Helen Dunmore: The Siege

Vuonna 1941 Saksan joukot piirittävät Leningradin. Ainoa, hyvin rajallisia mahdollisuuksia tarjoava yhteys ulkomaailmaan kulkee Laatokan yli. Kaupungissa on kolme ja puoli miljoonaa suuta ruokittavana. Sitten tulee talvi.

Oikeastaan teki mieli lopettaa lukeminen kun ajattelin kaikkea sitä, minkä täytyy olla tulossa. Epätoivoa, muiden ruoanetsijöiden vainoharhaista kyräilyä, hankeen uupuneiden jäätyneitä ruumiita, nälkäänsä itkeviä lapsia. Mutta luin kuitenkin. Seurasin kuinka nuori nainen, Anna, yrittää pitää perheenjäsenensä hengissä. Pienimmillään henkilöä kohti jaettu päiväannos oli 125 grammaa selluloosalla jatkettua leipää. Sen ja omien pienten varastojen tarjoamin voimin Anna kävelee joka päivä jonottamaan uusia leipäpaloja ja hankkii poltettavaa saadakseen kaminan luomaan lämpöä edes muutamaksi tunniksi vuorokaudessa.

Huolimatta siitä mitä kaikkea henkilöiden kanssa koin, en oikeastaan kiintynyt heihin mitenkään erityisesti. Mutta heidän nälkänsä ja kylmänsä kyllä tuntuivat ja tulivat lähelle. Jossain vaiheessa meinasin ottaa kirjan käteen samalla kun söin jotain - kunnes muistin, mitä mulla onkaan luettavana. Olisi ollut loukkaus henkilöitä kohtaan syödä jotain tämän kirjan äärellä.

Tuntui hätkähdyttävän ristiriitaiselta lukea Annan pari kertaa ajattelevan raivoisana suomalaisia, jotka myös lähestyivät kaupunkia. (Wikipedia kertoo, että Suomi ei varsinaisesti aktiivisesti osallistunut piiritysoperaatioon, mutta vähän kumminkin.) Niin. Asiat näyttävät erilaisilta kun vaihtaa näkökulmaa. Ja ne tavalliset ihmisethän sotimisessa tapaavat eniten kärsiä, puhuttiinpa kummasta puolen rintamalinjaa hyvänsä ja lapsen nääntyminen nälkään on hirvittävä tragedia missä tahansa.

Ensimmäinen lause: It's half past ten in the evening, but the light of day still glows through the lime leaves.

Ulkoasu: Talvi on kannessa kohdallaan mutta ehkä kaupunki voisi näyttää vähän vähemmän seesteiseltä.

Kustantaja Penguin 2009 (1. julk. Viking 2001), 291 s.

Jonna Ruuska: Kuovin huuto

Sain tämän luontorunokokoelman arvostelukappaleena jo keväällä (Kiitos Jonna Ruuska ja BoD!), jolloin alkua jo ihastellen selailinkin. Vaan kun kirja jäi siinä vaiheessa lukematta kokonaisuudessaan, ei kesällä tuntunutkaan enää olevan oikea aika. Piti odottaa syksyn pimeneviä iltoja, että Kuovin huuto alkoi taas kutsua puoleensa. Sillä vaikka kaikilla vuodenajoilla onkin kokoelmassa omat osionsa, tämä tuntuu vahvasti olevan kevään ja syksyn kirja. Siirtymäkausien, sellaisten aikojen kun vanha on jäämässä taakse ja jokin uusi jo lupailee tuloaan. Eniten kotonaan sinä helmikuisena päivänä, joka on kuin kevään varhainen luonnos, tai syksyisen valottomana aamuna, kun lätäkkö parkaisee askeleen alla.

Keväästä ja syksystä Ruuskalla tuntuu olevan eniten sanottavaakin, koska niiden osuudet ovat tuplasti pidemmät kuin kesän ja talven. Tämä ei kuitenkaan onneksi tarkoita että ne lyhyemmätkään jäisivät mitenkään vaisuiksi, vaan teos on tasapainoinen kokonaisuus. Vuodenaikateemojen lisäksi se sisältää myös osiot, jotka on omistettu luonnon ja siellä kulkijan yhteenkuuluvuudelle, sadunomaisilla elementeillä leikittelylle ja luonnon tuhoamisen suremiselle.

Pidin kirjasta juuri niin paljon kuin jo aikoinaan ensivilkuilulla arvelin! Ruuskan runot ovat heleän raikkaita ja luovat vahvoja mielikuvia usein vain muutamalla rivillä. Metsälammen värit kiipeävät sen rannalla istujaan kun sinne kastaa varpaansa, havunneulanen näkee keväänvihreää unta lumipeitteessään, pimenevässä metsässä kulkeva hirvi katsoo joko karpalolapset nukkuvat.

Ihastuttava kokoelma, johon tulen palaamaan vielä moneen, moneen kertaan! Kaikkein parasta on tietysti mennä metsään ihan itse, mutta jos ei ihan heti pääse niin Kuovin huutoa lukemalla saa erinomaista ensiapua. :)

Ulkoasu: Kaunis on kansikin ja sivujen ilmava taitto voimistaa tekstin kuulautta entisestään. Bonuksena vielä kirjanmerkkinauha! Kannen suunn. & kuva: Jonna Ruuska.

Kustantaja BoD 2014, 116 s.

Ollikainen, Pratchett, King, Lipson & Hassinen

Pieni luettujen kirjojen pinon putsaaminen tuntuu taas olevan tarpeen bloggausjumituksen välttämiseksi, joten tässä vähän pikaisempia kommentteja:

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Niin HS:n esikoiskirjapalkinnon kuin Blogistanian Finlandiankin napannut Nälkävuosi on kyllä niin upea että ansaitsisi omankin postauksensa, mutta onneksi tästä on kirjoitettu blogeissa niin paljon ja hyvin että voin antaa tämän laiminlyönnin itselleni anteeksi.

On talvi vuonna 1867, peräkkäiset katovuodet ovat vieneet ruoan, ja Marja joutuu jättämään miehensä kuolemaan kylmään torppaan ja lähtemään kerjuulle nälästä heikkojen lastensa kanssa. Kerjäläislaumat kulkevat pitkin teitä, varoen kaatumasta lumihankeen josta ei enää jaksa nousta ylös.

Tämä toi pohjattomassa epätoivossaan mieleen Cormac McCarthyn Tien, saaden moneen kertaan toivomaan että henkilöt saisivat vain kuolla koska parempaakaan ei tunnu olevan tarjolla. Ja minähän en lähes ikuisena optimistina lähde kovin kevyin perustein sellaista toivomaan. Rankka lukukokemus siis, mutta erittäin hyvä myös. Oli aika jolloin nälänhätä oli Suomessakin todellisuutta, ja Ollikainen tuntuu onnistuneen sen ajan vangitsemisessa kirjan sivuille.

Ensimmäinen lause: Hankaimet huutavat kuin lintu.

Ulkoasu: Hyytävän talven väritys ja niukkuutta henkivä pieni kansipaperilipare ovat tällä kirjalle niin oikeita kuin vain voi olla. Graafinen suunn.: Elina Warsta/Solmu.

Kustantaja Siltala 2012, 141 s.

Terry Pratchett: Mort

Huomattavasti hilpeämmissä tunnelmissa ollaan Kiekkomaailmassa, vaikka siellä tavataankin itse Kuolema joka palkkaa pestuumarkkinoilta oppipojakseen nuoren Mortin. Työkeikka menee pieleen kun Mort ottaa mukaansa salamurhaajan kauniin prinsessan sijaan, eikä todellisuuden korjaaminen ole ihan yksinkertainen juttu.

Perusviihdyttävää Kiekkomaailmaa, saa naurahtelemaan mutta huitelee juonen läpi pysähtymättä sen kummemmin pohdiskelemaan syitä ja seurauksia. Ei näistä (ainakaan tähänastisista) yksittäisinä teoksina tunnu erityistä uutta sanottavaa irtoavan, mutta Pratchettin luoman maailman kokonaiskuva kyllä kiehtoo entistä enemmän!

Ensimmäinen lause: Tässä on kirkkaina loistavien kynttilöiden valaisema huone, johon elämänmittarit on varastoitu, hylly toisensa jälkeen pieniä pulleita tiimalaseja, yksi jokaista elossa olevaa ihmistä varten, hauraita lasisia kaksoiskupoleja joissa hieno hiekka valuu tulevaisuudesta menneisyyteen.

Englanninkielinen alkuteos: Mort (1987)

Ulkoasu: Vähän vähemmän höperön näköinen kuin jotkut aiemmin näkemistäni. :) Päällyksen kuva: Josh Kirby.

Suomentanut Margit Salmenoja

Kustantaja Karisto 1994, 272 s.

Stephen King: Kolme korttia pakasta

Rolandin matka kohti Tornia jatkuu pitkin Länsimeren rantaa, jolla hänen eteensä ilmestyy kolme ovea. Niiden takaa löytyy kolmen eri ajan New York ja kolme henkilöä, joiden kohtaamisen mustiin pukeutunut mies korteistaan ennusti.

Viihdyin Rolandin seurassa edelleen erittäin hyvin, ja hänen uusista seuralaisistaan sympatiani sai puolelleen erityisesti alkumetrien jälkeen ryhdistäytynyt narkkari Eddie. Ehkä tässä oli pieni väliosan maku, ja loputtoman rannan tarpominenkin saattoi välillä aavistuksen puuduttaa, mutta ei se mitään. Torni on lähempänä, ja jos Roland sen joskus todella löytää, olen mukana.

Ensimmäinen lause: Revolverimies heräsi sekavasta unesta, joka tuntui koostuvan yhdestä ainoasta kuvasta: merimiehestä tarokkikorttipakassa, josta mustiin puettu mies oli vetänyt (tai ollut vetävinään) kortit jotka kertoivat revolverimiehen synkän tulevaisuuden.

Englanninkielinen alkuteos: The Drawing of the Three. The Dark Tower II (1987)

Ulkoasu: Synkeän mystinen, tykkään! Kannen kuva: Steve Stone.

Suomentanut Kari Salminen (vuoden 2003 muokatun laitoksen mukaan)

Kustantaja Tammi 2012, 2. painos (1. kerran suomeksi julk. Book Studio 1993), 467 s.

Katri Lipson: Kosmonautti

HS:n esikoiskirjapalkinnon voittaja tämäkin.

Neuvostoliiton aikaisessa Murmanskissa nuori Serjoža makaa lumessa kukkulalla parhaan ystävänsä Sašan kanssa, unelmoi siitä hetkestä kun saisi kosmonauttina nähdä Maan ja rakastaa salaa musiikinopettajaansa, punatukkaista, oppilastoverien kiusaamaa Svetlana Kovalevnaa. Vuosia aiemmin Serjožasta ja hänen kosmonauttihaaveistaan on tehty Kremliä myöten noteerattu dokumentti, mutta kun ohjaaja ja kuvaaja palaavat hänen äitinsä Anna Ivanovnan ovelle, asiat ovat peruuttamattomasti muuttuneet.

Kirja tuntuu herättäneen blogistaniassa aika ristiriitaisia mielipiteitä. Pitkään omakin kokemukseni oli melko hämmentynyt, hieman samaan tapaan kuin Jaakolla, joka toteaa että "Juuri kun luuli pääsevänsä vähän mukaan kirjaan, tuli taas sellainen musta aukko, joka imaisi juuri sen ajatuksen, minkä kirjasta oli ehtinyt muodostaa." Kirjassa pilkahteli hienouksia mutta se tuntui silti jäävän etäiseksi, kunnes viimeisillä sivuilla tunsin lopultakin pääseväni siihen kiinni. Matka kannatti, sillä nuo viimeiset surumieliset sivut tuntuvat syvällä. Muistikuva kirjasta on melko utuinen, mutta tämän ainakin haluaisin muistaa:

"Sanotaan, että kuoleman hetkellä koko mennyt elämä vilistää silmien edessä nopeutetun filminauhan lailla. Voihan olla ettei kyse ole muusta kuin että aivot alkavat jo kärsiä hapenpuutteesta ja muistiin tallennetut kuvat lennähtävät ilmaan sekaisin kuin almanakasta revityt lehdet.
  Mutta isoäitini mukaan tämä johtuu siitä, että ikuisuuteen voi valita elämästään yhden hetken, johon saa jäädä ikuisiksi ajoiksi. Hetkeen joka oli Maan päällä, vaikka kuinka lyhyeen. Tätä hetkeä täytyy ajatella kuollessaan, kuin nukahtaisi kehtolauluun joka jää ainiaaksi soimaan."

Ensimmäinen lause: Joskus Svetlana ajattelee, miten kaikki olisi voinut olla toisin.

Ulkoasu: Sopii kirjan Neuvostoliiton henkiin herättävään tunnelmaan. Kansi: Markko Taina, kannen kuva: Annie Griffiths Belt/CORBIS/SKOY.

Kustantaja Loisto/Tammi 2009, 4. painos (1. painos 2008), 199 s.

