Tiina Hautala: Aaveiden kaupunki - Kummitustarinoita Vaasasta

Joukko vaasalaisia kummitustarinoita koottuna samoihin kansiin. Museon esineistön entinen keräilijä saattaa käydä vieläkin kierroksella kokoelmaansa katselemassa, ullakon kierreportaisiin on välillä asiaa jollain aiemmallakin talon asukkaalla, ja onpa tässä kolmannessa, täydennetyssä painoksessa mukana Marko Hautalan romaanista tuttu Kuokkamummokin.

Näitä kummitusjuttuja oli mukavaa lukea! Ne on kerrottu koukuttavasti ja elävästi, mutta jättäen mahdollisen uskomisen suosiolla lukijan tehtäväksi. Harmittelin tätä lukiessani miten hölmistyttävän huonosti tunnen Vaasaa, vaikka olen asunut koko ikäni 50-80 km päässä kaupungista. Kirjan parissa syttyi halu lähteä katsomaan paikkoja ihan itse, ja kannatankin lämpimästi esipuheessa kaivattuja, ulkomailta paremmin tuttuja kummituskierroksia. Uskoi tarinoihin tai ei, tuollaiset kierrokset ovat mahtavan kiinnostava tapa tutustua mm. paikallishistoriaan! Niitä odotellessa puutetta voi paikkailla omatoimisesti näiden ylös kirjattujen kertomusten avulla, ei huono vaihtoehto sekään. :) Kirjan ulkoasu Suvi Karin kuvitusten kera miellyttää myös silmää.

Kiitos kustantajalle (jo ajat sitten saadusta) arvostelukappaleesta!

Kustantaja Haamu 2016 (3. painos, 1. painos Scriptum 2009, 77 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Taas se vuoden ainut kirja jonka ostin heti kun se vaan mahdollista oli! Ja luinkin jo elokuussa, mutta bloggausaika on taas vaihteeksi hukkunut johonkin joten siksi tämä on täällä vasta nyt. Mikä on ongelma, koska tuntuu että tuoreeltaan olisin saanut paremmin aikaan kirjan ansaitseman bloggauksen. Noh, onneksi useakin bloggaajakollega on jo ehtinyt ilmaisemaan itseään monisyisemmin.

Väärän kissan päivä tuntuu imaisseen itseensä Jääskeläisen aiempien romaanien parhaimmistoon kuuluvat puolet. Tunnelmassa on jotain samaa synkkää arvoituksellisuutta johon ihastuin Lumikko ja yhdeksän muuta -romaanissa. Marrasvirran kaupungin kuvaus taas rinnastui mielessäni Harjukaupungin salakäytävien maagisen elokuvalliseen Jyväskylään. Marrasvirralla vaan on vielä karnevaalitkin kaupan päälle! Tekstin monitasoinen taidokkuus puolestaan muistutti tätä edeltävästä teoksesta Sielut kulkevat sateessa. Vaikka en edelleenkään ole kiinnostunut laittamaan näitä keskenään paremmuusjärjestykseen niin kyllä Jääskeläisen kirjoittaminen kehittyy entisestään kaiken aikaa, siitä ei ole epäilystäkään. Kissakirjassa on annos uudenlaista vahvuutta ja moneen suuntaan kurkottelevaa riemastuttavaa vauhtia joka on kuitenkin täydellisesti kirjailijan hallinnassa.

Tarina lähtee liikkeelle Syysfestivaalipäivän aamusta ja Marrasvirran kaupunkisuunnittelutoimiston pääinnovaattori Kaarnan perheineen nauttimasta jäätelöstä. Jäätelöhetki jää Kaarnalta kesken kun hän saa puhelun kaupungin toiselta puolelta. Hänen äitinsä, arvostetun kansainvälisen uran psykologina tehnyt ja sittemmin pahoin dementoitunut Alice tekee kuolemaa Kirsikkapuiston hoivakodissa. Siinä lähtölaukaus päivälle, jonka päätteeksi Kaarna löytää itsensä istumasta penkiltä ja ihmettelemästä miten päätyi siihen ja miten aamusta voi olla vaivaiset puoli vuorokautta - niin paljon käänteitä kyseiseen päivään on mahtunut. Ne käänteet jääkööt uusien lukijoiden löydettäviksi ilman tarkempia selostuksia, mutta matkalla vahvasti mukana olevia teemoja ovat mm. muistot, niiden säilyminen ja luotettavuus sekä äidin ja pojan suhde.

