Pekka Hiltunen: ISO

Pekka Hiltusen romaanin päähenkilö Anni Kantto on työtön yksineläjä. 37 vuotta, 138 kiloa, iso nainen joka on saanut kokonsa vuoksi osakseen aivan riittävästi kaikkea ikävää. Mutta ei Annin ongelma ole hänen painonsa. Hänen ongelmansa ovat kaikki ne muut ihmiset, joita se häiritsee. Törkeyksiä huutelevat pojat, yhden yön tuttavuus joka tulee aamulla katumapäälle kun näkee petikumppaninsa selväpäisenä, ministeri joka aloittaa sodan läskiä vastaan, nekin jotka mielestään ajattelevat Annin parasta yrittäessään kannustaa häntä laihtumaan. Koska heidänkin ajatuksissaan Annissa siis on jokin vika. Mutta jotain on kypsymässä hänen sisällään - rohkeutta olla sellainen kuin on, halua saada muutkin näkemään että hän saa olla juuri sellainen. Yhä uudestaan Anni harjoittelee mielessään puheita, joita haaveilee vielä jonain päivänä pitävänsä:

 "Minä olen Anni Kantto. Olen toisineläjä, ihminen jollaista ette ole aiemmin kohdanneet.
  Minä olen lihava ihminen, joka ei aio pudottaa painoaan väkisin. Voin pudottaa painoani jos itse tahdon, mutta hyväksyn tämän painon tai enemmänkin.
  Monen mielestä minussa on liikaa. Itse ajattelen, että olen iso. Jotkut meistä ovat isoja. Me olemme tavallaan uusi ihmisryhmä, uudenlaista elävän kudoksen arkkitehtuuria. Ihmiskunta lihoo, aina on ollut lihavia ihmisiä, mutta nyt meitä on enemmän kuin koskaan.
  Se on monella tapaa ihan ok asia.
  Sen toteaminen ääneen on radikaalia, koska ajatus on joidenkin mielestä hullu." (s. 16)

Anni on terve. Hän latoo pöytään faktoja, jotka kyseenalaistavat lihavuuden sairauksiin yhdistävien tutkimusten toteutustavat, ja osoittaa jo omalla esimerkilläänkin että lihava voi voida aivan hyvin. Sille hän ei voi mitään että lihavuus on joidenkin mielestä rumaa, mutta pitäisikö hänen muuttua toisenlaiseksi muiden mukavuudenhalun tähden?

Annilla riittää ajatuksia herättelevää sanottavaa, ja ISO on tärkeä kirja. Suvaitsevaisuus on yksi nykyaikaisen länsimaisen yhteiskunnan merkki, joten olisikohan aika suvaita myös lihavia? Kaikkia heitä, joille nykyään niin monin tavoin ja joka puolelta toitotetaan viestiä: laihdu, laihdu, laihdu, olet vääränlainen.

Painosta on tullut kummallinen tabu, luku jota ihan normaalimitoissa olevatkaan eivät usein halua ääneen sanoa. Sitä tabua haluan rikkoa omalta pikku osaltani ja kertoa että olen 163 cm pitkä ja painan 74 kg. Kuten Anni toteaa, tärkeämpiä lukuja ovat elämän aikana nostetut maljat, puhki kävellyt kengät ja muilta kuullut salaisuudet, jotka pitää omanaan.

Vaikka kaipasin kerrontaan hieman lisää lentoa, niin hienoa tätä oli lukea ja iloita Annin kanssa onnistumisen hetkistä. Kirjan päätyttyä jäin miettimään miten hänelle kävi eräässä jutussa, ja päähän pälkähti pikainen ajatus: Kokeile googlata, kyllä siitä varmaan löytyy video! Vaikka tämä harha kestikin vain silmänräpäyksen ennen kuin totesin hölmöyteni, kertoo se silti kirjallisuuden voimasta. Siitä kuinka pieneksi hetkeksi saattaa oikeasti unohtaa ettei se ihminen, jonka seurassa vietin joitakin tunteja, ollutkaan todellinen.

Ensimmäinen lause: Ajattelen tätä joka ilta.

Ulkoasu: Kansikin on kiva, ei ihan tavanomainen, mutta kirjailijan nimi kyllä erottuu aika huonosti! Kansi: Marjaana Virta.

Kustantaja WSOY 2013, 300 s.