Vilgot on ollut yksinäinen pienestä pitäen. 11-vuotiaana, eräänä tammikuun iltana, hän oli matkalla ystävänsä luo sillä ei halunnut olla kotona koska siellä oli sellaista kuin oli. Silloin hänelle tapahtui jotain mikä teki hänet entistä yksinäisemmäksi ja onnettomammaksi.
Nyt, 30 vuotta myöhemmin, hän on päätynyt omistamaan hylätyn sirkusnorsun jota hänellä on varaa ruokkia ainoastaan leipätehtaan hylkytavaralla, mutta jonka avulla hän viimein saa saatettua tragedian päätökseen.
Kerronta liikkuu edestakaisin Vilgotin lapsuuden ja aikuisuuden välillä, poimien kohtauksen sieltä ja toisen täältä. Ne ovat mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, mutta jokainen niistä on myös surullinen. Ei nyyhkytyksiä aiheuttavalla, vaan hiljaisella ja vähäeleisellä tavalla. Kuten takakannessa, Aftenpostenin sitaatissa osuvasti sanotaan: "...Dahl panee lukijan sydämen ruuvipuristimeen ja kiristää hitaasti." Näin hän todella tekee, ja se alkoi välillä olla jo vähän ahdistavaa. Tätä tunnetta lukuunottamatta pidin kirjasta.
Ensimmäinen lause: Heinäkuun 15. päivänä 2001 amerikkalainen valokuvaaja Joel Sternfeld ottaa kuvan uupuneesta norsusta, joka estää länteen päin menevän liikenteen Oslon ulosajotiellä.
Norjankielinen alkuteos: På vei til en venn (2002)
Kustantaja Bazar 2007, suom. Sanna Manninen, 256 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti