Eva ja Franklin ovat onnellisesti naimisissa ja tyytyväisiä elämäänsä. Sitten syntyy Kevin, lapsi johon ei saa kunnollista kontaktia ja joka tuntuu jo pikkuvauvana halveksivan koko maailmaa ympärillään. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin Kevin on ollut kaksi vuotta vankilassa tehtyään hirvittävän rikoksen ja Eva kirjoittaa kirjeitä Franklinille, josta se torstai on hänet myös erottanut, käyden läpi kaikkea tapahtunutta ja yrittäen ymmärtää, miksi kävi niin kuin kävi.
Onko Kevin tosiaan paha luonnostaan vai olisiko suurempi äidinrakkaus tehnyt hänestä toisenlaisen? Olisiko muuttanut asioita, jos Franklin olisi tukenut Evaa eikä sokeasti aina vain pitänyt Kevinin puolta? Yksi Shriverin luoman kuvion hienouksista on siinä, että sen voi tulkita monin tavoin. Oma tulkintani on se, että mikään, mitä Eva olisi saattanut tehdä, ei olisi muuttanut Keviniä. En sanoisi häntä varsinaisesti pahaksi, mutta pahantahtoiseksi kyllä, kuten Evakin poikaansa jossain kohtaa kuvaa. Ja sitä paitsi loppu (joka on hieno) tuntuu todistavan Evan täysin kykeneväksi rakastamaan Keviniä.
Frankliniin olin enimmän aikaa kohtuullisen ärsyyntynyt. Olisi hän sentään joskus voinut edes raottaa silmiään todellisuudelle. Mutta ehkä Kevin vain oli liian hyvä siinä mitä esitti isälleen. Puolen välin paikkeilla nyppi melko pahasti myös pikkupoika-Kevin njännättelyineen. Arveluttavaa tai ei, niin melkein teki mieli hurrata silloin kun Evalta lopulta, kerrankin, meni hermot. Teini-Kevin sen sijaan jaksaisi kiehtoa varmaan loputtomasti. Siinäpä on kaikessa puistattavuudessaan todellisella taidolla luotu hahmo, jonka pinnan alle haluaisin välttämättä päästä porautumaan oikein kunnolla.
Samalla tavoin en järkyttynyt kuin monelle muulle tuntuu tämän kanssa käyneen, mutta kyllähän tämä hätkäyttää ja herättää monenlaisia ajatuksia mm. lapsista, vanhemmista ja kasvatuksesta. Eikä tätä ainakaan ole helppoa unohtaa.
Ensimmäinen lause: Rakas Franklin
En oikein tiedä, miksi haluan kirjoittaa sinulle pienestä vastoinkäymisestä, jonka koin tänään iltapäivällä, mutta nyt kun emme enää ole yhdessä taidan surra kaikkein eniten sitä, etten voi enää selostaa töistä palattuani päivän sattumuksia sinulle kuin kissa, joka laskee pyytämänsä hiiret isäntänsä jalkojen juureen.
Englanninkielinen alkuteos: We Need to Talk About Kevin (2003)
Ulkoasu: Ehkei tässä nyt varsinaista vikaakaan ole, mutta tuskin olisi kannen perusteella valikoitunut luettavakseni.
Suomentanut Sari Karhulahti
Kustantaja Loisto/Avain 2008, 2, painos (1. painos 2006), 544 s.
