Saira Shah varttuu Englannissa kuunnellen afganistanilaisen isänsä tarinoita kaukaisesta kotimaastaan: maasta jossa hedelmiä notkuvasta puutarhasta voi katsella alhaalla laaksossa levittäytyvää, hohtelevaa Kabulin kaupunkia, ja jonka asukkaat ovat vieraanvaraisia, huumorintajuisia ja ennen kaikkea ylpeitä juuristaan.
Aikuistuttuaan Saira ryhtyy sotareportteriksi ja lähtee Neuvostoliiton miehittämään Afganistaniin etsimään omaa totuuttaan maasta, kantaen mielessään isän tarinoiden luomaa myyttiä. Nyt puutarhoista on jäljellä vain rippeet, puolet Kabulista on raunioina ja pakolaiset asuvat sairaina ja nälkäisinä tomuisissa leireissä.
Saira palaa Afganistaniin vielä useaan kertaan ja kokee siellä niin Talibanien valtakauden kuin Yhdysvaltain pommituksetkin. Hän näkee siellä paljon sekä kauneutta että kauheuksia: syrjäisiä vuoristokyliä, joiden liepeillä paimenessa olevat lapset juoksevat omaa vuorenrinnettään alas ja ohikulkijoiden rinnettä ylös vain tervehtiäkseen, mutta myös nuoret sisarukset jotka joutuivat kestitsemään Talibaneja kotonaan kaksi päivää heidän äitinsä maatessa tapettuna pihalla.
Vielä, kun maassa on kasvanut yksi sukupolvi joka ei tunne lainkaan rauhan aikaa ja jotkut ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan neljästi, kansan sydämessä sykkii vanha ylpeys joka käy ilmi kun Saira on avustustyöntekijän mukana jakamassa ruokaöljypulloja pakolaisille:
"Sinun isäsi siis on Paghmanista?" pakolaiset huusivat. "Sittenhän sinä olet meidän maanmiehemme! Mistä äitisi on kotoisin? Mikä on isäsi nimi? Mutta sehän on afganistanilainen nimi!"
Aluksi vastustelin - selitin, että olen vain puoliksi afganistanilainen, mutta ihmiset pysyivät tiukkoina: "Ei, ei. Isäsi on Paghmanista. Se tekee sinusta täysin afganistanilaisen. Sinä olet meidän maastamme." Ihmiset olivat aidosti riemuissaan ja ylpeitä nähdessään afganistanilaisen naisen seisomassa siinä kuormurin lavalla jakamassa avustuksia. Silmäni sumentuivat kyynelistä. Kun väki viimein hiljeni, James sanoi ilkikurisesti: "Mutta hänhän on Paghmanista."
"Paghman!" pakolaiset puhkesivat taas huutamaan. "Mutta sehän on Afganistanissa. Hän on afganistanilainen!" Ja koko touhu alkoi uudestaan.
Kirja valaisee kiinnostavasti maan lähihistoriaa, sekä kansaa josta ei uutisia lukemalla voi juurikaan oppia mitään hyvää. Tällaisen lukeminen saa taas kerran miettimään, mikä ihme oikein ajaa ihmiset sotimaan. Voin vain toivoa afganistanilaisille rauhaisampaa tulevaisuutta, sen he, kuten kaikki muutkin, ovat ansainneet.
Ensimmäinen lause: Olen kolmevuotias.
Englanninkielinen alkuteos: The Storyteller's Daughter (2003)
Kustantaja WSOY 2004, suom. Liisa Paakkanen, 285 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti