Gao Xingjian: Vaarin onkivapa

Nobelistin novelleissa katsellaan kulttuurivallankumouksen jälkeistä Kiinaa. Monien novellien henkilöt palaavat menneisyyteen; vanhat ystävät kohtaavat vuosien jälkeen, kaupunkiin töihin lähteneet menevät käymään kotiseudullaan maalla ja mies tajuaa vuosia äitinsä kuoleman jälkeen ettei oikeastaan poikana käyttäytynyt kovinkaan kehuttavasti.

Tämä oli taas niitä tapauksia, joissa tajuan lukevani taidokasta tekstiä mutta en vaan saa siitä mitään irti. Moni novelli alkoi lupaavasti muttei edennyt mihinkään sellaiseen mikä olisi puhutellut. Ainakaan lukemishetkellä - nyt jälkeenpäin osa sentään tuntuu hautuneen mielessä sen verran että ne tuntuvat tärkeämmiltä.

Gao selvittää loppusanoissaan käsityksiään novellitaiteesta, ja ilmeisesti näkemyksemme eivät ihan kohtaa. Kaikista hänen ajatuksistaan en tosin ole samaa mieltä edes hänen omien novelliensa suhteen. Gao sanoo ettei nykyaikaisen novellin ole tarpeen kertoa tarinaa, eikä hänen novelliensa ole tarkoitus niin tehdä. No, tarpeen se ei toki välttämättä olekaan, mutta tarinoita on monenlaisia, ja mielestäni Gaokin sellaisia kertoo. Pinnalta katsoen ne ovat ehkä hyvin pieniä, mutta taustalta avautuu elämänmittaisiakin kertomuksia. Juuri tämä kai onkin se seikka, joka sai novellit kasvamaan mielessäni alkuperäistä tuntumaa suuremmiksi.

Mutta vaikka kasvoivatkin, niin en minä nyt silti kovin merkittävästi lämmennyt. Jotain jäi puuttumaan. Henkilöiden puheet sivuavat jatkuvasti kulttuurivallankumoukseen liittyviä seikkoja, joten ehkä sen parempi tuntemus olisi auttanut asiaa, mutta tuskin homma pelkästään siihenkään kaatui.

Kiinankielinen alkuteos: Gei wo layoe mai yugan (Novellit kirjoitettu vuosina 1980-86)

Ulkoasu: Kannesta kyllä pidän; tuosta skannatusta kuvasta ei taida ihan kaikki erottua, mutta livenä kansi näyttää vähän karhealta, siltä kuin se olisi maalattu puulle. Päällyksen kuva: Joseph Shan Pao Lo.

Kustantaja Otava 2009, suom. Riina Vuokko, 372 s.