Tietenkin Scarlett silti löytää itsensä Caravalin portilta. Siinä vaiheessa on syytä huolehtia ennen kaikkea siitä, ettei joudu liiaksi pelin valtaan. Se ehkä vaikuttaa todelliselta, mutta se on vain peliä... Tai niin ainakin sanotaan. Caravalissa ei pidä luottaa kenenkään olevan sitä miltä näyttää. Sen eriskummallisissa kaupoissa ei rahalla tee mitään, vaan hintana saattaa olla vaikkapa suurimman pelon kertominen. Mutta salaisuuksiaankaan ei pitäisi mennä luovuttamaan liian helposti.
Olipahan tarinalla kutkuttava ympäristö! Tekisi mieli sukeltaa itsekin tutkimaan Caravalin ihmeitä, pukeutua maagisiin pukuihin ja juoda siideriä joka auttaa näkemään merkityksellisen. (Tällaisesta näyttämöksi rakennetusta pienoismaailmasta tuli hieman mieleen uudelleen luotu viktoriaaninen Lontoo Ian Beckin kirjassa Pastworld.)
Eikä kutkuttavuus onneksi jäänyt ympäristöön. Juoni veti mukanaan kaikkine kiemuroineen. Pidin myös siitä, miten Garber kuvailee Scarlettin erilaisia aistimuksia. Ja sitten oli myös yksi kai juuri ja juuri täysi-ikäinen merimies, joka oli melko, öhm, miellyttävää seuraa. :P
Elokuvaoikeudet on myyty, eikä ihme. Harvemmin tunnen erityistä tarvetta nähdä lukemistani kirjoista tehtyjä elokuvia, mutta tämän ehdottomasti kyllä. Ainesta huikean näköiseen elokuvaan todellakin on.
Ensimmäinen lause: Meni seitsemän vuotta ennen kuin hän sai muotoiltua kirjeen oikein.
Englanninkielinen alkuteos: Caraval (2017)
Suomentanut Kaisa Kattelus
Kustantaja WSOY 2017, 313 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti