keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Mitä jos niitä ex tempore -grillijuhlia ei olisi ollut? Sitä joutuvat miettimään Clementine ja Sam kahden pienen tyttärensä Hollyn ja Rubyn kanssa, Clementinen ystävä Erika ja hänen miehensä Oliver sekä jälkimmäisten naapurit Vid ja Tiffany, jotka kymmenvuotiaan tyttärensä Dakotan kanssa noita juhlia isännöivät hulppealla pihallaan. Koska jotain tapahtui, ja jälkeenpäin kaikilla on tavalla tai toisella paha tai syyllinen olo, eikä arki tunnu rullaavan eteenpäin samoin kuin ennen.

Moriarty kuljettaa tarinaa eri henkilöiden näkökulmista kahdella aikatasolla: siellä juhlien jälkeisessä takkuilevassa elämässä sekä grillijuhlapäivän tapahtumien etenemistä seuraten. Kestää aikansa, ennen kuin selviää mikä Se Juttu oikein olikaan. Nautin lukemisesta koko ajan ja maltoin kyllä odottaa, mutta ehkä sitä ei olisi ollut tarpeen pimittää ihan niin pitkään. Moriarty osaa kyllä tarkastella ihmisiä ja heidän suhteitaan ja tekemisiään kiinnostavasti sittenkin kun salaisuudet on selvitetty.

Takaumien kautta esiin tulee myös Clementinen ja Erikan ystävyyden historia. Erikalla oli vaikea lapsuus hamstraajaäitinsä vuoksi ja Clementinen äiti pakotti tyttärensä tuon hyljeksityn tytön ystäväksi. Erika otettiin mukaan perhelomillekin, vaikka Clementine olisi halunnut saada enemmän tilaa hengittää. Siitä asti nuo kaksi hyvin erilaista naista ovat ollet osa toistensa elämää - ystävyys ei ole ongelmaton eikä oikein tervekään, mutta ei siitä osaa irrottautuakaan. Ja on sentään joitakin asioita, joita kukaan muu ei ymmärrä Clementinestä samalla tavoin kuin Erika. Moniin muihinkin teemoihin Moriarty kurkottelee, mutta kokonaisuus ei tunnu ollenkaan liialliselta vaan tuntuu paremminkin heijastelevan hyvin sitä, kuinka monisyinen asia elämä on. Oman näkökulmansa tarinaan tuo myös naapuruston erakkoluonteinen vanha mies, Harry.


Moriarty kirjoittaa kyllä todella laadukasta ja koukuttavaa viihdettä: rankkojakin aiheita kevyellä otteella. Aiemmin olen lukenut Hyvän aviomiehen. Jos olisin lukenut kaikki neljä suomennettua kirjaa, voi olla että kaipaisin jo tässä vaiheessa kirjailijalta jonkinlaista uutta suuntaa, mutta kahden jälkeen ei ainakaan kyllästytä vielä yhtään. Tässä on kyllä hieno kansikin! Kaunis, mutta sisältää myös jotain tarinasta.

Ensimmäinen lause: "Tämä tarina alkaa pihajuhlista", Clementine sanoi.


Englanninkielinen alkuteos:
Truly Madly Guilty (2016)

Suomentanut Helene Bützow


Kustantaja
WSOY 2017, 318 s.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Reetta Ranta & Antti Huttunen: Metsien kätkemä - Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin

Reetta Ranta ja Antti Huttunen esittelevät rakkaudella upeita kotimaisia luontokohteita kahdeksalta eri suunnalta. Retkillä laskeudutaan luolaan, kiivetään tunturin huipulle, kasataan kivipeikko pirunpellolla, melotaan pitkin rotkojärveä ja kävellään tuoksuvalla kanervaniityllä. Tärkeässä osassa on paitsi luonto itse, myös eri paikkoihin liittyvät tarinat ja myytit. Metsien kätkemä perustuu samannimiseen Ylelle tehtyyn tv-sarjaan, jonka jaksot ovat vielä nähtävissä Yle Areenassa. En ollut tutustunut sarjaan aiemmin, mutta juuri äsken katselin yhden jakson. Pääasiassa sarjassa ja kirjassa on kyse samasta asiasta eri formaatissa, mutta kyllä ne myös täydentävät toisiaan: sarja laajemmalla kuvamateriaalilla, kirja runsaammalla kerronnalla.

Kokonaisuus on kyllä huikea ja ihana ja vaikka mitä. Millä sitä mihinkään ulkomaille malttaa lähteäkään kun nähtävää on lähempänäkin! Tämä pidentää taas sitä Vedenalainen Suomi -kirjan yhteydessä mainitsemaani bucket listia. Kohdat "käy Kolilla" ja "näe Paavolan tammi" sillä jo olikin, mutta kun tarjolla on vaikka mitä muutakin. Saaristokin on vielä ihan kokematta. Sinne siis!

Kustantaja Gummerus 2016

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla

Louhen liitosta ja Tuonella kulkijoista tutuksi tullut Roona päätyy kalevalaisine kykyineen entistä vaarallisempiin tilanteisiin. Roonan isä Eerikki näkee pahaenteisen näyn, jonka vuoksi tytön on parasta vahvistaa tietäjäntaitojaan. Sitä varten ryhdytään valmistamaan omaa shamaanirumpua, jota tarvitaan siihenkin että Roonan Valpuri-äidin kaipaama miehenä kulkenut karhu, Väinö, saadaan haettua takaisin Pohjolasta. Lisäksi täytyy miettiä poikaystävä Aleksia, jonka kanssa oleminen tuntuu menevän aivan solmuun.

Sampsa, jonka kanssa Roona ystävystyi isänsä kautta edellisessä osassa, on tässä paljon esillä. Mikä taas on ongelma omalta kannaltani, koska ärsyynnyin häneen likimain ensinäkemältä enkä tunnu pääsevän siitä yli. Ei, se ei todellakaan johdu arvesta tai ontumisesta vaan jostain aivan muusta tarkemmin määrittelemättömästä, mutta nyt joka tapauksessa ärsyttää lähes kaikki tukasta lähtien aina Roonan katselemiseen asti. No, jotain kiinnostavaa hänestä sentään paljastuu lopussa, joten yritän lähteä seuraavaan osaan avoimin mielin katsomaan kuinka meille käy. :) Enkä muista kenenkään muun moittineen hahmoa, joten mulla ja Sampsalla nyt ei kai vaan kemiat toimi.


Ja muilta osinhan kyllä viihdyin tämänkin parissa oikein hyvin! Metsässä, karhuissa ja Kalevalassa riittää kyllä kaikenlaista kutkuttavaa ammennettavaksi, kuten tietysti myös tavallisessa nuoren elämässä, kaiken mystisyyden vastapainoksi. Entistä isompia asioita tässä kyllä käsitellään nopeaan tahtiin, mutta kuten edellisenkin osan kohdalla sanoin, sarja saa mielihyvin pysyä tyyliltään juuri tällaisena, helppona lähestyttävänä myös vähemmän lukeville.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. Suvi Karin taiteilema kansi on muuten hieno!

Ensimmäinen lause: Sinertävä metsäpeuran näköinen henki vaelsi pimeässä.

Kustantaja Haamu 2017, 162 s.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Lauren Beukes: Zoo City

Zinzi December etsii kykynsä avulla ihmisten kadottamia esineitä, kirjoittaa huijauskirjeitä rikollisjärjestön tiliin kuitatakseen huumevelkansa ja kantaa selässään laiskiaista. Zoo Cityn vaihtoehtoisessa todellisuudessa rikoksiin syyllistyneet saavat kukin teoistaan merkiksi eläimen, johon heillä on erikoinen symbioottinen suhde. Erään sormuksenetsintätehtävän päättyessä ikävästi Zinzi päätyy tekemään jotain mihin ei normaalisti suostu: etsimään kadonnutta ihmistä. Toinen erakoituneen tuottajagurun Odi Huronin suojateista, afropopduo iJusin teinikaksosista, on ties missä.

