukattiin nopeasti tarinan lähtiessä aivan toisenlaiseen suuntaan, mikä ehkä juuri sillä hetkellä tuntui helpotukselta mutta pitemmän päälle oli kuitenkin enemmän harmitus. Tällaisenaan ihan ok ja omaperäinenkin fantasiakirja, mutta kun tästä olisi voinut saada niin paljon paremmankin! Viimeiset sata tai 150 sivua lähinnä toivoin että pääsisin jo loppuun. Jatko-osa Hollow City on ilmestynyt tänä vuonna, mutta enpä tunne tarvetta sitä lukea.

Sehän tässä on kyllä hienoa ja ainutlaatuista, että tarina rakentuu vanhojen valokuvien ympärille. Nuo usein varsin häiritsevän tuntuiset kuvat rytmittävät kerrontaa ja luovat tunnelmaa. Kuvat ovat oikeastaan kirjan parasta antia, ja siksipä kiinnostuinkin kun nyt löysin Ransom Riggsin kotisivuilta tiedon kirjasta nimeltä Talking Pictures, joka keskittyy juurikin vastaaviin vanhoihin kuviin ja niille luotuihin pieniin tarinoihin. Sen voisi vaikka laittaa ostoslistalle!

Ensimmäinen lause: I had just come to accept that my life would be ordinary when extraordinary things began to happen.

Ulkoasu: Ulkoasusta 10+! Mahtavaa, kun kirjoja maltetaan suunnitella upeiksi paketeiksi sisäsivuja, paperilaatua ja kansipaperin alustaa myöten. Suunn.: Doogie Horner, kannen kuva Yefim Tovbisin kokoelmasta.

Kustantaja Quirk 2011, 349 s.

torstai 2. lokakuuta 2014

Granta 1 - Ruoka

Aikakauskirja Grantan konsepti on hyvin lupaava ja houkutteleva: Monipuolinen valikoima erityyppisiä, tuoreita ja vanhempia tekstejä kotimaisilta ja ulkomaisilta kirjailijoilta, saman teeman ympärillä pyörien. Siksipä olin ihan valmis pitämään tästä Ruoka-teemaisesta ensimmäisestä numerosta, ja kyllä harmittaa etten pitänytkään!

Aivan ensimmäinen, Antti Tuurin täydellisen leipäreseptin etsinnästä kertova teksti oli kyllä mieleeni. Melkein jo tunsin vastaleivotun leivän suussani! Mutta sen jälkeen itseäni puhuttelevat tekstit olivat pitkän aikaa kateissa. Kirja lojui puoliksi luettuna pari kuukautta, kun fiilis oli lähinnä luokkaa jaa jaa ja blaah blaah, ja teki mieli jättää sikseen koko homma. Se olisi kuitenkin tuntunut aika epäreilulta tällaisessa tapauksessa, jossa kaikki tekstit ovat eri kirjailijoiden käsialaa. Halusin siis antaa mahdollisuuden vielä niille lopuillekin. Mitään erityisen suurenmoista en kyllä olisi menettänyt vaikken olisi antanutkaan. Taiye Selasin novelli Afrikkalaistyttöjen seksielämä on kyllä hyvä ja vahva, Pirjo Hassisen Äyriäisbuffetkin kovasti lukemisen arvoinen, ja Georges Perecin Suuntaa-antava luettelo nestemäisestä ja kiinteästä ravinnosta, jonka olen niellyt vuoden tuhatyhdeksänsataaseitsemänkymmentäneljä aikana hupaisan mielenkiintoinen sinänsä. Yksikään teksti ei kuitenkaan sytyttänyt ihan tosissaan.

Höh! Outo-teemainen Granta 2 löytyy jo omasta hyllystä, joten sitä ainakin vielä kokeilen, mietitään jatkoa sitten. Ehkä nyt oli vain tosi huono tuuri - onhan se nyt kumma ettei näin monipuolisesta tarjonnasta muka yhtään kunnon helmeä löydä (sen Leivän jälkeen siis ainakaan)!

Ulkoasu: Kannesta edes pidän, raikas väri ja kiva grafiikka! :) Kansi ja kuvitukset: Emmi Kyytsönen.

Kustantaja Otava 2013, päätoimittaja Aleksi Pöyry, 301 s.