Tästä löytyi tuttuun tapaan joukko kiehtovia sivuhenkilöitä, yksityiskohtia ynnä muuta: Elysia ja viimeinen miss Marrasvirta ja lastenkirjasto ja sumuinen puisto ja Kaarnan köysiratasuunnitelmat ja mitä kaikkea! Sekä tietysti kissoja, noita mokomia kummallisen viehkeitä olentoja joilla on ihmisiin niin merkillisiä vaikutuksia ettei koko otuksista pitäisi oikeastaan edes puhua, eikä ainakaan erehtyä niitä katsomaan. Nimien symboliikastakin voisi varmasti kirjoittaa pitkänpuoleisen tutkielman jos kaiken hoksaisi.

Sielut kulkevat sateessa -bloggauksessani kirjoitin lukeneeni Jääskeläisen silloista uutuutta hyvin luottavaisin mielin, nauttien matkasta ilman vastalauseita ja vaivaamatta päätäni sillä mihin tarina on menossa. Tämä taika on edelleen tallessa. Uskaltauduin myös lupaamaan pitäväni seuraavastakin kirjasta, eikä ole tarpeen syödä sanojani senkään suhteen. Lupaan saman uudestaan.

Tämä oli lukunautinto, jälleen kerran. 5/5 kissaa ja vielä muutama viiksikarva päälle.

Ensimmäinen lause: Perheeni aamu alkoi ilmaisella jäätelöllä.

Kustantaja Atena 2017, 342 s.

Audrey Magee: Sopimus

Romaani tavallisista saksalaisista toisen maailmansodan aikana. Katharina Spinell solmii järkevän avioliiton Peter Faberin kanssa, vaikkei ole miestä koskaan tavannutkaan. Molemmat hyötyvät: Peter saa vihkiloman rintamalta ja mikäli hän kaatuisi, Katharinalle kuuluisi leskeneläke. Yhteiselämä Peterin loman aikana sujuukin yllättäen onnellisesti ja rintamalle paluun jälkeen kaipaavat kirjeet kulkevat molempiin suuntiin, vakuutellen sodan pikaista loppumista ja kotiinpaluuta. Mutta sota ei lopu vielä pitkään aikaan, eikä kukaan ole sama ihminen sen jälkeen.

Juutalaisvainot vilahtelevat vain taustalla. Katharina vanhempineen saa hyvien suhteiden ansiosta uuden hienon asunnon, eikä heitä kiinnosta miettiä mitä sen aiemmille juutalaisille omistajille on tapahtunut. Asunto on nyt heidän, ja hehän ovat ansainneet sen!

Sotiminen itärintamalla on karua luettavaa. Saksalaissotilaat tyhjäävät köyhiä kyliä julmasti mennessään, muttei heidän oma osansa ole lopulta sen parempi. Se ainainen sotimisen järjettömyys puskee taas läpi kaikesta. Peterin todellisuuden kontasti Katharinan pieniin mutta hänestä suurilta tuntuviin kaupunkilaismurheisiin on valtava, mutta kurjuus yltää vielä Berliiniinkin. Parhaiten mieleeni (kaikessa kauheudessaan) jääneessä kohtauksessa Katharina joutuu huomaamaan että vaikutusvaltaisten tukijoiden suosiolla on rajansa.

Erinomainen kirja, jonka kai olisi oikeastaan pitänyt upota syvämmälle sisuksiin kuin nyt upposi. Kaikesta kirjan mukana kokemastani huolimatta en usko että tulen muistamaan tätä kovinkaan hyvin, mistä se nyt sitten ikinä taas johtuukin. Mutta kunhan muistaisin ainakin pitää silmäni auki sille mitä ympärillä tapahtuu enkä olisi muiden kohtaloiden suhteen niin välinpitämätön kuin Spinellit.

Ensimmäinen lause: Hän raivasi korventuneeseen maahan paikan raahaamalla piikkilangat kauemmas tolpasta ja otti valokuvan sotilastakkinsa taskusta.

Englanninkielinen alkuteos: The Undertaking (2013)

Suomentanut Heli Naski

Kustantaja Atena 2015, 330 s. 

Timo Mäkelä: Emil ja Sofi

Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909, kuuluu tämän sarjakuvaromaanin alaotsikko. Tuo muisto on Emilin ja Sofin, jotka, kuten Emil toteaa, saattavat vuosien kuluttua sanoa että "se oli parasta, mitä minulle koskaan tapahtui". Muiston sivuhenkilöinä ovat mm. juopotteleva taiteilija Risukoski joka käyttää Sofia mallinaan, Emilin naisystävä Signe joka valitsee uran perheen sijaan sekä Sofin veli, hienostunut hämärämies Alex Jossaliani. Ja taustana upeasti piirretty vanha Helsinki, jonka mallina ja inspiraationa toimineet kuvalähteet Mäkelä luettelee lopussa.

On toisaalta harmillista että sarjakuvat ovat useimmiten, nytkin, hyvin nopealukuisia, koska olisin viipynyt tämän haikean tarinan tunnelmissa mielelläni pidempäänkin. Luinkin kirjan vielä uudelleen, ja voisin lukea kolmannenkin kerran. Ei se nyt mitään elämää mullistavaa sisällä, mutta jokin siinä kiskoo palaamaan vielä. Miljöö, henkilöt ja tapahtumat kietoutuvat toisiinsa tyylikkäästi!

Kustantaja Arktinen Banaani 2005, 105 s.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista (äänikirja)

Ruotsin viime vuoden parhaaksi rikosromaaniksi valittu Suurin kaikista tuntuu jakavan mielipiteitä. Hieman kärjistetysti jaotellen osa lukijoista on kokenut piinaavaa jännitystä, osa taas haukotellut pitkästyneenä. Itse kuulun enemmän jälkimmäisiin. Äänikirjaformaatti ei tainnut ainakaan auttaa tylsistymiseen, siinä kun on jonkun muun kuin oman lukutahtinsa armoilla. Alku lähti kiinnostavasti liikkeelle mutta kuunneltuani suunnilleen puoleen väliin mietin kesken jättämistä koska homma ei tuntunut etenevän mihinkään. Taisin pitää välillä useammankin viikon taukoa ennen kuin kokeilin jatkaa, ja sitten tahti tuntuikin paranevan ja pääsin loppuun varsin mukavasti.

Kirjan aihe tosin ei ole mukava. Tarina alkaa kohtauksella luokkahuoneesta, jossa kaikkia muita on ammuttu paitsi Majaa. On epäselvää, mitä tarkalleen ottaen on tapahtunut, mutta media tuomitsee jo Majan syylliseksi. Rikkaan perheen lukiolaistytöstä tulee Ruotsin vihatuin teini.

Tämä ei ole dekkari vaan oikeussalidraama. Majan näkökulmasta seurataan pitkää oikeudenkäyntiä ja otetaan takaumien kautta selvää miksi kävi niin kuin kävi - miksi Majan ja Sebastianin seurustelu ja Sebastianin suhde isäänsä, Ruotsin rikkaimpaan mieheen, johtivat niin veriseen lopputulokseen. Maja käy kaikkea läpi päässään ja miettii, miten kukaan voisi ikinä oikeasti ymmärtää. Eiväthän ihmiset tunnu käsittävän sitäkään ettei kuukausien tutkintavankeuden viettäminen eristyksissä ole pahinta, vaan ajatus ihmisten seuraan palaamisesta tuntuu paljon kammottavammalta. Vaikeinta on ajatella Linaa, pikkusiskoa.

Kuuntelin Majan ajatuksia mielelläni ja löysin tästä myös paljon hyvää ja kiinnostavaa. Vähän ne puolet nyt kuitenkin jäivät tuon mainitsemani etenemättömyyteen tympääntymisen varjoon.

Ruotsinkielinen alkuteos: Störst av allt (2016)

Suomentanut Tarja Lipponen

Kustantaja Johnny Kniga 2017, lukija Outi Vuoriranta, 12h 22 min

Karo Hämäläinen: Yksin

Yksin on fiktiivinen omaelämäkerta. Romaani Paavo Nurmesta, miehestä josta tuli patsas. Karo Hämäläinen on kirjoittanut juoksijalegendan tarinan vaikuttavaksi itseensä sulkeutuneen miehen lyhytsanaiseksi monologiksi.