Lauren Beukes kuljettaa lukijaa melkoista kyytiä, pysähtelemättä selittämään asioita sen kummemmin. Zinzin menneisyys rakentuu pala kerrallaan ja eläimellisyysilmiön historia valottuu kerronnan väliin tiputelluista katkelmista, kuten tieteellisistä teksteistä ja keskustelupalstan kommenteista. Zoo City sekoittaa urbaania fantasiaa, noiria, eteläafrikkalaista kulttuuria perinteisine magiaa harjoittavine parantajineen, todellisia pakolaisvirtoja, musiikkibisnestä, eläinteemaa vedettynä paria astetta synkemmäksi kuin Philip Pullmanilla, ja mitähän vielä. Kyllähän tämä tykittää! Musiikkibisnes ei yleensä ottaen ole kiinnostuslistani kärkipäässä kun lukemisia valitsen, ja varmasti osin siksi en jaksanut ihan täysillä innostua varsinaisesta ihmisenetsintäjuonesta ja siihen liittyvistä tyypeistä, mutta Beukesin luomaa maailmaa kyllä ihailin ja viihdyin hyvin Zinzin (ja tietysti laiskiaisen) seurassa. Ja tapahtuihan siinä etsinnän lomassa erinäisiä muita mielenkiintoisia asioita, lopputuloksesta puhumattakaan.


Beukesin muuhun tuotantoon tutustuminen todellakin kiinnostaa, aiempi suomennos Säkenöivät tytöt onkin jo hyllyssä jemmassa.

Ensimmäinen lause: Zoo Cityssä kysyminen on epäkohteliasta.

Englanninkielinen alkuteos: Zoo City (2010)

Suomentanut Tytti Viinikainen


Kustantaja Aula & Co 2016, 275 s.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kahdeksan vuotta täynnä & ohjeita aloittelevalle bloggarille

Sekä Takkutukka, Cilla että Kaikkea kirjasta ovat jo aikapäiviä sitten muistaneet minua Blogger Recognition Awardilla, jonka yhteydessä pyydetään kertomaan oman bloggaamisen aloittamisesta ja neuvomaan aloittelevaa bloggaajaa. Kiitokset siitä! Koska tänään tulee täyteen jo kahdeksan vuotta tämän oman pikku nurkkaukseni olemassaoloa kirjablogistaniassa, tuntuu olevan aika vihdoin ja viimein tarttua tuohon haasteeseenkin. :)

Aloitetaan sieltä alusta: Keväällä 2009 hoksasin jostain sittemmin unohtuneesta syystä, että kirjablogejakin on olemassa. Löysin muutaman joita ryhdyin seuraamaan, ja aika pian tuli sellainen fiilis että haluan kirjoittaa sellaista itsekin. Tuumasta toimeen siis, ja niinpä julkaisin ensimmäisen postaukseni joka käsitteli Andreï Makinen romaania Maa ja taivas. Ilmeisesti onnistuin heti lähtemään liikkeelle itselleni ominaisella tyylillä, koska tuo postaus sujahtaisi nykyistenkin tekstieni joukkoon melko lailla huomaamatta. Ehkä olen nykyään keskimäärin vähän monisanaisempi, mutta toisaalta myös hyväksynyt sen että multa ei pitkiä analyysejä irtoa ja lakannut edes pikkuisenkaan kadehtimasta niitä jotka tuntuvat helposti saavan eriteltyä kirjasta vaikka mitä. Ja eihän sitä tiedä, vaikka joku ihailisi postausteni hillittyä mittaa jos omat meinaavat aina rönsytä ties mihin! :P


Kirjablogimaailmassa on alusta lähtien ollut kotoisa olo, ja on ollut hienoa seurata miten blogien saama huomio ja arvostus ovat hiljalleen lisääntyneet. Rakkaudesta kirjaan olen tämän aloittanut eikä lopettaminen ole käynyt missään vaiheessa mielessä, vaikka muut kiireet välillä ovatkin saaneet aikaan hiljaisempia kausia. Parasta koko hommassa on se, että saa kuulua huippuhyvään porukkaan joka ei koskaan väsy intoilemaan kirja-asioista! Toivotamme myös uudet kirjaintoilijat lämpimästi mukaan, mistä päästäänkin kätevästi niihin aloittelijan ohjeisiin. :)

*Kirjoita sillä tavalla kuin itsellesi tuntuu hyvältä ja luontevalta. Älä vaivaa päätäsi sillä, minkälaisia kirjabloggausten "kuuluu" olla, koska ei sellaista mallia olekaan. Normaaleja kohteliaisuussääntöjä tietysti on asiallista noudattaa, sekä varoittaa etukäteen jos käsittelet tekstissäsi juonenkäänteitä spoilaavasti. :)

*Koska luultavasti toivot blogillesi lukijoita, käy kommentoimassa muiden blogeihin tai linkitä postauksiasi vaikka Facebookin Kotimaiset kirjablogit -sivulle. Tulemme mielellämme vastavierailulle! (Oma muualle kommentointini on kyllä taas ihan hunningolla, pitäisi ryhdistäytyä...)

*Vaikka blogin ulkoasukin tietysti kannattaa suunnitella omien mieltymysten mukaan, niin luettavuuskin on hyvä muistaa. Koukeroinen fontti ja valkoinen teksti mustalla pohjalla ovat monien mielestä hankalia luettavia.

*Älä stressaa siitä, kuinka usein julkaiset, ainakaan jos bloggaat ihan vain puhtaasti harrastusmielessä. Omissa kirjoituksissani saattaa olla välillä vaikka kuukauden tai parinkin tauko, ja sitten vauhtiin päästyäni tekstejä tulee monena päivänä putkeen. Mitäpä tuosta! :) Useimmat seuraavat blogeja jonkin sellaisen systeemin kautta, jossa tuorein juttu pompahtaa aina kärkeen, joten kyllä se sinunkin blogisi sieltä sitten taas osuu silmiin vaikka taukoa vähän tulisikin.

*Käytä alkuvaiheessa vähän aikaa sen miettimiseen, millaisia tunnisteita haluat käyttää. Vertaile vaikka muiden omia. Niitä on nimittäin melko työlästä ryhtyä muuttamaan sitten kun postaukset lasketaan sadoissa! :) Omani tuntuvat paikoin epäloogiselta sekasotkulta, mutta siihen olen tyytyväinen että olen ryhtynyt jo aika aikaisessa vaiheessa listaamaan blogatut kirjat aakkosittain Kaikki kirjat -välilehdelle. Löydän sen kautta itsekin tietyn postauksen helposti tarpeen vaatiessa.

*Mutta ehkä nämä ovat ne tärkeimmät: Anna mennä vaan, hyvin se menee! Ja yritä saada postauksiisi edes pikku ripaus sitä hehkuvaa kirjarakkautta, jolla Krista kirjoitti luettuaan hyvän kirjan.


<3 br="">

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu

Miettiessäni, mitä tästä Anni Sinnemäen runokokoelmasta kirjoittaisin, minua häiritsi se ajatus etten muista lukemastani kovinkaan paljoa vaikka runoista pidinkin. Ehkä tämä muistamattomuus - ja siitä häiriintyminen - johtuu osaltaan siitä, että yleensä luen mieluummin lyhyempiä ja tiiviimpiä runoja, jolloin yksittäiset tekstit jäävät helpommin kokonaisuudessaan mieleen. Sinnemäen runot ovat pidempiä ja polveilevampia. Lisäksi niiden tyylissä on pieni annos sellaista unenomaista utua (tai ei oikeastaan sitä, mutten keksi parempaakaan ilmaisua) joka tuntuu estävän niiden kiinni tarttumisen. Nyt kirjaa selaillessani pidän niistä kyllä edelleen. Tai taas.


Kirjoittaessani Sokeana hetkenä -kokoelmasta vuonna 2012 olen todennut näin: "Jonkinlaisen yhteisen teeman voisi ehkä sanoa olevan 'hetkiä elämästä'. - - Tavallisia ihmisiä tavallisissa elämissään, joista yksikään ei kuitenkaan ole tavanomainen, vaan jokainen omanlaisensa." Hetkiä elämästä sopii kuvaamaan tätäkin, ja ehkä samaa voi soveltaa kokoelman lukemiseenkin. Ajattelemalla, että on saanut viettää hetkiä nauttien runoista silloin kun ne ovat silmien edessä, ja se riittää.


