Lincoln Child: Uusi Atlantis

Harhailin kirjastossa kuluttamassa vähän ylimääräistä aikaa ennen kuin piti olla muualla, ja mietin mitä sellaista lainaisin mitä ei kotoa löydy valmiina. Alkoi sitten tehdä mieli lukea jokin reippaasti rymistelevä jännäri pitkästä aikaa, ja lainattavaksi päätyi Lincoln Childin Uusi Atlantis.

Pohjois-Atlantilla sijaitsevalla öljynporauslautalla tehdään havainto, joka johtaa ennen näkemättömään ja rahaa säästelemättömään tutkimusprojektiin. Pari vuotta myöhemmin paikalle kutsutaan entinen laivaston lääkäri Peter Crane, jonka saama tehtävä onkin erikoisempi kuin se sukeltajantaudin hoito josta hänelle ensin on puhuttu. Pikkuhiljaa hänelle selviää koko projektin suuruus sekä se, mitä oikeastaan on löytynyt.

Sain mitä hainkin, eli vetävän suoraviivaisen jännärin. Olisi tällä kyllä ollut varaa olla vähän koukuttavampikin: lukiessani kirjan loppuosaa eräänä iltana aika loppui vähän kesken, mutta yhtään ei häirinnyt mielenrauhaa vaikka jouduinkin jättämään muutaman kymmenen sivun loppuhuipennuksen seuraavalle päivälle. Henkilöihin kirjassa ei turhan syvällisesti pureuduta, mutta enpä sitä odottanutkaan. Paljastuvat salaisuudet kiehtoivat kyllä, mutta vähän maanläheisempikin meininki olisi kelvannut. Mihinköhän jännitystarinat vielä päätyvätkään, jos aina vain pitää keksiä huikeampia, ennen kuulumattomia juonia?

Ensimmäinen lause: Öljynporauslautalla työskentely kysyi tietynlaista miestä, Kevin Lindengood tuumi.

Englanninkielinen alkuteos: Deep Storm (2007)

Ulkoasu: Onhan tuo kansi aika näyttävä. Ja tykkään väreistä! Tekijätiedot kirjastotarran alla...

Suomentanut Kimmo Paukku

Kustantaja Gummerus 2008, 506 s. 

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Jääskeläisen nimi on esiintynyt viime aikoina blogeissa niin tiuhaan, että varmasti joku on jo yliannostuksen saaneena päättänyt olla lukematta mieheltä yhtään mitään. Pyydän kuitenkin: tee itsellesi palvelus ja harkitse vielä.

Itse tartuin Lumikkoon ja yhdeksään muuhun koska Reeta Karoliina kehotti uskomaan suosiolla että tämä kannattaa lukea - ja oli niin oikeassa! :) Ihastuin kirjaan saman tien lukemisen aloitettuani, ja marssin kirjakauppaan ostamaan Jääskeläisen uusimman, Harjukaupungin salakäytävät, luettuani tätä ehkä viitisenkymmentä sivua.

Lumikko ja yhdeksän muuta on omaperäinen, mielikuvituksekas, ennalta-arvaamaton, hauska, jännittävä ja täynnä niin pieniä kuin isompiakin juttuja jotka kutkuttavat ajatuksia. Ja vaikka toistan itseäni, on pakko sanoa samaa kuin Carlsonin kohdalla: Aivan mahtavaa tekstiä! Tällä kertaa se mahtavuus syntyy rikkaudesta, leikittelevyydestä sekä jostain, jota turhautuneesti yritän määritellä mutta en osaa.

Tarina sijoittuu Jäniksenselän paikkakunnalle, joka on tullut tunnetuksi rakastetusta lastenkirjailijasta Laura Lumikosta ja tämän perustamasta Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seurasta, jonka yhdeksän jäsentä kuuluvat Suomen arvostetuimpiin nykykirjailijoihin. Pitkän etsimisen jälkeen seuraan saadaan kymmenes jäsen, mikä saa jäsenten pelaaman Pelin alkamaan uudestaan ja vanhat arvoitukset ja salaisuudet selviämään. Juoneen liittyy paljon muutakin, mutta en itse tiennyt kirjasta kovin paljoa lukemaan ryhtyessäni ja se oli hyvä juttu, joten annan mieluummin muidenkin vain hypätä tarinan vietäviksi.