Pirjo Hassinen: Suistola

Useammalle vuosikymmenelle ulottuva kertomus nuoruuden kesistä, pimeässä kuulluista tarinoista, erikoisesta isyydestä, valheellisesta rakastumisesta, karvaisesta miehestä, ehdottomasta naisesta ja eräästä aviokriisistä.

Hassinen kietoo tekstiinsä monitasoisen kokemusten, ihmissuhteiden ja valintojen verkoston, jota kertojana toimiva Martti, 57-vuotias ministeriön virkamies, havainnoi lähes luonnottoman tarkkanäköisesti. Nautittavaa luettavaa hänen havainnointinsa joka tapauksessa on. Jokainen luku lisää kuvioon jonkin uuden puolen tai näkökulman ja lähihistorian tapahtumat rytmittävät Martin ja hänen läheistensä elämää sekä maailman ja sukupolvien muuttumista. Vielä vähän parempaa uppoutumista tekstiin jäin silti kaipaamaan, tuntuu että jotain jäi avautumatta. Hassisen kerronnasta huokuu elämänkokemus. Eikö omani vielä ihan riittänyt tähän kirjaan?

Ensimmäinen lause: Minä itse en ole tärkeä.

Ulkoasu: Kansi on ihana! Raikas lehtikuvio jatkuu selkämykseen ja takakanteen saakka. Kannen suunn.: Emmi Kyytsönen.

Kustantaja Loisto/Otava 2008, 3. painos (1. painos 2007), 256 s.

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky (äänikirja)

Tukholmassa asuva juristi Rebecka Martinsson joutuu palaamaan kotiseudulleen Kiirunaan ja kohtaamaan menneisyytensä, kun paikallisen suurseurakunnan supertähti murhataan.

Taisin odottaa vähän enemmän, mutta tämä jäi kohdallani sinne "hyvän perusdekkarin" tasolle - missä ei toki sinänsä ole mitään varsinaista vikaa.

Ympäristö oli tässäkin hienosti kuvattu ja tavoitettu. Jos Matkijalintua lukiessani hikoilin, niin tätä kuunnellessani palelin Kiirunan pakkasissa. Henkilöistä en sen sijaan jaksanut tässä ihan kauheasti kiinnostua, ja se on varmasti iso syy siihen, miksi kokemus jäi vähän turhan laimeaksi.

Olen myös sattumalta lukenut viime aikoina useamman kirjan jossa on ainakin sivuttu kiihkeää uskonnollisuutta, joten olin tätä kuunnellessani jo aika täynnä kyseistä aihetta. Lisäksi Sara Paavolainen ei oikein vakuuttanut lukijana: hänen perusäänensä oli kyllä mukavaa kuunneltavaa, mutta repliikkien äänenmuunnokset monessa tapauksessa melko ärsyttäviä.

Mutta näistä marinoista huolimatta tämä siis oli sitä hyvää perustasoa, ja saatan kyllä kuunnella sarjaa vielä eteenpäinkin - lukijakin kun näyttää vaihtuneen tämän ykkösosan jälkeen. :)


Ruotsinkielinen alkuteos: Solstorm (2003)

Ulkoasu: Ei hullumpi, sopii hyvin kirjan tunnelmaan. Kansi: Timo Numminen.

Kustantaja Otava 2005 (painettu julk. 2005), suom. Katriina Savolainen, lukija Sara Paavolainen, 10 h

Robert Goolrick: Luotettava vaimo

Tämä kirja päätyi luettavakseni vähän poikkeavalla tavalla: olin 3,5-vuotiaan poikani kanssa kirjastossa ja tutkin itse lastenkirjahyllyä, kun poika kipaisi kulman takaa, ilmoitti iloisesti että "Äiti mä toin sulle kirjan!" ja lykkäsi käteeni Luotettavan vaimon. Nimen ja kannen pitsien perusteella ensivaikutelma oli vähän turhan romanttinen herättääkseen kiinnostustani ja tiedustelin vain että "Ahaa, mistäs sä tämän otit", mutta pojan johdattaessa minua (mihinkäs muuallekaan kuin) tyrkkyhyllylle aloin silmäillä takakantta. Murhaballadi, 1900-luvun alku, petos, loputon talvi, verrattu suuriin klassikoihin Brontën sisaruksista Daphne du Maurieriin... Hmm, oikeastaan tämä vaikuttaa aika hyvältä... Kirjan valitsija näytti hyvin tyytyväiseltä kun päätin lainata tämän.