Noita hetkiä runojen mukana on vietetty ainakin Helsingissä ja maailmalla, nuoruutta tai päättynyttä suhdetta muistellen ja vieraillen lapsuudenkodissa aikuisena. Sinnemäen teksti on keveää mutta tarkkavaista, sitä on ilo lukea. Loppuun lainaus kohdasta, joka jäi kuin jäikin mieleen. Loppuosa nuoruuden ystävien muistelusta nimeltä Pojat:

"Näen kuinka he seisovat rantavedessä
lahkeet käärittyinä mutta märkinä
lasit kädessä
juhannuksen jälkeinen melankolinen aurinko
läpivalaisee heidät, heidän janonsa, halunsa, vähän liian
terävän älynsä
hennosti erottuvat ne kohdat
joista he myöhemmin murtuvat"

(Kokoelman runojen lukumäärä on hieman tulkinnanvarainen, mutta laitetaan runohaasteeseen 39 runoa lisää, yhteensä siis kasassa 516.)

Kustantaja Otava 2009, 77 s.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Ossi Hiekkala: Nimettömien hautojen maa

"Suomessa on satojatuhansia neliökilometrejä koskematonta maata. Yhdelle ruumiille riittää niistä pari neliömetriä." (takakannesta)

Ossi Hiekkalan sarjakuvadebyytti sisältää kolme lyhyttä tarinaa, joissa nimettömiin hautoihin vievät huumekauppoihin sekaantuminen, perheväkivalta ja kosto. Tyyli on finn noir, tunnelma armoa antamaton, piirrokset realistisia ja sivujen sininen sävy hyytävän kylmä.

Nappasin kirjan mukaan ihan summissa, plaraillessani mitä kirjaston sarjakuvahyllystä löytyy. Totesin komeaksi ja toimivaksi rikosviihteeksi, jota olisi mielellään lukenut pidempäänkin.

Kustantaja Arktinen Banaani 2016, 64 s.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Pekka Tuuri: Vedenalainen Suomi

Hyllyssä odotellut Pekka Tuurin Vedenalainen Suomi pääsi viimein tarkemmin tutkittavaksi MarikaOksan luontokirjahaasteen innoittamana. Aihepiirikin istuu sopivasti tänään vietettävään maailman vesipäivään.

Vedenalainen maailma saattaa vaikkapa kesämökin laiturilla olla hyvinkin lähellä, mutta silti useimmille vieras. Tuuri esittelee sitä tekstein ja runsain valokuvin, sammakoiden kutulampareesta mereen ja pikkuisista selkärangattomista uponneeseen sotalaivaan. Silmääni miellyttivät usein eniten ne kuvat, jotka on otettu veden ja ilman rajoilta (lummekuvat toki myös), kiinnostavinta tutkittavaa sitten taas löytyi pinnan alta. Enpäs tiennytkään, että sinisimpukoita voi olla noin tiheässä, enkä muista kuulleenikaan tuollaisesta piiiiiiiiitkästä hoikasta pikku kalasta, joka ei juurikaan osaa edes uida. Vesisammalet hämmästyttävät kyvyllään pysyä pohjassa kiinni kosken hurjassa virtauksessa, lähdekuvissa ihaillaan veden kirkkautta. Selviääpä sekin, miltä kalliorantaan murtuvat aallot näyttävät veden alta katsellessa. Ja tietysti käsittelyssä ovat myös ihmisen toiminnan tulokset. Kun terveen merenpohjan katselun jälkeen törmää kuvaan jossa pohjan on rehevöitymisen jälkiseurauksena vallannut harmaa rikkibakteerien matto, näky on karmiva. Eikä syntilistamme toki siihen jää. Vanhat hylyt ja veden valtaama kaivos sentään tarjoavat sukeltajille hienoja elämyksiä.

Tuuri on ottanut useimmat kuvat alle viiden metrin syvyisessä vedessä, joten ihan hurja extremisti ei tarvitsisi olla päästäkseen näkemään samoja asioita. Laadin jonkin aikaa sitten bucket listin asioista joita haluan tehdä, nähdä ja kokea. Kirjan suljettuani kävin saman tien lisäämässä yhden kohdan: käy sukeltamassa.

Kustantaja WSOY 2013, 158 s.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta

Joukko seurakuntalaisia on perinteisesti matkustanut pääsiäisretriittiin vanhaan eläintentäyttäjän taloon, surkealle ja syrjäiselle Loneyn rantakaistaleelle petollisen vuoroveden äärelle. Kirjan kertoja on tapahtuma-aikaan teini-ikäinen Tonto, jonka mykän ja ikäistään lapsenomaisemman isoveljen Hannyn toivotaan parantuvan pyhäkön lähteen vettä juomalla. Edellisestä käynnistä Loneyssa on muutamia vuosia, sillä jotain tapahtui edellisellä kerralla ankaralle isä Wilfredille, kun tämä oli kävelyllä rannalla. Nyt joukkoa johtaa isä Bernard, nuorempi ja rennompi pappi, joka ei miellytä ainakaan veljesten tiukan linjan uskonnollista ja vanhoihin tapoihin takertuvaa äitiä. Muutenkin tämä vierailu tuntuu menevän monin tavoin pahaenteisesti pieleen.

Kyllä tämän mielestäni kauhukirjallisuudeksi voi laskea, vaikka se tulkinnanvaraista onkin enkä tunne mitään erityistä tarvetta tunkea kirjaa tiettyyn lokeroon. Kauhun piiriin kuitenkin mahtuu muutakin kuin suoranaista pelottelua. Tunnelma ainakin on osin goottilaisen kauhistuttava, ja jotain selittämätöntä ja synkkää tässä tapahtuu. Ehkä vähän liiankin selittämätöntä, vaikka itse koenkin päässeeni asiaan kiinni riittävästi ollakseni tyytyväinen.

Hurley on luonut onnistuneen miljöön joka on tarinassa vahvasti läsnä. Tonto mainitsee talon näyttävän siltä että se on hylätty monta kertaa, ja sama tuntu on maisemassakin. Myös veljesten välinen suhde on hienosti kuvattu. Kukaan ei ymmärrä Hannya yhtä hyvin kuin Tonto. Hanny kantaa takkinsa taskussa joukkoa tavaroita joiden avulla hän kommunikoi veljensä kanssa: pieni muovinen dinosaurus tarkoittaa anteeksipyyntöä, nauloja sisältävän purkin ravisteleminen että hänen päätään särkee.


Hylätty ranta valittiin Iso-Britanniassa ilmestymisvuotensa parhaaksi esikoisromaaniksi. Jotain erinomaista tässä kyllä onkin, jotain mitä en saa laitettua sanoiksi ja mikä tuntuu paremmin hiipivän mieleen vasta nyt jälkeenpäin. Laitetaanpa Hurleynkin nimi mieleen.


Jaakko Kankaanpään käännös on hyvä, mutten malta olla ihan pikkuisen mutisematta kirjan viimeistelystä. Olisi helpompaa keskittyä tarinaan jos ei takertuisi tuijottamaan sitä, vaihtuuko koiran nimi tälläkin sivulla Monrosta Munroksi ja takaisin. Sen sijaan kehun kyllä katseen kiinnittävää kantta, jota on liikkeellä sekä mustana että valkoisena versiona.

Tämä oli muuten ensimmäinen puhelimen ruudulta lukemani kirja. Vaihdoin Androidiin vähän aikaa sitten ja sain viimein luettavaa myös laitteeseen joka on mukana niinäkin joutilaina hetkinä kun paperista kirjaa ei ole käden ulottuvilla. Mukavastihan se lukeminen sujui sieltäkin - kyllä kirja on kirja vaikka sen laittaisi mihin!

Ensimmäinen lause: Syksy oli tosiaan saanut hurjan lopun.

Englanninkielinen alkuteos: The Loney (2014)

Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Kustantaja WSOY 2016, 269 s.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Eeva Heilala: Omenat omasta puusta

Maanläheistä runoutta pohjoispohjalaiselta maatalonemännältä. Eeva Heilala kirjoittaa sukupolvista ja vanhenemisesta, työstä ja maaseudusta, kanssaihmisistä, muuttuvasta maailmasta. Kirjasta piirtyy kuva ihmisestä jolla on ollut hyvä elämä, vaikka matkalle aina raskaitakin asioita mahtuu. Runoissa tulevat esiin perinteiden kunnioittaminen ja rauhoittava vanhan maailman tuntu. Vain pieninä hetkinä tuli sellainen tunne, että kuulun itse jo toiseen aikaan. Muistiin haluan merkitä tämän isoäidin runon:




On vaikea puhua lapsista mitään
ne ovat liian läheltä
kivulla synnytettyjä
ja kiireen keskellä kasvatettuja

Mutta lastemme lapset
miten ihanaa helmikudetta
elämämme kankaassa 

Runohaasteeseen 82 runoa lisää, yhteensä nyt 477.