Nurmen tie vie köyhästä lapsuudesta säntillisen harjoittelun kautta suureksi menestyjäksi ensin juoksuradoilla ja sitten kerrostalojen rakennuttajana. Mutta yksin, aina, vaikka hetken naimisissa onkin. Nurmi nakuttaa kentällä kierrosaikoja jotka on laskenut tarkasti päässään, mutta sosiaaliset taidot häneltä puuttuvat. Lopussa elämä tuntuu hukkaan heitetyltä, eikä hän voi välttyä ajatukselta että olisi voinut olla toisinkin. Tarinan surullisuus väreilee kaiken aikaa pinnan alla ja välillä päälläkin.

Nurmi ei todellakaan ole helppo ihminen ympäristölleen, ja ankara hän on itselleenkin. Hopeassa ei ole mitään juhlimista, ja voittokin on oikeastaan vain tappion välttämistä. Tarpeettomuudet, jotka eivät auta tavoitteiden saavuttamista, on karsittu pois niin elämästä, juoksuaskeleesta kuin tekstistäkin. Omaa legendaarisuuttaan Nurmi rakentaa aivan tietoisesti.


Hämäläisen tekstiä oli nautinnollista lukea, seuraten hänen päähenkilölleen antamaansa omalaatuisen tarkkanäköistä ajatuksenjuoksua. Tämän vuoden huippukohtia omassa lukemistossani. Ja tokihan oli myös komeaa lukea ajoista, joina suomalaiset kamppailivat keskenään arvokisojen kestävyysjuoksun kultamitaleista!

Ensimmäinen lause: Aloittaminen ei ole vaikeinta.

Kustantaja WSOY 2015, 251 s.

Khaled Hosseini: Leijapoika

Afganistanilaispojat Amir ja Hassan ovat molemmat äidittömiä, saman rinnan ruokkimia ja toistensa ensimmäiset muistikuvat. Parhaat ystävykset ja enemmänkin, kuin veljekset, mutta silti epätasa-arvoisia. Amirin isä, Baba, on Kabulin rikkaimpia miehiä. Hassan on heidän palvelijansa Alin poika ja asuu isänsä kanssa vaatimattomassa majassa komean talon pihan perällä. Amir on pataani, Hassan kuuluu syrjittyihin hazaroihin. Tämä ei estä poikia leikkimästä yhdessä eikä uskollista Hassania lukemasta melkein Amirin ajatuksiakin, mutta sitten tulee se kohtalokas päivä jona Amir laittaa niin kovasti kaipaamansa isän arvostuksen ystävänsä edelle. Tilanne olisi vielä korjattavissa mutta Amir tekee lisää virheitä, ja kun poikien tiet eroavat, jäljelle jää syyllisyys josta ei uskalla edes kertoa kenellekään.

Afganistan ennen sotia, leijaturnajaisineen, on hieno ja kaunis paikka. Sitten tulee neuvostomiehitys, sitten talibanit joita ensin tervehditään vapauttajina ennen kuin todellisuus valkenee. Monien muiden tavoin Amir pakenee isänsä kanssa Yhdysvaltoihin, jossa elämä täytyy järjestää uudelleen eikä se aina ole todellakaan helppoa, varsinkaan vanhemmalle sukupolvelle. Pataanien yhteisöllisyys sentään säilyy toisellakin mantereella.

Leijapoikaa on kehuttu valtavasti, ja loistokirjahan se onkin. Jostain syystä se nyt ei siltikään omalla kohdallani uponnut ihan niin syvälle tai jäänyt niin hyvin mieleen kuin olisi voinut. Sen kun tietäisi, mistä tuokin taas johtuu. Lukemisesta on kyllä aikaa pari kuukautta, ja tuoreeltaan olisi epäilemättä irronnut enemmän ajatuksia. (Nyt luin juuri viimeisen sivun uudelleen ja siitä vaikuttuneena aloin epäillä omia sanojani - ihastuinko sittenkin enemmän kuin miltä nyt tuntuu. "Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa." Phah, ei pitäisi lykätä bloggaamista näin kauas.) Joka tapauksessa olen iloinen että tämänkin viimein luin, ja suosittelen kyllä lämpimästi muillekin!

Ensimmäinen lause: Minusta tuli se mikä tänään olen kahdentoista ikäisenä eräänä kylmänä ja pilvisenä talvipäivänä vuonna 1975.

Englanninkielinen alkuteos: The Kite Runner (2003)

Suomentanut Erkki Jukarainen

Kustantaja Otava 2010 (1. painos 2004), 430 s.