Kirjassa oli paljon asioita joista pidin: vinksahtaneisuus, Peli kaikessa arveluttavuudessaankin, henkilöt (varsinkin Aura Jokinen), kieli, se ettei ikinä tiennyt mitä seuraavan mutkan takana odottaa...ties kuinka pitkään tätä listaa voisi jatkaa. Loistava, upea kirja jonka lukemisen en olisi halunnut päättyvän!!!!!!!

Ensimmäinen lause: Lukija ensin hämmästyi ja sitten loukkaantui, kun rikollinen nimeltä Raskolnikov äkkiä surmattiin hänen silmiensä edessä keskelle katua.


Kustantaja Atena 2006, 322 s.

Romain Sardou: Kolmastoista kylä

Syrjäisessä Draguanin hiippakunnassa Etelä-Ranskassa kärsitään talvella 1284 hirmupakkasista. Draguania koetellaan muutenkin: edellisenä vuonna paljastui kammottavien tapahtumien seurauksena, että hiippakuntaan kuuluu myös kolmastoista kylä. Soiden ympäröimä, monen päivämatkan päässä muusta asutuksesta sijaitseva Heurteloup on ollut unohtuneena kymmeniä vuosia. Draguanin piispa Haquin on pestannut kylään nuoren papin nimeltä Henno Gui, mutta kuolee salaperäisen vieraan murhaamana ennen tämän saapumista. Kolmastoista kylä tuntuu kätkevän salaisuuden joka herättää kiinnostusta Vatikaanissa asti.

Mjaah...tämä menee luokkaan "ihan ok". Keskiaikainen tunnelma on sopivan synkeä ja ajatus eristyneestä kylästä kiehtova, mutta tarina on vähän tasapaksu ja lopulta juonessa ja paljastuvassa salaisuudessa on pieni tekemällä tehdyn ja kaukaa haetun maku. Lisäksi varoitus väkivaltaisuuksia kaihtaville, koska tässä oli muutamia aika raakoja kohtia.

Ensimmäinen lause: Otteita Foixin pyhän inkvisitiotuomioistuimen säilyttämistä pöytäkirjoista.


Ranskankielinen alkuteos: Pardonnez nos offenses (2002)


Kustantaja Bazar 2010, suom. Anna-Maija Viitanen, 366 s.

Iain Pears: Stone's Fall

Miksi John Stone, finanssinero, asetehtailija sekä mies joka ei korkeanpaikankammonsa vuoksi sietänyt avoimia ikkunoita, putosi työhuoneensa ikkunasta kuolemaansa? Miehen testamentistakin löytyy yllätys, jota selvittelemään hänen leskensä Elizabeth palkkaa nuoren reportterin Matthew Braddockin. Tutkimusten edetessä arvoitukset kuitenkin vain lisääntyvät.

Kronologisesti tarina kulkee taaksepäin. Ensin ollaan Lontoossa vuonna 1909, sitten Pariisissa 1890 ja lopulta Venetsiassa 1867. Matkan varrella tulee tutuksi useammankin henkilön tarina, heistä Stonen lisäksi tärkeimpinä Elizabeth sekä Henry Cort, joka vuonna 1909 on Iso-Britannian tiedustelun pelätty mahtimies. Kaiken ytimessä säilyy kuitenkin itse John Stone, johon tutustutaan pikkuhiljaa: ensimmäisessä osassa hän on juuri kuollut ja olemassa vain hänet tunteneiden (ristiriitaisissa) muistikuvissa, toisessa hän ruumiillistuu sivuhenkilöksi ja kolmannessa on itse kertojana.

Vaikka lukeminen kestikin pienen ikuisuuden (Mihin aika on oikein mennyt kun en ole ehtinyt lukea??), niin mielenkiinto ei kadonnut missään vaiheessa. Stone's Fall on erinomaisesti kirjoitettu, taidokkaasti polveileva, mieleenpainuvia henkilöitä sisältävä kertomus. Rakennekin toimii hienosti, ensimmäisen osan arvoitusten selvitessä vasta kun on kerrottu mitä tapahtui vuosikymmeniä aiemmin. Ja Pears saa jopa talouselämän kuulostamaan hyvin kiehtovalta, ja kyseessä on sentään asia josta en ole tippaakaan kiinnostunut. Tai en ainakaan ollut. :) Suosittelen!

Ensimmäinen lause: The Church of St-Germain des Prés, at the start of what was supposed to be spring, was a miserable place, made worse by the drabness of a city still in a state of shock, worse still by the little coffin in front of the altar which was my reason for being there, worse again by the aches and pains of my body as I kneeled.


Kustantaja Jonathan Cape 2009 (1. painos 2008), 596 s.

Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli

Nuori kirjailijalupaus, jännityskertomuksia tehtaileva David Martín saa tarjouksen salaperäiseltä pariisilaiskustantajalta Andreas Corellilta. Corelli on mies jolla on nälkäisen suden hymy, ja hän lupaa palkita Davidin sillä mitä tämä eniten haluaa, jos itse saa tältä tarvitsemansa.

Enkelipelistä puhuttaessa taitaa lähes väistämättä tulla esiin vertailu sen supersuosittuun edeltäjään Tuulen varjoon. Mielipiteet Enkelipelistä ovat vaihdelleet melkoisesti, mutta omani on tämä: vaikka Tuulen varjon huikeudesta ja monisyisyydestä vähän jotain jääkin puuttumaan, en missään tapauksessa voi sanoa olevani pettynyt! Tallella ovat niin tunnelma ja jännityskin, ja tietysti kaupunki. Sama maaginen Barcelona levittäytyy nyt Davidin tornihuvilan ikkunoiden alla kuiskien hänelle salaisuuksiaan.

Olen vähän yllättynyt etten muista lukeneeni kenenkään moittivan Ruiz Zafónia itsensä toistamisesta, sillä tarinoissa on useita varsin samankaltaisia piirteitä. En aio tosin moittia itsekään, koska viihdyin kirjan parissa aivan liian hyvin antaakseni moisen häiritä lukunautintoani! :)

Suomennoksesta sen sijaan muistan olleen puhetta suunnilleen jokaisessa arviossa, ja syystä. Kahden suomentajan käyttö molempien kääntäessä omaa osuuttaan kirjasta vaikuttaa omituiselta, ja toivon että siihen on ollut jokin parempi syy kuin jumalaton kiire saada kirja ulos. Kiireeseen viittaa kyllä sekin, että tekstiin on jäänyt joitakin kömpelyyksiä, jotka lisähiomisella olisivat voineet kadota.

Monelle Tuulen varjoon ihastuneelle oleellinen kysymys lienee se, pääseekö tällä takaisin samaan maailmaan. Minä pääsin, mutta mitään en voi tietenkään muiden osalta luvata. Ei auta kuin kokeilla itse. :)

Ensimmäinen lause: Kirjailija ei unohda koskaan sitä, kun hän ensimmäisen kerran saa muutaman kolikon tai kehut tarinan vastineeksi.


Espanjankielinen alkuteos: El juego del ángel (2008)


Kustantaja Otava 2009, suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen, 607 s.

Kate Mosse: Labyrintti

Työskennellessään arkeologisilla kaivauksilla Carcassonnen lähistöllä Alice Tanner löytää luolan joka on ollut kauan suljettuna. Luolassa on alttari, kaksi vierekkäin makaavaa luurankoa ja niiden välissä kivisormus, ja Alicesta tuntuu kuin hän olisi ollut siellä joskus ennenkin.

