Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Sielut kulkevat sateessa taisi olla vuoden odotetuin kirja monelle muullekin kuin itselleni. Sellaisia uutuuksia jotka aion hankkia ja lukea saman tien on todella harvassa, mutta tämän kohdalla se oli itsestäänselvyys. (Tarpeettoman jännityksen välttämiseksi mainitsen jo tässä kohtaa, että rahat ja innostus eivät menneet ollenkaan hukkaan.) Kävin siis teoksen ilmestyttyä kirjakaupassa (jossa jouduin erikseen kyselemään kirjan perään koska en hoksannut katsoa jännityshyllystä) ja suunnittelin ahmaisevani suosikkikirjailijani tuoreimman tarinan viikonlopun aikana, kenties hengästyneen koukuttuneena ja uusista todellisuuden vinksauttamisen tavoista häikäistyneenä.

Aika pian lukemisen aloitettuani alkoi kuitenkin tuntua siltä, ettei ahmiminen olekaan oikea ratkaisu. Tuntui mukavalta lukea vähän hitaammin ja maistelevammin, ja kulutin hommaan aikaa noin viikon verran. Lopulta en ollut hengästynyt, ehkä en oikeastaan häikäistynytkään, mutta silti erittäin tyytyväinen. En muista toista kirjaa, jota lukiessa olisi ollut näin tuttavallisen luottavainen olo. Sellainen, että mihin tahansa kirjailija minut haluaakaan tarinallaan kuljettaa, olen mukana ilman vastalauseita. Sellainen, ettei tunnu tarpeelliselta miettiä mikä lopussa mahtaa odottaa, sinne päästään sitten aikanaan kun on nautittu tarpeeksi matkasta. Pasi Ilmari Jääskeläinen on ilmeisesti vakuuttanut minut aiemmilla teoksillaan paremmin kuin olin tajunnutkaan, niin että olen sujahtanut hurmaantumisen läpi jollekin seuraavalle tasolle. Hmm. Mielenkiintoista. Tietynlainen luottamus on toki muodostunut useammankin kirjailijan tuotantoa kohtaan, mutta ihan vastaavaa en muista ennen kokeneeni.

Totta puhuen en olisi luultavasti edes tarttunut koko kirjaan jos kannessa olisi ollut jonkun muun nimi. Olen tullut allergiseksi kiihkeälle uskonnollisuudelle eikä pohdiskelu Jumalan olemassaolosta voisi todellisuudessa juuri vähempää kiinnostaa. Mutta noin vain upposi sekin. ;)

Kirjablogeja enemmänkin seuraavat luultavasti jo tietävät mistä kirjassa on kyse, mutta koska joku kenties törmää asiaan tässä ensimmäistä kertaa, ehkä siitäkin on syytä vähän kertoa: Keskisuomalainen, keski-ikäinen sairaanhoitaja Judit havahtuu huomaamaan mitä hänen arkitodellisuudestaan on tullut. Avioliitossa ei ole sinänsä mitään vikaa mutta ei se ole enää pitkään aikaan sytyttänytkään, suhde aikuiseen tyttäreen on etäinen, pätkätyöt vievät homeongelmaiselta terveysasemalta toiselle, lapsuuden haaveet koko maailman näkemisestä ovat hautautuneet jonnekin kauas.
Judit lähtee Helsinkiin jossa odottavat lapsuudenystävä Martta ja kummipoika Mauri sekä uusi työ monikansallisessa kotisairaanhoitopalveluja tarjoavassa F-Remediumissa. Firman periaatteisiin kuuluu hoitaa asiakkaiden sielua siinä missä muitakin elimiä, kyseenalaisinkin keinoin. Kun Judit saa hoidettavakseen maailman johtavan ateistin Leo Moreaun ja sairas lapsi täytyisi saada uskomaan Jumalaan, uskonnollisuus, agnostisismi ja ateismi törmäilevät ja tapahtumat lähtevät vyörymään eteenpäin. Loputtomien sateiden peittäessä Euroopan Judit saa lopulta tietää enemmän totuuksia kuin olisi ehkä halunnutkaan.

Sielut kulkevat sateessa on sekä vetävän viihdyttävä että syvemmin ajatteluttava, ja juuri sopivan tuntuinen yhdistelmä tuttua tyyliä ja jotain ihan uutta. Se on Jääskeläisen kirjoista kunnianhimoisin. Paras? Runsautensa ja monitasoisuutensa vuoksi kyllä, mutta toisaalta kaikki aiemmatkin ovat niin loistavia kukin omalla tavallaan ettei tee mieli nostaa yhtä muiden yläpuolelle. Hienoon kokonaisuuteen sulautuu paljon niin isompia kuin pienempiäkin seikkoja joita ihastelin. Lintu nimeltä Saarnaaja, uurteet iholla, jälkiruokaleikki, iso kasa viitteitä kirjallisuuteen ynnä muuhun, ulkopuolinen kommentoija joka tekee henkilöille psykologista ruumiinavausta (taisin varastaa ilmaisun joltakin bloggaajakollegalta). Lukija, tietysti. Martan ja Juditin yhteinen historia ja viha-rakkaussuhde jotka lomittuvat kaikkeen. Kirja vei tunteesta toiseen, riemastuneista oivalluksista Martan Persinger-kokemusten aiheuttamaan kouristavaan ahdistukseen. Päällimmäisenä tuntemuksena alusta loppuun oli kuitenkin lukemisen nautinto. Kiitos siitä! Jään odottamaan hyvillä mielin seuraavaa. Ei sillä kiirettä ole, kunhan vaan joskus ilmestyy. Uskallan jo luvata pitäväni siitä, kertoipa se ihan mistä tahansa.


Ensimmäinen lause: Kun Judit oli lapsi, hänen maailmaansa kuului Taivaassa asuva kaikkinäkevä ja kaikkivoipa olento, joka varjeli häntä joka hetki.

Ulkoasu: Aika komea! Kannen tyyli jatkuu sisäsivuillekin ja kansipaperin alta löytyy dramaattista verenpunaista sekä vähän lonkeroita. Päällys: Jussi Karjalainen.

Kustantaja Atena 2013, 550 s.