Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Vuonna 2019 päiväkodin johtaja soittaa Ronille takellellen. On tapahtunut jotakin kummallista: Ronin viisivuotias tytär Silja on saanut nuken kohoamaan ilmaan osoittamalla sitä sormellaan. Myöhemmin outoja asioita tapahtuu lisää. Ronin ja Siljan seuraamisen jälkeen kerronta tekee hypyn taaksepäin, vuoteen 2001, jona Ronin äidin Sannan brasilialainen miesystävä Jaco katoaa jäljettömiin, vain kännykkä löytyy metsäpolun vierestä. Siitä jatketaan yhä kauemmas eri vuosien ja näkökulmien kautta, kohti erästä pakkasyötä jonka kuluessa tyttövauva syntyi, hevonen paleltui ja kulkumies paloi riihen mukana.

Moni tuntuu pitäneen erityisesti kirjan alusta mutta harmitelleen loppuosaa. Oma kokemukseni oli oikeastaan päinvastainen. Pidin kyllä alustakin, mutta Ronin ja Siljan osuutta tuntui vaivaavan jonkinlainen sekavuutta aiheuttava hosuminen. Ikään kuin kirjailija olisi mielessään selvittänyt itselleen Ronin ajatuksenjuoksun mutta jättänyt sen avaamatta lukijalle, siirtyen tekstissä suoraan tekoihin ja johtopäätöksiin. Välillä en meinannut pysyä kärryillä siinä, miksi Roni päätyi mitäkin tekemään. Tosissani aloin nauttia lukemisesta sitten kun siirryttiin ajassa taaksepäin, aiempiin sukupolviin, ja kolmen suvun menneisyys alkoi hiljalleen keriytyä auki. Mitä oikeasti tapahtui, millaisen taakan kanssa kukin elää, kuka vei kenenkin naisen. Muutamasta vähän harmittavasti katkeavasta tarinanpäästä huolimatta käänteinen kronologia on hyvin toimiva ja kirjaan hienosti sopiva ratkaisu.

Henkilöitä on sen verran paljon, että henkilökaavio olisi ollut ihan hyvä lisä. Välillä piti pysähtyä hetkeksi miettimään, että minkäs sukupolven edustaja tässä nyt onkaan äänessä ja mikä onkaan hänen suhteensa muihin. Näkökulmien runsautta pidän silti hyvänä asiana, ja tärkeänä tapahtumien kulun pikkuhiljaa tapahtuvan avautumisen kannalta. Kertojanäänissä olisi kyllä saanut olla enemmän eroa.

Sukujen vaiheisiin kietoutuu maagista realismia, vähän kauhuun vivahtaen. Aika sekoittuu ja aina välillä jossain häivähtää suuri hevonen, rytistellen metsässä tai korskahtaen aidan takana, lähdettyään liikkeelle siitä kylmästä yöstä vuosia sitten. Tuomo Jäntti ei ainakaan aliarvioi lukijaansa, sillä turhan helpolla ei avaudu mistä Talven hallavassa hevosessa oikein on kyse. Vaikka vähän suurempi selko asioista olisikin kelvannut, en valita. Luettuani loppuun palasin taas alkuun, yhdistelemään asioita uusin silmin. Kirja jää kutkuttavasti mieleen pyörimään, ja uskon lukevani sen vielä joskus uudelleen. Ei, en voi sanoa ymmärtäväni miksi Silja sai nuken leijumaan. Mutta pääsin riittävän lähelle. Ehkä se vastauskin on piilossa jossain rivien välissä, ja jos vielä lukisin ja etsisin...

Siis: vaikka joissakin kohdin parantamisen varaa jäikin, enimmäkseen tämä esikoisromaani kiehtoi, ihastutti ja oli nautinnollinen luettava. Tuomo Jäntin nimi on mielessä ja odotan saavani lukea häntä jatkossakin.

Ensimmäinen lause: Elokuussa päiväkodin johtaja soitti.

Ulkoasu: Nähdessäni tämän kustantamon katalogissa päätin jo kannen ja nimen perusteella, että haluan kirjan lukea, joten ulkoasuakin voinee sanoa onnistuneeksi. Kannen tekijän nimi taitaa olla kirjaston tarran alla jemmassa eikä kustantamon sivuiltakaan löytynyt.

Kustantaja Gummerus 2015, 272 s.