On siis vuosi 1907, talven ensimmäisen lumisateen tuntu leijuu ilmassa. Wisconsinilaisen pikkukaupungin rikkain mies, kaksikymmentä vuotta yksin elänyt leski Ralph Truitt odottaa juna-asemalla naista jota hän on etsinyt lehti-ilmoituksella. Luotettavaa vaimoa käytännön syistä, romantiikan unohtaen. Junasta astuu nuori ja kaunis Catherine Land joka ei ole aivan sitä mitä on sanonut olevansa. Mutta on Ralphillakin salaisuutensa.


Lainaaminen kyllä kannatti! Tämä oli hyvä, tunnelmallinen lukukokemus, jota ei oikein saa luokiteltua mihinkään; kirja sisältää kyllä rakkaustarinan, mutta niin paljon muutakin. Juonittelua, yllättävän käänteen, kostonhimoa, traagisia kohtaloita, halua pelastaa menneisyydestään ja sen onnellisemmista päivistä edes jotain, tunteen siitä että aivan yllättäen löytääkin jotain mihin voi elämänsä ankkuroida. Lukiessa tuntuu varmalta että joku tässä vielä kuolee, mutta ei osaa, tai uskalla arvata kuka. Takakannessa mainituista vertailukohdista olen toistaiseksi lukenut vain Humisevan harjun, mutta sen osalta voin sanoa että kyllä tässä tiettyä samaa henkeä on, osittain ainakin.

Elämän pahoinpitelemät henkilöt on kuvattu taidolla, uskottavasti, ja vaikuttava on myös Wisconsinin loputtoman pitkä, rankka talvi joka ajaa jotkut epätoivoisiin tekoihin.

Ensimmäinen lause: Oli hyytävän kylmä, ja ilmassa väreili se, mikä vielä ei ollut tapahtunut.


Englanninkielinen alkuteos: A Reliable Wife (2009)


Ulkoasu: Junakuva on hieno ja täydellisen sopiva, mutta noista pitseistä en tosiaan niin kauheasti välitä. Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Karisto 2011, suom. Leena Perttula, 329 s.

Shane Jones: Light Boxes

Light Boxes vaikuttaa jo ulkoasunsa vuoksi hyvin herkulliselta: pikkuinen kirja, jonka sivuilta paljastuu lyhyitä lukuja - toisinaan sivulla on vain yksi lause - joiden fonttikoko välillä vaihtelee, ja joiden väliin on silloin tällöin sijoitettu listoja milloin mistäkin.

Ja ulkoasu tuntuu olevan sopusoinnussa mielikuvitusta kutkuttavan alkuasetelman kanssa: Nimettömässä, aiemmin onnellisessa pikkukaupungissa talvi on kestänyt jo yli kolmesataa päivää. Metsässä kaupungin ulkopuolella asuu itse Helmikuu, seuranaan tyttö joka tuoksuu hunajalta ja savulta. Helmikuu on kieltänyt kaiken lentämisen: leijat eivät nouse ilmaan, ja linnutkin vain istuvat puissa. Lapsia on alkanut kadota.

Kerronta ei varsinaisesti seuraa suoraviivaista juonta vaan poimii tarinasta palasia, kronologisesti kylläkin. Asioita ei juuri selitetä eikä henkilöitäkään esitellä vaan hypätään suoraan mukaan heidän tekemisiinsä. Kaikki tämä sai kirjan tuntumaan aluksi melko sekavalta, mutta tunne hälveni onneksi jo muutamien sivujen jälkeen, kunhan sain selkoa esimerkiksi päähenkilö Thaddeuksen perhesuhteista - ja ylipäätään siitä että Thaddeus on päähenkilö - ja pääsin mukaan tapahtumien kummallisuuteen. Kunhan vauhtiin pääsee, niin kerrontatapa sopii tarinaan erinomaisesti.

Light Boxes on lumoavan maaginen ja siinä voi tapahtua mitä tahansa. Joihinkin käänteisiin petyin ihan pikkuisen, enkä olisi pistänyt pahakseni vaikka outoutta olisi ollut ihan vähän vähemmän, mutta pidin kyllä kirjasta kovasti. Se on sekä kaunis, surullinen että paikoitellen myös julma ja raaka, mutta ennen kaikkea kiehtovan omaperäinen!

Ensimmäinen lause: We sat on the hill.


Kustantaja Hamish Hamilton 2010 (alkuteos 2009 USA), 168 s.