Kustantaja Tammi 2006, 104 s.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja

Novellikokoelma, jossa henkilöiden maailmat nyrjähtelevät tavalla tai toisella paikoiltaan tai näyttäytyvät uudenlaisina.

Kaikki eivät osuneet mutta kyllä Tuuve Aro onnistui iskemään useampaan kertaan. Parhaiten tästä jää varmasti mieleen Heräämö, jossa nainen menee sairaalaan steriloitavaksi ja toinen synnyttämään. Heti lukemisen jälkeen tuo tarina häiritsi mielenrauhaani niin että toivoin etten olisi sitä koskaan lukenutkaan. Sulattelun jälkeen arvostan sitä, kuinka kirjoittaja onnistui tuollaisen tunteen saamaan aikaan. Toisilla tavoin häiritseviä ovat Haju, jonka päähenkilö kärsii äkillisesti ilmaantuvasta karmeasta löyhkästä jota kukaan muu ei huomaa, sekä Lihanleikkaaja, kertomus ikävästi päättyvistä vegaanisista grillijuhlista.


Suosikkihenkilöni kokoelmassa on ehdottomasti Elsa-novellin nimihenkilö, leskirouva joka kulkee Stockmannilla näpistelemässä nauttien kihinästä sisällään ja vertaa näkemiään miehiä menettämäänsä Arvoon etsien tuttuja piirteitä. Sisuskaluja kuristavin henkilö taas Kahdet kasvot -novellin Tomi, poika jonka äiti muuttuu aina toisinaan vieraaksi ja isä käy joskus, joka välillä saa olla rakentamassa lumilinnaa muiden lasten kanssa kunhan pahimmat huutelijat eivät ole paikalla, joka tutustuu pyöräkellarissa oleilevaan vemputtajamieheen ja löytää lopulta kykynsä ottaa tilanne hallintaan.


En ole lukenut Arolta muuta mutta ehkäpä täytyy, novelli tuntuu ainakin olevan hallinnassa!

Ompun novellihaasteeseen kertyi tästä kaksitoista novellia.

Kustantaja WSOY 2017, 153 s.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Mhairi McFarlane: Sinusta kaikki alkoi

Historian asiantuntija Anna Alessi on muuttunut kouluaikojen jälkeen melkoisesti, mutta vuosien kiusaamisen traumoista hän ei pääse eroon. Kun James Fraser ilmestyy taas Annan turhauttavia nettideittejä sisältävään elämään, Anna huomaa että joku muukin vaikuttaa muuttuneen. Viimeisen kiusaamistapauksen takana ollut tyyppi tuntuukin nyt mukavalta seuralta. Mutta uskaltaako siihen tunteeseen - ja Jamesiin - todella luottaa?

Ajattelin aiemmin ettei chick lit ole mua varten, mutta mielessä on jonkin aikaa pyörinyt että voisihan sitäkin kokeilla jos jotain riittävän kiinnostavaa osuu kohdalle. Tämä nyt sitten pääsi kirjastosta kotiin ja kuinkas kävi - jäin saman tien niin koukkuun että melkein myöhästyin töistäkin kun en olisi malttanut lopettaa lukemista! Vaikka juoni onkin suurelta osin ennalta-arvattava niin mitä sitten, juttuhan meni just niin kuinka mä sen halusinkin menevän!


Hyvin siis viihdyin, ensinnäkin siksi että halusin jo äkkiä saada tietää kuinka seuraava käänne oikein tapahtuukaan, ja toiseksi siksi että Annan ja Jamesin sanailu on oikeasti hauskaa. Siihen kun sitten vielä laitetaan sekaan vakavampaakin ajateltavaa niin hyvä paketti on kasassa. Voipa olla että luen tämän vielä uudestaankin. :)

Ensimmäinen lause:  - Hyvät naiset ja herrat... Elton John!

Englanninkielinen alkuteos: Here's Looking at You (2013)

Suomentanut Anja Lindqvist

Kustantaja HarperCollins 2016

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Tore Renberg: Huomenna nähdään

Tore Renbergin romaanissa on iso joukko henkilöitä joiden näkökulmista seurataan tapahtumia kolmena syyskuun päivänä öljyllä rikastuneessa Stavangerissa. Kahden teinitytön yh-isä Pål, joka on onnistunut järjestämään itsensä syvälle ongelmiin. Pålin tyttäret, tunnollinen voimistelijalahjakkuus Malene ja kiukkuinen Evanescence-fani Tiril. Sisarusten koulutoveri Sandra, uskovaisen perheen kiltti tyttö joka on rakastunut ja käy salaa metsikössä tapaamassa Danielia. Tämä taas on koulun komein mutta myös vaarallisimpana pidetty poika, jonka menneisyydestä ennen lastenkotiin päätymistä liikkuu hurjia huhuja. Paikallinen pikkurikollisporukka, jolta Pål pyytää apua kun ei keksi enää muutakaan. Siihen kuuluvat ylipainoinen kauhuleffafanaatikko Jan Inge, tämän jatkuvasti samana jatkuvaan elämäänsä jumiin jäänyt sisko Cecilie - jota Jan Inge myi kaupungin pojille sisarusten jäätyä taloon kahdestaan 80-luvulla - ja kaksimetrinen, arvaamaton ja taukoamatta pälpättävä Rudi, joka on seurustellut Cecilien kanssa pian kolmekymmentä vuotta. Porukan neljäs jäsen, "hullu korealainen" Tong on vapautumassa vankilasta ihan kohta.


Moni heistä vaikuttaa ehkä ensinäkemältä turhan stereotyyppiseltä, mutta Renberg tekee kyllä jokaisesta kiinnostavan eikä kukaan ole vain yhdenlainen. Teksti kulkee hyvin ja jäin siihen kiinni heti alkusivuilla kun Pålin hiljainen epätoivo puski esiin rivien välistä. Ajattelin, että pliis, selviä tästä, mistä ikinä onkin kyse. Ja kun henkilöitä esiteltiin lisää ja yksi jos toinenkin tunki selvittämään asioitaan samaan pieneen metsikköön, ajattelin, että voi paska, tästä tulee vielä helvetillinen sotku, ja haluan tosiaankin tietää millainen. Ja siitä tuli sotku, ja runsaat kuusisataa sivua alun jälkeen olin edelleen kiinnostunut tietämään miten homma oikein päättyy - vaikka henkilöt tässä tuntuivatkin tärkeämmiltä kuin juoni. Pålin lisäksi ehkä eniten symppasin Cecilietä. Kai hänen voisi määritellä edustavan "white trashia". Hän miettii, miten elämästä oikein tuli sellaista ettei hänellä ole koskaan ollut yhtäkään naispuolista ystävää. Että on vain veli, ainaiset samanlaiset aamiaiset ja Rudi ja Rudin jatkuvat naintihalut ja vielä jatkuvampi pälätys josta Cecilie haluaisi eroon.

Renberg kirjoittaa sujuvaa dialogia, käyttää kerronnassa hienosti myös henkilöiden musiikkimakua ja tuo esiin sellaisiakin tyyppejä, jotka eivät kovin usein näyttäydy kirjojen pääosissa. Aikakaan mun lukemieni. Kannatti napata kirjastosta hetken mielijohteesta kirja, joka ei ensivaikutelmaltaan ehkä ollut niin mun juttuni.

Ensimmäinen lause: Silmät, ihan kuin niissä olisi hiekkaa.

Norjankielinen alkuteos: Vi ses i morgen (2013)

Suomentanut Outi Menna

Kustantaja Like 2016, 653 s.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (äänikirja)

Neuvostoliiton loppuaikoina suomalainen tyttö ja venäläinen mies päätyvät hyttitovereiksi junamatkalla halki valtavan Siperian. Mies juo vodkaa, kaivaa ruokatavaroita ilmeisen pohjattomasta repustaan, kertoo laajasta Venäjänmaasta ja sen kansasta, omasta elämästään myös, ehdottelee toisinaan törkeyksiä kun tekee niin kovasti pillua mieli ja pyytää sitten anteeksi. Tyttö kuuntelee, piirtää, kieltäytyy vodkasta, ajattelee Moskovaan jäänyttä Mitkaa ja tämän äitiä, ja pakenee välillä käytävään saatuaan tarpeekseen. Hiljalleen heidän välilleen muodostuu erikoinen ystävyys.