800 vuotta aiemmin samalla seudulla, ristiretkeläisten hyökkäyksen uhatessa, nuori Alaïs kuulee isältään salaisuuden ja saa säilytettäväkseen kirjan joka sisältää siitä osan.

Kirjassa ovat kyllä useimmat palikat kohdallaan: kiinnostava aihe, kiinnostavia henkilöitä, juoni jossa on ainesta jne... Silti tuntuu, ettei tarina lähde kunnolla lentoon, ehkä loppuhuipennusta lukuunottamatta. Historiallisen ympäristön kuvauskin tuntuu vähän teennäiseltä, osittain varmaan siksi että luin juuri Sarah Watersin hyvin elävää historiakuvausta. Vaikka kyse toki olikin aivan eri aikakaudesta, en voi olla ajattelematta että Waters olisi hoitanut homman paljon paremmin! :) Tämä menee turvalliseen "ihan hyvä" -keskikastiin.

Ensimmäinen lause: Verinoro valuu pitkin Alicen käsivarren vaaleaa sisäpintaa.


Englanninkielinen alkuteos: Labyrinth (2005)


Kustantaja Otava 2006, 2. painos, suom. Katariina Kaila, 652 s.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Kirjakauppiasisä vie vuonna 1945 10-vuotiaan Danielin vierailulle Barcelonan vanhassa kaupungissa sijaitsevalle, salatulle Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Siellä Danielin käteen osuu Tuulen varjo, kirja joka tuntuu odottaneen juuri häntä siellä vuosikaudet. Sen salaperäisen kirjoittajan, Julián Caraxin, kerrotaan kuolleen epämääräisissä olosuhteissa ja Danielin hallussa oleva kirja on ainut olemassa oleva kappale - muut on poltettu. Seuraavan vuosikymmenen kuluessa Daniel selvittää Caraxin elämän vaiheita, ja kirjailijan tarina alkaa toistua hänen omassakin elämässään.

Takakannessa mainitaan Tuulen varjon olevan jännäri, rakkausromaani ja kauhutarina. Pitää paikkansa, mutta itse koin sen olevan ennen kaikkea tarina mysteeristä ja sen selviämisestä - mikä johtuu kenties siitä, että satun rakastamaan mysteereitä. :) Vaan oli määritelmä mikä vain, niin erittäin hyvä ja mukaansatempaava kirja ainakin on!

Tarinan itsensä lisäksi kiehtovaa on sitä ja kaupunkia ympäröivä maaginen tunnelma. Barcelona on kuin yksi päähenkilö muiden joukossa. Toisinaan mainitaan kirjailijoiden kirjoittaneen rakkaudentunnustuksia kotikaupungeilleen, mutta mahtaako Ruiz Zafónin kohdalla olla kyse viha-rakkaussuhteesta?

Jacinta tiesi ensi päivästä asti, että se kaupunki oli nainen, julma ja turhamainen, ja oppi pelkäämään sitä ja väistämään sen katsetta.

Ennen lukemista mietin, että jos pidän tästä, haluanko lukea ristiriitaisia mielipiteitä herättänyttä Enkelipeliä, koska vaarana on lässähtävä pettymys samaan maailmaan palaamisen sijaan. No, tuskin maltan vastustaa kiusausta kuitenkaan. Parasta pitää vain odotukset matalina etten ainakaan tipu kovin korkealta! :)

Ensimmäinen lause: Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin isä vei minut ensimmäisen kerran käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla.

Espanjankielinen alkuteos: La Sombra del Viento (2001)

Kustantaja Loisto/Otava 2007, 7. painos (1. painos 2004), suom. Tarja Härkönen, 647 s.

