Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu

Miettiessäni, mitä tästä Anni Sinnemäen runokokoelmasta kirjoittaisin, minua häiritsi se ajatus etten muista lukemastani kovinkaan paljoa vaikka runoista pidinkin. Ehkä tämä muistamattomuus - ja siitä häiriintyminen - johtuu osaltaan siitä, että yleensä luen mieluummin lyhyempiä ja tiiviimpiä runoja, jolloin yksittäiset tekstit jäävät helpommin kokonaisuudessaan mieleen. Sinnemäen runot ovat pidempiä ja polveilevampia. Lisäksi niiden tyylissä on pieni annos sellaista unenomaista utua (tai ei oikeastaan sitä, mutten keksi parempaakaan ilmaisua) joka tuntuu estävän niiden kiinni tarttumisen. Nyt kirjaa selaillessani pidän niistä kyllä edelleen. Tai taas.


Kirjoittaessani Sokeana hetkenä -kokoelmasta vuonna 2012 olen todennut näin: "Jonkinlaisen yhteisen teeman voisi ehkä sanoa olevan 'hetkiä elämästä'. - - Tavallisia ihmisiä tavallisissa elämissään, joista yksikään ei kuitenkaan ole tavanomainen, vaan jokainen omanlaisensa." Hetkiä elämästä sopii kuvaamaan tätäkin, ja ehkä samaa voi soveltaa kokoelman lukemiseenkin. Ajattelemalla, että on saanut viettää hetkiä nauttien runoista silloin kun ne ovat silmien edessä, ja se riittää.


Noita hetkiä runojen mukana on vietetty ainakin Helsingissä ja maailmalla, nuoruutta tai päättynyttä suhdetta muistellen ja vieraillen lapsuudenkodissa aikuisena. Sinnemäen teksti on keveää mutta tarkkavaista, sitä on ilo lukea. Loppuun lainaus kohdasta, joka jäi kuin jäikin mieleen. Loppuosa nuoruuden ystävien muistelusta nimeltä Pojat:

"Näen kuinka he seisovat rantavedessä
lahkeet käärittyinä mutta märkinä
lasit kädessä
juhannuksen jälkeinen melankolinen aurinko
läpivalaisee heidät, heidän janonsa, halunsa, vähän liian
terävän älynsä
hennosti erottuvat ne kohdat
joista he myöhemmin murtuvat"

(Kokoelman runojen lukumäärä on hieman tulkinnanvarainen, mutta laitetaan runohaasteeseen 39 runoa lisää, yhteensä siis kasassa 516.)

Kustantaja Otava 2009, 77 s.