Muistelen, että aiemmin kirjaa googlaillessani törmäsin jossain tietoon - vai olikohan pelkkä huhu - siitä, että Rosa Liksomin tytär pyysi äitiään selittämään mikä oli Neuvostoliitto, ja selityksenä syntyi tämä kirja. En siis mene vannomaan että tämä pitää paikkansa, mutta pidän ajatuksesta. Eikä kirja ole huono selitys ollenkaan, uskoisin. Ainakin Neuvostoliitto on kuvattu niin, että koin sen äänikirjaa kuunnellessanikin kaikilla aisteilla. Nyt pitäisi olla käden ulottuvilla sivuja joita voisi selailla ja palauttaa mieleen, kuinka hienoa Liksomin kieli oikein onkaan. Symboliikkaakin kirjassa taitaa olla niin paljon etten edes yritä alkaa setvimään sitä erittäin puutteellisella asiantuntemuksellani. Ilmeisesti myös junan kulkema reitti on loppupäästään todellisuudessa mahdoton, mutta en usko tämänkään olevan Liksomilta vahinko.

Miestä on kai monikin pitänyt vastenmielisenä tyyppinä, mutta omasta mielestäni hän on kiinnostava henkilö josta halusin jatkuvasti tietää lisää. Tyttö jäi vähän etäisemmäksi. Toisinaan kaipasin kuuntelusta taukoa, mutta lopulta viihdyin tällä rujon tunnelmallisella matkalla varsin hyvin.

Kustantaja WSOY 2012, 6 h 50 min, lukija Pertti Sveholm

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Caj Westerberg: Yönmusta, sileä

Caj Westerbergin runoissa puhutaan veneen kevätkunnostuksesta, lentoon lähtevästä koskelosta, villeistä kukista, vanhoista tuttavista, hippiäisen piirroksista männikön hiljaisuuteen. Mulla on paha tapa huidella runokokoelmien läpi turhan nopeasti, malttamatta aina antaa yksittäisille runoille tarpeeksi tilaa päässäni. Yönmusta, sileä kuitenkin pakotti jarruttamaan moneen kertaan. Yleensä sen saivat aikaan kaikkein lyhyimmät tekstit, vain rivin tai kahden mittaiset toteamukset jostain luonnossa havaitusta.

Kun lukee sivulta sanat

Saaren liepeet karehtivat

tai

Varjot hiekkatiellä, tuulessa

täytyy nostaa katse kirjasta, tai ehkä laittaa silmät kiinni, ja kuvitella näky mielessään. Sitten olo on vähän seesteisemmän rauhallinen kuin ennen lukemista.

Kirja on ihana, ja sen palauttaminen kirjastoon ja eroaminen sen tarkkanäköisestä, hyvää tekevästä sisällöstä alkoi tuntua niin vastentahtoiselta että päädyin etsimään netistä omaa kappaletta ostettavaksi kesken tämän postauksenpätkän kirjoittamisen. Löysin.


Runohaasteeseen 48 runoa lisää, saldo nyt 395.

Kustantaja Otava 2011, 66 s.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäen runouteen tutustuminen on ollut ajatuksissa esikoiskokoelman ilmestymisestä asti, mutta aloitinpa nyt tästä toisesta jonka sain kirjastosta napattua haltuuni. Kansiliepeessä Kytömäen esitellään olevan keski-ikäinen tamperelaispoika, mikä tuntuukin tiivistävän hyvin tämän hymyilyttävän ja sanoilla leikittelevän mutta myös ajatusta täynnä olevan kirjan hengen. Tämän kirjoittaja ei nimittäin ole vahingossa erehtynyt kasvamaan liian aikuiseksi. Olisipa ikävää, jos ei enää ehtisi pysähtyä katselemaan elämän ja maailman kiinnostavia pieniä yksityiskohtia.

Kytömäki runoilee kissoista, metsästä, rakkaudesta ja maailmanmenosta. Tiesin jo etukäteen tykkääväni, eikä tarvinnut yhtään pettyä. Tässä esimerkkinä tarjolle mielestäni hymyilyttävin runo:

"Kävellessäni
milloin missäkin
näen usein rusakon
ja kuvittelen sen
aina samaksi.

Harva rusakkokaan erottaa
runopoikia toisistaan." 

Runoihin ihastumisen lisäksi lukemisen jälkeen on mielessä se, että kyllä vain, alkaa olla korkea aika ryhtyä taas kissanomistajaksi. Mieluummin kahden. Minäkin haluan taas saada rystyset verille leikkisistä kynsistä, katsella nukkuvien saalistajien nykiviä tassuja ja lukea sateella runoja kissaseurassa.

Runohaasteeseen kertyi 59 runoa lisää, yhteensä koossa 347.

Kustantaja Sanasato 2016, 76 s.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Arto Lappi: Kukko puussa & Oravan portaat

Viime vuonna näihin aikoihin luin Arto Lapin
runokokoelmaa, joista varsinkin Harakan pajaan ihastuin. Nyt vuorossa oli pari aikaisempaa teosta. Nämäkin sisältävät haikujen ja tankojen mittoihin tiivistettyjä ajatuksia ja havaintoja monenlaisista isoista ja pienistä asioista. Kuten esimerkiksi tähtien valaisemasta illasta joka on mentävä tuhlaamaan niitylle, metsästä jonka ovet ovat avoinna tuulen kulkea, siitä kun lähtee kaikista risteyksistä eri suuntaan kuin yleensä, rakkaan hymystä joka tuntuu varpaissa asti ja tuhatjalkaisesta joka kenties saisi itsensä solmuun jos ryhtyisi miettimään jalkojensa järjestystä niitä siirrellessään.


Ihan niin vahvasti en näitä kokenut kuin noita aiemmin lukemiani vaan aika moni runo tuntui kulkevan pääni läpi jälkiä jättämättä. Jotkut ainakin siksi että ne tuntuivat liian itsestäänselviltä toteamuksilta joista en saanut irti mitään mikä olisi liikauttanut ajatuksia.  Mukavaa näitä silti oli lukea, ja tokihan välillä osui kohdalle myös niitä helmiä, jotka kiinnittävät katseen ja ajatukset vähäksi aikaa puoleensa ja pakottavat odottamaan ennen kuin voi siirtyä seuraavalle sivulle. Nämä haluan merkitä itselleni muistiin:

"Tämäkin polku
yhtyy toisiin polkuihin:
kompastun toisten
jättämiin jälkiin, toiset
taas minun jättämiini."

Kukko puussa, s. 76

"Silmut liekkeinä:
ruskean kyynen alta
vihreät lehdet
minä hetkenä hyvänsä,
minä hetkenä hyvänsä."

Oravan portaat, s. 62

Lapin runoja päätyy kyllä varmasti luettavaksi jatkossakin. Ompun runohaastetta varten näistä kertyi runoja jo peräti 149 + 139 = 288 kappaletta!

Kustantaja Sammakko 2002/2004, 153/151 s.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Maylis de Kerangal: Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät

Kirja alkaa klo 5.50 eräänä aamuna kun 19-vuotias Simon Limbres herää lähteäkseen kavereidensa kanssa surffaamaan ja loppuu 5.49 seuraavana aamuna. Siinä välissä Simon on joutunut onnettomuuteen ja todettu aivokuolleeksi, hänen vanhempansa ovat yrittäneet hyväksyä sen että Simon on kuollut vaikka sydän vielä lyökin, samalla kun ovat jo joutuneet keskustelemaan elinsiirron mahdollisuudesta, sydän on pysäytetty, irrotettu, kuljetettu toiselle puolen maata ja siirretty Claire Méjeanille, joka saa käsittämättömän lahjan jonka antajaa ei koskaan pääse kiittämään.

De Kerangal käsittelee asiaa monelta kannalta: paitsi Simonin perheen suruna ja Clairen ristiriitaisina ajatuksina, myös esittelemällä kuinka sydämensiirto tapahtuu juridisesti ja käytännössä. Välillä ehditään tutustua hoitohenkilökunnan yksityiselämäänkin. Monella lailla mielenkiintoinen ja vaikuttava kirja, joka ei sitten kuitenkaan jättänyt mieleen niin vahvaa jälkeä kuin aiheenkin puolesta olisi voinut kuvitella. De Kerangalin kirjoitustyylistä kyllä tykkäsin, ja nimi on laitettu tarkasti mieleen jos vaikka suomennoksia saataisiin lisääkin. Tämä käännös on Ville Keynään ja Anu Partasen laadukasta yhteistyötä. Anna Makkosen suunnittelemaa näyttävää kanttakin pitää vielä kehaista!


(Pääsenpä viimein purkamaan blogattavien kirjojen sumaa uuden tietokoneen omistajana... Moni teksti jo kirjastoon palautuneista kirjoista jäänee tämän tavoin vähän tyngäksi mutta jääköön, tulevatpa ainakin merkityiksi muistiin. :)

Ensimmäinen lause: Simon Limbresin sydämestä on lähes mahdotonta sanoa mitään varmaa; tuosta ihmissydämestä jonka syke tiheni hänen syntymänsä hetkellä, yhdessä toisten tapahtumaa todistavien sydänten kanssa, siitä mikä sai tuon sydämen sykkimään, oksentamaan, lihomaan, tanssahtelemaan keveänä kuin höyhen tai vajoamaan raskaana kuin kivi, rakkaudesta joka huumasi sen ja sulatti sen... (ja niin edelleen, aina seuraavalla sivulla odottavaan pisteeseen saakka)

Ranskankielinen alkuteos: Réparer les vivants (2016)

Suomentaneet Ville Keynäs & Anu Partanen

Kustantaja Siltala 2016, 255 s.

torstai 23. helmikuuta 2017

Lars Sund: Erikin kirja

Ylellä on itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi meneillään hieno 101 kirjaa -projekti, johon on valittu käsiteltäväksi yksi kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Mukana on myös iso joukko kirjabloggaajia joille on arvottu luettavaa, ja omalle kohdalleni arpa toi Lars Sundin Pohjanmaa-trilogian päätösosan vuodelta 2003. Hyvä niin! Päätin saman tien lukea koko trilogian, ja olen nauttinut reissustani Siklaxiin lukiessani tieni läpi Colorado Avenuen ja Puodinpitäjän pojan kohti Erikin kirjaa. Toimisihan tämä kai itsenäisenäkin, mutta kyllä ymmärrys henkilöiden taustoista olisi jäänyt vajavaiseksi jos olisin suoraan tähän hypännyt. Enkä ainakaan olisi tuntenut oloani niin kotoisan tervetulleeksi Erikin kirjan ensiriveillä, kun vanhat tutut kutsuvat lukijaa uppoamaan tarinaan:

"Tervetuloa. Me olemme odottaneet sinua.
Me olemme Siklaxin vainajia.
Astu sisään vain! Käy peremmälle Smedsasin saliin!" (s. 7)

Näsien, Smedsien ja Holmien seurassa kuljetaan nyt talvisodasta 2000-luvulle asti, suurimman huomion siirtyessä taas seuraavaan sukupolveen. Erityisesti Erik Smedsiin. Siihen nuorempaan, kansalaissodassa kaatuneen setänsä mukaan nimettyyn. Tämä Erik toimii tiedustelu-upseerina, joutuu sotien jälkeen lähtemään maasta ja päätyy CIA:n vakoojaksi. Hänen pitkä sotansa kommunismia vastaan päättyy, kun hän näkee televisiosta miten Neuvostoliiton lippu laskeutuu salosta. Ehkä on aika palata kotiin Siklaxiin, lähes puolen vuosisadan jälkeen. Lisäksi seurataan Erikin serkun ja kasvattisisaren Margaretan sekä tämän tulevan puolison Charlesin vaiheita. Tästä parista tulee aikanaan trilogian kertojana toimivan Carl-Johanin vanhemmat.

Sund punoo taas sukutarinaansa monenlaista kiinnostavaa. Ensinnäkin vakoilun ja kylmän sodan, joihin liittyen en ole tainnutkaan lukea juuri mitään. Nytpä heräsi uudenlainen mielenkiinto niihinkin.

Sen, miltä sota näytti kotirintamalla nuoren Margaretan silmin, Sund taas tiivistää taidolla pariin sivuun. "Elämä oli harmaata; ihmiset olivat harmaita; jopa hajut olivat harmaita. Margaretan muistissa sota haisi savulta, jäähtyneiltä huoneilta ja likapyykiltä." (s. 156) Sota oli loputonta levottomuutta, kuolinilmoituksia, pulaa, jonoja, pieniksi jääneitä vaatteita, huonoja kenkiä, miedosti lampaalta haisevaa saippuaa, katkeilevaa koulunkäyntiä, pimennysverhoja, perunapuuroa, kehotuksia työhön ja valppauteen.

Sitten on Charlesin kehittyminen merkittäväksi taiteilijaksi, kun hän viimein löytää oman viivansa. Paria hänen maalaustaan kuvaillaan niin tarkasti ja elävästi että melkein pääsee unohtumaan että ne ovat fiktiivisiä eikä niitä kannata yrittää etsiä Googlen kuvahausta.

Niin, ja sitten se fiktiivisyys muutenkin ja Sundin persoonalliset kerrontaratkaisut. Kertoja Carl-Johan, joka toisinaan poikkeaa itsekin menneisyyteen kertomiensa tapahtumien aikoihin ja paikkoihin, muistuttaa aina silloin tällöin että fiktiotahan tämä kaikki on, hän itsekin. Kun Erik kotiin palatessaan ajaa Pohjanmaalle ja kääntyy Siklaxin viitan suuntaan, mainitaan hänen autoineen siirtyvän valtatie 8:lta suoraan fiktioon. Pidän näistä Sundin erikoisuuksista, jotka antavat kerronnalle ihan omanlaisensa mausteet. Smedsasin salissa tarinaa kuuntelevat vainajat aiheuttavat toisinaan nauruntyrskähdyksiäkin välihuuteluillaan. Todellisella historiankirjoituksellakin leikitellään esimerkiksi silloin, kun selvitetään että Rovaniemen polttaminen itse asiassa johtui Rurik Holmin murjotusta bussista ja ulvovista koirista.

Tämä tekstini tuntuu nyt poukkoilevan vähän sinne sun tänne. Poukkoilkoot - se johtuu siitä että olo on hieman haikea nyt kun oleilu Siklaxin väen seurassa on ohi ja mieleen pulpahtelee sekalaisia matkan varrella koettuja ja vastaan tulleita asioita jotka tekee mieli mainita. Mitä vielä?
Dollari-Hanna. Rödskär, Amerikka ja 45 vuotta kauppapuodin tiskin takana. Henkilöiden runsaudesta huolimatta Hannan elämänkaari on se seikka joka sitoo trilogian yhteen, kuten toteaa myös Kimmo Rantanen Turun Sanomien arviossaan vuodelta 2004.
Ida, joka ajatteli kuinka kaikki miehet vuorollaan lähtivät - veli, aviomies, poika - jättämättä hänelle muuta vaihtoehtoa kuin jäädä ja hoitaa asiat kotona.
Se, että onneksi on navetta jonne on hyvä mennä suremaan, lehmien hyvään lämpöön.
Ne henkilöiden väliset paljonpuhuvat hiljaisuudet, jotka taisin mainita edellisestäkin osasta kirjoittaessani mutta voipa sen hyvin tehdä uudelleenkin.

Viihdyin ja vaikutuin, ja ymmärrän taas vähän paremmin aikoja joita en ole elänyt. Kiitokset Lars Sundille tarinasta, ja tietysti myös Liisa Ryömälle siitä, että sain lukea Erikin kirjan sujuvana käännöksenä.




Ensimmäinen lause: Tervetuloa. 

Ruotsinkielinen alkuteos: Eriks Bok (2003)

Suomentanut Liisa Ryömä

Kustantaja WSOY 2004, 468 s.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Lars Sund: Puodinpitäjän poika

Puodinpitäjän poika jatkaa Colorado Avenuesta alkanutta sukutarinaa ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Tarinan kehyskertomus sijoittuu nyt 1990-luvun alkuun: entinen pirtukuningas Otto Näs karkaa ryminällä vanhainkodista koska haluaa päästä vielä käymään Siklaxissa ja Rödskärillä. Avustajanaan hänellä on tyttärenpoikansa Carl-Johan, romaanitrilogian kertoja, joka teki omia huomautuksiaan jo edellisessä osassa mutta nyt vasta ruumiillistuu myös kirjan henkilöksi. Karkumatkan tarkoituksena on myös puhuminen: Otto haluaa kuulla mitä kotipuolessa tapahtui 1930-luvun aikana hänen kadottuaan jäljettömiin murhaepäilyn vuoksi, ja vastineeksi hän on luvannut kertoa mitä oikein itse tuolloin puuhaili.

Kyllähän silloin tapahtumia riittikin puolin ja toisin. Oton Amerikan-seikkailujen todenperäisyys herättää välillä Carl-Johanissa ymmärrettäviä epäilyksiä, mutta ei sen väliä: tämä on niitä tapauksia, joissa lukija haluaa hypätä mukaan ja uskoa kaiken. Siklaxista kerrottaessa taas eletään läpi niin henkilökohtaista kuin koko Suomen historiaakin. Isossa osassa on Oton siskon Idan mies Gustav Smeds, Siklaxin suurimman talon perijä jolle isän saappaat ovat mahdottomat täyttää. Heikkoluontoista, omista unelmistaan luopumaan joutunutta Gustavia vievät vuoroin viina, lapuanliike ja huijarisaarnaaja. Ida joutuu kantamaan vastuun kohtuuttoman monesta asiasta, ja se jättää jälkensä. Taas seurataan monia muitakin henkilöitä, kuten Hannaa, joka astuu joka ilta kauppapuotinsa portaille katsomaan kun linja-auto saapuu Vaasasta. Ja odottaa. Näsin ja Smedsin rinnalle alkaa nousta esiin myös Holmin suku, sen ikuisissa riidoissa olevat, yritteliäät veljekset Eskil ja Rurik, joista toinen toi Pohjanmaalle kasvihuoneviljelyn, toinen linja-autoliikenteen. Ja siinä kaiken lomassa se maan historia kulkee eteenpäin. Kun Hannan pitkä odotus viimein palkitaan, on talvisodan ensimmäinen ilta.

Lars Sund on kyllä huikea tarinankertoja, joka yhdistää virkistävän epätavallisia maagis-realistisia kerrontaratkaisuja muuten niin tiukkaa realismia olevaan tarinaan. Carl-Johan kulkee romaanin kertojana ajoissa ja paikoissa joissa hänen ei pitäisi olla, ja viepä hän Oton jopa Vihtori Kosolan taloon jossa isäntä itse ottaa heidät vastaan, tosin juurikin sen näköisenä että on tosiaan ollut haudassa jo runsaan puoli vuosisataa. Nämä tapaukset tuppaavat aiheuttamaan puskista tulevia huvittuneisuuden purskahduksia kesken lukemisen. Ei tämä oikeastaan sellainen kirja ole jota lukee ihan ahmien eikä malta lopettaa, mutta lukunautinto ehdottomasti kyllä. Sellainen joka uppoaa hiljalleen ihon alle vähän niin kuin Sundin viljelemät paljonpuhuvat hiljaisuudet. Lähden kohti trilogian päätösosaa katsomaan, kuinka kaikille näille ihmisille oikein käy.

Ensimmäinen lause: Vähän ennen kuolemaansa äidinisäni survaisi vanhainkodin uuden väritelevision rikki airolla.

Ruotsinkielinen alkuteos: Lanthandlerskans son (1997)

Suomentanut Kaarina Sonck

Kustantaja WSOY 1998, 465 s.

lauantai 14. tammikuuta 2017

2016 tilastot ja top10

Viime vuoden lukemislukemat itselleni muistiin!

Saldoksi jäi 45 kirjaa - selkeästi vähemmän kuin toivoisin mutta sentään 45 enemmän kuin ei mitään. Niistä seitsemän kuuntelin, yhdeksän luin ruudulta ja 29 paperilta.

Sivuja kertyi 9202, kuunteluaikaa 71 tuntia ja 49 minuuttia.

Miesten kirjoittamia kirjoista oli 20, naisten 24, yksi sekä että.

Arvostelukappaleita luin 6, omia ostoksia 27 ja kirjastosta lainattuja 12.

Kotimaisia 25, ulkomaisia 20.

Suomenkielisiä alkuteoksia 23, englanninkielisiä 3, ja sitten käännöksiä:
englannista 8
ruotsista 3
ranskasta 3
japanista 1
albaniasta 1
saksasta 1
espanjasta 1
venäjästä 1

romaaneja 26
novellikokoelmia 5
raapalekokoelmia 2
runokokoelmia 4
elämäkertoja 1
muita tietokirjoja 4
sarjakuvia 1
lastenkirjoja 1
paremman nimityksen puuttessa muistelmiksi kutsumani 1

Alkuteoksen julkaisuvuoden mukaan:
2010-luku 30
2000-luku 9
1990-luku 4
1980-luku 2

Uuteen kirjailijaan tutustuin 20 kertaa.

---------------------------------------------------------------

Entäs sitten se parhaimmisto? Vaikka luettujen kokonaismäärä on tipahtanutkin niin valitaan nyt edelleen täydet kymmenen kappaletta, onneksi hyviä lukukokemuksia on joukkoon mahtunut monta. Tällainen lista tällä kertaa, ei paremmuusjärjestyksessä:











Marie Kondo: KonMari - Iloa säkenöivä järjestys

Marie Kondon tavarankarsintaopastuksen ykkösosasta kirjoitin aiemmin pitkähkön tekstin. Nyt ajattelin pärjätä lyhyemmällä, ensinnäkin siksi että haluan saada viime vuoden lukemiset bloginkin osalta pakettiin just nyt, toiseksi siksi ettei tämä jatko-osa niin ristiriitaisen kuohuttavalta tunnukaan kuin edeltäjänsä.

Tiivistettynä näkemykseni siitä ensimmäisestä: kun sopivasti suodattaa hörhöyksiä sivuun, löytää paljon hyvää asiaa. Ei oikeastaan mitään uutta tai mullistavaa, mutta pisteet Kondolle siitä että hän on saanut muotoiltua sanomansa niin että todella, todella moni on innostunut tekemään jotain roinakasoilleen jotka ovat ehkä häirinneet jo pitkäänkin. Olen myös huomannut ärsyyntyväni, jos KonMaria kritisoi kärkkäästi joku sellainen joka ei selkeästikään ymmärrä yhtään mistä on oikeastaan kyse. Niin että aivan positiivisella mielellä ja mielenkiinnolla lähdin tutkimaan, mitä Kondolla vielä olisi tarjolla.

Tässäkin kyllä käydään karsintaprosessia läpi mutta mukaan tulee paljon sitä järjestämispuoltakin. Ohjeet eivät enää ole niin ehdottomia, vaan ihan saa luvan kanssa vähän soveltaa ja laittaa tavaransa niin kuin itselle parhaiten sopii. Sitäkin näkemystä vähän laajennetaan, että mitä ne iloa tuottavat ja siten siis säilyttämisen arvoiset tavarat oikein ovat. Ja onneksi (suomennoksessakaan) ei enää puhuta tavaroiden pois heittämisestä, joka niin usein on tulkittu siten että Kondo kehottaa vain laittamaan kaiken roskiin (ei kehota).

Vaikka joillekin seikoille silmiä pyörittelisikin niin Kondolla on kyllä oikeastikin hyviä ajatuksia järjestämisestä. Oleellisimpana se pystyviikkaus, joka tosiaankin on moneen paikkaan kaikkein toimivin ratkaisu. Ja hei, säilytän muuten nykyään sukkani pystyyn viikattuina enkä ikipäivänä enää palaa palloksi kiepauttamiseen! Enpä nyt ota kantaa siihen ovatko sukkani merkittävästi onnellisempia kuin aikaisemmin, mutta mukavampi ne on ottaa käyttöön. Menevät pienempään tilaankin ja huomattavasti siistimmin.

Kirjojen kaapissa säilyttämisestä en edelleenkään ole samaa mieltä mutta tässä oli kuva (sivulla 61) joka sai näkemään ajatuksessa edes jonkinlaista järkeä. Niiiiiin, jos kirjoja olis tosi vähän ja kaappi olisikin peruskomeron sijaan tuollainen sisustettu tila jossa on muitakin henkilökohtaisia tavaroita, niin ehkä sitten... En nyt siis kuitenkaan ole lähdössä tuollaista toteuttamaan, sen nyt sanoo jo kirjojen määräkin vaikka vähennystä on niidenkin suhteen tapahtunut.

Tämä toimii hyvin aiemman kirjan ajatusten syventämisessä ja käytäntöön laittamisessa, ja toisaalta saattaa puhutella vähän paremmin sellaistakin joka ei ykkösestä niin välittänyt. Jos aihe kiinnostaa niin kurkista ihmeessä.

