Runoja kuudelta unkarilaiselta runoilijalta. Kävin muutama vuosi sitten Budapestissa ja tunsin oloni siellä jotenkin kotoisaksi, ja sen jälkeen moni Unkariin liittyvä asia on herättänyt erityistä mielenkiintoa. Siksi tähän kirjaankin tuli tartuttua, mutta näiden runojen parissa valitettavasti ei ollut kovin kotoisa olo.
Siitä tosin ei välttämättä pidä syyttää runoilijoita vaan lukijaa. Kuten Juurakon kirjan kohdalla mainitsin, olen laiska lukemaan runoja enkä jaksa kovin paljon pohtia niiden merkityksiä. Siksi kolmen ensimmäisen kirjoittajan (Ágnes Gergely, Gizella Hervay, Aladár Lászlóffy) runot avautuivat vain satunnaisesti, neljännen (György Petri) jo paremmin. Eniten pidin Katalin Mezeyn runoista, ja erityisesti Imre Oraveczin teksteissä esiintynyt Unkarin historia muistutti, etten oikeastaan tiedä aiheesta juuri mitään.
Museossa
Istuskelimme museossa. Minä
veistetyllä jakkaralla,
sinä taas lautalattialla,
pää polvillani.
Se oli kaunista, mutta pelkäsin: joku
astuisi saliin ja heittäisi meidät ulos.
Mutta ihmiset tuijottivat meitä
niin kuin muitakin patsaita ja jatkoivat matkaansa.
Katalin Mezey
Kustantaja WSOY 2006, suom. Hannu Launonen & Béla Jávorszky, 141 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti