torstai 23. helmikuuta 2017

Lars Sund: Erikin kirja

Ylellä on itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi meneillään hieno 101 kirjaa -projekti, johon on valittu käsiteltäväksi yksi kirja jokaiselta itsenäisyyden ajan vuodelta. Mukana on myös iso joukko kirjabloggaajia joille on arvottu luettavaa, ja omalle kohdalleni arpa toi Lars Sundin Pohjanmaa-trilogian päätösosan vuodelta 2003. Hyvä niin! Päätin saman tien lukea koko trilogian, ja olen nauttinut reissustani Siklaxiin lukiessani tieni läpi Colorado Avenuen ja Puodinpitäjän pojan kohti Erikin kirjaa. Toimisihan tämä kai itsenäisenäkin, mutta kyllä ymmärrys henkilöiden taustoista olisi jäänyt vajavaiseksi jos olisin suoraan tähän hypännyt. Enkä ainakaan olisi tuntenut oloani niin kotoisan tervetulleeksi Erikin kirjan ensiriveillä, kun vanhat tutut kutsuvat lukijaa uppoamaan tarinaan:

"Tervetuloa. Me olemme odottaneet sinua.
Me olemme Siklaxin vainajia.
Astu sisään vain! Käy peremmälle Smedsasin saliin!" (s. 7)

Näsien, Smedsien ja Holmien seurassa kuljetaan nyt talvisodasta 2000-luvulle asti, suurimman huomion siirtyessä taas seuraavaan sukupolveen. Erityisesti Erik Smedsiin. Siihen nuorempaan, kansalaissodassa kaatuneen setänsä mukaan nimettyyn. Tämä Erik toimii tiedustelu-upseerina, joutuu sotien jälkeen lähtemään maasta ja päätyy CIA:n vakoojaksi. Hänen pitkä sotansa kommunismia vastaan päättyy, kun hän näkee televisiosta miten Neuvostoliiton lippu laskeutuu salosta. Ehkä on aika palata kotiin Siklaxiin, lähes puolen vuosisadan jälkeen. Lisäksi seurataan Erikin serkun ja kasvattisisaren Margaretan sekä tämän tulevan puolison Charlesin vaiheita. Tästä parista tulee aikanaan trilogian kertojana toimivan Carl-Johanin vanhemmat.

Sund punoo taas sukutarinaansa monenlaista kiinnostavaa. Ensinnäkin vakoilun ja kylmän sodan, joihin liittyen en ole tainnutkaan lukea juuri mitään. Nytpä heräsi uudenlainen mielenkiinto niihinkin.

Sen, miltä sota näytti kotirintamalla nuoren Margaretan silmin, Sund taas tiivistää taidolla pariin sivuun. "Elämä oli harmaata; ihmiset olivat harmaita; jopa hajut olivat harmaita. Margaretan muistissa sota haisi savulta, jäähtyneiltä huoneilta ja likapyykiltä." (s. 156) Sota oli loputonta levottomuutta, kuolinilmoituksia, pulaa, jonoja, pieniksi jääneitä vaatteita, huonoja kenkiä, miedosti lampaalta haisevaa saippuaa, katkeilevaa koulunkäyntiä, pimennysverhoja, perunapuuroa, kehotuksia työhön ja valppauteen.

Sitten on Charlesin kehittyminen merkittäväksi taiteilijaksi, kun hän viimein löytää oman viivansa. Paria hänen maalaustaan kuvaillaan niin tarkasti ja elävästi että melkein pääsee unohtumaan että ne ovat fiktiivisiä eikä niitä kannata yrittää etsiä Googlen kuvahausta.

Niin, ja sitten se fiktiivisyys muutenkin ja Sundin persoonalliset kerrontaratkaisut. Kertoja Carl-Johan, joka toisinaan poikkeaa itsekin menneisyyteen kertomiensa tapahtumien aikoihin ja paikkoihin, muistuttaa aina silloin tällöin että fiktiotahan tämä kaikki on, hän itsekin. Kun Erik kotiin palatessaan ajaa Pohjanmaalle ja kääntyy Siklaxin viitan suuntaan, mainitaan hänen autoineen siirtyvän valtatie 8:lta suoraan fiktioon. Pidän näistä Sundin erikoisuuksista, jotka antavat kerronnalle ihan omanlaisensa mausteet. Smedsasin salissa tarinaa kuuntelevat vainajat aiheuttavat toisinaan nauruntyrskähdyksiäkin välihuuteluillaan. Todellisella historiankirjoituksellakin leikitellään esimerkiksi silloin, kun selvitetään että Rovaniemen polttaminen itse asiassa johtui Rurik Holmin murjotusta bussista ja ulvovista koirista.

Tämä tekstini tuntuu nyt poukkoilevan vähän sinne sun tänne. Poukkoilkoot - se johtuu siitä että olo on hieman haikea nyt kun oleilu Siklaxin väen seurassa on ohi ja mieleen pulpahtelee sekalaisia matkan varrella koettuja ja vastaan tulleita asioita jotka tekee mieli mainita. Mitä vielä?
Dollari-Hanna. Rödskär, Amerikka ja 45 vuotta kauppapuodin tiskin takana. Henkilöiden runsaudesta huolimatta Hannan elämänkaari on se seikka joka sitoo trilogian yhteen, kuten toteaa myös Kimmo Rantanen Turun Sanomien arviossaan vuodelta 2004.
Ida, joka ajatteli kuinka kaikki miehet vuorollaan lähtivät - veli, aviomies, poika - jättämättä hänelle muuta vaihtoehtoa kuin jäädä ja hoitaa asiat kotona.
Se, että onneksi on navetta jonne on hyvä mennä suremaan, lehmien hyvään lämpöön.
Ne henkilöiden väliset paljonpuhuvat hiljaisuudet, jotka taisin mainita edellisestäkin osasta kirjoittaessani mutta voipa sen hyvin tehdä uudelleenkin.

Viihdyin ja vaikutuin, ja ymmärrän taas vähän paremmin aikoja joita en ole elänyt. Kiitokset Lars Sundille tarinasta, ja tietysti myös Liisa Ryömälle siitä, että sain lukea Erikin kirjan sujuvana käännöksenä.




Ensimmäinen lause: Tervetuloa. 

Ruotsinkielinen alkuteos: Eriks Bok (2003)

Suomentanut Liisa Ryömä

Kustantaja WSOY 2004, 468 s.

3 kommenttia:

  1. Lars Sundin trilogia on hyllyssäni, mutta koskemattomana. Sait kovasti innostumaan siitä. Sukutarinat kiinnostavat ja tässä tuntuu olevan vielä kaupanpäälle fiktiolla leikittelyä. Kuulostaa hyvältä.

    VastaaPoista
  2. Luin Colorado Avenuen, kun se ilmestyi. Se ei kuitenkaan houkuttanut jatkamaan trilogian parissa (en osaa enää sanoa, miksi). Erikin kirjassa varsinkin nimihenkilön tarina vaikuttaa erilaiselta ja siksi kiinnostavalta.

    VastaaPoista
  3. Olen kyllä tosiaan iloinen että tämän lukeminen osui kohdalle näin "pakollisena", koska en tiedä olisinko muuten tullut trilogiaan tutustuneeksi. Jos sukutarinoista pitää niin ilman muuta kannattaa kokeilla!

    VastaaPoista