Helka-Maria Kinnunen: Minä olen pamfletti

Ehdin jo ajatella että taidan olla ihan väärä lukija tälle teokselle, koska runousmakuni on huomattavasti rajoittuneempi kuin kirjamakuni muuten. Kokoelman kaksi ensimmäistä osaa huljuivat pääni läpi melko lailla jälkiä jättämättä, vaikka laitoinkin merkille joitakin taidokkaita yksittäisiä ilmaisuja sekä nelisivuisen Hän ajattelee -proosarunon vyöryvän tajunnanvirran. Vika oli niiden tyylistä tuskastuvassa lukijassa, ei runoissa. Näin niissä kyllä potentiaalia värisyttää, mikä ettei järisyttääkin jotakuta muuta.

Vaan löysin sentään väristykseni itsekin: vaikka ikäni puolesta voisi kai olla odotettavissa että löytäisin enemmän kosketuspintaa naisen elämän kuvauksiin muualla kirjassa, selkeästi vaikuttavimpana pidän osiota Kolme kuollutta naista, jossa käsitellään vanhuutta ja kuolemaa monin hienoin tavoin. Muutama sitaattipoiminta sieltä ja täältä:

"On se jännä miten
jaksaa joka kesä
vähemmän.
Niin tuttua kaikki.
Ei me puhuta siitä."

"Miten kulutetaan aikaa, kun ei odoteta mitään?"

"olen vanha mutta vielä kapinoin"

"unohtelen asioita ei se haittaa katson googlesta"

"tästäkin kuulaasta kesäaamusta sinun on luovuttava"

Ja sitten on tietysti kokoelmalle nimensäkin antanut Minä olen pamfletti. Runo, jonka puhuja toteaa että "se mitä tässä näet kiikkumassa on ehkä otanta vanhenevaa naisihmisyyttä" - mutta ei, hän onkin pamfletti, joka kertoo, huutaakin vahvan näkemyksensä siitä että vääryyttä ei pidä mennä sietämään. Tästä runosta saa lukijakin voimaa nousta vastustamaan vastaan tulevia vääryyksiä.

Kaksijakoinen lukukokemus siis, mutta niistä teksteistä joista pidin, pidin sen verran paljon että kyllä plussan puolella mennään. Ja todellakin, ne muutkin varmasti iskevät oikeaan lukijaan tosissaan. Vahvan runouden ystävien kannattaa siis tutustua.

Kustantaja Noxboox 2015, 78 s.