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Tuntuu että oma kuvaukseni kirjasta toistaisi joka toisen sanan takakansitekstistä, joten lainaan suosiolla siitä pätkän:

"Margaret Lea on töissä isänsä antikvariaatissa. Hän lukee vain kuolleiden kirjailijoiden teoksia ja kirjoittaa harrastuksekseen elämäkertoja unohdetuista kirjailijoista. Eräänä päivänä hän saa kirjeen Vida Winteriltä, joka on kuuluisimpia ja rakastetuimpia nykykirjailijoita. Vida Winter haluaa, että Margaret kirjoittaa hänen elämäkertansa. Kirjailija on aina ollut salamyhkäinen ja keksinyt menneisyydestään mitä uskomattomampia versioita vuosien varrella. Nyt hän on jo vanha ja sairas ja haluaa vihdoin kertoa totuuden."

Kolmastoista kertomus kertoo kirjoista, tarinoista, sisaruksista ja menneisyydestä, joka ei jätä rauhaan ennen kuin siitä kertoo jollekin. Monet ovat tästä pitäneet, ja voin yhtyä heidän mielipiteeseensä! Ei tämä ihan huippu ole, mutta erittäin viihdyttävä kyllä. Parasta lukemisessa taisi olla samastuminen henkilöiden kirjojen rakastamiseen! :)

Vähän harmittaa, etten ole lukenut Kotiopettajattaren romaania ennen tämän lukemista, koska siihen viitattiin usein. Ei sen takia mitään oleellista jäänyt ymmärtämättä, mutta kuitenkin!

Ensimmäinen lause: Oli marraskuu.

Englanninkielinen alkuteos: The Thirteenth Tale (2006)

Kustantaja Tammi 2007, suom. Salme Moksunen, 419 s.

Tom Egeland: Ympyrän pää

Arkeologi Bjørn Beltø toimii valvojana kaivauksilla, joita kansainvälinen tutkijaryhmä tekee norjalaisessa luostarissa. Kun kaivannosta paljastuu kultainen lipas, ryhmän johtaja professori Llyleworth poistuu sen kanssa paikalta sellaisella vauhdilla että Bjørnin epäilykset heräävät ja hän päättää hankkia tuon Norjan valtiolle kuuluvan muinaismuiston takaisin. Yhtäkkiä yksi jos toinenkin haluaa saada lippaan haltuunsa, ja Bjørn päätyy selvittämään lippaan sekä kaivausten takana olevan järjestön arvoituksia.

Kirja on idealtaan hyvin samanlainen kuin Da Vinci -koodi, mutta julkaistu pari vuotta aiemmin joten plagioinnista ei Egelandia voi syyttää. Hän onkin myöhemmän painoksen loppuun lisännyt omat kommenttinsa DVK:sta ja vertailua kirjojen välillä. Molemmat ovat saaneet innoituksensa pitkälti Baigentin, Leighin ja Lincolnin Pyhä veri, pyhä Graal -kirjasta, keskittyen vain eri yksityiskohtiin.

Tyyliltään kirjat ovat erilaisia. Egelandin omin sanoin: "...ajattelin useaan otteeseen tekeväni puhdasverisen trillerin - täydellisen Vatikaanin lähettämine agentteineen, fanaattisine murhaajineen, ampumisineen ja henkeäsalpaavine autotakaa-ajoineen. Bjørn Beltø vain pani vastaan. Ympyrän päästä piti ennemmin tulla hiljainen kirja arvoituksesta."

Pidin päähenkilö Bjørnistä kaikessa itsepäisyydessään, mutta hän oli myös hieman epäuskottava: arkeologi joka ei oikeastaan tunnu olevan kovinkaan kiinnostunut monesta menneisyyteen liittyvästä asiasta? Tekstissä oli välillä pientä kömpelyyttä, mutta en oikein tiedä pitäisikö siitä syyttää kirjailijaa vai kääntäjää. Näistä pikku moitteista huolimatta viihdyin kirjan parissa oikein hyvin!

Ensimmäinen lause: Myöhään iltapäivällä Grethen kuolinpäivänä alkoi sataa.

Norjankielinen alkuteos: Sirkelens ende (2001)

Kustantaja Bazar 2005, suom. Veijo Kiuru, 379 s.