Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla

Louhen liitosta ja Tuonella kulkijoista tutuksi tullut Roona päätyy kalevalaisine kykyineen entistä vaarallisempiin tilanteisiin. Roonan isä Eerikki näkee pahaenteisen näyn, jonka vuoksi tytön on parasta vahvistaa tietäjäntaitojaan. Sitä varten ryhdytään valmistamaan omaa shamaanirumpua, jota tarvitaan siihenkin että Roonan Valpuri-äidin kaipaama miehenä kulkenut karhu, Väinö, saadaan haettua takaisin Pohjolasta. Lisäksi täytyy miettiä poikaystävä Aleksia, jonka kanssa oleminen tuntuu menevän aivan solmuun.

Sampsa, jonka kanssa Roona ystävystyi isänsä kautta edellisessä osassa, on tässä paljon esillä. Mikä taas on ongelma omalta kannaltani, koska ärsyynnyin häneen likimain ensinäkemältä enkä tunnu pääsevän siitä yli. Ei, se ei todellakaan johdu arvesta tai ontumisesta vaan jostain aivan muusta tarkemmin määrittelemättömästä, mutta nyt joka tapauksessa ärsyttää lähes kaikki tukasta lähtien aina Roonan katselemiseen asti. No, jotain kiinnostavaa hänestä sentään paljastuu lopussa, joten yritän lähteä seuraavaan osaan avoimin mielin katsomaan kuinka meille käy. :) Enkä muista kenenkään muun moittineen hahmoa, joten mulla ja Sampsalla nyt ei kai vaan kemiat toimi.


Ja muilta osinhan kyllä viihdyin tämänkin parissa oikein hyvin! Metsässä, karhuissa ja Kalevalassa riittää kyllä kaikenlaista kutkuttavaa ammennettavaksi, kuten tietysti myös tavallisessa nuoren elämässä, kaiken mystisyyden vastapainoksi. Entistä isompia asioita tässä kyllä käsitellään nopeaan tahtiin, mutta kuten edellisenkin osan kohdalla sanoin, sarja saa mielihyvin pysyä tyyliltään juuri tällaisena, helppona lähestyttävänä myös vähemmän lukeville.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. Suvi Karin taiteilema kansi on muuten hieno!

Ensimmäinen lause: Sinertävä metsäpeuran näköinen henki vaelsi pimeässä.

Kustantaja Haamu 2017, 162 s.