Japaninkieliset alkuteokset: Jinsei ga Tokimeno Katazuke no Maho 2 ja Irasuto de Tokimeku Katazuke no Maho (2012/2015)

Suomentanut Päivi Rekiaro englanninkielisestä käännöksestä

Kustantaja Bazar 2016, 149 s.

maanantai 9. tammikuuta 2017

Ulla-Lena Lundberg: Jää

"Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä. Sellainen rauha lepää veden ja maan yllä. Ihmiset antavat katseen liukua yli satamalahden, lepuuttavat silmiään ja katsovat pois. Kaikki on niin kuin aina. Jokaisen rinnassa on jonkin muun kaipaus, ja kaikki mitä kaivataan tulee veneellä." (s. 7)


Sotien jälkeen syrjäinen ulkosaariston seurakunta saa uuden papin. Luodot ovat niin kaukana etteivät ne yleensä mahdu edes karttoihin eikä sinne ole vakituiseksi kirkkoherraksi kukaan hakenut miesmuistiin, mutta kun Petter Kummel toimeliaan vaimonsa Monan ja vuoden ikäisen Sanna-tyttären kanssa rantautuu kirkkosaareen, hän tuntee tulleensa oikeaan paikkaan.


Luotolaiset ihastuvat sympaattiseen pappiinsa (joka laulaakin paljon paremmin kuin edeltäjänsä, ja sitä täällä arvostetaan, joten mitä siitä vaikka saarnat toisinaan roikkuvatkin niin ohuen punaisen langan varassa että on kiinnostavaa seurata miten hän selviytyy loppuun asti), ja Petter ihastuu hymyilevään seurakuntaansa (vaikka oppiikin pinnanalaiset jännitteet - itäluotolainen ei erityisen innokkaasti ryntäisi kiskomaan hukkuvaa länsiluotolaista avannosta).


Vaikka syrjässä ollaankin, täällä on asiat hyvin. Luotojen luonnosta saa nauttia lukiessakin. Talvella jää moninkertaistaa pitäjän pinta-alan ja avaa potkukelkkareitit naapurisaariin, keväällä ollaan hetki ihan eristyksissä ennen kuin jäät yhtäkkiä lähtevät hillittömällä rytinällä. Elämäniloisen nuoren papin luontevasti kuvattu usko lämmittää ateistiakin.


Jos Petter Kummel perheineen vain saisi asuttaa Luotojen pappilaa kaukaiseen eläkeikään asti, se olisi niin oikein kuin voi olla, mutta elämällä on omat mutkansa eivätkä ne aina ole reiluja.

Ei mennyt Finlandia-palkinto hukkaan kun se tälle myönnettiin. Vaikka alussa ihastuinkin siihen kuinka kerronta pulppuaa Monan touhutessa, lopulta Jää vie mukanaan erityisesti hiljaisella voimallaan. Jos on tuntikausia kirjan sulkemisen jälkeen edelleen syvällä sen maailmassa ja ajattelee että miksi sen elämän nyt niin piti mennä, niin onhan se selkeä huipputeoksen merkki. Tunnekuohu ei ainakaan vähentynyt siitä, kun luin tämän haastattelun ja mietin kuinka paljon kirjassa onkaan Ulla-Lena Lundbergin oman lapsuudenperheen todellista historiaa. Todella hieno kirja.

Ensimmäinen lause: Jos on nähnyt kuinka maisema muuttuu, kun näköpiiriin tulee vene, ei mitenkään voi ajatella, ettei yksittäisen ihmisen elämällä ole merkitystä.

Ruotsinkielinen alkuteos: Is (2012)

Suomentanut Leena Vallisaari

Kustantaja Teos & Schildts & Söderströms 2012, 366 s. 

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

William Ritter: Jackaby

Abigail Rookin karkumatka opiskelemasta seikkailemaan ei mennyt alkujaan aivan putkeen, ja hän päätyy puolivahingossa Amerikkaan matkaavaan laivaan. Parempi sekin kuin kotiin meneminen. New Fiddlehamiin saavuttuaan hän törmää pian erikoiseen hahmoon. Herra R. F. Jackaby, selittämättömien tapausten tutkija, osaa hetkisen neiti Rookia tarkasteltuaan kertoa mistä tämä on tullut. Sehän on ilmiselvää koska esimerkiksi hänen hattunsa poimuihin on piiloutunut domovyk, pieni ukrainalainen kodinhenki.

Sattuma yhdistää heidät pian uudelleen sillä Abigail on työpaikkaa ja Jackaby apulaista vailla. Ja tutkittavaa riittää kun kaupungissa ryöstäytyy liikkeelle veristen murhien sarja jonka syyllisen on syytä uskoa olevan jotain muuta kuin ihminen. Epätavallisia olentoja voi tavata muutenkin niin kaupungilla kuin Jackabyn talossakin, joka on melko persoonallinen. Etsivällä itsellään on laaja asiantuntemus eri maiden normaaleille silmille näkymättömästä väestöstä, ja hän on hyvää pataa kaikkien ei-vihamielisten olentojen kanssa.

Kirjan maailma on kyllä rikas, kiehtova ja houkutteleva ja viihdyin lukiessani hyvin. Jokin viimeinen tippa kuitenkin tuntui jäävän puuttumaan, niin etten tunne pakottavaa tarvetta jatkaa sarjan parissa. Neljäs osa on ilmestymässä tänä vuonna, ja vähän silmäilin kuvauksia miettien että pitäisikö, mutta saa nyt nähdä.

Ensimmäinen lause: It was late January, and New England wore a fresh coat of snow as I stepped along the gangplank to the shore.

Kustantaja Algonquin 2014, 299 s.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Stephen King: Tervetuloa Joylandiin

Kesällä 1973 parikymppinen, sydänsuruinen opiskelija Devin Jones päätyy töihin Joylandin huvipuistoon. Isommat puistot alkavat ajaa ohi, mutta pikkukaupungin paikallakin on vielä viehätyksensä. Siellä on maailmanpyörä, ampumarata, ennustajaeukko joka toisinaan näkee jotain oikeastikin... Ja kummitusjuna, josta eräs nuori nainen ei tullut elävänä ulos.

Vaikka tässä kummitusjuttu onkin yhtenä sivujuonteena, niin kauhua kirja ei ole, eikä tälle osaa oikein muutakaan genreä määrittää. Ei nyt sillä että tuntisin erityistä tarvetta saada määriteltyä kaikki kirjat johonkin, mutta kun kannessa lukee Stephen King, ensimmäinen oletus on todennäköisesti se että jonkinlaisesta jännityksestä on kyse. Mutta Tervetuloa Joylandiin on paremminkin "ihan vaan" tarina yhdestä kesästä ja syksystä, joiden aikana tapahtui loppuelämäänkin vaikuttaneita asioita, saatiin uusia ystäviä, nuori mies löysi mielenrauhan ja kykynsä esiintyä koirapuvussa ja sairas lapsi lennätti leijaa. Kerrottuna lempeällä nostalgialla ja sillä Kingin niin mielettömän hyvin osaamalla tarinankuljetuksella. Ja Kristiina Vaaran sujuvalla kääntämisellä tietysti myös.

Nautittavaa luettavaa, vaikka on oikeastaan hankalaa määritellä miksi. Kai vain siksi, että King. Se on se tapa kertoa ja luoda henkilöitä jotka tulevat tutuiksi. Ja huvipuisto on toki kiinnostava ympäristö! Aluksi vähän ärsyynnyin siitä, että työntekijöiden slangista, paikallisesta Puheesta tehtiin niin suuri numero, niin kuin nyt ei muka miljoonalla muulla työpaikalla olisi omaa sanastoaan joka tulee tutuksi työnteon myötä ja joka ei ihan tuosta vaan ulkopuolisille aukea. Mutta kunhan pääsin siitä yli, muuta moittimista ei sitten ollutkaan. Tämä on hyvä teos Kingiin tutustumiseen kauhua vieroksuvillekin!

Ensimmäinen lause: Oli minulla autokin, mutta syksyllä 1973 kuljin useimmiten jalan rouva Shoplaw'n rantamajoitukselta Heaven's Bayn kaupungista Joylandiin.

Englanninkielinen alkuteos: Joyland (2013)

Suomentanut Kristiina Vaara

Kustantaja Tammi 2015, 287 s.