1970-luvun Leningradin toisinajattelijoiden ja älyköiden piireihin kyllästynyt nuori mies lähtee Vienanmeren rannoille kirjoittamaan paikallisista tavoista. Hän päätyy syrjäiseen kylään jossa asuu vain muutama vanha sotaleski sekä yksi nuorempi nainen, Vera. Kun Vera oli 16-vuotias, hänen rakastettunsa lähti sotaan - ja katosi. Mies lupasi palata ja Vera lupasi odottaa, joten hän odottaa vieläkin, 30 vuotta myöhemmin, koska varmaa tietoa miehen kohtalosta ei ole.
Nuori mies, kertoja, kiinnostuu Veran tarinasta ja persoonasta; vaikka hänen voisi kuvitella elävän kuin nunna, hän on aistillinen, salaperäinen. Monta kertaa mies luulee ymmärtävänsä Veraa, tietävänsä tästä kaiken, kunnes taas oivaltaa tai saa tietää jotain uutta.
Voiko kahden kirjan kokemuksella jo sanoa että "taattua Makinea"? Kaunista tekstiä, taas. Tässä on paljon samaa henkeä kuin Maa ja taivas -kirjassa, mutta molemmissa on kuitenkin oma erilainen tunnelmansa. Lainaan paria sitaattia kansiliepeestä, koska niissä kuvataan hyvin Makinen tyyliä:
"Elämän musiikin tekijän ihailijat tunnistavat taas Makinen rakkaat aiheet: kielen, rakkauden, tapahtumapaikat, isbat, länsimaailman varjon, muuttuvan Venäjän, sanoja ympäröivän hiljaisuuden, runollisen, klassisen ja musikaalisen kirjoitustavan, joka tässä tapauksessa on hyvinkin eleetön."
(Guillaume Bourgault-Côté, Le Soleil)
"Makine on taas kirjoittanut romaanin, jossa sanat ja lauseet liittyvät tyylikkäästi yhteen, ne virtaavat vuolaina mutta eivät koskaan muistuta toisiaan."
(France-Isabelle Langlois, Alternatives)
Ensimmäinen lause: "Kuin onneen (vaikka vain puhtaasti fyysiseen onneen, niin, tavanomaiseen lihalliseen nautintoon) luotu nainen, joka kuin vahingossa valitsi yksinäisyyden, uskollisuuden poissaolevalle, kieltäytyi rakastamasta..."
Ranskankielinen alkuteos: La Femme qui attendait (2004)
Kustantaja WSOY 2005, suom. Annikki Suni, 180 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti